Ihminen päättää, Jumala säätää.
"Iso vene miehiä täyteen! kohta!" huusi Galama, rientäen laivan
kannelle. "Eteenpäin, hoi! iso vene alas! Mitä siellä hidastelette?"
ja maltittomuudessaan hän sieppasi keksin ja jyskytti sillä
laivankanteen.
Ennen pitkää pani väki parastaan saadakseen lasketuksi pitkän veneen
mereen, ja siinä oli täysi työ, sillä meri aaltoili rajusti. Vihdoin
yritys onnistui, mutta nytkös vaiva alkoi. Laineet viskelivät
keveätä alusta kuin herneenpalkoa ja näytti mahdottomalta saavuttaa
amiraalilaivaa, joka purjeet puoleksi kokoonkäärittyinä keinui
kappaleen matkan päässä ankkurin varassa.
Mutta miehet olivat vanhoja merikarhuja, jotka toisenkin kerran
olivat otelleet aaltojen kanssa. He ponnistelivat ääneti airoillaan
ja vaikka moni laine loiskahti heidän ylitseen, lähenivät he
kuitenkin hiljalleen matkansa päätä.
Yonker istui veneen keulassa, katse tähdättynä yhteen kohtaan. Hänen
silmänsä leimusivat, hänen poskensa hohtivat, hän ei välittänyt
aalloista, jotka kastelivat häntä, ei tuulesta, joka sieppasi
häneltä hatun ja heitti sen kauas ulapalle. Hän kehoitti lakkaamatta
miehiänsä ponnistamaan voimiaan, aikoipa hän itsekin tarttua
airoihin, johon nämä eivät kuitenkaan suostuneet. Hän näytti kokonaan
toiselta ihmiseltä. Hänen silmistään välähti jälleen entinen tuli ja
hänen huulillaan väikkyi hymy.
Jopa vihdoinkin! Vene ehti amiraalilaivan luo ja ennenkuin väki oli
saanut kiinni köysistä, jotka heitettiin laivasta, oli Galama jo
tarttunut köysiastuimiin ja hyppäsi laivan kannelle.
"Missä herra de Treslong on? Minun täytyy tavata hänet heti paikalla!
Sanokaa hänelle, että hänen luutnanttinsa, Yonker Galama, tahtoo
puhutella häntä", lausui hän eräälle lähellään seisovalle miehelle.
Mies riensi pois ja katosi kajuuttaan, ilmestyen pian jälleen
Treslongin kanssa, joka näytti suuresti kummastuvan Galaman
saapumisesta.
"Mitä on tapahtunut, Yonker, kun tulette tänne, vieläpä näin pahalla
säällä? Ei se sentään mitään huonoa liene, koska te näytätte olevan
paremmalla tuulella kuin milloinkaan ennen", lausui kummastunut
aatelismies.
"Päinvastoin, herrani, ilosanomia", vastasi Karel. "Sanokaa
amiraalille, että hän antaa laivastolle merkin kääntyä takaisin.
Meidän täytyy kaikkien lähteä Brieliin. Me valloitamme sen vielä
tänään, jos saavumme sinne aikanaan. Siellä ei ole vartioväkeä
ainoatakaan miestä."
"Kuinka! Brielissäkö! Eikö Brielissä ole vartioväkeä! joutavia!
Tulkaa kanssani peräkannelle ja selittäkää tarkemmin."
"Tuossa näette koko laivaston edessänne", sanoi Karel, osoittaen
laivoja, jotka paraikaa Zuyder-Seen suussa taistelivat tuulta
vastaan, joka vihaisesti puhalsi rannalta päin. "Emme saa ainoatakaan
alusta lasketuksi Zuyder-Seehen. Eilen tuo jesuiitta, josta puhuin
teille, joutui vangikseni. Hänen kauttaan minä tiedän, että jos
purjehdimme Brieliin tahi Flushingiin, jotka molemmat olivat
vartioväkeä vailla, kun hän ne jätti kaksi päivää sitten, saamme
helposti käsiimme jomman kumman näistä kaupungeista ja voimme tehdä
niille mitä hyvänsä. Se olisi suurin voitto minkä prinssi tähän
saakka on saanut."
