Huhtikuun ensimäinen päivä.
"Tule, lautturi, souda sukkelaan minut sekä nämä kaksi toveriani
tuolle puolen ja minä annan sinulle hopeaa, jota -- sen takaan --
sinä et saa nähdä joka päivä."
Näin sanoen astui eräs pieni mies, joka puvusta päättäen oli kirjuri
tai ylioppilas, vaikka pitkä miekka riippui hänen vyötäisiltään,
tovereineen venheeseen, jolla lauttamies Jaakko Koppestock oli valmis
viemään heidät Maasin poikki Brieliin. Oli ihana aamu huhtikuun 1
p:nä 1572 ja päivänpaiste kimalteli iloisesti vuolteisella joen
pinnalla.
"Kenties on minun käteni kautta kulkenut enemmän hopeaa kuin mitä te
olette nähnytkään", vastasi Koppestock, siepaten aironsa ja työntäen
venheen rannasta. "Mutta nyt ei tee kenenkään mieli kopeilla suurista
varoistaan, kun hänen vähin erin täytyy antaa ne kaikki veroihin."
[Tämä tarkoittaa ennen mainittua kymmenen prosentin veroa.]
"Mitä ajattelet noista veroista veikkoni?" uteli pieni mies
kiivaasti. "Minä en niitä paheksi, mutta sinua ne näyttävät pahasti
rasittavan."
"Ei minua suinkaan, mestari", vastasi lauttamies, ripeästi soutaen,
"sillä minulla ei ole mitään, josta maksaisin veroa, ja kuten olen
sanonut akalle, on kymmenysraha tyhjästä tyhjää. Mutta vaikka minulla
jotakin olisikin, en maksaisi siitä herttualle rahtuakaan."
"Ai, ai, ukkoseni, sinä puhut liian rohkeasti", lausui toinen
mahtavalla äänellä. "Kenties et tunne, keitä me olemme, muuten
ehkä varoisit vähän suutasi! Me olemme upseereja hänen kaikkein
katolisimman Majesteettinsa, Espanjan kuninkaan armeijassa, ja
ellemme olisi erittäin hyvällä tuulella, saisit katua röyhkeyttäsi."
"Minä kiitän sinua, herra upseeri", vastasi Koppestock, lausuen
arvonimen suuremmalla äänenpainolla, sillä hän näki molempien toisten
matkustajain hymyilevän, kun heitä sanottiin upseereiksi; "mutta minä
en peruuta sanojani sittenkään. Voi kyllä olla hyvä katolilainen ja
alankomaitten kreivin nöyrä alamainen -- sillä kuninkaasta täällä
ei ole koskaan tiedetty -- eikä silti tarvitse joutua häviöön ja
haaksirikkoon muutamien pyöreävatsaisten pappien ja soturijoukon
tähden, jolla ei ole täällä mitään tekemistä. Nöyrinkin alamainen
tekee vastarintaa, jos hänet ajetaan mieron tielle."
"Kautta pyhän Klaaran, en koskaan olisi luullut, että Jaakko noin
hyvin sukisi sinun suutasi, Ralph!" huusi toinen miehistä.
"Naura sinä, jos mielesi tekee", sanoi pieni mies nyrpeänä, "mutta
minä vannon, että ennenkuin aurinko on laskenut tämän syntisen
maailman taakse, saa tämä kapinoitsija katua, että hän on puhunut
sopimattomia. Etkö sinä sen veijari tiedä, että löytyy kahden
lajisia astioita, toiset kunniallisia, toiset häpeällisiä, ja ettei
häpeällinen astia koskaan saa lausua minkäänlaista tuomiota eikä
asettua samalle laudalle kuin hänen korkeammat veljensä? Saat nähdä,
että vielä kadut."
"Vai niin? No siinä tapauksessa", vastasi lautturi, pienokaisen
kiukusta huolimatta, "on minusta se astia kunniallisin, josta on
suurinta hyötyä, sillä se, missä ei ole muuta kuin koristuksia, ei
kelpaa mihinkään."
"En tiedä mitä te puhutte kunniallisista ja häpeällisistä astioista",
sanoi toinen tovereista, joka tarkkaan oli katsonut joen suuta
kohden, "mutta tuolla tulee, nähdäkseni, toisellaisia astioita,
tännepäin uiden. Ne eivät ole kauppalaivoja, sillä siksi on niitä
liian monta. Lienevätkö sotalaivoja?"
Kaikki käänsivät silmänsä puhujan osoittamaan suuntaan, ja näkivät
joukon valkoisia purjeita, jotka välkkyivät päivänpaisteessa ja
vastavirtaan lähestyivät heitä. Ne olivat vielä niin etäällä, ettei
niitä voinut selvästi erottaa, mutta mastojen huipuista liehuivat
punaiset liput ja viirit. Kaikki jäivät tuokioksi katselemaan noita
outoja laivoja.
