II.

Tämä maailman- ja kansansota vaati suunnattomia meiltä saksalaisilta,

joiden hartioilla se lepäsi koko raskaalla painollaan. Jokaisen

yksityisen täytyi antaa viimeisensäkin, jos meidän mieli voittaa se.

Meidän täytyi sanan todellisessa merkityksessä taistella ja tehdä työtä

viimeiseen veri- ja hikipisaraamme saakka ja samalla kuitenkin pysyä

taistelunhaluisina ja vielä voitonintoisinakin: se oli raskas, mutta

pakottava vaatimus, vaikka vihollinen tekikin elantomme ja

toimeentulomme niin vaikeaksi ja vaikka se meitä vainosikin

yllytyksellään, joka ulkonaisesti oli niin huomaamaton, mutta kuitenkin

niin alkuvoimaisen ankara.

Armeijan ja laivaston juuret ovat isänmaassa, samoin kuin tammen Saksan

mannussa. Kotimaasta ne elävät, siitä saavat voimansa. Ne voivat

säilyttää, mitä tarvitsevat, eivät sitä vastoin itse aikaan saada, ne

voivat taistella vain niillä sielullisilla, aineellisilla ja

ruumiillisilla voimilla, jotka kotimaa niille antaa. Näiden avulla

armeija ja laivasto voivat voittaa, uskollisesti antautua tehtäväänsä,

epäitsekkäästi uhrautua jokapäiväisessä taistelussa ja sodan

rasituksissa. Ne yksin saattoivat Saksalle taata lopullisen voiton.

Niiden avulla isänmaa kävi tätä jättiläistaistelua maailmaa vastaan,

jossa tosin liittolaisetkin auttoivat ja anastettuja alueita käytettiin

hyväksi, mikäli maasodan lait sallivat.

Armeijan ja laivaston täytyi sen vuoksi saada kotimaasta yhä uutta

henkistä joustavuutta, ihmisiä ja sotakojeita ja siitä myös lakkaamatta

uudistua.

Kotoista sieluntilaa ja sotatahtoa oli vahvistettava; hukka peri

meidät, jos ne turmeltuivat! Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä

suuremmaksi kävivät tuohon nähden vaarat, sitä enemmän karttui

voitettavaa, sitä pakottavammaksi kävi samalla armeijan ja laivaston

sielullisen ja siveellisen vahvistuksen vaatimus.

Isänmaan ihmisvoimat ja aineelliset voimat olivat sodankäyntiä varten

viimeistä myöten liikkeelle ja käytettäviksi saatavat.

Nämä olivat kotimaalle valtavia tehtäviä. Se ei ollut vain se perustus,

jolla uljas sotavoimamme lepäsi ja joka oli pienimmältäkin säröltä

varjeltava, se oli mahtimme lähde, joka oli säilytettävä hopean

kirkkaana ja puhtaana ja samalla voimallisenakin, jotta se saattoi

terästää armeijan ja laivaston hermot ja yhä nuorentaa niiden voimia.

Kansa tarvitsi sisäistä lujuutta, sillä se yksin saattoi tehdä sen

kykeneväksi ehtymättä luovuttamaan voimia armeijaan ja laivastoon.

Kansan voima ja sotavoima punoutuivat niin kiinteästi yhteen, että

niitä oli mahdoton erottaa toisistaan. Sotavoimain sotakunto

vihollista vastassa riippui läheisesti kansan kotoisesta sotakunnosta.

Kotimaassa alkoi semmoinen työ ja elämä sodan hyväksi, että tuskin

milloinkaan on sen vertaa nähty. Ja tätä elämää ja työntekoa täytyi

hallituksen, täytyi vastuunalaisen valtiokanslerin johtaa ja

voimallisena säilyttää.

Hänen eteensä nousi vielä toinen suuri sodankäyntitehtävä: hänen tuli

johtaa taistelua kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan. Pitikö Saksan

jättää käyttämättä tätä mahtavaa sotakeinoa, jonka vaikutuksen se joka

päivä koki omassa ruumiissaan? Eikö viholliskansain sieluntilaa pitänyt

koettaa järkyttää samalla tavalla kuin vihollinen valitettavasti niin

hyvällä menestyksellä järkytti meidän maamme sieluntilaa? Tätä

taistelua oli käytävä kotimaasta puolueettomain ulkomaitten kautta ja

vasta sitten rintamasta rintamaan. Tosin Saksalta puuttui yksi voimakas

apukeino tässä propagandassa: nälkäsaarto vihollismaitten asukkaita

vastaan.

Suuret olivat ne tehtävät, jotka hallituksen tuli kansakunnan

palveluksessa ratkaista saattaakseen sodan onnelliseen päätökseen.

