Löydetty.
Galamasta tuntui maailma sangen kolkolta ja ilottomalta, kun hän
miestensä kanssa asteli pitkin katuja sitä isoa toria kohden, jonka
varrella tuomiokirkko oli. Yö teki tuloaan ja olikin jo käärinyt
kaupungin mustaan vaippaansa, niin että ainoastaan läheisimmät
esineet näkyivät. Mutta kaupungissa oli kuitenkin vilkasta elämää.
Ilon ja riemun ääniä kaikui monesta huoneesta, jonka akkunat olivat
selällään; akkunoista näki Brielin uusia vieraita, jotka yksissä
neuvoin hakivat esiin mitä maallista tavaraa porvareilta oli jäänyt,
kun he lähtivät pakoon. Kaikkialta kuului naurua ja laulua, välistä
myöskin miekkojen kalsketta tai riidan rähinää, ja sen voi nähdä,
että Kerjäläiset nyt tahtoivat ottaa korvauksen pitkällisestä
nälänhädästään.
Äkkiä sekä Galama että Hannu säpsähtivät. He olivat saapuneet lähelle
raatihuonetta, kun he kuulivat naisten huutoa. Molemmat olivat
kuulevinaan Agnesin äänen ja mistään välittämättä he riensivät
sinne päin, mistä ääni kuului. Hetken juostuaan he seisahtuivat
raatihuoneen edustalle, jossa heitä kohtasi kummallinen näky.
Raatihuone oli suuri, vanha rakennus, joka täytti neliskulmaisen
torin kokonaisen sivun. Kenttä oli täynnä Kerjäläisiä, muutamilla oli
aseina miekat, toisilla keihäät, toisilla vain tikarit ja pistoolit.
Heillä näytti olevan äärettömän hauskaa, sillä joka silmänräpäys
kajahti kova nauru milloin miltäkin puolelta toria. Karel tunkeutui
joukon läpi ja oli itsekin nauruun purskahtamaisillaan. Kerjäläiset
olivat kokoontuneet suureen piiriin, jonka sisällä tuupittiin ja
sysättiin edes takaisin miehestä mieheen viittä kuutta, kalliisiin
vaatteisiin puettua keropäistä pappia; heitä pakotettiin tanssimaan,
ja mitä enemmän nuo lihavat, arvoisat isät läähättivät ja hikoilivat
raskaissa pukimissaan, joita heillä oli monet kerrokset päällekkäin,
sitä hupaisemmalta tuntui leikki merimiesten mielestä.
Karel huomasi ensi silmäyksellä, että useimmat heistä olivat van
Harenin väkeä. Hän kysyi heiltä, missä heidän päällikkönsä oli, ja
sai kuulla, että tämä Treslongin kanssa oli hyökännyt pyhän Pietarin
luostariin Märlandtin varrella.
Mutta Märlandtin tienoilla he olivatkin olleet, kun he olivat
kuulevinaan naisten huutoa, ja nyt juolahti Galaman mieleen, että
hän ehkä oli eksynyt oikealta suunnalta. Hän aikoi juuri ilmaista
ajatuksensa Hannulle, kun hän huomasi, että tämä oli kadonnut
näkyvistä. Sitten hän lähti yksin rientämään mainitulle paikalle.
Siellä oli Brielin toinen katolinen kirkko, joka, vaikka ulkonäöltään
pienempi ja ränsistyneempi kuin tuomiokirkko, kuitenkin oli tätä
paljon rikkaampi, kun se kuului läheiseen suureen Pyhän Pietarin
luostariin.
Kun Yonker saapui paikalle, arveli hän tuokion aikaa, niitä hän
tekisi. Tulisoihtujen punertavassa, liehuvassa valossa näki hän
omien miestensä uutterasti kokoilevan tavaraa kirkossa ja korjaavan
laukkuihinsa kaikki, mitä seinästä lähti irti. Kauniisti maalatut
ikkunat olivat rikotut ja aukoissa seisoi miehiä, jotka heittivät
ulos tovereilleen kaiken, mitä ikänä saivat käsiinsä. Toiset
juoksivat tiehensä, syli täynnä hopea-astioita ja kynttilänjalkoja.
Eräällä miehellä oli yllään pitkä, sininen, kultatähdillä kirjailtu
samettihame, ja päässään sirotekoinen kultakruunu. Hameen ja kruunun
oli hän riisunut Pyhän neitsyen kuvalta, ja tuo ihana taideteos
makasi nyt tuhansiksi kappaleiksi lyötynä, alttarin juurella.
Yhtäkkiä muisti Galama, että Treslongin taikka oikeammin tämän
isävainajan talo oli Märlandtin varrella. Akkunoista tulvasi vahva
valovirta. Hän riensi portaita ylös ja tultuaan etuhuoneeseen, joka
oli täynnä hänen omia miehiään, jotka korjasivat tänne saalistaan,
kuuli hän maljaa esittävän Treslongin äänen:
"Eläköön prinssi, Geusit ja Alankomaitten vapaus!"