"Sepä se, jos me voisimme", vastasi Treslong. "Luuletteko Albaa niin
tyhmäksi, että hän jättää Brielin tai Flushingin vartioväkeä vaille?
Jos teillä olisi minun kokemukseni, Yonker, ajattelisitte toisin. Tuo
teidän jesuiittanne on taas tehnyt teille tepposet, tai tekasi hän
tuon valheen, välttääkseen kidutusta, jolla häntä uhkasitte."
"Hän on kuollut", sanoi Galama. "Hän yritti räjäyttää meidät
ilmaan, mutta sai siinä itse niin pahat haavat, että kuoli. Kun
vainajaa käytiin tarkemmin tutkimaan, löydettiin hänen vaatteistaan
papereita ja taskukirja, josta sain tietää, että hän tuli suoraa
päätä Flushingista lähteäkseen Espanjaan, ja että hän aikoi poiketa
Ostendeen, jättääkseen sinne Brüsselin kuvernöörille meneviä kirjeitä
Brielistä ja Flushingista. Tässä on yksi kirjeistä, lukekaa se ja
sanokaa, onko puheessani perää."
Treslong vilkaisi pikimältään kirjeeseen. Hymy kirkasti hänen
kasvojaan ja ennenkuin hän oli lukenut kirjeen edes loppuun, heilutti
hän sitä kädessään ja huudahti:
"Mainiota! Olette todellakin kaapannut kelpo saaliin, Yonker."
"Kunpa hän luovuttaisi minullekin siitä palasen, jos se on syötävää",
sanoi jokin ääni heidän takanaan.
He kääntyivät ja tervehtivät sydämellisesti puhujaa. Se oli Adam van
Haren, eräs laivan taitavimpia päälliköitä ja urheimpia sotureita.
"Mistä te, kapteeni, niin äkkiä tähän puikahditte?" kysyi Treslong.
"Sieltä, mistä tekin, jos veneestänne saan päättää", vastasi van
Haren. "Minä en saa ohjatuksi laivaani tuohon saakelin Zuyder-Seehen,
enkä sinne haluakaan. Eikö lasketa Englanninkanaaliin? Siellä on aina
espanjalaisia saatavissa. Mutta kas, tuolla tulee Simon de Rykin
vene. Voi, mikä kiire sillä on. Taitaapa hänenkin vatsansa naukua
einettä. Häijy periköön tuon itätuulen! Minä syödä maiskutin jo
hengessäni Enkhuizenin juustoa ja paistia."
"Enpä tiedä sanoa, onko tuuli niin kovin huono", vastasi Treslong.
"Mitä sanotte siitä, jos purjehtisimme Maasin suuhun ja laskisimme
ankkuriin Brielin edustalle? Siellä on huonosti sotaväkeä ja minun
luullakseni ei kaupungissa ole ainoatakaan sotaan kykenevää miestä,
joka ei heti rientäisi meidän puolellemme, kun vain ilmestymme sinne."
"Mitä vielä!" sanoi van Haren. "Briel! Vahva linna! Puhutteko pilaa,
herra?" ja hän katseli Treslongia, ikäänkuin epäillen, oliko tämä
täydellä järjellä.
"Pilaa!" huusi Galama, "ei, se on täyttä totta ja tekin taivutte
meidän puolellemme, kun olette lukenut tämän kirjeen, jonka sieppasin
kesken sen matkaa Brüsseliin."
"Vai niin; sekö siis oli saaliinne", sanoi van Haren, antaessaan
takaisin kirjeen, josta hän laiminlyödyn kasvatuksen vuoksi oli
enemmän tavaamalla kuin lukemalla saanut selvän. "Minä en ymmärtänyt,
mikä teitä nauratti, kun en vuosikausiin ole nähnyt teidän vetävän
suutanne hymyyn. Jos tuo on totta, on se tosiaan jalo seikka; mutta
jos se on valhetta, saamme kauhean selkävoiteen. Mutta sopiihan
koettaa. Vaan tuossa tulee de Ryk; antaa kuulua, mitä hän sanoo."
