Tehtävä, joka edeltä lähetetyn brigaadin piti Liègen luona ratkaista,
oli vaikea. Ennen kuulumattoman rohkea teko olikin tunkeutua
uudenaikaisen linnoituksen linnakelinjan läpi sen sisustaan. Sotajoukot
olivat painostuneella mielellä. Keskusteluista upseerien kanssa älysin,
että luottamus yrityksen onnistumiseen oli hyvin pieni.
Yöllä elokuun 6:tta päivää vastaan alkoi marssi varustuslinjan läpi
Liègeen. Yleisesikunnan erikoiskertomuksessa, joka on laadittu
Stallingin luona Oldenburgissa, on koko toiminta esitetty. Minun
aikomukseni ei ole sitä toistaa, tahdon vain kuvata omat kokemukseni.
Puoliyön aikaan 6:tta päivää vastaan kenraali v. Emmich lähti Hervestä.
Ratsastimme lännen -- kenraalimajuri v. Wussowin -- jalkaväenbrigaadin
kokoontumispaikalle Micheroux'hun, joka on parin kolmen kilometrin
päässä Fléron-linnakkeesta. Tielle, jonka linnoitus saattoi
välittömästi pyyhkäistä, kokoontuivat yön synkimmässä pimeydessä joukot
sangen epäsotamaiseen tapaan kenttäkeittiöineen, joihin ne vielä olivat
koko vähän tottuneet, mutta jotka kaikille tuottivat mitä suurinta
siunausta. Tähän joukkoon ammuttiin muutamia laukauksia tien
eteläpuolella olevasta talosta. Syntyi taisteluita. Mutta linnake
vaikeni, se oli Jumalan ihme. Kello 1 aikaan alkoi eteneminen. Kuljimme
Fléron-linnakkeen ohi pohjoispuolitse Retinnen kautta linnakelinjan taa
ja sitten kaupungin reunalla oleville Chartreusen kukkuloille. Sinne
meidän piti päästä varhain aamupäivällä; muitten brigaadien, joiden
piti murtautua linnakelinjan läpi toisesta kohdasta, tuli samaan aikaan
saapua kaupunkiin.
Kenraali v. Emmichin esikunta oli jotenkin marssikolonnan loppupäässä.
Äkkiä pitempiaikainen seisahdus. Tunkeuduin takaa marssikolonnan läpi
etupäähän. Seisahduttu oli ilman mitään syytä; päinvastoin oli se
käsitys asemasta, joka oli sen aikaan saanut, sangen valitettava. Minä
itse oikeastaan olin vain "Schlachtenbummler", minulla ei ollut mitään
päällikkövaltaa, minun kun vain piti myöhemmin saapuvalle armeijan
ylikomennolleni antaa tieto Liègen tapauksista ynnä saattaa kenraali v.
Emmichin toimenpiteet sopusointuun kenraali v. Bülowin odotettavain
määräysten kanssa. Minä luonnollisestikin toimitin kolonnan liikkeelle
ja jäin sen etupäähän. Eteenpäin oli yhteys sillä välin katkennut.
Täydessä pimeydessä, vaivalla tietämme kulkien, saavuimme Retinneen.
Yhä vielä olimme vailla yhteyttä eteenpäin. Etujoukon kanssa astuin
eräästä kylästä ulos väärää tietä. Vastaamme sinkosi luoteja. Oikealla
ja vasemmalla kaatui miehiä. Luotien kuuluvaa iskua niiden
ihmisruumiiseen sattuessa en unohda milloinkaan. Juoksimme muutamia
hyökkäyksiä näkymätöntä vihollista vastaan, jonka tuli kiihtyi.
Pimeässä ei ollut helppo löytää. Mutta siitä ei voinut olla epäilystä,
että olimme kulkeneet harhaan. Meidän täytyi peräytyä tulesta, se oli
kiusallista. Miehet eivät voineet muuta luulla, kuin että minä
pelkäsin. Ei auttanut, korkeammat tarkoitukset olivat vaarassa. Ryömin
takaisin ja käskin miehiä tulemaan perässä kylän laitaan saakka.
Retinnessä pääsin oikealle tielle. Täällä näin kenraali v. Wussowin
hevospojan kenraalin hevosten kera. Hän arveli, että kenraali oli
kaatunut. Pienen saattojoukon keralla lähdin oikealle tielle, Queue du
Bois'han johtavalle viertotielle. Äkkiä edessäni tulta. Kartessilaukaus
sähähti pitkin tietä, meihin ei osunut. Muutaman askeleen astuttuamme
näimme kasan kuolleita ja haavoitettuja saksalaisia sotamiehiä.
