Vihdoinkin lepoon.
Pienessä kammiossa, jonka niukkana kalustona on kaksi sänkyä ja
pari muuta asuinhuoneelle tarpeellista esinettä, on kaksi Pyhän
Klaaran luostarin harmaisiin villavaatteisiin puettua naista. Toinen
heistä istuu matalalla tuolilla ja katselee levottomin silmin
toiseen sänkyyn, jonka päänalaisella lepäävät Maria Galaman vaaleat,
surkastuneet kasvot.
Maria se on, mutta kuinka hän on muuttunut! Hänen kasvonsa ovat
kuitenkin vieläkin kauniit. Tuonen armoton käsi ei voi kokonaan
sammuttaa silmäin kirkkautta eikä rumentaa kasvojen sievää, hentoa,
suloista muotoa, mutta silmät ovat vajonneet syvälle, posket ovat
kuopalla ja huulet aukenevat silloin vain, kun lyhyt yskä tahi kipeä,
vaivaloinen hengitys pyrkii niitten välistä ilmoille.
Niinä vuosina, jotka serkukset olivat viettäneet luostarissa, oli
tauti, jonka siemen jo aikoja sitten oli itänyt Marian rinnassa,
vahvasti kasvanut ja varttunut. Hän tunsi loppunsa lähenevän; hän
odotti sitä levollisesti, nöyrällä mielellä.
Kuten jo ennen hänen vangitsemistaan huomasimme, olivat Agnesin
esimerkki ja kehoitukset vaikuttaneet hänessä hyvää. Kun nyt
luostarin ovet paiskattiin kiinni hänen jälkeensä, teki hän sen lujan
lupauksen, ettei hän enää väistyisi, ja hän tunsikin uskonsa niin
vahvistetuksi, että hän oli valmis kärsimään vaikkapa vainoakin, jos
Jumala niin tahtoisi.
Syy, jonka vuoksi Sextus ei ollut lähettänyt häntä muitten vankien
seurassa Brüsseliin, vaan saattanut hänet naisluostariin, oli varsin
selvä. Hän piti tällä kertaa tuumansa niin oivallisena ja oli niin
varma sen menestyksestä, että hän jo näki sen päivän koittavan,
jolloin tytöt edistäisivät hänen tarkoituksiaan, kun Yonkerilta ei
enää ollut mitään tietoja hankittavissa. Eikä hän halunnutkaan aivan
aikaisin päästää noita hyödyllisiä aseita käsistään.
Luostarin abbedissa oli hänen tätinsä. Koska tämä oli järkevä
ja lujatahtoinen nainen, kunnioitti hän suuresti häntä. Hänellä
oli monen mielestä erinomainen käännyttämisen lahja ja hänen
luostarinsa olikin alati täynnä kaiken-säätyisiä tyttöjä, jotka
joko pelkäsivät harhauskon tarttumista tai jo jossain määrin olivat
saaneet sitä vikaa ja sen vuoksi olivat uskotut hänen haltuunsa,
että hän parantaisi heidät ja samalla varjelisi heitä inkvisitsionin
rautakouralta. Tämän naisen huostaan hän jätti vankinsa ja saman
puoleen hän kääntyi, kun Hannun ja Blinkin sekaantuminen asiaan oli
tehnyt tyhjäksi hänen petolliset hankkeensa.
Mutta kun hän toivoi jälleen saavansa tytöt valtaansa, pettyi hän
pahasti. Abbedissa kielsi jyrkästi eikä tahtonut edes suvaita hänen
nähdä heitä. Hänen uhkauksistaan ja lupauksistaan ei välitetty
vähääkään. Abbedissa vetosi vain niihin oikeuksiin, jotka paavi
ja Kaarle V olivat hänelle myöntäneet. Hän sanoi, ettei hän vielä
koskaan ollut antanut kenellekään nunnalle lupaa lähteä luostarista
eikä tahtonut nytkään laskea luotaan kahta niin ihanaa taivaan
holhokkia.
Sextus ei voinut vastustaa tätiänsä, joka oli paljon auttanut häntä
nuoruudessa. Sentähden täytyi hänen myöntyä ja jättää tytöt tätinsä
luo, että tämä saisi omalla tavallaan valmistaa heitä taivasta varten.