Kaikki kolme tervehtivät herttaisesti tulijaa, joka oli
lyhytvartaloinen, tanakka mies ja sotaisen näköinen. Hän oli ennen
ollut rikas kauppias Amsterdamissa, mutta paettuaan verineuvoston
vainoa oli hän omasta puolestaan varustanut sotalaivan. Hän oli
järkevä, varovainen ja urhoollinen, ja hänen isänmaanrakkaudelleen
veti vertoja ainoastaan hänen kunnioituksensa ja rakkautensa prinssiä
kohtaan. Otsaansa rypistellen kuuli hän ystäväinsä asian ja saatuaan
tiedon yrityksen sekä vastuksista että eduista seisoi hän tuokion
ääneti.
"On mahdollista, että kirje on sulaa petosta, enkä minä pane siihen
suurta arvoa", lausui hän. "Mutta ehkäpä sittenkin yritämme. Me
osaamme taistella yhtä hyvin maalla kuin merellä, ja vaikka meitä
onkin vähän, hoidamme kukin kaksi vihollista. Eläköön Geusit!
Lähtekäämme heti amiraalin puheille."
Oli jotain suurta ja jaloa siinä tavassa, jolla nuo miehet ryhtyivät
tuumaansa toteuttamaan ja olivat valmiit panemaan henkensä alttiiksi
hankkeessa, joka oli niin rohkea että se vivahti hurjuuteen. Hetken
aikaa seisoivat sankarimme harkiten asiaa. Vihdoin lausui van Haren:
"Herra de Treslong, lähtekää puhumaan amiraalille aikeestamme."
"En minä, mutta lähtekää te molemmat", sanoi Treslong; "kreivi on
nyreissään minulle ja Yonkerille."
De Ryk ja van Haren lähtivät etsimään amiraalia sillä välin kun
Treslong ja Galama, kasvot etukeulaan päin, katselivat ankkurissa
olevaa laivastoa.
"Tässä amiraali on; mitä hänestä tahdotte, ha?" sanoi eräs ääni
heidän takanaan.
Molemmat kääntyivät ääntä kohti. Heidän edessään seisoi
jättiläiskokoinen mies, tukka sankka ja musta, joka riippui alas
olkapäille ja sekaantui samankarvaiseen, pitkään partarykelmään.
Hänellä oli korkea, vitivalkea otsa, harmaat, kissamaiset kiilusilmät
ja sievänmuotoinen nenä. Kasvojen alapuolta peitti parta. Mutta
hänen äänensä soi äreältä ja pahalta, ja hänen silmänsä näyttivät
säteilevän ja sinkoavan samanlaista tulta kuin lyhyet salaman kielet,
jotka toisinaan välähtävät synkästä ukonpilvestä ja uhkaavat tuhota
meitä, Vaikka hän ei ollut kuin aamupuvussa, oli hänellä yllään
kalliit vaatteet, ja koska ne somasti soluivat jäseniä myöten, tuli
hänen vankka vartalonsa ja komea ulkomuotonsa selvästi näkyviin.
Toisen kätensä oli hän laskenut miekkansa jalotekoiselle kahvalle.
Komeasta vyöstä näkyi kaksi pistoolia, joitten perään oli veistetty
metsäkarjun pää. Toisessa kädessään piti hän arvonsa osoitteeksi
sauvaa. Koko hänen olentonsa ilmaisi tyrannia, yhtä väkivaltaista
kuin oikullista. Hän oli viekas, ylpeä ja tyly: sellaisena
hän pelotti ja inhotti vihollisiaan; ystävät joko pelkäsivät,
ihmettelivät tai halveksivat häntä. Se oli William de la Marck,
kreivi Lumei. -- Tuskin näki hän Galaman kasvot, kun hän peräytyi
pari askelta, ja nuorukaista synkästi silmäillen ärjyi karkealla
käskijän äänellä:
"Karju vieköön! Luutnantti Galama! Miksi ette pysy laivassanne? Mitä
tehtävää teillä täällä on? Kumma, kun ette tuonut muassanne koko
väkeänne! Lähtekää kohta takaisin, taikka minä näytän, mistä viisi
hirttä on poikki. Minä luulin, että teidät oli määrätty purjehtimaan
etupäässä ja auringon nousussa laskemaan Zuyder-Seehen."
