Elämäni on ollut työtä isänmaan, keisarin ja armeijan hyväksi. Neljä
sotavuotta olen elänyt vain sotaa varten.
Päiväni kuluivat säännöllisesti. Niin kauan kuin olin idässä esikunnan
päällikkönä ja välittömästi johdin joukkoja, järjestyi kaikki
sotilaallisen tilanteen vaatimusten mukaisesti. Kello 6:sta tai 7:stä
aamulla olin myöhään yöhön virkahuoneessa.
Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina olin levollisina aikoina
kahdeksan tienoissa virastossa. Noin tuntia myöhemmin tuli
kenraalisotamarsalkka ja nyt keskustelimme lyhyeen sotatapauksista ja
aikomuksista ja vireillä olevista kysymyksistä.
Kello 12 aikaan oli meillä esittely Hänen Majesteettinsa Keisarin
luona.
Täsmälleen kello 1 aamiainen, johon kului 1/2 tai 3/4 tuntia. 1/2 4:n
vaiheilla olin jälleen virkahuoneessani. Kello 8:n aikaan söimme
illallista; 1 1/2 tunnin loman jälkeen kesti työtä puoleenyöhön tai
kello 1:een asti.
Tämä yksitoikkoisuus harvoin keskeytyi. Eivät edes ne neljä tai viisi
päivää, jotka minulla oli sotalomaa, olleet virkatoimista vapaat.
Olin kaukopuhelimilla ja kaukokirjoittimilla yhteydessä rintaman
kaikkien osien ja liittoutuneiden ylimpäin armeijanjohtojen kanssa.
Armeijat antoivat tietonsa säännöllisesti aamuin ja illoin ja erikoiset
tapaukset paikalla.
Kenttälennättimen päällikkö itäisellä rintamalla, eversti Lehmann ja
myöhemmin koko armeijan kenttälennättimen päällikkö, kenraalimajuri
Hesse, ovat kaukonäköisesti ja tehokkaasti minua auttaneet.
Ylipäällikön esikunnan kaukopuhelumiehistö itäisellä rintamalla ja
ylimmän armeijanjohdon kenttälennättimen hoitokunnat, jotka välittivät
yksityiskohtaista yhteyttä, ovat työskennelleet mitä etevimmällä
tavalla.
Toiselta puolen oli välttämätöntä saada selvä yleissilmäys valtavien
rintamien kaikkiin tapauksiin, toiselta puolen taas välittömästi tuntea
tavallisuudesta poikkeava painostus, taisteluiden suonentykytys.
Ylimmän armeijanjohdon täytyi kuitenkin saada paikalla tieto kaikista
tärkeistä tapauksista. Sillä liiankin usein täytyi reservien puutteessa
paikalla tehdä kohtalokkaita ratkaisevia päätöksiä.
Joukkojen johto, huolenpito armeijasta ja kotimaan sotakunnosta
kävivät kaikkien muitten töitten edellä. Sotilaspoliittiset
tulevaisuudenkysymykset seurasivat vasta toisessa sijassa.
Työtuntini kuluivat omaan työhöni, alaisteni osastonpäälliköitten ja
viranomaisten esittelyihin ynnä neuvotteluihin.
Erityisellä ilolla ja tyydytyksellä muistelen virallista ja
toverillista yhdyselämäämme sekä idässä esikunnassani että ylimmässä
armeijanjohdossa.
Kun työtaakkani oli niin suunnaton ja vastuunalaisuuteni niin raskas,
en ympärilläni voinut käyttää muuta kuin itsenäisesti toimivia, suoria
ihmisiä, joilta vaadin, että he arkailematta lausuivat minulle
mielipiteensä, minkä he tekivätkin -- usein sangen perusteellisestikin.