Ensin asuivat Agnes ja Maria samassa kammiossa ja saivat nauttia
jokapäiväistä opetustaan yhdessä. Mutta abbedissa huomasi pian,
ettei hän ollut saanut ahjoonsa tavallista meltorautaa, jota voi
taivuttaa veisuulla, messulla ja muilla taikatempuilla, vaan että oli
ryhdyttävä kovempiin keinoihin. Sillä mitä hän päivän mittaan oli
tytöille opettanut, siitä nämä illalla, kammiossaan yksin ollessaan,
keskustelivat ja tekivät sen tyhjäksi, ja abbedissan täytyi Danaidein
tavalla huomata, että kaikki hänen ahkeroimisensa meni hukkaan.
Sentähden heidät erotettiin ja he saivat luvan ainoastaan silloin
tällöin käydä toistensa luona jonkun sisaren läsnä ollessa, joka oli
jommankumman asuintoveri.
Nyt alkoi kova aika molemmille tytöille, etenkin Marialle. Heidän
täytyi joka päivä kuulla sellaista oppia, jonka he tiesivät vääräksi,
eivätkä he päässeet lohduttamaan ja vahvistamaan toinen toistaan.
Usein rangaistiin heitä luostarin sääntöjen rikkomisesta; paitsi
sitä eivät he tietäneet mitään paroonittaren ja Karelin kohtalosta.
Marian hento olento ei kestänyt tällaisen pohjatuulen kylmää viimaa
ja riutui riutumistaan. Ja kun Agnes näki noitten hienojen kasvojen
kuihtuvan, tuon heikon vartalon surkastuvan nunnapuvun alla, joka oli
niin ikävä ja niin selvästi kuvasi heidän ilotonta, alati yhtäläistä
luostari-elämäänsä, nousi useasti syvä huokaus hänen rinnastaan,
ja hän kääntyi vielä hartaammalla mielellä sen auttajan puoleen,
jonka tähden heidän täytyi näitä kärsiä. Katkerinta tuskaa tuotti
Agnesille pelko siitä, että alituisesti tippuva pisara vihdoinkin
kiven kovertaisi, että Maria, joka oli jäänyt yksin oman heikkoutensa
valtaan, hän kun ei saanut lukea edes raamattuakaan, jälleen joutuisi
epäilyksen valtaan. Silloin harvoin kun Agnes sai serkkuaan nähdä,
eivät he voineet paljon keskustella eikä ensinkään niistä asioista,
jotka olivat kumpaisellekin kalleimmat.
Sillä tavalla kului hitaasti kolme surullista vuotta, kolme vuotta,
jolloin toinen päivä aivan täsmälleen oli toisen kaltainen, taikka,
paremmin sanoen, erosi ainoastaan siinä kohden toisesta, että
vapauden toivo päivä päivältä kävi yhä heikommaksi ja vihdoin
kokonaan kuoli.
Mutta eräänä päivänä abbedissakin katsoi hyväksi käydä levottomaksi
Marian tilan vuoksi. Ei voinut enää epäilläkään, että tyttö raukan
loppu lähestyi, ja abbedissankin mielestä tuo siivo ja hiljainen
sairas ansaitsi kaiken sen hoivan ja holhouksen, minkä luostari
saattoi hankkia. Vanha kärtyinen nainen, joka tähän saakka oli asunut
Marian kanssa, käskettiin pois, ja sen sijaan sai hän toverikseen
erään nuoremman, Anna nimisen sisaren, joka Agnesin kanssa oli ollut
hänen paras ystävänsä. Tämä alkoi pitää hellää huolta sairaasta.
Saipa Agneskin abbedissalta luvan käydä serkkunsa luona, joka ei
ollut tapahtunut kokonaiseen vuoteen. Tytöt, vielä kerran yhteen
päästyään, itkivät toinen toisensa sylissä eivätkä voineet erota.
Ystävän seura vaikutti Mariaan terveellisesti. Se oli Agnesin onni,
sillä muuten olisi rohkea, itsepäinen, harhauskoinen Agnes saanut
jäädä ahtaaseen, ikävään kammioonsa, vaikka serkku jo vaeltelikin
elämän ja kuoleman rajamaita.
Toisen kerran kun Agnes kävi serkkuaan tervehtimässä, havaitsivat
he, ettei Anna sisar ollutkaan kuten abbedissa oli luullut kaikkein
hartain, vaan että harha-uskon taimi oli syvälle hänessä juurtunut.