"Joka, niinkuin näette, kreivi, on maan mahdotonta", vastasi Galama
levollisesti. Hän tunsi kreivin ja tiesi ennakolta, ettei tämä
puhuisi lemmen kieltä. "Minä en tiedä, lienettekö keksinyt keinoja
kuljettaa laivoja säästä ja tuulesta huolimatta; muuten en ymmärrä,
kuinka voisin täyttää käskynne tänä aamuna. Koko yö on yritetty,
eikä ole päästy Enkhuizenia tuuman vertaa lähemmäksi. Meidän täytyy
muuttaa tuumamme."
"Muuttaa tuumamme", ärjähti Lumei hirvittävällä kirouksella.
"Menkää laivaanne, samoin tekin, herra Treslong, ja ellette pääse
purjehtimalla, täytyy teidän soutaa sinne venheissä. Isäni sielun
kautta! Nuo enkhuizilaiset saavat maksaa meille vaivamme! Kun
minä pääsen heidän pariinsa, hirtätän joka ihmislapsen ja viritän
kaupungista aika nuotion." Ja amiraali aikoi juuri purkaa suustaan
toisen kuormallisen kirouksia, joita hänellä oli loppumaton varasto,
kun uusi tulokas keskeytti hänet:
"Ei niin, ei niin, herra de la Marck. Nuo enkhuizilaisraukat eivät
ole tehneet meille mitään pahaa, eivätkä heidän talonsakaan; ja
tiedättehän, että hyvä prinssimme vihaa väkivaltaa."
"Vai tekin, de Ryk, ja te, van Haren!" huusi amiraali, rajusti
kääntyen kapteeneihin, jotka juuri palasivat peräkannelle. "Mutta ...
minä ymmärrän ... tuo on sovittu juoni! Ahaa! Ja te neljä johdatte
kapinan-hanketta laivastossa? Jos niin on, niin panetan teidät
kiinni jok'ainoan, esi-isäni Ardennein metsäkarjun sielun kautta;"
ja hän tömisti vihoissaan jalkaansa permantoon. "Sanokaa, herra de
Treslong, aiotteko ehkä pyrkiä minun sijalleni? Arveletteko, että te
jalosukuisen verenne ja oivien kykyjenne puolesta paremmin sovitte
laivaston päälliköksi kuin minä? Jos niin on, miksi ette puhu?"
"Siksi, kreivi, että kallista aikaa ei sovi tuhlata väittelyyn
sukujemme jaloudesta, ei sittenkään, vaikka Ardennein metsäkarjun ja
Gelren herttuan jälkeläiset riitelevät keskenään", vastasi Treslong
ylpeästi. "Minä en tietänyt mitään näitten herrojen tulosta, mutta
kun he kerran ovat täällä, toivotan heidät tervetulleiksi, sillä
minulla on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Tämä Yonkerimme valloitti
eilen, kuten tiedätte, espanjalaisen kauppalaivan ja sai samalla
käsiinsä erään papin, joka kuljetti kirjeitä Flushingin ja Brüsselin
välillä. Nämä kirjeet ovat joutuneet meidän haltuumme. Niistä olemme
saaneet tietää, ettei Flushingissä enempää kuin Brielissäkään ole
mitään linnaväkeä ja että ne voi, vaivaa näkemättä, valloittaa.
Mitä tuosta arvelette, kreivi? Entä jos lähtisimme sinne, kun emme
kuitenkaan tänään pääse Zuyder-Seehen?"
"Olen varma siitä, ettei Brielissä ole mitään sotaväkeä", huusi
de Ryk. "Tuuli on kääntynyt, kreivi, ja teidän oma laivanne on
laskenut ankkurin. Brielissä ei ole paljon asukkaita eikä se ole
kovin suurikaan, ja laivastomme nähdessään joutuisivat porvariraukat
kokonaan pelon ja hämmästyksen valtaan. Lähtekäämme matkaan ja
laskekaamme Maasjoen suuhun."
"Tekö olette asetettu laivaston amiraaliksi, vai minä?" huutaa
jylisti Lumei, jonka sappi oli vielä pahemmin paisunut Treslongin
ja de Rykin puheista. "Täyskokouksessa olemme päättäneet mennä
Enkhuizeniin; ja senkö vuoksi, että joku viheliäinen pappikoira on
saatu vangiksi taikka tuuli käynyt vähän vastaiseksi, tulisi minun
luopua tuumastani! Minä lasken laivani tuolle hietasärkälle ja
marssitan mieheni maakunnan halki kaupunkiin. Eivät enkelit eivätkä
perkeleet ole vielä koskaan saaneet minua luopumaan päätöksestäni
eivätkä mitkään maailman tuulet saa minua Brielin kaltaisen kurjan
mökkikylän tähden unohtamaan Enkhuizenin lihavaa ja rikasta
kaupunkia."