"Omituinen on heillä lippu ainakin," sanoi Koppestock, "ja kaikki
ovat ne samallaisia. Minä epäilen..."
"Sano meille, keitä he ovat", pyysi pikkumies, "koska sinä paremmin
tunnet laivoja kuin me."
"Kehuittehan itse hyvin tuntevanne erilaisia astioita", vastasi
Koppestock, "mitä nuo nyt lienevät?... Mutta sen jälkeen kun te minua
niin uhkasitte, en uskalla teidän espanjalaisiin korviinne kuiskata
vihollisen nimeä, sillä saatanpa pian menettää omat korvani."
"Sinun korvasi ovat tosin epä-espanjalaiset", sanoi toinen, "mutta
kuninkaan nimessä käsken sinun sanoa, kenen laivoja nuo ovat."
"Minkä kuninkaan nimessä?" kysyi pelkäämätön lauttaaja, hiljentäen
soutuaan.
"No herttuan nimessä sitten, jos häntä enemmän pelkäät! Sanotko, tai
saat katua!"
"Joko taas?" huusi Koppestock. "Mutta koska käskette, täytyy minun
sanoa. Tuo on tietääkseni Meri-Geusien laivasto."
"Kuinka? Meri-Geusien?" huusivat nuo kolme miestä kavahtaen pystyyn,
ja katselivat laivoja.
Lauttamies kyykistyi airojensa puoleen ja nauroi itsekseen.
"Niitä on vähintään viisikymmentä laivaa", puhui pieni mies, "ja
ne lähenevät nopeasti. Heh, mieskulta, ota tästä ja souda meidät
nopeasti rantaan, sillä he saavuttavat meidät kenties ja tekevät
meille pahaa. Vai mitä luulet?"
"He varmaan surmaavat teidät, jos saavat teidät kiinni, herra
upseeri, joten minä koetan soutaa"; ja otettuaan suuren hopearahan,
jota hänelle tarjottiin, alkoi lauttamies soutaa niin että vesi
sihisi. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä parilla vetäisyllä
puski vene rantaan. Nuo kolme matkustajaa hyppäsivät rannalle ja
lähtivät kiireesti pakoon. Lauttamies seisoi, huokeasti ansaittu raha
kourassaan, ja nauroi:
"Ha! haa!" hän nauroi, "moista houkkaa en ole vielä nähnyt. Rantaan
oli tuskin kymmentä askelta ja hän pelkäsi. Mutta mitähän Meri-Geusit
täältä etsivät? Kummallista väkeä! Vaikka mitä se minuun kuuluu!
Koska tässä ei ole ketään ylivietävänä, lähden heitä tapaamaan." Ja
kääntäen veneensä myötävirtaan, alkoi hän soutaa laivoja kohden,
jotka saapuivat täysin purjein.
Hän oli tuskin soutanut kymmentäkään minuuttia, kun hän seisahti,
sillä hän oli kuulevinaan nimeänsä mainittavan. Hän kääntyi
ensimäiseen laivaan päin, joka nyt oli aivan lähellä.
"Kah! Kuulenko kummia! Hannu! Ja Treslongin vaakuna lipussa! Näenkö
unta? Ei, kautta pyhän Marian, Meri-Geusit siinä tulevatkin."
"Jaakko, Jaakko!" huusi tällä hetkellä Hannu, kohottautuen laivan
esikeulan yli. "Kuuletko, Jaakko? Tule tänne!"
"Hoi!" vastasi lauttamies, soutaen veneensä laivan kylkeen, "kuka
huutaa minua? Sinäkö se olet, Hannu? Onko tämä herra Treslongin
laiva?"
"Onpa niinkin", vastasi Hannu, ylpeänä. "Tule ylös! Minulla on
sinulle puhumista."
"Kohta", vastasi lautturi, ja tarttuen köyden päähän, joka hänelle
heitettiin, kiipesi hän vikkelästi laivan kannelle ja seisoi Hannun
vieressä.
"Joko vihdoinkin tulitte?" sanoi hän, puristaen ystävänsä kättä.
"Kauan olettekin viipyneet poissa. Mitä te noilla kaikilla laivoilla
teette? Oletko sinä tämän kapteeni? Se on valehtelematta sievä pursi."
"Me komennamme sitä vuorotellen, Yonker ja minä", vastasi Hannu
mahtavan näköisenä. "Me olemme tulleet ampumaan kaupungin poroksi.
Menkäämme nyt herra de Treslongia katsomaan. Hän on täällä laivassa."
