Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina tuli minun usein
persoonallisesti hallitukselle esittää ylimmän armeijanjohdon
vaatimukset.
Valtiollisista henkilöistä ja puolueista en ole välittänyt. Ne
puolueet, jotka alati vain puhuivat sovinnon aikaansaamisesta, sen
sijaan että olisivat virittäneet kansan sotatahtoa, eivät käsittäneet
ylimmän armeijanjohdon esittämäin vaatimusten välttämättömyyttä.
Hallitus ajatteli samoin kuin he. Ja siten olivat hallitus ja
enemmistöpuolueet samaa mieltä ja sisällisesti hylkäsivät minut ja
sotilaallisen tahtoni ja ajatukseni.
Oli selvää, että näin ollen sain enemmän kannattajia niiden puolueiden
keskuudesta, jotka samoin kuin minäkin pitivät sovintoa mahdottomana
vihollisen tuhoamistahdon vuoksi ja sen tähden puolustivat
sodankäynnissä mitä suurinta tarmoa. En ole koskaan kääntynyt heidän
puoleensa, mutta he luottivat minuun. Näitä puolueita oli oikeistoon
kuuluva vähemmistö. Sen vuoksi leimasivat minut muut, vaikka minä
ajattelin vain sodankäyntiä, "taantumukselliseksi". Jos olisin nuo
samat mielipiteet tavannut kansanvaltaisissa puolueissa, olisin
niistäkin saanut kannattajia, ja oikeisto ehkä olisi silloin huutanut,
että minä olin "kansanvaltainen", mikä muutoin oikeistotaholta kylläkin
usein tapahtui.
En ole "taantumuksellinen", enempää kuin "kansanvaltainenkaan". Minä
puolustan yksinomaan Saksan kansan menestystä, sen kulttuurin
kukoistusta, sen kansallista voimaa, esivaltaa ja järjestystä. Näillä
patsailla lepää isänmaan tulevaisuus. Sodan aikana oli päämäärä: mitä
tarmokkain sodankäynti ja sotilaallisten ja samalla taloudellistenkin
elämismahdollisuuksien turvaaminen sodan jälkiaikainkin varalle.
Valtakunnanjohdon toimettomuudesta monella alalla koitui minulle se
epäkohta, että pahansuovat ja joskus liian innokkaat ystävätkin, vaikka
en siihen antanut vähintäkään aihetta enkä koskaan esiintynyt, yhä
enemmän sekoittivat minut puoluetaisteluun. Mitä tein, se esitettiin
väärin ja yhteydestään irti repäistynä. Toimille ja puheille annettiin
merkitys, joka oli niille vieras, lievitettiin epäselviä, kokonaan
perusteettomia väitteitä. Sotilaallinen, avoin ajatustapani torjui tuon
kaiken alussa olkainkohautuksella, se oli liian merkityksetöntä sen
suuren tehtävän rinnalla, jota varten toimin. Myöhemmin valitin tätä
ilmiötä, voimatta sitä kuitenkaan muuttaa. Sanomalehdistöä pyysin
moneen kertaan jättämään minut rauhaan. Minulla muutoin oli liian
paljon työtä voidakseni edes siihen nähden kantaani määritellä. Ja
minulta puuttui tilaisuuttakin esiintymiseen; sitä paitsi luotin
siihen, että Saksan kansassa oli enemmän ankaran todellisuuden
tuntoa. Mutta hallitukselle soveltui hyvin, että se oli saanut
ukkosenjohdattimen; sen sijaan että se olisi minua puolustanut, antoi
se yllyttäjäin jatkaa yllytystään, esitti minut diktaattoriksi, syytti
ylintä armeijanjohtoa ja siten lisäsi kiihtymystä minua vastaan.
Semmoinen oli yleiskuva. Valtiokanslerit t:ri Michaelis ja kreivi v.
