Esirippu laskee.
"Tulkaa, Yonker", kehotti Treslong, kun hän seuraavana päivänä tuli
siihen huoneeseen, jossa Galama ja Agnes istuivat kahden kesken,
"meidän täytyy lähteä liikkeelle. Amiraali elämöi kuin mielipuoli:
hän tahtoo kaikin mokomin jättää kaupungin oman onnensa nojaan ja
lähteä merelle jälleen. Meidän täytyy kehoittaa häntä jäämään, sillä
minä olen varma siitä, että me, ennenkuin viikko on kulunut, joudumme
piiritystilaan, mutta jos me voisimme säilyttää prinssille tämän
paikan, olisi se suurin urotyö, minkä tähän saakka olemme tehneet.
-- De la Marck on jo hirtättänyt useita pappeja sen vuoksi, etteivät
nämä luvanneet näyttää hänelle salatulta aarteitaan, joita minun
luullakseni ei ollut olemassakaan."
"Minäkin näin eilen rääkättävän muutamia pappeja", lausui Galama, "ja
enköhän kuullut sinun huutavan, Agnes?"
"Minä tiedän, että huusin apua", vastasi Agnes ja kertoi sitten,
mitä me jo tiedämme, kuinka eräs ruma mies tempasi hänet syliinsä ja
kuinka hän pääsi tämän kourista. "Ja suureksi ilokseni", hän jatkoi,
"tapasin täällä Barendsin, jonka pyysin menemään Annaa etsimään. Hän
löysi tämän luostarista, kun ei kukaan ollut hänestä välittänyt."
"Neiti Agnes", lausui Treslong, "teidän hätyyttäjänne on saanut
rangaistuksensa. Se oli tuo petomainen Herlijn. Ottelussa, joka
syntyi teidän tähtenne hänen ja Blinkin välillä, kouristeli tämä niin
pahasti häntä, että mies parka sitten on heittänyt henkensä..."
Tällä hetkellä kuului kadulta kirouksia ja meteliä, ja joukko Geusejä
juoksi akkunain ohi. Peljäten, että jotain oli nurin, sieppasivat
Treslong ja Galama aseensa, riensivät kadulle ja menivät suoraa päätä
de la Marckin päämajaan. Koko juttu ei kuitenkaan ollut muuta kuin
hurjistuneitten humalapäisten rähinää.
Heidän tullessaan raivosi de la Marck niinkuin metsäkarju ainakin.
Hän aikoi muka hirttää jokaisen roomalaiskatolisen kaupungissa,
polttaa koko Brielin, hajottaa vallit ja purjehtia tiehensä.
Ja samalla kun hän manasi ja elämöi, osoitti hän, mielihyvästä
irvistellen, neljää papin ruumista. Neljä pappia oli, puettuina
mitä komeimpiin messupaitoihin ja kasukkoihin, hirtetty hänen omien
silmäinsä edessä. Samat kohtaukset, kuin eilispäivänä uudistuivat
taas, joskin vähän toisessa muodossa, tuossa kaupungin ja rannan
välisessä asunnossa. Keskustelu oli usein pelkkää melskettä, mutta
suostui amiraali vihdoin järkevämpiin tuumiin ja käski koko väkensä
korjaamaan valleja sekä vetämään kanuunia ulos tykkihuoneesta.
Eikä tämä ollutkaan turhaa touhua, sillä viikon päästä Bossu, eräs
Espanjan kenraali, tuli kaupungin edustalle, kymmenen komppaniaa
varsinaista sotaväkeä muassaan, ja vaati sen avaimia.
Vallin harjalla, lähellä pohjoista porttia, tapaamme de la Marckin,
Treslongin, Galaman ja muutamia muita upseereita. Heillä on vakava
neuvottelu, sillä, laivojen lukumäärästä päättäen, oli vihollisella
toista tuhatta miestä, mutta Brielin varjelusväki ei noussut päälle
viidensadan. Heti kun oli levinnyt tieto siitä, että Meri-Geusit
olivat valloittaneet Brielin, yhtyi tosin moni pakolainen ja prinssin
ystävä heihin ja kartutti heidän lukuaan; mutta sittenkin oli heidän
sotavoimansa vielä varsin heikko. Upseerien takana tapaamme parven
alhaisempia sotureita; he katselevat vieraita laivoja, joista väki
par'aikaa nousee maalle. Heidän joukossaan näemme vanhat tuttavamme
Hannun, Pietari Blinkin ja Dirkin, van Alphenin entisen palvelijan.