"Te erehdytte kokonaan kreivi, kun luulette Brieliä niin
viheliäiseksi", sanoi Treslong totisena ja hänen vakava äänensä
pakotti de la Marckinkin kuulemaan häntä. "Te tiedätte, että isäni
oli siellä kuvernöörinä ja minä luulen tuntevani sen kaupungin
paremmin kuin kukaan muu laivastossa. Siellä on upea tuomiokirkko,
kaksi vahvaa munkkiluostaria ja yksi nunnaluostari, niinollen monta
vertaa runsaampi saalis kuin Enkhuizenissä. Nykyisessä asemassamme
emme saa mitään aikaan. Ei vielä tiedä mitä siellä saamme aikaan,
mutta ainakin yhtä paljon kuin täälläkin, sillä täällä uhkaa myrsky
paiskata laivamme rauskoina rantaan."
"Uljas amiraalimme pelkää, senhän näette", sanoi van Haren
pilkallisesti. "Eihän meitä ole kuin viisisataa miestä, mihin ne
riittävät! Selkäsaunan, vieläpä verisenkin me saamme Brielissä --
ei muuta. -- Myydään, miehet, laivamme ja lähdetään Saksaan tai
Englantiin; siellä saamme ainakin elää rauhassa."
"Ei niin, ystäväni", lausui de Ryk, taputellen toista olkapäälle,
"ensin purjehdimme Amsterdamin luo, sinä ja minä, ja pommitamme
kaupunkia. Minä olen luvannut kaupungin pormestarille tulla vielä
kerran takaisin ja vetää häntä korvista. Tulkaa pois, minua ei huvita
maata täällä tyhjää toimittamassa."
"Voi, jos olisin saanut olla Herman de Ruyterin kanssa, kun hän
kahdentoista miehen väellä otti Louvesteenin linnan!" huusi Galama
kiihtyneenä. "Siinä oli mies. Mutta miehen kuoltua näyttää miehuuskin
kuolleen."
Amiraali-parka oli joutunut ahtaalle. Hän oli luonteeltaan kiivas
ja tulinen, ja toisaalta yhtä itsepintainen kuin oikullinen. Hän ei
tahtonut myöntyä kapteenin neuvoon, vaikka hän salaa tunnusti sen
hyväksi. Mutta puolentuntisen kiivaan keskustelun jälkeen kumosivat
vihdoin van Harenin pilkka, de Rykin pistopuheet ja varsinkin Galaman
ja Treslongin järkevät syyt hänen päätöksensä, vaikka hän viimeiseen
saakka oli vastustavinaan heidän tuumaansa.
"Hyvästi, kreivi!" sanoi Treslong ja teki Galaman kanssa lähtöä. "Me
luulimme teidän vannoneen, että jättäisitte hiuksenne ja partanne
leikkaamatta, kunnes olisitte kostaneet kreivi Egmontin kuoleman.
Mutta jos tuolla tavalla jatkatte, kasvaa tukkanne liian pitkäksi
ja saattaa vielä aiheuttaa teille kuoleman, kuten Absalomille hänen
tukkansa."
"Tuli ja leimaus!" kiljasi amiraali, polkien jalkaa ja siepaten äkkiä
puhetorven. "Joka mies kannelle!" Ja kääntyen laivan kapteeniin, joka
tuli juosten kajuutasta, huusi hän, kirousten virtana valuessa hänen
suustaan:
"Ammu signaali kanuunalla, ja hinaa ylös lippu, että laivasto
tietää kääntyä myötätuuleen, ja ilmoita heille, että minä ammutan
upoksiin jokaisen laivan, joka ei puolen tunnin kuluttua ole
nostanut ankkuriaan. Herra de Treslong, te purjehditte etupäässä,
sillä te tunnette hyvin Brielin. Hyvästi!" ja välttääkseen sekä
heidän pilkkaansa että heidän kiitostansa riensi hän portaita alas
kajuuttaan.