Hertling eivät olleet osallisia tähän yllytykseen, mutta kohtalokas
paha -- sotilaallisen asemani vuoksi se seurauksineen oli
kansallisonnettomuus -- oli jo tapahtunut.
Ylin armeijanjohto, ja tässä tapauksessa minut persoonallisesti,
tehtiin yhä enemmän vastuunalaisiksi paljosta pahasta. Niinpä
esimerkiksi kotoisen muonitusjärjestelmän välttämätöntä
kovakouraisuutta ja suoranaisia luonnottomuuksiakin kuvattiin
minusta riippuviksi, jopa minua väitettiin ja syytettiin niiden
alkuunpanijaksikin. Mutta ei kenraalimajoitusmestarilla, sen enempää
kuin kenraali-intendentillä tai minullakaan ollut mitään tekemistä
kotimaisen muonituksen kanssa. Se oli yksinomaan sotaministeriön ja
sotamuonitusviraston käsissä.
Sosialidemokraattisilta johtajilta sain eroni jälkeen kuulla, että minä
muka olisin ollut vastuunalainen siitä, että valtuuttamani komentavat
kenraalit hoitivat kokoontumisoikeutta. Tämä oli kokonaan
virkavaltuuksieni ulkopuolella.
Ehkä on vielä seuraavakin kuvaavaa. Talvella 1916/17 esitettiin
liikenne- ja hiilipula minun syykseni. Syy oli suurimmaksi osaksi
siinä, että oli liian vähän huolehdittu, ennenkuin minä ylimpään
armeijanjohtoon astuin. Helmikuussa 1917 vaadin hiilikomissaarin
asettamista. Valitettavasti ei kohta löydetty oikeata miestä. Vasta
myöhemmin valittiin toinen. Kesällä 1917 ylin armeijanjohto vapautti
rintamapalveluksesta 50,000 vuorimiestä. Talvella 1917/18 oli hiiliä
kotipolttoon riittävämmin kuin edellisenä vuotena, mutta tästä hyvästä
ei ylin armeijanjohto, joka oli parannukseen ratkaisevasti
vaikuttanut, jolla joka tapauksessa oli siinä suurempi osa kuin talven
1916/17 huonossa asemassa, saanut pienintäkään kiitosta eikä edes
tunnustusta. Se ei sopinut niiden miesten ajatuksenjuoksuun, jotka
muokkasivat mielialaa minua vastaan taikka paremmasta tiedostaan
huolimatta sallivat mielialaa muokata.
Äärettömän edesvastuun johdosta, joka hartioillani lepäsi, halusin
sotatointen päättymistä; muuhan ei ollut mahdollistakaan. Usein puhuin
tähän suuntaan. Mutta oli saatava rauha, joka isänmaalle takasi
elämisen mahdollisuuden, muutoin oli sota menetetty. Minun käsitykseni
mukaan oli rauhanmahdollisuus tarjolla vain silloin, kun vihollinenkin
oli rauhaan taipuvainen. Rauhanvalmiutemme yksipuolinen painostaminen
näytti minusta vaaralliselta.
Käsitin hyvin, ettei rauhaa likimainkaan saada vielä sillä, että siitä
puhutaan ja sitä kaikesta sydämestä toivotaan. Sopimusrauhan
pasifistinen ajatus oli yksi monesta meitä vastaan käytetystä aseesta;
useat sitä tarkoittivat rehellisesti: se osoitti korkeata
ihanteellisuutta, joka ei vielä ole toteutumistaan löytänyt tässä
taistelun maailmassa. Mutta tiesivätkö asianomaiset, että vihollinenkin
ajatteli niin, ja jollei niin ollut, olivatko he selvillä siitä, että
he levittämällä ajatusta semmoisen rauhan mahdollisuudesta millä
hetkellä tahansa aikaansaivat sanomatonta vahinkoa, sillä siten he,
kun ihmiset nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, ratkaisevasti
vahingoittivat sotatahtoa, jota ei olisi koskaan voitu liiaksi
kohottaa? He ovat saaneet kansamme rauhaa ikävöimään, mutta ei
vihollista rauhaan suostuvaiseksi. Siten he tekivät rauhan saannin
vaikeammaksi, koska entente siitä sai yleiskäsityksen oloistamme ja
käytti sitä hyväkseen; tämän kautta he myös vaikeuttivat ylimmän
armeijanjohdon pyrkimystä saada vihollinen rauhaan taivutetuksi niillä
keinoilla, jotka yksistään sodassa johtavat päämäärään. Kaikesta
ihanteellisuudestaan huolimatta he ovat syyllisiä isänmaan
onnettomuuteen!