"Siitä minä viisi välitän, vaikka menisinkin heidän luokseen", sanoi
Dirk.
"Ja saisit selkääsi", jatkoi Hannu. "Eikö silmäsi sano, että heitä on
ainakin viisi kertaa enemmän kuin meitä?"
"Paha juttu", murisi Blink ja veisteli kirveensä terällä puuta, joka
kasvoi hänen vieressään.
"Mitä ilman aikojanne puuta hakkaatte, mestari Blink", sanoi Dirk
jälleen. "Saanko minä hetkeksi tuon kirveen, niin uin tuonne Neulanin
vesiportille. Minä olin yksi niistä miehistä, jotka sen rakensivat,
ja tiedän, että saan sen kolmella iskulla avatuksi -- ja silloin nuo
kaikki espanjalaiset uppoavat kuin rotat."
Se oli oivallinen tuuma. Hannu ilmoitti sen kohta Galamalle, joka
esitti sen amiraalille. Parin minuutin päästä Dirk heilutti kirvestä,
sukelsi vallihautaan ja ui toiselle rannalle. Sieltä juoksi hän
vesiportille ja teki tehtävänsä, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin
vettä alkoi ankarasti tulvia läpi ja oli temmata Dirkinkin mukaansa.
Mutta espanjalaiset huomasivat pian, mitä oli tekeillä. Maa-alue,
joka ulottui Maas-virrasta eteläportin-puoliselle tokeelle eli
padolle, oli ennen pitkää veden vallassa, ja tulva nousi ehtimiseen.
Espanjalaiset peräytyivät toetta pitkin ja odottivat, kunnes kaikki
olivat nousseet maalle.
"He noudattavat meidän esimerkkiämme, seigneur", lausui Roobol. "Me
emme jättäneet ketään laivoille eikä meillä ollut kanuunia."
"Niin", päätti Galama, "ja mieleeni johtui jo silloin, että teimme
hyvin taitamattomasti. Sillä jos kaupungissa olisi ollut enemmän
vartiaväkeä, olisi osa siitä voinut katkaista ankkuriköytemme ja ajaa
laivamme aavalle selälle."
"Entäs jos me nyt tekisimme tuon tempun", sanoi Treslong, "meidän
venheemme ovat täällä."
Nuo kolme miestä katselivat toinen toisiaan ja naurahtivat. Uusi
tuuma nähtävästi miellytti heitä.
Seuraavalla hetkellä he huusivat miehensä kokoon ja riensivät kaikki
valkamaa kohti.
"Tuhannen tukaattia sille veneelle, joka ensin saavuttaa ne", huusi
Treslong.
"Nyt mennään, Pekka, eikä itketä", sanoi Hannu, vetäen toveriaan
perässään. Heitä seurasi Dirk ja neljä muuta, jotka toimivat
sellaisella vauhdilla, että vene jo lähti rannasta, kun Galama sylen
pitkällä huippauksella pääsi peräteljolle ja tarttui melan varteen.
Neljä venettä lipui Maasin pintaa pitkin ja kilpasoutu, joka naurun
ja pilasanojen kaikuessa syöksi rohkeat soutajat vaarojen suuhun, oli
tosiaan jännittävä.
Galaman vene saapui ensimäisenä laivojen luo. Niitä oli kymmenen
ja ainoastaan pieni joukko väkeä oli jätetty niitä vartioimaan. Ja
tuskin olisi isompikaan joukko kyennyt vastustamaan Kerjäläisten
rynnäkköä, kun nämä joka haaralta kapusivat aluksiin ja heti kävivät
köysiä, ankkuriketjuja y.m. katkomaan ja hävittämään. Yhtäkkiä
kuului kaupungista päin ankaraa kiväärien pauketta. Sillä välin,
näet, kun veneet olivat lähteneet sataman pohjoispuolelta, oli Bossu
eteläpuolelta marssittanut miehensä vallia vastaan, jonka suojasta
Geusit laskivat surma-tultaan näille tuliaisiksi.