Siinä oli kenraali v. Wussowin johtama kärkijoukko; varhaisemmin
ammuttu kartessilaukaus näytti siihen sattuneen. Kokosin 4:nnen
jääkäripataljoonan ja 27:nnen jalkarykmentin miehet, sitä myöten kuin
niitä saapui, ja päätin ottaa brigaadin johdon käsiini. Ensinnäkin oli
saatava pois tykit, jotka ampuivat katua. Kapteenit v. Harbou ja
Brinckmann, molemmat yleisesikunnasta, tunkeutuivat muutaman
urhoollisen miehen kanssa pensasaitain ja maatalojen kautta tien kahden
puolen tykkien luo. Niiden lukuisa miehistö antautui. Tie eteenpäin oli
vapaa.
Marssimme eteenpäin ja jouduimme pian sen jälkeen Queue de Bois'ssa
vaikeaan kylätaisteluun. Vähitellen valkeni päivä. Molemmat
yleisesikunta-kapteenit, 4:nnen jääkäripataljoonan komentaja majuri v.
Marcard, 4:nnen kenttärykmentin II:sen osaston komentaja majuri v.
Greiff ja hänen oivallinen ajutanttinsa yliluutnantti Neide ja minä
kuljimme muutamien sotamiesten keralla eteenpäin. Joukkomme kärkeen
tuotiin yksi kenttähaupitsi ja myöhemmin toinenkin. Ne puhdistivat
kadut ja ampuivat taloihin oikealle ja vasemmalle. Siten pääsimme
verkalleen eteenpäin. Minun täytyi tiheään kehoitella miehiä, jotka
vain epäröiden etenivät, etteivät antaisi minun lähteä yksin. Kylä oli
vihdoinkin takanamme. Väestö sivumennen sanoen oli paennut. Täällä
taisteltiin Belgian säännöllistä armeijaa vastaan.
Kylästä ulos marssiessamme huomasimme Maasin puolella Liègeen päin
marssivan kolonnan. Minä toivoin, että se olisi 27:s jalkaväenbrigaadi.
Mutta ne olivatkin belgialaisia, jotka suin päin peräytyivät Maasin
poikki, sen sijaan että olisivat kimppuumme käyneet. Kauan kesti,
ennenkuin asemasta oltiin selvillä. Minun luonani olevat voimat sillä
välin vahvistuivat sitä myöten kuin jäljelle jääneitä sotamiehiä
saapui. Linnoituslinjan murto oli onnistunut. 165:s jalkaväen-rykmentti
etevän komentajansa, silloisen eversti v. Ovenin johtamana lähestyi
suljetussa järjestyksessä. Kenraali v. Emmich saapui. Marssia
jatkettiin Chartreuseä kohti.
Kenraali v. Emmich antoi käytettäväkseni vielä osia kauemmaksi etelään
määrätystä 11:nestä jalkaväenbrigaadista, otaksuen senkin murtautuneen
läpi. Marssia jatkettaessa ei tapahtunut mitään erikoista. Liègen
pohjoisrintaman varustusten näkyvissä nousimme Maasin laaksosta
Chartreusen itäpuolisille kukkuloille. Brigaadin sinne saapuessa kello
oli kahden vaiheilla. Tykit suunnattiin kaupunkia vastaan. Silloin
tällöin ammuttiin laukaus, osaksi merkiksi toisille brigaadeille,
osaksi komentajan ja kaupungin taivuttamiseksi. Minun täytyi tarkkaan
säästää ampumatarpeita, ne olivat huvenneet sangen vähiin. Joukkomme
oli uupunut ja oli osaksi paljon kärsinyt rasittavasta taistelusta.
Upseerit olivat menettäneet hevosensa. Kenttäkeittiöt olivat jääneet
jäljelle. Annoin brigaadin levätä ja hankin sille muonaa mitä saatiin,
vaatimalla sitä ympärillä olevista taloistakin.
Pian kenraali v. Emmich uudelleen saavutti brigaadin. Chartreusen
itäpuolella olevilta kukkuloilta näimme mainiosti koko kaupungin. Se
oli jalkaimme alla. Maasin toisella rannalla kohosi siitä
kaupunkilinna, sitadelli. Sinne nostettiin äkkiä valkoisia lippuja.
Kenraali v. Emmich aikoi lähettää sinne sovintoairuen. Minä ehdotin,
että odotettaisiin vihollisen airutta. Kenraali pysyi päätöksessään.
Kapteeni v. Harbou ratsasti kaupunkiin. K:lo 7 aikaan illalla hän
palasi takaisin: valkoinen lippu oli nostettu vastoin komentajan
tahtoa. Liègeen emme voineet marssia, oli jo liian myöhä. Vaikea yö
odotti meitä.
Olin sillä välin antanut brigaadin majoittua. Asemamme oli ylenmäärin
vakava. Toisista brigaadeista ei tullut mitään tietoa, ei edes
11:nnestä. Sananviejiä ei ollut saapunut ainoatakaan. Yhä selvemmäksi
kävi: brigaadi oli yksin linnoituspiirissä, ulkomaailmasta eristettynä.