Vihollisen kanta oli semmoinen, etten tunne ainoatakaan tilaisuutta,
jolloin kohtuullinen ja oikeudenmukainen sopimusrauha olisi voitu
tehdä. Kaikki mitä siitä on suullisesti tai sanomalehdissä levitetty,
on paikkansa pitämätöntä. Hallitus ei ole kertaakaan ylimmälle
armeijanjohdolle esittänyt moista rauhanmahdollisuutta.
Varmaan kyllä olisimme millä hetkellä tahansa voineet saada semmoisen
rauhan, jommoinen meidän nyt täytyi tehdä. Kuka valtiokansleri, kuka
valtiomies, kuka aatteiltaan saksalainen mies olisi sitä tahtonut?
Mutta toisenlaista rauhaa ei ollut mahdollinen saada, sen saattoivat
kaikki tarkkaan tietää, ja sen vuoksi täytyi meidän, kun sota kerran
oli syttynyt, taistellen pyrkiä voittoon.
Kreivi Czernin oikeastaan ajatteli kuten minäkin, vaikk'ei hän totuutta
tunnustanut. Joulukuun 11 p:nä 1918 pitämässään puheessa hän sanoi:
"Aina oli tilanne vain semmoinen, että me jollain ehkä ilmestyvällä
sotilaallisesti suotuisalla hetkellä olisimme voineet ehdottaa rauhaa,
jolla, jos melkoisia uhrauksia olisi tehty, ehkä olisi ollut toivoa
saavuttaa vihollisen hyväksyminen. Mutta kuta loistavampi oli
saksalaisten sotilaitten menestys, sitä vaativammiksi he kävivät ja
vaikeampi kuin koskaan oli suurien voittojen jälkeen taivuttaa heitä
moiseen myöntyväisyyspolitiikkaan.
"Minä muutoin luulen, ettei koko tämän sodan historiassa ollut kuin
yksi hetki, jolloin moisella yrityksellä todella olisi ollut sangen
hyvät toiveet, nimittäin Gorlicen kuuluisan taistelun jälkeen."
Gorlicen taistelu oli toukokuussa 1915. Myöhemmin ei siis --
kreivi Czerninin mielestä -- enää ollut mahdollista saada rauhaa
melkoisillakaan uhrauksilla. Ja vaikka tämä mahdollisuus olisikin ollut
toukokuussa 1915 tai myöhemmin: eivät ainoastaan saksalaiset sotilaat,
vaan melkein koko Saksan kansa olisi moisen rauhan hylännyt, niin kauan
kuin se vielä ylpeässä itseluottamuksessa tunsi, että sillä oli
taisteluun voimaa! Tätä itseluottamusta ja tätä voimaa oli
valtiomiesten velvollisuus terästää tehdäkseen isänmaan kykeneväksi
voittamaan ja varjellakseen sitä tappiolta ja siihen liittyviltä
mittaamattomilta onnettomuuksilta. Vihollistemme tahto oli semmoinen,
ettei mitään väliehtoa ollut. Meidän tahdollamme ei niin ollen ollut
mitään merkitystä. Vielä ei vihollisen tahto ollut murrettu. Kun se
sotilaallisen voiton johdosta vihdoinkin olisi tapahtunut, vasta
silloin olisivat diplomaatit voineet puhua sovinnosta -- jos enää
olisivat halunneet.