Kun hän avasi oven ja aikoi astua siihen huoneeseen, josta ääni
tuntui tulevan, vastattiin maljaan meluavilla suosionosoituksilla.
Huone oli väljä, komea, runsaasti valaistu sali, jossa pitkän pöydän
ympärillä seisoi pari kolmekymmentä miestä, ja nämä vastasivat
maljaan innokkaasti kohotetuin käsin.
Tuskin oli Galama päässyt sisään, kun joku seurasta hänet huomasi, ja
äskeisen maljan sijaan kaikui huuto: "Kauan eläköön Galama!"
Sankarimme, joka ei ollut sillä mielellä, että muitten ilo olisi
häntä ilahuttanut, kääntyi oveen päin ja aikoi mennä ulos. Mutta
miehet, joitten joukossa me tapaamme vanhan tuttavamme van
Hagendorpin, tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän päähän
Treslongin viereen.
"Tämä on se mies, jonka päässä tuo tuuma ensin syntyi, hyvät herrat",
huusi van Hagendorp. "Juokaamme pikarillinen hänen ja tuon kauniin
nunnan onneksi."
Karel, joka melkein vasten tahtoaan oli nostanut pikarin huultensa
kohdalle, pysähtyi ja katseli kummastellen puhujaa. Toiset nauroivat
hänelle, mutta Treslong, joka paremmin ymmärsi hänen surullisen
katseensa, kuiskasi hänen korvaansa: "Tyttö on tallella."
Kohta solahti viini pikarista Galaman suuhun ja toinen pikarillinen
meni samaa tietä. Viini teki miehelle hyvää ja puna alkoi kohota
hänen kalpeille kasvoilleen.
"Jopa nyt jotakin!" huusi muuan kapteeni akkunan vierestä. "Tuolla
meidän miehet ryöstävät kirkkoa ja me jäämme tänne seisomaan tyhjin
käsin."
Tämä huomautus ajoi kaikki ulos ja ennen pitkää oli huone melkein
tyhjä.
"Minä en tahdo kiusata teitä pitkällä odotuksella", lausui Treslong
ja astui toiselle ovelle, "mutta minun täytyy sanoa, että ilman
Blinkiä ja minua teidän armaanne olisi käynyt huonommin kuin
luulettekaan. Täällä hän on."
Hän avasi oven ja Karel astui sisään toiseen huoneeseen. Siellä istui
jonkinlaisella sohvalla yksi mies ja kaksi naista keskustellen. Kun
Galama uljaana ilmestyi heidän eteensä, riensi toinen naisista suoraa
päätä hänen avoimeen syliinsä. Se oli Agnes, joka tällä onnen ja
autuuden hetkellä unohti koko maailman, unohti äskeiset toverinsakin,
vanhat tuttavamme sisar Annan ja Vouter Barendsin.
"Entäs Maria?" kysyi Galama, kun hänen riemunsa oli vähän tyyntynyt.
"Hän on taivaassa", vastasi Agnes. "Hän on onnellinen kuten mekin, ja
onnellisempikin, koska häneen ei mikään hätä enää ulotu. Maria sai
paljon kärsiä."
"Ja olethan sinäkin paljon kärsinyt", lausui Karel, katsellen
lempeästi armaansa hienoja, kelmeitä poskia. Abbedissa oli, näet,
ankaralla kurituksellaan vihdoinkin saanut ryöstetyksi ruusut Agnesin
poskilta.
"En minä ole kovin paljon kärsinyt, Karel, ja senkin vain sinun
tähtesi", vastasi Agnes. "Se, mitä minä uskoni tähden sain kokea, ei
ollut mitään kärsimystä, sillä minä kestin sen ilolla."
"Oi Agnes, en minäkään ole vähällä päässyt. Paljon kovuutta
olen saanut nähdä näinä vuosina, mutta siitä on ollut minulle
hyötyä. Se hyvä siemen, jonka sinä sydämeeni kylvit, on noussut
taimelle ... ja", lisäsi hän, kallistaen päätään tytön puoleen,
"sinun kuvasi on ollut turvani ja toivoni, kun elämän sumut ovat
tihenneet ympärilläni. Ilman sinua olisin hukkunut epätoivoon. Niin!
Kärsimyksissämme on rakkautemme kasvanut ja se on luja kuin tammi,
joka vesasta alkaen on kuunnellut myrskyn kehtolaulua, kasvanut
myrskyssä ja pyrkii myrskyissä sinistä taivasta kohti. Niin meidänkin
rakkautemme on kasvanut ja taivaaseen käy sen tie."