Meidän täytyi ottaa lukuun, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksiä.
Suurta hankaluutta tuotti tuhatkunta belgialaisia sotavankeja. Kun
huomattiin, että edessämme oleva Chartreuse, vanha linnoitus, oli ilman
puolustusväkeä, lähetin sinne yhden komppanian näiden vankien keralla.
Komppanianpäällikkö mahtoi epäillä järkeäni.
Joukkomme hermostus lisääntyi, kun tuli pimeä. Kävin rintamat ja
kehoitin joukkoja pysymään levollisina ja jäykkinä. "Olemme huomenna
Liègessä"; nämä sanat heitä rohkaisivat.
Kenraali v. Emmich majoittui esikuntineen pieneen talonpoikaistaloon.
En milloinkaan unohda yötä elokuun 7 päivää vastaan. Oli kylmä.
Tavarani olin jättänyt jälkeen, majuri v. Marcard antoi minulle
viittansa. Jännitettynä kuuntelin, kuuluiko missään taistelua. Toivoin
yhä, että ainakin joku brigaadi olisi murtautunut linnakelinjan läpi.
Kaikki oli hiljaa, aina puolen tunnin kuluttua ammuttiin vain kaupunkia
vastaan haupitsin laukaus. Jännitys oli sietämätön. Kymmenen aikaan
illalla annoin kapteeni Ottin jääkärikomppanialle käskyn miehittää
Liègessä Maasin sillan, jotta se olisi hallussamme edetessämme ja
edessäpäin brigaadille turvana. Kapteeni loi minuun katseen -- ja
lähti. Taistelutta komppania saavutti päämääränsä. Tietoja siitä emme
enää saaneet.
Tuli aamu. Menin kenraali v. Emmichin luo ja keskustelin hänen
kanssaan asemasta. Päätös marssia kaupunkiin pysyi lujana. Kenraali
vain pidätti itselleen oikeuden määrätä hetken, milloin se tapahtuisi.
Parantaessani brigaadin sijoitusta ja koettaessani saavuttaa 11:nnnen
jalkaväenbrigaadin etenemistien, sain sitten hyvinkin pian kenraali v.
Emmichiltä käskyn marssia kaupunkiin. Eversti v. Oven johti etujoukkoa.
Loput brigaadista vankien keralla seurasi jonkun matkan päässä,
kenraali v. Emmich esikuntineen ja minä brigaadin esikunnan keralla sen
etupäässä. Meidän kaupunkiin marssiessamme antautui paljon ympärillä
seisovia belgialaisia sotamiehiä. Eversti v. Ovenin piti miehittää
sitadelli. Saamainsa tietojen johdosta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt,
vaan jatkoi marssiaan kaupungin luoteispuolelle Loncin linnaketta kohti
asettuakseen tämän Liègeen vievän tien vartijaksi. Otaksuen eversti v.
Ovenin olevan sitadellissa ajoin sinne ottamassani belgialaisessa
voimavaunussa brigaadin ajutantin keralla. Siellä ei perille tullessani
ollut ainoatakaan saksalaista sotamiestä. Sitadelli oli vielä
vihollisen käsissä. Kolkutin suljetulle ovelle. Se avattiin
sisäpuolelta. Parisataa belgialaista antautui minun vaatimuksestani.
Brigaadi marssi nyt eteenpäin ja miehitti sitadellin, jonka annoin
paikalla panna puolustuskuntoon.
Tehtävä, jonka olin itse määrännyt itselleni, oli täten päättynyt.
Saatoin pyytää kenraali v. Emmichiä nyt vapauttamaan minut.
Aikomukseni oli lähteä linnoituksesta samaa tietä, jota olin
tullutkin, antaakseni armeijan-ylikomennolle tiedon siitä, mitä oli
tapahtunut, etsiäkseni muut brigaadit ja johtaakseni tykistön marssia
linnakkeita vastaan. Minun vielä ollessani sitadellissa saapui sinne
muutama sata saksalaista vankia, jotka nyt oli vapautettu. 34:nnen
jalkaväenbrigaadin alkupää oli murtautunut Maasin länsirannalle, mutta
sitten luopunut taistelusta. Läpimurtautuneet osat oli otettu vangiksi.
Sitten tuli 11:s ja myöhemmin 27:s jalkaväenbrigaadi, niin että
kenraali v. Emmichillä minun jättäessäni hänet kuitenkin oli koossa
jommoinenkin voima. Tosin oli saatu tietoja, että ranskalaiset
lähestyivät Namurista käsin. Asema siis pysyi epätoivoisen vakavana.
Sitä ei voitu pitää turvattuna, ennenkuin ainakin joitakuita
idänpuoleisia linnakkeita oli kukistunut.