Enempää ei ole vielä ainoaltakaan Saksan hallitukselta vaadittu, kuin

mitä on Saksan kansan yhdistetyn voiman asettaminen keisarin

käytettäväksi voiton saavuttamiseksi tappotanterella ja taistelun

johtaminen viholliskansain henkeä ja mielialaa vastaan. Hallituksen työ

ja toiminta saavutti täten sodassa ratkaisevasti vaikuttavan

merkityksen. Tämä vaati hallitukselta, valtiopäiviltä ja kansalta ennen

arvaamatonta antautumusta sota-aatteelle. Niin oli asia: sodankäynnin

voima oli kotimaassa, voimanilmaus vihollisrintamalla.

Voimallinen sodankäynti yksin oli omiaan viemään suureen päämääräämme,

rauhaan. Sotatyöllään hallitus sen vuoksi samalla edisti rauhan asiaa.

Rauhan palauttaminen mitä nopeimmin oli sen korkea tehtävä.

Kenraalisotamarsalkka ja minä ylimpään armeijanjohtoon kutsuttuina ja

asemaan perehdyttyämme heti ilmoitimme valtiokanslerille, mitkä

mielestämme armeijan ja samalla laivastonkin tarpeet olivat, ja

harkitsimme niitä tehtäviä, jotka siitä kotimaalle johtuivat. Kutsuimme

hänet sodankäyntiä varten yhteistyöhön ja olimme aseman uhkaavasta

vakavuudesta huolimatta toivehikkaita.

Hallitus oli ottanut meidät suosiollisesti ylimpään armeijanjohtoon.

Avoimella luottamuksella suostuimme sen esitykseen. Pian alkoi

kuitenkin keskenään taistella kaksi aatemaailmaa, joita hallituksen ja

meidän käsityksemme edustivat. Tämä vastakohta oli meille raskas

pettymys ja samalla suunnaton rasitus.

Berliinissä ei voitu hyväksyä meidän käsitystämme sodan

välttämättömyyksistä, siellä ei ollut sitä rautaista tahtoa, joka

yhdistää koko kansan ja kohdistaa sen elämän ja ajatuksen yhteen

päämäärään: sotaan ja voittoon. Ententen suuret kansanvallat tähän

pystyivät. Gambetta 1870/71, Clemenceau ja Lloyd George tässä sodassa

alistivat kansansa ankaralla tahdonvoimalla voiton palvelukseen. Tämän

päämääräntietoisen pyrkimyksen, ententen voimallisen tuhoamistahdon

täyttä terävyyttä ei hallitus älynnyt. Ei koskaan ollut siitä

epäilystä. Sen sijaan että olisi koottu kaikki tarjolla olevat voimat

sotaan ja jännitetty ne ylimmilleen, jotta rauha saavutettaisiin

taistelutanterella, kuten sodan luonne vaati, poikettiin Berliinissä

toiselle tielle; puhuttiin yhä enemmän sovinnosta ja ristiriitain

sovittamisesta, antamatta samalla omalle kansalle voimakasta sotaista

herätettä. Berliinissä luultiin tai kuviteltiin näin: viholliskansat

muka ikävöiden kuuntelisivat sovinnollisuuden sanoja ja vaatisivat

hallituksiaan solmimaan rauhan. Niin vähän siellä oli tietoa

viholliskansain ja niiden hallitusten mielentilasta, voimakkaasta

kansallisesta ajatussuunnasta ja teräskovasta tahdosta. Berliini ei

ollut mitään oppinut entisaikain historiasta. Siellä vain tunnettiin

oma voimattomuus vihollisen sielunvoimien rinnalla, menetettiin voiton

toivo ja antauduttiin tuuliajolle. Rauhan saavuttamisen ajatus kävi

voimallisemmaksi kuin tahto taistella voiton hyväksi. Tietä rauhaan oli

vihollisen tuhoamistahdon vuoksi mahdoton löytää. Näin laiminlyötiin

kansan johtaminen voiton vaikealle tielle.

Valtiopäivät ja kansa huomasivat olevansa ilman moista johtoa, jota

suuri osa kiihkeästi kaipasi, ja ne liukuivat hallituksen kanssa

kaltevalle radalle. Itse sodan valtavat kysymykset työnnettiin yhä

enemmän syrjään. Sisäpoliittiset näkökohdat ja oman itsensä muistaminen

hautasivat ne alleen. Se koitui isänmaalle onnettomuudeksi. Voi olla,

että se vallankumous, joka nyt kauttaaltaan järisyttää Eurooppaa, saa

aikaan toisen maailmanjärjestyksen ja paremmin kypsyttää kansain

ajatukset ja tunteet semmoiseen rauhaan, joka antaa ihmiskunnalle

oikeuden ja sovinnon. Aselepo- ja rauhanehdot tosin vastustavat

semmoista käsitystä. Vielä sillä ajalla, jonka minä olin ensimmäisenä

kenraalimajoitusmestarina, ei maailma ainakaan ollut muuttunut.

Ylin armeijanjohto asettui samalle kannalle kuin presidentti Wilson

marraskuussa 1918 esiintyessään suuren amerikkalaisen laivasto-ohjelman

puolesta: hän sanoi pitävänsä epäviisaana, että Amerikka nyt jo laatisi

laivasto-ohjelmansa tulevaisuuden maailmanpolitiikan mukaiseksi, kun ei

tätä maailmanpolitiikkaa vielä oltu ratkaistu.

