Rintamapalvelus on elävää työtä. Vilkas seurustelu ja alituinen välitön
yhteistyö niiden ihmisten kanssa, jotka oli huostaani uskottu, ja
heidän hyväkseen, upseerien, aliupseerien ja sotamiesten opetus,
nuorukaisen sotilaallinen kasvatus mieheksi viehättivät minua nyt
suuresti pitkällisen virastotyön jälkeen. Kolmetoista vuotta olin ollut
erilläni rintamapalveluksesta. Nyt olivat rekryyttien tarkastukset
rykmentissä ensimmäinen virkatehtäväni. Seitsemän kertaa oli minulla
nuorena upseerina viime vuosisadan kahdeksankymmen-luvulla ollut
rekryyttejä, jalkaväenrykmentissä n:o 57 vanhassa Weselissä ja
meri-jalkaväessä Wilhemshavenissa ja Kielissä. Myöhemmin palvelin
jonkun viikon henkikrenatööri-rykmentissä n:o 8 Oderin Frankfurtissa ja
olin vuodesta 1898 vuoteen 1900 komppanian päällikkönä Thornissa,
jalkaväenrykmentissä n:o 61; se oli minulle unohtumaton aika.
Düsseldorfissa minulle nyt tuotti iloa se, mitä noilta ajoilta vielä
oli mieleeni jäänyt.
Korkeasta edesvastuusta, joka minulla rykmentin komentajana oli, olin
sitä enemmän tietoinen, kun näin tulevan sodan suurin askelin
lähestyvän. Useissa puheissa huomautin upseerikunnalleni ajan
suunnatonta vakavuutta. Armeijaa pidin Saksan turvallisuuden ja
tulevaisuuden perustuksena ja myös sisällisen rauhan suojana. Että
armeijaa täytyisi tähänkin suuntaan käyttää, siitä ei -- Jumalan kiitos
-- v. 1913 näkynyt vielä pienintäkään merkkiä.
Mieskuri, jonka alainen oli upseeri samoin kuin sotamieskin, oli
minulle se kulmakivi, jolle yksin oli mahdollinen rakentaa armeijan
sodan vaatimusten mukainen opetus. Se oli mahdollinen saavuttaa vain
pitemmällä palvelusajalla. Vain se, mikä on mennyt kurissa karaistun
miehen lihaan ja vereen, pysyy siellä vuosikausia ja kestää vielä
taistelunkin hajoittavat elämykset ja pitkän sodan syvät sielulliset
vaikutukset. Hyvän rauhanaikaisen harjoituksemme tuli korvata se
miesluvun vähemmyys, joka meidän jokaisessa tulevassa sodassa tuli
huomioon ottaa.
Kurin vahvistamassa joukossa tuli minun kasvattaa itsetoimivia ja
vastuunalaisuutta pelkäämättömiä sotamiehiä. Kurin ei pidä luonnetta
tappaa, vaan vahvistaa sitä. Sen tulee saada kaikki luopumaan omaa
itseään ajattelemasta ja tasaisesti työskentelemään vain yhden
päämäärän eteen. Tämä päämäärä on voitto. Mitä mieheltä taistelussa
vaaditaan, sitä on mahdoton sanoin lausua. Syöksyminen eteenpäin
vihollisen tuleen on suuri urotyö. Se ei vielä likimainkaan ole
vaikeinta. Mikä vastuuvalmius, mikä suunnaton päätösvoima
tarvitaankaan, kun tulee johtaa -- taikka lähettää -- muita kuolemaan!
Ne ovat sanomattoman vaikeita toimia, joita ei kukaan voi arvostella,
joka ei itse ole ollut niitä suorittamassa.
Samalla kuin pidin huolta sotamiehistä ja aliupseerien edistyksestä,
myös heidän myöhempää ammattiaan silmällä pitäen, oli minulle
upseerikunnan edelleen kehittäminen ja varsinkin nuoren upseerin
kasvatus erikoisen tärkeä tehtävä. Rauhanaikainen upseerikunta on
pysyväinen, kun taas virkavapaitten luokkaan kuuluvat upseerit,
aliupseerit ja miehistö vaihtelevat. Siten siitä tulee armeijan hengen
tuki, sen tulee tuntea sen mainetyöt ja isänmaan historia, samoin
kuin jokaisen johtavassa asemassa olevan miehen tulee olla tähän
historiaan perehtynyt. Ei mitään ole mahdollista reväistä pois sen
historiallisesta yhteydestä suurta haittaa aikaan saamatta. Upseerista
aliupseerien tukemina tulee vaaran hetkellä valtiojärjestyksen
suojelija, sitä ei kenenkään pidä unohtaa. Tähän etupäässä perustui
upseerikunnan eristäytyminen ja upseerien pysyminen etäällä
valtiollisesta elämästä, mikä oli sen kanssa läheisessä yhteydessä.
Koetin tutustuttaa upseerejani uudenaikaisen sodan olemukseen.
Pyrkimykseni oli vahvistaa heidän itsetietoisuuttaan, joka on tarpeen
heidän vaikean tehtävänsä täyttämiseksi, mutta joka ei saa esiintyä
ylimielisyytenä.
Suurella innolla antauduin rykmenttini kehittämiseen ja minulla oli se
tyydytys, että se on vihollista vastassa kuntonsa osoittanut. Minulle
tuotti syvää iloa, että minut sodan kuluessa asetettiin siihen à la
suite ja myöhemmin nimitettiin sen päälliköksikin. Erotessani rykmentti
sai nimensä minun mukaani. Fysilierirykmentti kenraali Ludendorff on
ylpeyteni.
Huhtikuussa 1914 siirrettiin minut Strassburgiin, jossa kenraali v.
Deimling johti vilkasta sotilaallista elämää. Brigaadinkomentajan asema
oli tuiki toinen kuin rykmentinkomentajan asema Düsseldorfissa. Puuttui
välitön yhdessäolo sotaväen ja upseerikunnan kanssa. Työni kuului
kokonaan opetusalalle. Minulla oli vielä ilo ennen sodan puhkeamista
esitellä brigaadini esimiehilleni Bitschin harjoituskentällä.
Tuli kysymykseen minun uudelleen käyttämiseni ylimajoitusmestarina
suuressa yleisesikunnassa. Minulle annettiin yleisesikuntatöitä.
Toukokuussa tein suuren yleisesikuntamatkan, joka alkoi Breisgaun
Freiburgissa ja päättyi Kölniin. Hänen Keisarillinen Korkeutensa
Kruununprinssi otti siihen osaa. Vakaasti ja innokkaasti hän antautui
tehtäviinsä ja osoitti samalla hyvää sotilaallista älyä ja suurien
tilanteiden käsitystä. Elokuussa minun piti johtaa niin sanottua
"jauhomatkaa", jolla armeijan muonitusta harkittiin strateegiselta
kannalta.
Itävalta-Unkarin nootti Serbialle heinäkuun lopulla säikäytti
Strassburgissa minuakin. Sen vakavuuden täytyi olla jokaiselle selvä.
Pian kävi sota varmaksi. Diplomatia asetti Saksan armeijan
ratkaistavaksi sanomattoman vaikean tehtävän. Suurella jännityksellä
käänsin katseeni Berliiniin ja tunsin nyt, että seisoin syrjässä
kaikista suurista tapauksista.