Treslong, Galama, Barends ja Willem seisoivat peräkannella ja heillä
oli ilmeisesti tärkeä keskustelu. He katselivat kaupunkia, joka
häämötti vähän matkan päästä. Vallit olivat mustanaan ihmisiä, jotka
tähystelivät laivoja.
"Herra Treslong", puhui Barends, "Jumala on suonut meille tämän
kauniin tilaisuuden. Älkäämme pilatko sitä hurjuudella, älkäämme
muuttako siunausta kiroukseksi. Valitkaamme lähettiläs, joka
kehoittaa kaupunkia antautumaan vapaaehtoisesti."
"Teidän neuvonne ei ole huono", sanoi Treslong; "Yonker on vähän
kärsimätön ja pikainen. Mutta entä jos he hirttävät sanansaattajamme
ja sulkevat porttinsa? Mutta kuka tuossa tulee? Hannu ja ...
mitä... Koppestock! Lauttamies! Kas, siinä mies, jota juuri tarvitsemme.
Terve, ystäväni!"
"Herra Treslong, siunatkoon Pyhä Neitsyt alati teitä ja teidän
sukuanne!" lausui lautamies, polvistuen ja pusertaen Treslongin kättä
innokkaasti mutta nöyrästi. "Minä en ole nähnyt teidän kasvojanne sen
jälkeen kun pelastitte minut ja omaiseni nälkään kuolemasta; en siis
ole voinut lausua kiitostani: teen sen nyt."
"Kas, senpä olen kokonaan unohtanut", vastasi Treslong hilpeästi.
"Mutta isänihän oikeastaan teki tuon hyvän työn. Nouse nyt, ystäväni,
ja sano, onko Brielissä vartiaväkeä? Sinä näet, että laivoillamme on
rohkea asento. Mitä tiedät kaupungin tilasta?"
"Minä tiedän, että sen vallien sisällä on tuskin puolta tusinaa
sotilasta, herra", sanoi Koppestock, "ja jos nyt marssittaisitte
miehenne sinne, valloittaisitte Brielin helposti. Siellä on
parhaillaan suuri messu ja kirkot ovat täynnä kaikenlaisia hopea- ja
kulta-astioita, jotka palkitsevat runsaasti kaikki teidän vaivanne."
Nuo neljä miestä keskustelivat tuokion aikaa. Sitten kääntyi Treslong
ja sanoi:
"Tule meidän kanssamme amiraalin luo. Mikäli arvaan ei sinua pelota
viedä kaupunkiin sanomaa kreiviltä?"
"Ei suinkaan, ei vähääkään", vastasi lauttamies iloisesti. "Kaikki,
mikä on minun, on teidän, ja koska te olette Kerjäläinen, olen
minäkin. Käskekää vain, niin olen valmis."
Treslong, Galama, Koppestock ja Hannu menivät nyt tikapuitten luo,
jossa iso vene oli valmiina heitä viemään. Treslong oli astunut alas
ja Galama aikoi juuri seurata, kun hän huomasi Hannun vieressään. Hän
pysähtyi ja lausui: "Jää tänne, Hannu! Sinä tiedät, minkä tähden."
"Sitä en tiedä, vaikka hirttäisitte minut. Miksi minun on jäätävä?"
kysyi hän.
"Olenhan sen jo sanonut. Valikoi joukosta kymmenkunta kelpo miestä.
Meidän täytyy nyt rynnätä pyhän Klaaran naisluostariin."
"Ahaa", lausui Hannu, hivuttaen nenäänsä sormellaan. "Sen olin
unohtanut." Sitten hän kääntyen Koppestockiin, puhui kuiskaten:
"Minä en voi nyt mennä amiraalin luo, mutta Yonker lähtee mukaasi.
Älä mainitse minun nimeäni kreiville, sillä meidän on välimme vähän
riitainen. Sitten tavataan, kun sinä palaat."
Lauttamies, joka oli mielissään siitä, että Hannusta oli paisunut
niin suuri herra, kiitti häntä hänen neuvoistaan ja astui alas
tikapuita. Muutamilla aironvedoilla saattoivat veneen kuusi soutajaa
sen amiraalin laivan kylkeen, jossa nähtävästi tehtiin suuria
varustuksia miesten maihin nousua varten. Kreivi de la Marck seisoi
kannella, välkkyvä rautapaita yllään ja päässään komea, metsäkarjun
nahasta tehty kerjäläis-hattu, jonka sulka ja timanttisolki olivat
tavallisen talon arvoiset. Huomattuaan Treslongin huusi hän:
"Hei, herra de Treslong, aioin juuri lähettää noutamaan teitä tänne.
Kuinka nyt menettelemme? Otetaanko tuo pesä heti väkirynnäköllä, vai
annetaanko heidän ostaa henkensä? Siitä kertyisi aimo rahat."