Serkkujen parhaillaan puhellessa tuo hyvä nunna äkkiä heidän suureksi
ihmeekseen pyysi Agnesia puhumaan hänelle Vapahtajasta ja autuudesta,
vetipä vielä esiin repaleisen uuden testamentinkin, jota hän tarkasti
oli salannut vaatteittensa poimuissa. Voi arvata, mikä riemu tästä
syntyi. Tytöt lukivat ahmimalla kallista kirjaansa ja heidän hartaat
rukouksensa kuuli ainoastaan kammion hiljaiset seinät ja se Herra,
joka kaikki salaisuudet tietää.
Heidän täytyi kuitenkin noudattaa suurta varovaisuutta. Anna
sisar ei aina saanut viipyä Marian vuoteen vieressä, vaan hänen
täytyi, vuoronsa siellä oltuaan, jättää valvominen eräälle toiselle
sisarelle, joka oli yhtä harras katolilainen kuin Ignatius Loyola
itse.
Tällä kertaa sentään tapaamme Annan istumassa matalalla tuolilla
Marian vuoteen vieressä. Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha;
hän ei suinkaan ollut kaunis eikä muuten millään tavalla viehättävä,
mutta hän näytti rehellisyyden perikuvalta, ja siitä saattoi olla
varma että hän olisi viimeinen pettämään ystäväänsä. Levottomasti
katseli hän nukkuvaa Mariaa. Vihdoin hän nousi ja sanoi itsekseen:
"En ymmärrä, mutta minusta tuntuu siltä kuin ei Maria enää eläisi
kauan. Agnes ei ole nähnyt häntä viikkoon, ja heille tekisi hyvää
tavata toinen toisiaan. Abbedissa tosin kielsi -- mutta he eivät enää
saa nähdä toisiansa. Minä lähden Agnesia noutamaan."
Ja avattuaan hiljaa kammion oven, katosi hän näkyvistä.
Nelikulmaista luostarinpihaa ympäröi kolmella puolella korkea
rakennus, neljännellä kirkko. Agnesin kammio oli pohjoisessa
sivurakennuksessa. Sinne hiipi Anna, hiljaa astellen, jottei
herättäisi luostarin nukkuvia naisia, ja nouti Agnesin.
Ennen pitkää istuivat molemmat naiset Marian vuoteen ääressä ja
katselivat, kuinka hänen povensa nousi ja laski epätasaisesti, kun
tauti vaikutti hengenahdistusta. Serkukset erosivat toisistaan
suuresti kun vertaili heidän kasvojaan. Kovia oli Agneskin kokenut,
vaivaa, vainoa ja rangaistusta, mutta hänen terveytensä oli
kuitenkin säilynyt ja poskilla rusotti vielä vienot punaiset ruusut.
Vartaloltaan oli hän yhtä suora ja notkea kuin ennenkin ja silmät
olivat kirkkaat.
Agneskin huomasi, että Maria viime viikolla oli suuresti huonontunut,
ja kun hän painoi sairaan otsalle vienon suudelman, vierähti siihen
kyynel.
Maria avasi silmänsä. Kohdatessaan serkkunsa katseen hymyili tyttö
onnellisena ja pyrki istualleen, voidakseen syleillä toista. Mutta
voimat olivat poissa ja kipeästi yskien vaipui sairas jälleen
vuoteelleen. Agnes polvistui sen viereen ja syleili sairasta, painaen
hänen päätään rintaansa vasten.
"Tiedätkö, Agnes kulta, olen sinusta uneksinut", lausui Maria
hiljaisella äänellä. "Minä näin unta, että sinä kävelit Karelin
rinnalla kauniissa vaatteissa."
Agnes punastui ja syleili Mariaa hartaammin. Hän oli koettanut
unohtaa Karelinsa, sillä hän luuli Jumalan tahtovan, etteivät he
enää maan päällä tapaisi toisiaan, ja että hän sen vuoksi häntä
ajattelemalla vain saattaisi itselleen parantumatonta sydämenkipua.
Mutta hän olisi voinut huomata, että kipu jo oli parantumaton; sillä
vaikka hän kuinka taisteli ja rukoili, aina seisoi Karelin kuva
elävänä hänen edessään ja joka kerran kun tämän nimi mainittiin,
täytti sanomaton kaipaus hänen rintansa, kaipaus, jota hänen muuten
arka omatuntonsa ei tuominnut vääräksi. Hän suuteli serkkuaan
uudelleen ja sanoi:
"Jos Jumala tahtoo, Maria, saan vielä nähdä Karelin, mutta minä
pelkään, että hän on päättänyt toisin. Aivan mahdottomalta näyttää,
että minä joskus saisin jättää nämä kolkot komerot. Ja jos niinkin
kävisi, en tiedä minnepäin kääntyisin."