Yhteistyömme oli rakennettu keskenäiselle luottamukselle miehestä
mieheen. Itsetietoisina ja varmoina seisoivat työkumppanini
uskollisesti rinnallani. He olivat minulle alttiita ja itsenäisiä
apulaisia, korkeimman velvollisuudentunnon läpitunkemia. Tietysti oli
ratkaisu minun asiani, sillä edesvastuu ei sallinut epäröimistä. Sota
vaati nopeaa toimintaa. Mutta ratkaisu ei ollut mielivaltaa ja milloin
poikkesinkin työkumppanieni ehdotuksesta, en loukannut. Tässä ja
mielipiteitä yhteensovitettaessa olen pyrkinyt antamaan tunnustuksen
poikkeaville mielipiteille epäselvyyteen horjahtamatta. Työtoverieni
kunnia ja hyvä maine ilahuttavat minua. Aina olen kannattanut sitä
mielipidettä ja kannatan sitä vielä tänäänkin, että sota oli niin
valtava ja vaati niin suurenmoisia, ettei yksi mies yksinään voinut
vaatimuksia täyttää. Se jätti sangen paljon tilaa loistavalle
toimiosuudelle.
Ensimmäinen apulaiseni idässä oli silloinen everstiluutnantti, nykyinen
kenraalimajuri Hoffmann, nerokas, eteenpäin pyrkivä upseeri. Kuinka
suuren arvon annan hänelle sotilaana, käy parhaiten selville siitä,
että ehdotin hänet jälkeläisekseni, kun elokuun lopulla 1916 astuin
armeijan ylijohtoon. Hän on tässä toimessa osoittanut yhtä loistavaa
kuntoa kuin ennen vanhimpana yleisesikunta-upseerinanikin.
Suuressa päämajassa otin luokseni everstiluutnantti Wetzellin
sotatoimia valmistelemaan. Minä tunsin hänet ja tiesin hänen
arvonsa jo entisestään. Hän tunsi asiat lännessä. Vanhimpana
yleisesikuntaupseerina ja kolmannen armeijaosaston yleisesikunnan
päällikkönä oli hän siellä kunnostautunut ja varsinkin Verdunin
edustalla toiminut erinomaisesti. Hän on oiva sotilasluonne ja
mieleltään uskollinen ja luja. Toimihaluisena ja heräterikkaana,
tarkkana työmiehenä tuli hänestä minulle erinomainen ja rakas
apulainen. Kun syyskuussa 1918 erosin hänestä, oli arvonanto
molemminpuolinen ja tapahtui ero vain siitä yksinkertaisesta syystä,
että minun täytyi jakaa esikunta toisella tavalla saadakseni itse
hieman enemmän lepoa.
Everstiluutnantti Wetzellin jälkeen tulivat luokseni eversti Heye
ja majuri v. Stülpnagel, joka Berliinissä oli kauan ollut
virastoupseerinani, kaksi karaistua ja selvää sotilasluonnetta. Olen
heidän kanssaan elänyt vaikeimman ajan, mitä sotilas voi elää: oli
käynyt ilmeiseksi, ettemme enää voineet sotilaallisesti sotaa voittaa.
Inhimillisesti vaikeinta oli minulle se, kun minun tänä aikana
täytyi heistä luopua. Järjestämisasiat olivat etenkin majurien
v. Vollard-Bockelbergin ja vapaah. v. dem Busche und Frahnertin
käsissä, miesten, joilla oli suunnaton työvoima, työilo ja kauas
kantava katse. Heidän aikaansaantinsa ovat hyvin huomattavat.
Kolme apulaisistani varsinkin esiintyi enemmän muita julkisuudessa. Se
johtui heidän työaloistaan.
Eversti Bauer, selväpiirteinen luonne, joka samoin kuin minäkin käsitti
kotimaan sotakunnon lopullisen voiton perustaksi, koetti uupumatta sitä
säilyttää ja kohottaa. Hän on ratkaisevalla tavalla edistänyt tykistön
kehitystä. Hänen tehtävänsä oli kotimaan edessä edustaa armeijan
sotavälinetarvetta ja hankkia selvä kuva teollisuuden tuotantokyvystä
työnantajain ja työntekijäin kanssa yhteyttä ylläpitäen. Hänen
työalansa oli läheisessä kosketuksessa sotaministeriön työalan kanssa.