"Minä en neuvo kumpaakaan, serkku", vastasi Treslong
kylmäkiskoisesti. "Olen tuonut teidän luoksenne erään lauttamiehen,
jonka koko kaupunki tuntee ja jonka minäkin olen jo monta vuotta
tuntenut. Hän sanoo, ettei kaupungissa ole ollenkaan varusväkeä sekä
ettei siellä siis aiota vastustella. Vaatikaamme vain kaupunkia
antautumaan."
"Haa!" huusi Lumei, iskien kiinni lauttamieheen, "onko tuo jumalaton
paavilainen Meertinck vielä Brielin pormestarina?"
"Kyllä, teidän armonne, ja peloissaan hän lienee tällä hetkellä, se
on varmaa", vastasi Koppestock.
"Mene ja sano hänelle, että minä kreivi William de la Marck, parooni
Lumei, hänen korkeutensa Oranian prinssin laivaston amiraali, vaadin
Brielin kaupungin pikaista ja ehdotonta antautumista. Ja lausu sille
konnalle minun puolestani se ystävällinen varoitus, että ellei hän
puolen tunnin kuluessa saavu tänne avaimineen, ammutan minä kaupunkia
kanuunoilla ja sen jälkeen hirtetään jokaisen äidin poika oman ovensa
pieleen. Mene ja sano hänelle tämä."
"Odota!" lausui Treslong, pidättäen lautturia. "Puoli tuntia ei
riitä."
"Ei, ei silmänräpäystäkään lisää!" ärjyi amiraali. "Puoli tuntia,
sanon minä."
"Sillä ajalla minä tuskin pääsen kaupunkiin", sanoi mies, "ja kuka
uskoo minua, kun vien heille teidän sananne? Eikö teillä ole mitään
merkkiä?"
"Kas tässä", lausui Treslong, antaen hänelle sinettisormuksensa.
"Tämän he ainakin tuntevat. Sano heille, että me nousemme maalle ja
odotamme ainoastaan tunnin. Lähde nyt."
Tuokion perästä oli lautturi, joka tuskin osasi hillitä iloaan,
veneessä ja souti omaansa kohden. Hannu seisoi laivatikapuiden
viimeisellä astuimella, odottaen lautturia, ja tuskin oli tämä
päässyt veneeseensä, kun hän kysyi:
"Mitä aikeita Jaakolla nyt on, sano?"
"Minä lähden Brielin pormestarilta vaatimaan kaupungin antautumista",
nauroi Koppestock.
"Sano heille, että meitä on viisituhatta, että meillä on kolmatta
sataa kanuunaa ja että on toisia yhtä monta tulossa", puheli Hannu,
totisen näköisenä.
Koppestock nyökäytti päätään nauraen, ja alkoi taas soutaa tarmonsa
takaa.
Määrätty tunti oli jo melkein kulunut loppuun ja suurin osa miehistä
viety maalle, jossa he loikoivat ryhmissä ja virkistivät voimiaan
niukoilla oluen ja viinan tilkoilla, joita oli saatu hankituksi
sieltä täältä.
Sillä välin olivat amiraali ja ne upseerit, joitten läsnäoloa ei
tarvittu maalle noustessa, lähteneet lähellä rantaa olevaan taloon,
jonka asukkaat, äkkinäisistä sotahankkeista säikähtyneinä, olivat
paenneet kaupunkiin ja siellä suurissa määrin enentäneet porvarien
peljästystä. Briel sihisi ja kiehui kuin muurahaispesä. Ylhäisiä ja
alhaisia, nuoria ja vanhoja, köyhiä ja rikkaita seisoi joukottain
kanavien partailla, kaduilla ja valleilla, puhellen kamalasta
tapauksesta ja keksien keinoja sitä vastustaakseen. Kaikkien kasvot
ja eleet osoittivat hätää ja pelkoa, sillä Meri-Geusit olivat julman
amiraalinsa ja samanlaisten kapteeniensa vuoksi joutuneet huonoon
maineeseen hurjasta rohkeudestaan ja äärettömästä julmuudestaan.
Moni vaimo itki, moni mies oli toivoton. Mutta toiset, protestantit
ja isänmaan-mieliset sulkeutuivat suojiinsa ja rukoilivat polvillaan
Jumalaa, ettei heidän toiveensa raukeaisi.
Näiden vastakkaisten tunteiden, hämmästyksen ja ilon, pelon ja
toivon vallitessa kaupungissa, nähtiin toisenlaista menoa äsken
mainitussa talossa. Avarimmassa suojassa tammisen pöydän päässä
istui komea amiraalimme kömpelöllä tuolilla, suuri haarikka viiniä
vieressään. Hänen ympärillään nähtiin eri asennoissa laivan
kapteenit, mikä istuen, mikä seisoen, kaikki täysissä aseissa ja moni
eriskummallisessa puvussa.