"Me olemme Herran kädessä, sisar Agnes", sanoi Anna, "ja hän voi
tehdä ihmeitä."
"Mutta minä näin toisenlaistakin unta, Agnes", jatkoi Maria. "Minä
näin armaan äitini; kirkkaana kuin enkeli seisoi hän edessäni ja
viittasi minua tulemaan ja minä kai lähdenkin, Agnes, kohta kotiini.
Minä väsyn maatessani tässä taivaan ovella ja kuullessani, kuinka
maallisten ajatusten aallot vielä pauhaavat ympärilläni, kuinka ne
riutuvilla äänillään koettavat hämmentää taivaan ikisäveliä ja vetää
minua pois siltä riemun rannalta, jonka Jumala on minulle määrännyt."
Agnes oli vaiti. Hänelle oli kovaa, kun hänen näin täytyi erota
ainoasta olennosta koko maailmassa, jolle hän saattoi puhella
mielitekojaan, ja uskoa salaisuuksiaan. Kovin vaikeaksi kävi
taipuminen Jumalan tahdon alle, kun se hänen ilottomalta elämältään
riisti viimeisenkin ilon. Vaan kuitenkin hänen täytyi myöntää, että
tämä oli parasta hänen serkulleen, jota nyt ei mikään ihmisvalta enää
saisi temmatuksi Herran käsistä.
Hetken hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kuolevan tytön yskä, joka
näytti tuottavan hänelle suurta tuskaa, vaikka hänen huuliltaan ei
päässyt valituksen ääntä.
"Onko sinulla suuria tuskia, Maria?" kysyi Agnes lempeästi.
"Ei ole nyt niin suuria kuin ennen, Agnes hyvä", vastasi Maria;
"mutta ainoa pelkoni on, ettei minulla ole niitä ollut kylläksi. Kun
ajattelen Jeesuksen kärsimistä, häpeän minä, että kerran olen pitänyt
tätä kurjaa elämää parempana kuin ikuisen kunnian kruunua. Välistä
pelkään, että Jumalan leppymätön viha painaa minua." Ja hänen äänensä
tukehtui kyyneliin.
"Jos me tunnustamme syntimme, on hän altis antamaan anteeksi
ja puhdistamaan meitä kaikesta vääryydestä", luki Anna uudesta
testamentistaan.
"Minä olen paljon syntiä tehnyt", sanoi Maria ja hänen kasvoistaan
näki, että sanat lähtivät sydämen pohjasta; "mutta Herra ei kosta
minulle ansioni mukaan. Tuo onneton ilta Brüsselissä vei minulta
ainaiseksi tuntoni rauhan. Alati soimasi minua sisällinen ääni siitä,
että olin kieltänyt Jeesuksen ja välistä olin ihan toivoton. Ilo
ja onni pakenivat minua; taivasta ja Jumalaa ajatellessani jouduin
epäilyksen valtaan. Oi Agnes, kuinka minä olen kärsinyt! Hirveätä on
kieltää Hänet, varsinkin kun huomaamme, minkä mitättömän onnen vuoksi
hylkäsimme Hänen taivaallisen rauhansa. Mutta ehkä Häneltä riittää
armoa näinkin suurelle syntiselle."
"Ja minä olen niinikään kieltänyt Hänet ihmisten edessä", vaikeroi
Anna, "mutta tästä lähtien en sitä tee. Kaikki, itse abbedissakin
nähkööt, että minä vihaan paavilaisuutta! Julkisesti tahdon tunnustaa
Jeesusta ja Hänen tähtensä kärsiä."
"Lue meille, Anna, Matheuksen evankeliumin viides luku", pyysi Maria.
Anna etsi tuon luvun, jossa Jeesus lausui kansalle ihmeelliset
sanansa. Kammiossa paloi vain pieni lamppu ja koko luostari oli, niin
he luulivat, mennyt levolle. Vienolla, vapisevalla äänellä alotti
nunna: "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan
valtakunta."
Mutta hänen äänensä kasvoi ja lujeni, mitä etemmäksi hän pääsi,
ja selvällä äänellä luki hän edelleen. Näin tuli hän kymmenenteen
värsyyn:
"Autuaat ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän
on taivaan valtakunta --", kun kiivas huuto äkkiä säikäytti heitä
heidän hartaudessaan.