"Kiitos Jumalan!" huusi Galama, pusertaen kiihkeästi Treslongin
kättä. "Päin tuuleen nyt, de Treslong! Kapteeni van Haren ja te,
de Ryk, suokaa minun sydämestäni kiittää teitä siitä, että olette
tehneet minulle hyvän työn."
"Me saimme metsäkarjun kesyksi", lausui de Ryk, kun he ilomielin
lähtivät kukin laivaansa. "Ennenkuin viikko on kulunut, on koko maa
kaikuva urotyömme maineesta."
"Hm!" sanoi van Haren. "Kunpa saisin hankituksi vähän leipää ja
juustoa väelleni, sillä toden totta en tiedä, millä elätän sitä
päivääkään enää."
Kaikkia nauratti, kun puhe niin äkkiä kääntyi jokapäiväisyyteen.
"Brielissä saamme mainiot saaliit herttuan ja hänen kymmenysveronsa
kustannuksella", sanoi de Ryk. "Siellä tavataan toiste!" ja hänen
päänsä katosi laivan reunan taakse, kun hän astui alas veneeseensä...
"Paitsi kirjettä olette varmaan saanut muitakin tietoja jesuiitalta",
sanoi Treslong Galamalle, kun he jälleen olivat oman laivansa
kannella ja käskyn mukaan olivat nostaneet ankkurin ja levittäneet
purjeita tuuleen. "Minä en muista moneen aikaan nähneeni Yonker
Galamaa niin kiihkeänä ja tulisena, eipä iltaa ennen kreivien
mestauspäivääkään."
"Jesuiittaraukan kauhea loppu kiihoittaa tosiaankin hermojani",
vastasi Galama; "paitsi sitä, täytyy teidän myöntää, että tämä on
merkillinen yritys."
"Epäilemättä, Yonker. Nyt meidän tulee näyttää espanjalaisille, mitä
saamme aikaan", vastasi Treslong totisesti. "Meidän tulee tietysti
tarkoin valvoa, ettei kukaan prinssin puolustajista Brielissä joudu
kärsimään vahinkoa. Mutta samalla täytyy meidän näyttää, että me
sydämen pohjasta vihaamme kaikkea, mikä maistuu paavilaisuudelta;
sen vuoksi olen aikonut esittää erään keinon, jolla kaikki kaupungin
munkit ja nunnat rangaistaan. Me olemme kärsineet niin kauvan, että
nyt voi tulla heidänkin vuoronsa."
Galama oli ääneti ja tuijotti alaspäin. Jos hän olisi katsonut
Treslongia kasvoihin, olisi hän tämän silmissä nähnyt veitikkamaisen
tuikkeen.
"Minun esitykseni", jatkoi Treslong, "on tämä. Heti kun
olemme päässeet kaupungin isänniksi, annamme sotaväen saartaa
munkkiluostarit ja pyhän Klaaran nunnaluostarin, niin ettei kukaan
pääse niistä pakenemaan, ja sitten sytytämme ne tuleen. Saadaanpa
nähdä, että vaapsiaisparvi silloin pöllähtää pesästään esille.
Menettelemme samoin kuin espanjalaiset, jotka, kun kreivi Hoogstraten
kahden kolmen sadan mies-raukan kanssa oli paennut erääseen kirkkoon,
salpasivat heidät sinne, sytyttivät kirkon ja näkivät kaikkien siellä
olevien elävältä palavan silmäinsä edessä. Eikö teitä haluttaisi
nähdä, kuinka pikku nunnat hyppelevät liekeissä?"
"Ei suinkaan!" huusi Galama ja punastui.
"Hyvä!" sanoi Treslong, "polttaminen oli pilapuhetta. Mutta minulla
on toinen tuuma, josta en millään muotoa aijo luopua. Minä murratan
luostarin ovet auki ja lasken mieheni sisään kisailemaan noiden
herttaisten tyttöriepujen kanssa. Siinä voi somasti rakennella
naimakauppoja ja luostarissa on kelpo morsiuslahjat."
"Herra", lausui Galama kiivastuen, ja hänen silmänsä leimusivat ja
hänen poskensa hehkuivat, "minä en tiedä puhutteko tosissanne, mutta
kuinka saattaa teidän kunnianne sallia tuollaista, kuinka..."