"Minä suostun sydämeni pohjasta teidän tuumaanne, herra kreivi. Ei
mitään armoa niille, jotka eivät meillekään ole antaneet", sanoi
Lancelot de Brederode, kaunis nuorukainen ja sen Brederoden veli,
josta jo ennen on puhuttu tässä kirjassa.
"Kuinka!" lausui Adam van Haren, "haluatteko tahrata meidän nimemme
ikuisella häpeällä, kun suositte sellaisia hirmutöitä, joita sanomme
inhoavamme?"
"Inhoavamme!" kiivasteli toinen kapteeni, Gillis Steltman. "Emmekö
ole valalla luvanneet kostaa maanmiehillemme tehtyä vääryyttä ja
viruttaa sortajain verellä saastan lipuistamme? Sitäkö varten
olemme jättäneet armaan kotimme, panneet henkemme alttiiksi,
heittäneet kaikki toiveet armosta ja saattaneet nimemme peljättäväksi
merellä, että vanhojen akkojen tavalla nyt istuisimme velttoina
ja vetelinä, kun meillä on suurempi työ tehtävänä kuin ryöstää
joku kurja kauppa-alus? Oletteko unohtaneet heidän tekemänsä
työt, heidän vuodattamansa veren? Onko Gentin kohtalo mennyt
muistostanne? Ettekö näe niitä verivirtoja, joita tulvaa Jemmingenin
ja Heiligerleen kentillä? Minä puolestani vannoin sinä kauhun
hetkenä, jolloin seisoin tuskin kymmenen askeleen päässä Hornin
ja Egmontin mestauslavalta sen pyhän valan, etten laske käsistäni
ainoatakaan espanjalaista, ennenkuin hänestä on lähtenyt viimeinenkin
verenpisara. Ja ellei mikään minua enää muistuttaisi valastani on
minulla ainakin tämä --"
Ja kasvot hehkuen kiihkosta, hän viskasi rajusti pöytään valkoisen
nenäliinan, jossa näkyi isoja, ruskeita, hyytyneen veren jättämiä
tahroja. Myötätuntoisuuden huuto kajahti kaikkialta. Nenäliina oli
kastettu Egmontin ja Hornin jaloon vereen, kun se kolme vuotta
takaperin kuumana ja höyryvänä virtasi heidän päättömistä ruumiistaan.
Treslong rypisti otsaansa ja aikoi puhua, kun eräs upseeri, nimeltä
Herlijn, jonka korvia ja nenää vailla olevat kasvot tekivät hirveän
vaikutuksen, survaisi tikarinsa pöytään ja huusi, julmasti kiroten:
"Vieköön minut tuhannen sarvipäätä, jos minä kenenkään tähden luovun
ammatistani. Jos kaupungissa on pappeja, saavat he oppia tuntemaan
minut".
Hänen "ammattinsa" oli se, että hän elävältä poltti kaikki papit,
jotka hän sai käsiinsä, leikattuaan heiltä ensin nenän ja korvat; hän
oli siihen ruvennut noin neljä vuotta takaperin, kun hänen isänsä ja
hänen veljensä olivat joutuneet saman julman kohtelun alaisiksi ja
osaksi hän itsekin, koska hän ainoastaan töin tuskin sai vältetyksi
tulirovion, mutta menetti kasvojensa kauneuden.
"Ja minä vaadin, ettei tuollaista petomaista tylyyttä harjoteta,
niinkauan kuin minulla on pistooli, jolla voin ampua julmurit",
huusi Entes de Mentheda, urhea soturi, joka leimuvin silmin katseli
Herlijniä. Hän oli laivaston vara-amiraali ja häntä kunnioitettiin
suuresti.
"Hiiteen papit! Tapetaan tyrannit! Ammutaan ne koirat!" huusi
sekaisin kolme neljä Herlijnin hengenheimolaista.
"Hyi häpeä! Me olemme protestantteja. Me palvelemme jaloa asiata."
"Hiljaa, herrat!" huusi de la Marck, joka aikanaan tiesi valvoa
arvoaan. "Neuvotelkaamme, mitä meidän tulee tehdä; älkäämme totelko
intohimojamme."
"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain prinssiltä kirjeen, kreivi", sanoi
Ruikhaver. "Hän käskee meidän olla harjoittamatta julmuutta, ettemme
häpäisisi nimeämme."