"Pyhä neitsy! Jumalan siunattu äiti! Mitä tämä on? Sisar Anna, sano,
mitä tämä on!"
Näin sanoen hyökkäsi abbedissa, joka ohi mennessään oli kuullut
lukemisen kammiosta ja jäänyt oven taakse kuuntelemaan, sisään
tyttöjen keskelle.
Agnes ja Anna olivat niin hämmästyneet, etteivät vähään aikaan
voineet puhua. Abbedissa sieppasi kirjan, joka oli vuoteella ja jota
he eivät koettaneetkaan kätkeä.
"Pyhän Matheuksen evankeliumi!" huudahti hän. "Julkeatteko lukea niin
harhaoppista kirjaa minun luostarissani? Sinä, sisar Anna, joka yhä
toistavasti tunnustit olevasi harras katolilainen?"
"Mutta minä en tee sitä enää", vastasi Anna tyynesti ja nousi
ylös. "Jos katolilainen tekee syntiä lukiessaan näitä sanoja
kuolemaisillaan olevalle raukalle, joka isoaa ja ikävöi jotakin
parempaa kuin latinalaiset messut, -- niin en tahdo olla
katolilainen."
"Kuolemaisillaan! kuka kuolee?"
Hän katsahti Mariaan, jonka kasvot todistivat, että Anna puhui totta.
Yksistään se ajatus, että sielu erkanisi elämästä keskellä harhauskon
sumua, sai abbedissan suunniltaan. Hän tarttui kuolevaa tyttöä
olkapäähän ja lausui:
"Maria! Maria! Aijotko kuolla ja joutua ikuiseen perikatoon?
Tahdotko kuolla saamatta syntejäsi anteeksi ja nauttimatta pyhimpiä
sakramentteja? Jesus, Maria! lapsi! heräjä! Älä kuule noita
turmeltuneita saatanan orjia, vaan rukoile kaikkia pyhiä suomaan
sinulle edes tunnin aikaa valmistukseen, ennenkuin sinun on mentävä
kiirastuleen!"
Abbedissan rinnassa riehui ankara myrsky. Hänen joka jäsentään
värisytti ja ääni vapisi mielenliikutuksesta. Henkeään pidättäen hän
tarkkasi sairaan kasvoja, odottaen jonkinlaista merkkiä.
Ihana hymy loisti Marian kasvoista. Hän nosti silmänsä taivaaseen
päin ja lausui tai oikeammin huokasi sanan: "Jeesus." -- Tuokion
päästä hän loi silmänsä abbedissaan ja sanoi: "Ei kukaan tule Isän
tykö paitsi minun kauttani."
Abbedissa seisoi siinä kuin kivettynyt, ja ennenkuin hän sai
vastatuksi, puhui Maria jälleen:
"Agnes", hän lausui, pusertaen serkkunsa kättä, "minä lähden --
minun vaivani ovat päättyneet. Minun sallittiin vielä tunnustaa --
Jeesusta." Ja nämä sanat olivat tytön huulilla, kun hänen sielunsa
lensi ylhäiseen kotiin...
"Tämä on sinun työtäsi", sanoi abbedissa Agnesille, joka oli
polvillaan vuoteen ääressä ja itkien rukoili voimaa. Hän oli
lannistunut ja ikävöi miltei itsekin lähteä pois serkkunsa seurassa.
"Te kaksi saatte vielä kärsiä siitä, että annoitte tämän sielun mennä
ijäisyyteen, käyttämättä kirkon apua", jatkoi abbedissa matalalla,
vapisevalla äänellä, jossa ilmeni raivoisaa vihaa.
Sen jälkeen otti hän kirjan, lähti kammiosta ja salpasi sinne
molemmat tytöt ruumiin seuraan.
Tytöt viettivät yön sen vieressä rukoillen ja lukien muististaan
raamatun lauseita. Seuraavana aamuna heidät molemmat vangittiin,
sidottiin ja kuljetettiin eri kammioihin kirkon lattian alle.
Abbedissa oli puhunut totta, kun hän sanoi että he saisivat kärsiä.
Heille ei tehty rajua, tuimaa väkivaltaa, mutta heitä vaivattiin
hiljakseen pitkällisellä kidutuksella, nälällä ja janolla. Niinpä
Agnes eli aikojaan milloin puolihämärässä, milloin pilkkosen
pimeässä. Päänsä päältä kuuli hän nunnain virsiä ja messua, jota hän
säesti järkkymättömän uskonsa sanoilla.
