1.
Liègen yllätyksellä alkoi Saksan voittojen jakso. Rohkeasti se
päätettiin, uhkarohkeasti päätös toteutettiin.
Itäisen rintaman sotaretket vuosina 1914 ja 1915 ynnä kesällä 1916
olivat valtavia saavutuksia, kaikkien aikain sotahistorian suurimpien
mainetöitten arvoisia. Ne asettivat sekä johtajille että joukoille mitä
suurimmat vaatimukset. Venäläinen oli siellä taistelevia Saksan ja
Itävalta-Unkarin liittoutuneita armeijoja paljon voimallisempi.
Se sota taas, jota kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin ja minun
elokuun 29 päivästä 1916 tuli käydä, siitä päivästä siis, jona astuimme
ylimpään armeijanjohtoon, kuuluu maailmanhistorian vaikeimpiin.
Valtavampaa, järkyttävämpää ei maapallomme ole vielä milloinkaan
nähnyt. Saksa heikkojen liittolaisten keralla taisteli vähäväkisempänä
koko maailmaa vastaan. Suunnattoman painavia päätöksiä oli tehtävä.
Pakottavalla johdonmukaisuudella ne juontuivat sota-asemasta, meidän
käsityksestämme sodasta ja tämän sodan luonteesta.
Armeijat ja laivastot taistelivat toisiaan vastaan siten kuin ovat
ennenkin taistelleet, joskin sotavoimat ja sotakeinot olivat
valtavammat kuin koskaan ennen. Mutta toisin kuin viime sodissa
seisoivat nyt kansat kaiken mahtinsa keralla heti sotavoimainsa takana
ja sulautuivat niihin. Ainoastaan Ranska tarjosi jo 1870/71 samanlaisen
kuvan.
Missä armeijan ja laivaston voima alkoi, missä kansan loppui, sitä ei
tässä sodassa enää ollut mahdollista erottaa. Sotavoima ja kansa olivat
yhtä. Maailma näki kansansodan sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Täten kootuin voimin seisoivat maailman mahtavat valtiot toisiaan
vastassa. Taisteluun vihollisen sotavoimia vastaan valtavilla
rintamilla ja aavoilla merillä liittyi kamppailu viholliskansain sielua
ja elinvoimaa vastaan tarkoituksella hajoittaa ja hervaista ne.
Helppoa ja varsin vaaratonta on vahvoilla pataljoonilla käydä sotaa ja
taistella taisteluita. Siihen asemaan kenraalisotamarsalkka ja minä
emme kuitenkaan kolmena ensimmäisenä sotavuotena päässeet. Meille ei
jäänyt muuta neuvoa kuin toimia velvollisuutemme ja omantuntomme mukaan
ja ottaa vastuullemme, mitä voiton saavuttamiseksi pidimme
välttämättömänä. Menestys oli tänä aikana meidän puolellamme.
Kun me maaliskuusta 1918 kävimme hyökkäykseen suotuisammin voimasuhtein
kuin Saksalla vielä oli sodassa ollut, riittivät voimat suuriin
voittoihin, eivät sitä vastoin nopeaan ratkaisuun. Sitten ne
tyrehtyivät, jota vastoin vihollinen vahvistui.