"Suokaa minulle hetkeksi huomiotanne, hyvät herrat", säesti Treslong,
ottaen vaaria tilaisuudesta ja puhuen rauhallisesti. "Täällä on
lausuttu monta mielipidettä, sanottu monta kiivasta, yllyttävää
soimausta -- mutta järkeviä neuvoja on varsin vähän kuultu. Hyvät
herrat, muistakaamme, että maanmiestemme silmät vartioivat meitä,
muistakaamme, että me olemme ainoat, joilta he, joilta prinssi
enää odottaa apua. Kansalaisemme ovat väsyneet julmuuteen; heitä
inhottaa verenvuodatus, kammottaa ryöstö. Jos sortajamme olisivat
tulleet luoksemme ilman miekkaa, elleivät he olisi niin määrättömästi
vuodattaneet vertamme, vieläpä jalointa vertamme, vihaisimmeko heitä
silloin puoleksikaan niin katkerasti, kuin nyt heitä vihaamme,
kysyn minä? Eikö ole todennäköistä, että espanjalaisten nimi ilman
inkvisitsionia ja verineuvostoa ei soisi hetikään niin ilkeältä
korvissamme kuin nyt? Kansalaisemme etsivät auttajaa, he etsivät
sellaista, joka voi auttaa moista tylyyttä harjoittamatta; he
ymmärtävät, että puolustus ja ryntääminen on tarpeellista, jopa
kiitettävääkin, mutta he ymmärtävät myöskin, että kosto on kunnotonta
konnan työtä. Minä kysyn teiltä, Herlijn, millä keinoilla kreivi
Egmont on saavuttanut laakerinsa? Julmuudellako? Hänen nimeään ei
tahraa pisarakaan suotta vuodatettua verta. Ja onpa prinssinkin
ankara käsky se, ettemme saa tehdä muuta kuin mikä on kiitettävää,
kunniallista ja jaloa. -- Jos muitten kaupunkien asukkaat saavat
kuulla, että me voimme valloittaa prinssille kaupungin ja pitää
sitä hallussamme teurastamatta ja surmaamatta, noudattavat he
esimerkkiämme ennenkuin vuorokausi on kulunut. Mutta jos poltetut
talot, raadellut ruumiit, ja raiskatut vaimot kaikkialla ilmoittavat,
mistä meidän tiemme on käynyt, jää meiltä tehtävämme tekemättä,
nimemme ja pyrintömme ryvettyy häpeään eikä meillä ole enemmän
oikeutta anoa Jumalalta apua kuin verivihollisillamme, Espanjan
miehillä."
Tämä puhe, joka lausuttiin sydämeen käyvällä vakavalla äänellä, teki
voimakkaan vaikutuksen. Se koski amiraalinkin sydämeen. Hän salli sen
vuoksi, että keskusteltiin, millä tavalla kaupunkia kohdeltaisiin.
Kesken tätä keskustelua ilmoitettiin että oli saapunut kaksi
kaupungin lähettilästä. De la Marck laski heidät sisään. He olivat ne
molemmat miehet, jotka ennen olemme nähneet Koppestockin veneessä. He
olivat kaupungin arvokkaimpia porvareita. Heidän toverinsa, kirjuri,
joka oli papin tai koulumestarin tapainen mies, oli jo hyvän sään
aikana pötkinyt pakoon.
Saattoi odottaa, että lähettiläät puhuttelisivat amiraalia nöyrästi.
He näkivät sotaiset puuhat ja toimet, jotka olivat tekeillä rannan
ja talojen välillä, he näkivät tuon mahtavan neuvoskunnan, jonka
keskellä he nyt seisoivat, ja tuosta heissä heräsi suuri kunnioitus
noita Geusejä kohtaan, joita he ennen olivat halveksineet. Koska he
eivät voineet tarkemmin laskea vihollistensa sotavoimia, uskoivat he
arvelematta Koppestockin liioiteltuihin puheisiin. He esiintoivat
amiraalille porvariston kunnioituksen ja pyysivät että armon aikaa
lisättäisiin kahdella tunnilla, että päästäisiin yksimieliseen
päätökseen siitä, millä tavalla vastattaisiin antautumisvaatimukseen.
Kaupunki ei ollutkaan -- arvelivat he -- niin kehno, ettei se
kestäisi vähintään vuorokauden piiritystä; kysyipä asia muutenkin
miettimistä varsinkin kun Alba jo kerran oli uhannut rangaista
kaupunkia, ja oli muka parempi pysyä Espanjan vallan alla kuin
uskoa itsensä Meri-Geusein käsiin, jotka olivat huonossa maineessa,
ja kärsiä kaikkia niitä kauhuja ja julmia tekoja, joita näitten
sanottiin rakastavan.