Myös sotataloudellisissa ja useissa taktillisissa kysymyksissä hänen
myötävaikutuksensa ja neuvonsa tuotti sodankäynnille mitä suurinta
hyötyä.
Kenraali v. Bartenwerffer, levollinen ja selvästi ajatteleva, lämmintä
isänmaallista tunnetta huokuva mies, oli poliittisen osaston päällikkö.
Kenttäarmeijan yleisesikunnan tärkeisiin tehtäviin kuului seurata
vihollismaitten ja puolueettomain ulkomaitten sotilaspolitiikkaa ja
siitä johtuviin poliittisiin kysymyksiin nähden asettua yhteyteen
valtiokanslerin kanssa. Sama oli miehitettyjen alueitten poliittisten
tapausten laita, mikäli nuo alueet kuuluivat ylimmän armeijanjohdon
alle. Niillä rajoilla, jotka sota meille antaisi, oli isänmaan
tulevalle sotilaalliselle turvallisuudelle ratkaiseva merkitys ja
kaikki sen yhteyteen kuuluvat kysymykset olivat ylimmälle
armeijanjohdolle tärkeä työala. Poliittinen osasto oli kaikissa
rauhankysymyksissä kirjeenvaihtoa hoitava sotilaallinen virkapaikka.
Kolmas herra oli everstiluutnantti Nicolai, rautaisen ahkeruuden ja
velvollisuudentunnon mies, järjestävä kyky. Hänen tehtävänsä olivat
erikoisen monipuoliset, ehkä liiaksikin. Työala oli elimellisesti
kehittynyt. Everstiluutnantin tehtävänä oli sanomalehdistön
sotilaallinen johto ja läheisessä yhteydessä sen kanssa, mikäli se oli
sotilaallisesti mahdollista, mielialan silmällä ja vireillä pitäminen
kotimaassa ja armeijassa. Kummassakin oli yhteistyö valtakunnan
viranomaisten kanssa luonnollinen. Emme saaneet aikaan mitään.
Sanomalehtien valvominen ja tiedoilla varustaminen jäivät sen vuoksi
hajanaiseksi, siitä olimme selvillä.
Sanomalehtien sotilaallinen sensuurikin kuului everstiluutnantti
Nicolaille ja hänen alaisilleen. Tämän, sodassa valitettavasti
välttämättömän pahan olemukseen kuuluu, ettei se voinut ketään
tyydyttää. Pidin valitettavana asiana, että ylimmän armeijanjohdon
täytyi sitä harjoittaa, muut asianomaiset kun osoittivat
pidättyväisyyttä.
Everstiluutnantti Nicolain toinen suuri työala oli salainen
tiedonhankinta ja vakoilun torjuminen postia, sähkölennätystä ja
kaukopuhelua valvomalla, raja- ja postisululla, ynnä taloudellisen
vakoilun ja sabotagen (ilkivaltaisen turmelemisen) vastustaminen.
Everstiluutnantti Nicolai on tietoineen hyvin palvellut ylintä
armeijanjohtoa. Epätietoisuus kuuluu sodan luonteeseen. Ei
vihollinenkaan paljon suuremmista apuneuvoistaan huolimatta saanut
koskaan tietää, mitä meillä oli tekeillä. Se yllätettiin aina, paitsi
15 p:nä heinäkuuta 1918, jolloin teimme asiat sille liian helpoiksi.
Vihollista koskevain tietojen käsittely sotilaallista päätöksentekoa
varten kuului "Vihollisarmeijat"-nimiselle osastolle, joka oli majuri
v. Rauchin, kokeneen ja huolellisen yleisesikuntaupseerin johdossa. Hän
täytti edesvastuullisen tehtävänsä. Tässäkin suhteessa yleisesikunta
sai aikaan, mitä kohtuudella voitiin odottaa.
