Armeijan johtaminen vaatii tahtoa ja ennakkohuoltoa, mutta se vaatii
myös valtavan armeijajärjestön hallitsemiskykyä, joka voidaan saavuttaa
ja säilyttää vain rautaisella työllä. Tähän on vielä lisättävä
sotajoukkojen sielun ja vihollisen erikoisuuden käsittäminen. Tätä ei
enää voi työllä hankkia, se sisältyy, kuten suunnattoman paljon
muutakin, persoonallisuuteen. Imponderabilit käyvät sitä tärkeämmiksi,
kuta suurempi on tehtävä. Luottamus ja voitonusko liittävät toisiinsa
johtajat ja sotaväen.
Armeijaryhmäin ja armeijan ylikomennot antoivat meille itsetoimivaa ja
asianymmärtävää apuaan meidän ylenmäärin vaikeassa tehtävässämme.
Olimme niiden kanssa vilkkaassa ajatusten vaihdossa, mutta ratkaisu
kuului meille. Ylimmän armeijanjohdon tuli myös vaikuttaa
yhteensovittavasti ja pitää huolta käsityksen yhdenmukaisuudesta niillä
suunnattoman monilla aloilla, jotka muodostavat armeijan elämän.
Joukkojen tiheäin siirtelyiden vuoksi tämä oli erikoisen tärkeätä.
Näillä välttämättömillä rajoituksilla olivat komentoviranomaiset
kukin käskypiirissään itsenäisiä. Tämä tuli näkyviin jyrkemmin
sotatoimien aikana ja hyökättäessä kuin asemasodassa ja
puolustettaessa. Oli luonnollisestikin taktillisia tilanteita, joissa
yksityissuunnitteluissa komentoviranomaisten mielipiteet poikkesivat
ylimmän armeijanjohdon käsityksistä. Ratkaisu silloin useinkin jäi
paikallisten komentoviranomaisten asiaksi. Jouduin tämän kautta
sisällisiin ristiriitoihin: jos ratkaisu johti menestykseen, iloitsin;
jos vastoinkäymiseen, tunsin syyllisyyttä.
Suulliselle keskustelulle ja välittömien vaikutuksien hankkimiselle
annoin mitä suurimman arvon. Mielelläni kävin rintamalla ja
ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina käytin aina ylimääräistä junaa,
jossa oli erikoinen työ- ja sähkölennätinvaunu. Virantoimitus ei
keskeytynyt matkallakaan. Määrätyillä asemilla otettiin päiväraportit
vastaan kuten päämajassakin ja tarpeen tullen asetuttiin koko maailman
kanssa yhteyteen.
Persoonallinen suhteeni esikuntiin ja joukkoihin oli sopusointuinen.
Osakseni tuli paljon luottamusta.
Erikoisen mielelläni muistelen suhteitani Saksan kruununprinssin
päämajaan. Kruununprinssi osoitti ymmärtävänsä hyvin sotilaanammattia
ja teki älykkäitä, asiallisia kysymyksiä. Hän rakasti sotamiehiä ja
piti huolta joukoista. Hän ei ollut sodan puolella, vaan puhui rauhan
puolesta. Tämä pitää paikkansa, vaikka muut väittäisivätkin
päinvastaista. Kruununprinssi lausui aina valittelunsa sen johdosta,
ettei hän ollut riittävästi valmistunut keisariuteen, joka häntä
odotti, ja koetti kaikella mahdollisella tavalla parsia tätä
jäljestäpäin. Hän sanoi minulle, että hänen asemansa oli vaikeampi kuin
ammattityömiehen. Hän laati tästä kirjoituksenkin, jonka hän antoi
isälleen keisarille ja valtiokanslerille. Kruununprinssiä hänen
ulkonainen esiintymisensä vahingoitti; hän oli enemmän kuin näytti.
Saksan kruununprinssin armeijaryhmän esikunnanpäällikkö, eversti kreivi
v. der Schulenburg, erinomaisen selvästi ajatteleva ja toimitarmoinen
upseeri, oli minulle hyvä ja luotettava tuki.
Baierin kruununprinssin Rupprechtin armeijaryhmän luona olin usein. Sen
huolellinen ja tavattoman ahkera yleisesikunnanpäällikkö, kenraali v.
Kuhl, oli vanha nuoruudentuttavani; sain ihmetellä hänen
levollisuuttaan vaikeissakin tilanteissa.
Kävisi liian pitkäksi puhua muistakin armeijaryhmistä ja armeijoista.
Tahdon tässä vain mainita vielä kenraali v. Lossbergin. Tämä etevä
upseeri ja taistelun järjestäjä on usein tuonut isänmaalle ja
armeijalle avun. Hänen luottamuksensa minuun tuotti minulle erikoista
tyydytystä.
Ollessani rintamalla esittivät esikunnanpäälliköt minulle aseman.
Ylipäälliköt olivat tässä saapuvilla. Esikunnanpäälliköt lausuivat
mielipiteensä aivan yhtä peittelemättä kuin päämajankin herrat. He
tiesivät, että tahdoin kuulla heidän oman mielipiteensä ja saada
selvyyttä, enkä kaivannut mitään Potemkinin kyliä. Joskus armeijoille
muistutettiin, että niiden tuli ilmoittaa aina objektiivinen totuus,
epäedulliset asiat samoin kuin edullisetkin.