"Veneisiin! viipymättä veneisiin!" huusi Galama sen laivan
kajuutasta, johon hän oli osunut, ja karkasi ylös kannelle. Heti
taukosivat Geusit tuhotöistään, ja tuskin he pääsivät omaan
veneeseensä, kun hirvittävä räjähdys tärisytti ilmaa. Osa kantta
lensi pirstoiksi ja lieskoja ja savua tuprusi ilmaan korkeana
patsaana. Galama oli, Sextuksen esimerkkiä muistaen, viskannut
valkeaa ruutiin. Toiset tekivät samaten ja vähässä ajassa oli toinen
puoli laivoja valkean vallassa.
"Pois! pois!" huusi Treslong. "Espanjalaiset palaavat."
Venheet kiitivät minkä ehtivät satamaan päin. Geusit voivat nähdä,
kuinka espanjalaiset tokeita pitkin kahlasivat vedessä, joka jo
oli paisunut niin korkealle, että se peitti tokeet. Vihollinen
ei ollut odottanut niin kuumaa kohtelua. Kaksi kertaa oli se
rynnistänyt vallia vastaan, mutta kummallakin kerralla saanut niin
tuiman vastaanoton, ettei sen tehnyt mieli kolmatta kertaa yrittää.
Toisaalta uhkasi sille vesi perikatoa, toisaalta vihollinen, ja ennen
pitkää se sikinsokin pakeni aluksilleen. Vaara oli mennyt ohi, Briel
oli joutunut prinssin käsiin ja ensimäinen tärkeämpi voitto tuossa
kahdeksankymmenvuotisessa vapauden sodassa oli saavutettu.
Brielin valloitus vaikutti kuin taikavoimalla alankomaalaisiin:
heissä virisi uusi uskallus, uusi into. Oli aivan kuin sakea sumu
olisi hajonnut ja aurinko yhtäkkiä koko loistollaan paistanut
sinertävältä taivaalta. Kaupunki kaupungin, linna linnan jälkeen
meni julkisesti prinssin puolelle ja karkoitti espanjalaisen
sotaväen muuriensa sisäpuolelta. Treslong lähti Geusiensä kanssa
Flushingiin ja otti sen haltuunsa. Valchernin saarelle asetettiin
prinssin puolesta kuvernööri. -- Kuinka espanjalaiset vielä vähäksi
aikaa saivat isänmaallisen innostuksen masennetuksi, kuinka se
taasen virkosi ja vihdoin voitti sortajansa, kuinka Alankomaat,
kahdeksankymmentä vuotta taisteltuaan, vihdoin pääsivät vapaiksi
sekä valtiollisessa että uskon asioissa -- sen jätämme muitten
kerrottavaksi. Tällä kertaa jätämme lukijamme hyvästi, kun ensin
olemme jäähyväisiksi esittäneet heille vielä jonkun pienen kuvauksen.
Treslongin talossa Märlandtin varrella, huoneessa, jossa Galama
oli löytänyt Agnesin, tapamme nuoren pariskunnan, Barendsin, Anna
sisaren, Treslongin ja Hannun yhdessä. Nyt on sen päivän aatto,
jolloin Geusit taas lähtivät kyntämään vesivainioita.
"Ja aijotteko todellakin jättää meidät?" kysyi Anna, katsahtaen
Galamaan.
"Mitä voin muuta tehdä, nunna kulta?" vastasi toinen, teeskennellyn
iloisesti. "Nyt todellinen sota vasta alkaakin. Mutta antaa Agnesin
päättää."
Agnes raukka, joka tähän saakka oli istunut liikkumatta, purskahti
nyt itkuun, mutta hän tukahutti itkunsa, koetti hymyillä ja sanoi:
"Lähde, Karel."