Vielä monta muutakin uskollista apulaista minulla oli esikunnassani;
mainitsen everstit v. Tieschowitzin ja v. Mertzin, majurit v. Waldowin,
Crantzin, v. Harboun, Hofmannin, Bartenwerfferin, Muthsin, kapteenit
Weverin, Gabrielin, Geyerin, v. Fischer-Treuenfeldin, v. Gosslerin, v.
Poseckin ja monta muuta.
Erikoisen toverilliset olivat yhteiset ateriamme suuremmassa piirissä.
Kenraalisotamarsalkka piti hauskoista jutuista ja vilkkaasta
keskustelusta. Minä otin siihen mielelläni osaa, mutta otin myös
puheeksi palvelusta koskevat asiat. Luonnollisestikin pidettiin mitä
tarkin huoli siitä, ettei tällöin keskusteltu suunnitelluista
sotaliikkeistä.
Usein saapui vierailijoita, joko pöytään taikka vain virastohuoneeseen.
Joskus oli vieraita erikoisen kriitillistenkin tilanteitten aikana.
Muistan, kuinka lokakuussa 1914 Radomissa saimme luoksemme
rakkaudenlahja-junaa tuovia herroja, jotka puhuivat Varsovan pian
tapahtuvasta valloituksesta, vaikka minun jo täytyi ajatella
peräytymistä sieltä. Semmoisissa tilaisuuksissa vieraat olivat raskas
hermorasitus, mutta yleensä he tuottivat virkistystä.
Kauttamme matkustavilta upseereilta, jotka edustivat eri aselajeja ja
rintaman kaikilla osilla olevia divisioneja, saimme kuulla, mitä
armeijassa tapahtui, toisinaan paremminkin kuin suurista virallisista
kertomuksista. Annoin mitä suurimman arvon läheiselle yhteydelle
rintaman kanssa ja sain paljon herätyksiä, jotka aina otettiin varteen.
Nämä sotilasvierailut olivat minulle erikoisen rakkaat ja arvokkaat.
Usein kävi luonamme Berliinistä ja liittovaltakunnista hallituksiin
kuuluvia herroja. Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg kävi luonamme jo
syksyllä 1914 Posenissa ja sitten helmikuussa 1915 Lötzenissä.
Seuraavatkin valtiokanslerit kävivät usein meitä tapaamassa. Joskus
kävi luonamme edusmiehiä. Sain aina sen vaikutuksen, että herrat
mielellään olivat luonamme, mihin puolueeseen kuuluivatkin. Heille
samoin kuin muillekin yksityisille henkilöille esitin sotilaallista
asemaa ja ajatuksiani rauhasta tietenkin asian vaatimalla
varovaisuudella.
Joskus tuli vieraiksemme suurteollisuuden, kaupan ja työnhakija- ja
virkailijaliittojen edustajia, ja istuivat he pöytämme ääressä.
Saapui puolueettomia sotilasattasheita, puolueettomia
upseerilähetystöjä, jotka kävivät rintamalla, kotimaisia ja ulkomaisia
kirjeenvaihtajia ja myös sanomalehdentoimittajia, tiedemiehiä ja
taiteilijoita.
Itäisen rintaman ylikomentajan pöydän ääressä istui erikoisen usein
edustajia Itä- ja Länsi-Preussin kaikista osista.
Paljon ruhtinaita oli vierainamme.
Erityinen kunnia tietysti oli, kun Hänen Majesteettinsa Keisari kävi
luonamme. Keskustelu silloinkin sujui vapaasti, meistä tuntui, että
Hänen Majesteettinsa oli mielellään luonamme.
Minulle oli vieraiden saapuminen pöytämme ääreen aivan erikoisen
mieluinen siitä syystä, että tällöin oli tilaisuus ottaa puheeksi
kaikkia niitä kysymyksiä, jotka olivat pohdinnan alaisia. Näin minulle
jälkeenpäin riitti enemmän aikaa muihin sotilaallisiin tehtäviini.