Esittelyyn liittyi keskustelu, johon ylipäällikötkin ottivat osaa,
elleivät he itse esitelleetkin, mistä olin erikoisen kiitollinen.
Esittelyn jälkeen yleensä aina viivyttiin jonkun aikaa yhdessä ja
minulla oli tällöin tilaisuus keskustella ylipäälliköiden kanssa
monista kysymyksistä.
Seurusteluni armeijain kanssa ei rajoittunut viikkomatkoihin. Joka aamu
keskustelin kaukopuhelimella armeijain esikunnanpäälliköitten kanssa ja
kuulin heidän huolensa ja luottamuksensa. Usein he esittivät pyyntöjä.
Milloin saatoin auttaa, autoin, sen he tiesivät. Usein olen näitä
herroja rohkaissut ja minusta sitten tuntui, että he taas suuremmalla
luottamuksella ryhtyivät vaikeaan tehtäväänsä. Niin sanotun viheriän
pöydän ääressä oli strateegisesta ja taktillisesta tilanteesta usein
mahdollinen saada varmempi yleiskäsitys kuin itse paikalla
voimakkaitten persoonallisten vaikutusten alaisena.
Kaukopuhelinta käytin yleensä tilanteen selvillesaamiseksi. Käskyjä
tällöin annettiin vain kiireellisimmissä tapauksissa ja ne sitten
toistettiin nimenomaisilla kirjallisilla käskyillä, jotka lähetettiin
ylikomennoille.
Itsestään selvää oli, että keskusteluistani annettiin tieto
ylipäälliköille. Esikuntavaltaa vieroin kerrassaan. Ylipäälliköt
olivatkin siksi itsenäisiä luonteita, ettei se olisikaan voinut saada
jalansijaa.
Tietooni tuli yksityisiä tapauksia, joissa ylimmän armeijanjohdon
käskynvallan varjolla annettiin käskyjä, joita en koskaan olisi
hyväksynyt; milloin semmoisesta kuulin, puutuin jyrkästi asiaan.
Kun en itse voinut lähteä jonnekin näkemään, lähetti ylin armeijanjohto
yleisesikuntaupseereja rintamapaikalle näkemään ja selostamaan tai
armeijan-ylikomentajan luo saamaan tilanteesta välittömästi itse
paikalla niin selvän kuvan kuin suinkin.
Ylimpäin virantoimittajain siirtely oli välttämätöntä.
Komentoviranomaiset esittivät niitä sotilaskabinetin päällikölle,
yleisesikuntaa varten taas kenttäarmeijan yleisesikunnan päällikölle.
Pääasiassahan asianlaita oli jo rauhankin aikana ollut sama. Ylin
armeijanjohtokin yksityisissä tapauksissa teki aloitteen
henkilömuutoksiin.
Tämä kävi tarpeelliseksi, milloin tuli taistelun polttopisteihin saada
erikoisen sodankokeneita upseereja. Tästä oli etua sodankäynnille ja
etenkin sotajoukolle ja siten säästimme ihmishenkiä.
Ylipäälliköidenkin ja armeijain esikunnanpäälliköiden kesken tapahtui
miesten muutoksia erikoisen pitkällisten taisteluiden aikana, etenkin
kun ne eivät käyneet onnellisesti. Se oli ajan pitkään näille miehille
aivan suunnaton hermorasitus. Kenraalikomentojen sijaan, jotka olivat
uupuneet, lähetettiin taistelurintamalle toisia. Vaihto oli häiritsevä,
mutta epäkohdat, jotka siitä koituivat, voitiin voittaa. Kokonaisia
armeijan-ylikomentoja ei käynyt vaihtaminen, siitä olisi johtunut liian
hankalia hankauksia sanomattoman monella, varsinkin armeijan
tarvehankinnan alalla. Henkilömuutos oli ainoa mahdollinen. Siitä
johtuva levottomuus oli vähempänä pahana otettava kaupassa lukuun.
Ylimmän armeijanjohdon esityksestä vapautettiin joskus ylipäälliköitä
ja esikunnanpäälliköitä, kun oli torjuttava johtoa ja joukkoja uhkaava
vahinko; joustavuuden luonnollinen herpoaminen siellä ja täällä oli
sodan pituuden vuoksi hyvin selitettävissä. Tyydytykseksemme olivat
nämä kuitenkin aivan yksityisiä tapauksia. Tehtävä oli vaikea; ilman
loukkausta, ehkä ilman epäoikeudenmukaisuuttakaan, tämä ei tahdo käydä
päinsä kaikesta tunnollisuudesta huolimatta. Vastaväitteille soin
sijaa, mikäli mahdollista, mutta jos asia sen kautta kärsi haittaa,
täytyi minun moittia itseäni kenenkään voimatta minua näistä moitteista
päästää.
Vuoden 1918 elokuun 8 p:n voimallisten vaikutusten johdosta tarjosin
kenraalisotamarsalkalle paikkani täytettäväksi. Kieltämättä olivat
minuakin sodan loppupuolen raskaat pettymykset rasittaneet, mutta pidin
kuitenkin hermoni kurissa.