Kun lähettiläät asiansa ajettuaan olivat astuneet ulos, syntyi
vielä kerran kiivas keskustelu. Mutta Treslongin tehokas puhe oli
kääntänyt mielet, ja ne harvat, jotka vielä vaativat lähettilästen
hirttämistä ja kaupungin ryöstämistä, joutuivat tappiolle, varsinkin
kun sotaväen vieminen maihin vielä oli kesken. Lähettiläät käskettiin
sisään ja heille julistettiin, ettei kaupunkia vielä saarrettaisi
kahteen tuntiin, ettei siellä minkäänlaista julmuutta harjoitettaisi
ja että antautumiskäskyllä aiottiin vain siirtää kaupunki Alban
käsistä Oranian prinssin käsiin. Lähettiläät poistuivat, ihmetellen
pahamaineisen kreivi de la Marckin outoa laupeutta ja mielenmalttia;
kapteenit puolestaan menivät maalle-nousua johtamaan ja järjestämään
väkeänsä.
Iloissaan siitä, että hänen sanansa olivat niin hyvin tehonneet,
lähti Treslong ulos; de Ryk, van Haren ja Mentheda tulivat hänen
luokseen ja kiittivät häntä hänen terveellisestä puheestaan. Kun he
kävelivät sotilasparvien välitse, jotka seisoivat kentällä, katsahti
Treslong ympärilleen ja kysyi:
"Mutta missä minun uljas luutnanttini, Yonker Galama, on? Hän ei ole
kajonnut keskusteluun enkä muista nähneeni häntä koko huoneessa."
"En minäkään", lausui de Ryk, "mutta ellen erehdy, puuhaa hän tuolla
noitten sotamiesten kanssa, jotka ovat teidän ja amiraalin laivoista."
Samassa lähestyi Galama puhujia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja
vaikka hän näytti rauhalliselta, huomasi Treslong kuitenkin että
hänen mielensä oli sangen levoton.
"No", sanoi Yonker, "saammeko pian marssia? Minä koetin jouduttaa
maalle-nousua, mutta nuo miehet ovat laiskaa karjaa, he valittavat
nälkää eivätkä, luullakseni, vielä ole aivan valmiit."
"Ei heidän vielä tarvitsekaan olla, Yonker", vastasi Treslong, "sillä
kahteen tuntiin emme vielä saa mitään tehdä. Teidän täytyy siis
malttaa mieltänne ja odottaa."
Friisiläinen veti otsansa ryppyihin ja polki suutuksissaan jalkaansa.
Mutta aika riensi nopeammin kuin hän oli luullutkaan.
Kun kaikki väki oli saatu maalle, tarkastivat Mentheda ja Treslong
sitä. Joukko, joka aikoi valloittaa kaupungin, oli vähäinen, ja
monta epäilytti, onnistuisiko yritys ollenkaan. Nuo kaksi tuntia
eivät vielä olleet lopussa, kun muutamat miehet, jotka oli lähetetty
tiedustelemaan, palasivat tuoden uutisen, että portit olivat suljetut
ja että useimmat varakkaat porvarit pyrkivät pakoon eteläisen portin
kautta.
"Haa!" ärjyi amiraali sadatellen. "Ne petturit! Nyt he eivät
soisi meille vieraanvaraisuuttansa, vaan pötkivät pakoon, vaikka
me olemme säästäneet heidän henkensä. Herra de Treslong, ottakaa
puolet noista miehistä ja kulkekaa eteläportista sisään. Minä tulen
pohjoisportista. Torilla tapaamme toisemme. Eteenpäin!"
"Eteenpäin!" kaikui vastaus Geusien riveistä, kun he seurasivat
johtajaansa. Treslongin molemmat eturivit olivat Galaman valikoimaa
väkeä ja hän itse johti niitä, hehkuen halusta päästä kaupunkiin.
"Nyt, Hannu", sanoi Pietari Blink, joka asteli ystävänsä vieressä,
kauhea miekka kädessä, "nyt menemme hakemaan neiti Agnesia. Eikö
niin? Minkä näköinen hän on?"
"Kaunis kuin ruusu", vastasi Hannu, "muuta en tiedä. Mutta jos sinä
löydät hänet, niin älä suinkaan satuta käsiäsi häneen, vaan suojele
häntä, kunnes minä taikka Yonker saavumme paikalle".
"Sulkekaa rivit!" komensi Treslong, kun joukko aseellisia miehiä
ilmestyi portin ulkopuolelle ja näytti hankkivan tappelua. Treslong
pysähtyi hetkeksi, mutta nähtyään, että joukko oli pieni, komensi
hän rynnäkköön. Koko sotalauma ryntäsi eteenpäin, Hannu ja Pietari
etunenässä, mutta ilman kanuunia ja ampuma-aseita ei siltaa aivan
helposti oteta -- ja sen Kerjäläisetkin huomasivat.