Eräänä päivänä, noin kaksi viikkoa siitä kun hän oli tänne tuotu,
makasi hän kuumetautisena ja nälkiintyneenä olkivuoteellaan.
Abbedissa oli juuri käynyt hänen luonaan ja Agnes oli tarvinnut
kaikki voimansa vastustaakseen häntä, joka osittain lupauksilla,
osittain uhkauksilla koetti houkutella häntä luopumaan uskostaan.
Hartaasti rukoili hän Jumalaa korjaamaan hänet pois luokseen taikka
antamaan apua, sillä hän tunsi, ettei hän pitemmältä jaksaisi
vastustaa kiusausta. Äkkiä aukeni kammion ovi ja abbedissa seisoi
jälleen hänen edessään.
"Nouse", sanoi hän tylysti. "Sinä saat kärsiä ainakin yhtä paljon
kuin kukaan meistä -- sinä, joka olet olevinasi marttyyri."
Agnes nousi ja seurasi abbedissaa käytävää myöten. Koko luostari
näytti olevan liikkeellä. Puistossa oli koreja täynnä kalliita
neulomuksia ja kirkonastioita, ja nunnat juoksivat edes takaisin
suuressa hädässä. Tietämättä, mitä tämä merkitsi, seurasi Agnes
abbedissaa ja muutamia muita nunnia pitkin Brielin katuja, joita hän
ei vuosikausiin ollut astellut. Minne hän vain katseli, näki hän
pelästyneitä kasvoja, kyyneliä ja ihmisiä, jotka sälyttivät tavaraa
vankkureille ja rattaille. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Oliko
prinssi ehkä piirittämässä kaupunkia? Hän heitti tuon arvelun, joka
oli hänestä naurettava, ja kyseli nunnilta, mutta ei saanut mitään
vastausta.
Vihdoin saapuivat he pyhän Pietarin luostariin, joka oli
naisluostaria paljo vahvempi, ja täällä sai hän kuulla, että
Meri-Geusit olivat saapuneet laivoineen ja aikoivat tunnin päästä
hyökätä kaupunkiin ja surmata jokaisen ihmisen. Lukija arvannee,
kuinka tämä uutinen ilahutti tyttöä. Hän laski minuutit ja alkoi
käydä levottomaksi, kun kellon lyönti ilmoitti yhden, ilmoitti
toisenkin tunnin kuluneeksi ja pimeys loi verhonsa kaupungin yli eikä
Geusejä kuulunut.
Mutta odota! Kuuletko tuota huutoa ja melua? He ovat täällä,
Jumalan kiitos; he tulevat. Eivät tulekaan. Nuo olivat vain poikia
ja tavarakuormia. Mutta malta, meteli kasvaa. Luostarin portilta
kuuluu kolkutusta. Nunnat huutaa kirkuvat hädissään ja peloissaan.
Jo kaikuu kirveen iskuja ulkoa; nunnat vaipuvat toinen toisensa
syliin ja itkevät. Mutta Agnes ja Anna värisevät maltittomuudesta
ja kuiskaavat lohduttavia sanoja toinen toisensa korvaan. Vihdoin
särkyy portti pirstoiksi, huutaen voiton riemusta rientävät miehet
pihaan ja hajaantuvat sinne tänne luostarin rakennuksiin. Nunnain
ovi paiskataan auki ja kymmenkunta Geusia, enemmän pahan hengen kuin
ihmisen näköisiä, syöksähtää sisään.
Pitkä, nenätön ja korvaton mies, joka kiroo ja vannoo haluavansa
jotakin makupalaa tästä papinpesästä, tempaa syliinsä Agnesin. Agnes
huutaa ja sanoo olevansa isänmaanystävä; mutta mies reutoo hänet
kainaloonsa ja laahaa hänet luostarista pihalle. Tyttö ponnistaa
vastaan -- mutta turhaan. Hän kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa:
"Karel, Karel, Galama!"
"Helei!" karjaisee karkea ääni heidän edessään. "Galama? Mitä tuo
tietää? Se on varmaan Agnes Vlossert."
Ja vikkelästi kuin kissa karkaa pieni mies nenättömän kurkkuun.
Kauhea tappelu syntyy ja Agnes menee tainnoksiin.
Mutta tapausten sarja on saattanut meidät liian pitkälle; meidän
täytyy palata kertomuksemme pääjuoneen.