"Minulla on toinen tuuma Yonker", lausui Treslong ystävällisesti.
"Palaan juuri, kuten tiedätte, Flushingista, jossa olen tavannut
kenraaliluutnantti Zereartsin. Hän kysyi minulta, ketä voisin
ehdottaa kelpo kuvernööriksi Brieliin, ja mieleeni johtui, että te
ette olisi huono --"
"Te jalo herra!" huudahti Agnes polvistuen ja suudellen Treslongin
kättä.
"Malttakaa tuokio vielä, neiti", sanoi merimies huulet hymyssä,
"siihen ei juttu vielä pääty. Te muistatte, Yonker, että teidän
veneenne ensimäisenä saapui perille, ja siitä olen teille velkaa
tuhannen tukaattia."
"Tuo on minun ansioni", kuiskasi Hannu, silitellen tyytyväisenä
partaansa.
"Mutta koska minulla on vain vähäsen puhdasta rahaa täällä", jatkoi
Treslong, "arvelin, että te rahan asemasta ottaisitte kiinteääkin
tavaraa. Tämä talo kuuluu minun perheelleni. Siinä asui ennen
minun isäni, vanha kuvernööri; asukoon siinä nyt uusikin. Olkaa te
tämän talon isäntä ja suokaa minun onnitella teitä Brielin uudeksi
kuvernööriksi. Minä en tiedä ketään ansiokkaampaa tähän virkaan,
niinkuin en koskaan ole tietänyt, ketä enemmän rakastaisin ja
kunnioittaisin kuin teitä, ja ellei täällä olisi erästä, jonka
lumousvoimaa teidän olisi turha vastustaa", lisäsi hän, kumartaen
Agnesille, "en olisi koskaan laskenut teitä luotani." [Blois de
Treslongin vaiheet ovat niin omituiset, että niistä voisi sepittää
kokonaisen romaanin erikseen, mutta niitä on niin suuri paljous,
ettei niitten kertomisesta tässä tule mitään. Hänkin sai kokea, että
ihmis-elämä enimmäkseen on surua ja vaivaa. Kun hänen kelpo ystävänsä
ja suojelijansa prinssi oli kuollut, panetti Middelburgin kuvernööri,
hänen erityinen vainoojansa, hänet vankeuteen, josta hän pääsi
vapaaksi vain Englannin Elisabethin välityksellä. Mutta tästä iskusta
hän ei enää toipunut ja vaikka prinssi Moritz ynnä muut maan mahtavat
osoittivat hänelle paljon kunniaa, siirtyi hän kuitenkin maatilalleen
ja kuoli siellä v. 1594. Hänen jälkeisistään on usealla arvokas sija
tasavallan historiassa.]
Viikkoa jälkeen tämän tapauksen solmivat Agnes ja Karel Märlandtin
kirkossa avioliittonsa siteet. Vihkimisen toimitti Barends, jonka
jälkeen toinen puoli Meri-Geuseistä riemuiten saattoi parikunnan sen
uuteen kotiin. Toinen puoli heistä oli jo purjehtinut matkoihinsa
de la Marckin kanssa. [Kreivi Lumei de la Marckin loppu soveltuu
hyvin hänen hurjaan luonteeseensa ja töihinsä. Vähän aikaa Brielin
valloituksen jälkeen määräsi prinssi hänet Hollannin maakunnan
kuvernööriksi. Mutta käytöksensä takia menetti hän pian virkansa.
Yritettyään turhaan saada nostetuksi kapinaa omien etujensa puolesta,
vetäytyi hän Lüttichin seuduille. Siellä puri häntä vesikauhuinen
koira ja hirvittävä raivotauti teki lopun hänen päivistään.]
Että aviokumppanien elämä oli onnellinen, sitä ei sovi epäilläkään.
Heidän onnensa oli sitä suurempi, kun Vouter Barends jäi heille
asumaan ja julkisesti saarnasi puhdasta oppia, saarnasi vieläpä
tuomiokirkossa eikä enää van Alphenin ladossa.