Vaikka heitä oli pari kolme sataa miestä, saivat eturivit
melkein yksinään kestää kaikki vaarat. Näitä alkoivat ne kolme-,
neljäkymmentä vihollista, jotka seisoivat sillalla, ensin ampua ja
usea Geusi näkikin siinä viimeisen hetkensä. Mutta Blink heilutti
miekkaansa molemmin käsin ja ruhjoi maahan kaikki, mitä hänen
tiellensä sattui. Näin joutui hän sillan reunalle, joka, kuten ennen
olemme kertoneet, yhdisti saaren portteineen valleihin. Kiireissään
hän astui harhaan, kompastui ja oli pudota jokeen, mutta sai kiinni
siltapuista ja, koska hän oli väkevä mies, heitti ensin jalkansa ylös
sillalle, sen jälkeen koko ruumiinsa, ja seisoi yhtäkkiä vihollisten
selän takana. Blinkin temput olivat jääneet espanjalaisilta kokonaan
huomaamatta. Kun hän siis täyttä kurkkua karjuen: "Eläköön Geusit!"
karkasi heidän päälleen ja hutki heitä pitkällä miekallaan, syntyi
heidän keskuudessaan ääretön hämminki ja sekamelska. He luulivat
koko joukon Geusejä ryntäävän heidän selkäänsä ja -- yks! kaks! ovat
kaikki paossa. Mitkä hyppäävät vallikaivantoon, mitkä kerjäävät
armoa, mitkä syöksevät vihollismiekkojen suuhun ja kuolevat -- eikä
kestänyt kymmentäkään minuuttia ennenkuin portti oli Geusein vallassa.
"Nyt naisluostariin!" huusi Galama, heiluttaen miekkaansa, jonka terä
punersi verestä.
"Nyt abbedissaa kosimaan, Hannu", sanoi Pietari, nyhjäten Hannua
kylkeen ja pyyhkien vertavaluvaa asettaan erään espanjalaisen
ruumiiseen, joka makasi siinä, pää niskoja myöten halaistuna. "Tuon
sattuvampaa iskua en ole isoon aikaan antanut", lisäsi Blink,
osoittaen ruumista. "Yksi sivallus vain -- mies ei hiiskunut
sanaakaan." Ja hän juoksi Galaman perään, ihmetellen tekoaan.
Ennen pitkää seisoi kymmenen Geusiä naisluostarin portilla ja
juhlallisesti kajahtivat holvit ja käytävät heidän kirveittensä
ankarista iskuista. Mutta ovessa ei näkynyt pienintäkään myöntymisen
merkkiä. Iskuja satoi kahta taajemmin, mutta ovi pysyi yhtä lujana.
Pietari Blink huomasi heti, mitä tarvittiin, juoksi pois ja palasi
pian, kädessään aimo petardi, jonka hän oli jostakin hankkinut.
Galama kiitti, otti petardin ja asetti sen vapisevin käsin oven alle.
"Pois tieltä ja jaloista!" huusi Hannu ja viritti petardin. Äkkiä
tärisytti kauhea räjähdys seiniä, ovi lensi pirstoiksi ja tie oli
auki. Miehet ryntäsivät sisään riemuhuudoilla, Galama ja Hannu
etupäässä. Galleriat, puutarhat, kellarit, kirkon, kaikki komerot he
etsivät, huutaen Agnesia ja Mariaa; he koputtivat seiniä, nähdäkseen,
olisiko niissä salaportaita -- mutta ei ainoatakaan elävää olentoa
näkynyt eikä kuulunut. Luostari oli aivan autio ja tyhjä. Ei löydetty
edes kultaa ja hopeaa eikä muutakaan arvotavaraa.
Galama oli herjennyt etsimästä. Kasvot kalman kalpeina seisoi hän
porttipielen nojassa, huulet lujasti yhdessä ja raskaasti hengittäen.
"Tulkaa, Yonker", koetti Hannu kehoittaa, "ei kaikki vielä ole
hukassa. He ovat kenties kaupungissa -- lähdetään sinne."
"Ei tästä paljon saalista kertynyt", sanoi Blink, tullen takaisin
kultavitjat kädessä.
Galama näki vitjat ja sieppasi ne Blinkiltä. Ne olivat samat, jotka
hän ennen oli antanut Gerard Blockille. Hän muisti, että ne sittemmin
olivat jääneet Marian haltuun. Hän painoi niitä vasten huuliansa ja
kuuma kyynel nousi hänen silmäänsä.
"Lähdetään miehet!" sanoi hän, pyyhkäisi silmiään ja pisti vitjat
poveensa. "Seuratkaa minua torille. Siellä palkitsen teidän vaivanne."
Ja astuen joukkonsa etupäässä ja taistellen syvää, katkeraa
mielikarvauttansa vastaan, jätti hän luostarin.