Samassa mielessä kirjoitti marraskuussa 1918 4:nnen armeijan

sotamiesneuvoston esimies:

"Vallankumous perustuu ehkä monen päässä ihanteihin. Joka on seisonut

vihollista vastassa, sen täytyy tunnustaa, että ententen

maailmankatsomus tällä hetkellä vielä palvelee materialismia."

Nyt ovat hämmästyneen ja ihanteissaan pettyneen maailman silmät

auenneet. Mutta petetty Saksan kansa saa maksaa harhaluulonsa

hengellään.

Ylin armeijanjohto oli sillä kannalla, että ensin tuli ihmiskunnan

muuttua, sitten mekin voisimme laskea aseemme ja ajatella sovinnon

tekoa; muutoin oli varmasti odotettavissa turmiolliset seuraukset.

Rauhan palmu ei ole puolustus miekkaa vastaan. Niin kauan kuin ihmiset

ja varsinkin vihollisemme pysyvät sinä, mitä ihmiskunta on tähän saakka

ollut, tuli Saksan ja joka tapauksessa kenraalisotamarsalkan ja minun

vastuunalaisina sotilasjohtajina pitää miekka kourassamme ja yhä

uudelleen teroittaa sitä. Sen vuoksi oli vakava velvollisuutemme

hallituksen suhteen hellittämättä vaatia sodan välttämättömyyksien

toteuttamista ja juurruttaa siihenkin päättäväisyys, jota meidän täytyi

pitää ainoana oikeana.

Kaikissa kysymyksissä ylin armeijanjohto kääntyi perustuslaillisten

tekijäin puoleen. Sota vaati siltä joka hetki nopeita ja kauaskantavia

ratkaisuja, se vaati ja vahvisti päätöskykyä. Berliinissä pysyttiin

totutulla rauhan tolalla. Usein saapui vasta viikkojen kuluttua

vastauksia, jopa tärkeimpiinkin kysymyksiin. Tästä berliiniläisten

viranomaisten tavattoman vitkastelevasta asiain käsittelystä ja sodan

välttämättömyyksien tajuamattomuudesta oli seurauksena, että

keskenäinen yhteytemme joskus sai tylyn sävyn. Olemme tätä valittaneet.

Meidän sielussamme poltti tuli. Oli nopeaan toimittava, sillä usein

täytyi estää mittaamattomia vahingoita.

Rauhan aikana oli valtakunnan hallituksella kaikkiin viranomaisiin

nähden ratkaiseva sananvalta. Ulkoasiain virasto tunsi olevansa kaiken

arvostelun yläpuolella. Vaikea oli valtakunnan virastojen tottua

siihen, että sodan puhjettua ylimmästä armeijanjohdosta oli

tullut paikka, joka ei ainoastaan jakanut vastuunalaisuutta

valtakunnankanslerin kanssa, vaan jonka kannettavana oli niin suunnaton

edesvastuu, että se sitä enemmän tuli pakotetuksi tarmokkaaseen

toimeen, kuta vähemmän Berliinissä toimittiin. Olisin toivonut, että

hallituskin olisi selvään tajunnut tämän yksinkertaisen asianlaidan.

Kenraalien v. Moltken ja v. Falkenhaynin suhde hallitukseen ei

pääasioissa ollut toinen kuin kenraalisotamarsalkan ja minunkaan.

Hallitus kulki omia teitään eikä ylimmän armeijanjohdon tahtoon nähden

jättänyt mitään tekemättä, mitä se piti tarpeen vaatimana. Mutta paljon

semmoista jäi tekemättä, mikä sodankäynnin kannalta oli merkittävä

pakottavan välttämättömäksi.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo heti sodan puhkeamisen jälkeen

esiintyä toimivana eräillä aloilla, jossa tämä olisi ollut toisten

viranomaisten asia. Sanomalehdistön laaja ala, sensuuri, vihollisen

vakoilun ja sabotagen torjuminen ynnä valtiojärjestyksen kukistamista

sodassa puuhaavain voimain selville saaminen jäivät sotilaallisen omin

neuvoin selviytymisen varaan sodankäynnille vahingoksi. Epäselvyys

siitä kenelle asia kuului ja henkilöjen puute ehkäisivät asianomaisten

viranomaisten aloitetta. Edesvastuun syvä tunto pakotti yleisesikunnan

ryhtymään luovaan työhön. Se saattoikin paremmin täyttää

henkilöpuutteen armeijasta otetuilla, etenkin sitä varten hyvillä

ennakkotiedoilla varustetuilla virkavapailla upseereilla. Johto täten

joutui yleisesikunnan käsiin. Toimeenpano usein jäi kotoisten mahtien

asiaksi. Rajaviiva, jonka takana vastuunalaiset viranomaiset yksin

pitivät itseään asianomaisina, ei ollut selvä. Hankauksia ei voitu

välttää. Selvä ja luja johto kotimaassa, jota ylin armeijanjohto usein

pyysi, olisi tämän estänyt.