"Ritarillinen nuorukainen, ettekö vieläkään ole kyllästynyt
paavilaisuuteen?" ivaili Treslong.
"Olen kyllä, herra, mutta tuota en koskaan hyväksy. Moni noista
naisraukoista on syytön niihin rikoksiin, joista heitä soimataan,
ja voitteko taata, ettei heidän joukossaan ole sellaisia..." Hän
pysähtyi ja punastui omaa kiivauttaan.
Treslong katseli häntä hetken aikaa hymyillen, purskahti
sydämelliseen nauruun ja sanoi:
"Jos aijotte ilmaista minulle salaisuutenne, Yonker, niin älkää
unohtako, että _olette_ sen jo ilmaissut. Minä näin teidän
punastuvan, kun amiraalilaivalla mainitsin nunnaluostaria, eikä
tarvitse aivan terävää järkeä huomatakseen, että noitten synkkien
muurien sisällä asuu joku, joka suureksi osaksi on syynä teidän
intoonne."
Galama punastui vielä enemmän ja oli ääneti. Treslong jatkoi
ystävällisesti:
"Te olette, toivoakseni, nähnyt minusta sen verran, ettette luule
minun rakastavan moista julmuutta. Minä harrastan teidän onneanne,
ja jos jollakin tavalla voin edistää kihlattunne, Agnes Vlossertin
löytämistä, saatte luottaa minuun niinkuin kivimuuriin."
Ja hän ojensi Yonkerille kätensä, jota tämä hartaasti puristi.
Näin lähti siis tuo vähäinen laivasto -- kaksikolmatta laivaa, joista
suurimmat, de la Marckin ja Treslongin laivat, eivät olleet nykyisten
fregattien kokoisia, -- sille muistettavalle retkelle, jonka oli
sallittu olla alkuna alankomaalaisten kuuluisalle vapaussodalle,
sodalle, jossa Espanja suurine voimineen ja väkineen vihdoin masentui
viisi kertaa itseään vähälukuisemman kansan edessä.
Mutta vaikka yritys oli jalo, käsitti sen harva kuitenkaan alussa
sellaiseksi, joksi se myöhemmin osoittautui. De la Marck, tuo raju
merirosvo, suostui siihen ainoastaan sentähden, ettei hänellä ollut
muutakaan tekemistä. Van Haren oli päättänyt panna henkensä siinä
alttiiksi, koska hän tahtoi hankkia muonaa väelleen.
"Jos meidän on kuoltava, on parempi kuolla kaupunkia valloittaessa
kuin nääntyä nälkään, joka tosiaan on laiha kunnia."
Tällä kannalla oltiin yleensä laivastolla. Hädässään oli väki käynyt
hurjaksi ja oli valmis ryhtymään mihin hyvänsä, joka näytti vähänkin
mahdolliselta. Kun siis tiedettiin, että Brielissä oli tavaraa ja
ruokaa yltäkyllin, hehkui joka mies halusta lähteä taisteluun,
vaikkapa kymmentä kertaa mahtavampaa vihollista vastaan.
Galamankaan innostuksen lähteenä ei ollut pelkkä isänmaallisuus.
Hänen päämääränään oli vapauttaa Agnes, sen jälkeen toimittaa
laivastolle muonaa, ampumavaroja ja naulita kanuunat tukkoon ja
hajoittaa kaupungin linnoitukset. Sillä toivoi hän virkistävänsä
kansalaisten uskallusta ja osoittavansa, ettei vielä puuttunut
miehiä, jotka tarpeen vaatiessa osasivat kelpolailla taistella.
Tuolla tavalla ajatteli Galama retkestä.
Ainoastaan Treslongin ja de Rykin ajatus kantoi kauvemmaksi. He
huomasivat turhaksi naulita kanuunat umpeen ja hävittää linnoitukset,
jonka kautta kaupunki jälleen joutuisi Espanjan valtaan, mutta heidän
mielestään sopi samalla vaivalla ja paljon suuremmalla hyödyllä
tehdä Brielistä vapauden ensimäinen kulmakivi sekä käyttää noita
linnoituksia ja kanuunia vapauden sortajia vastaan.
Treslongin ja Galaman kajuutassaan haastellessa retkestä ja sen
seurauksista, aijomme hetkiseksi saattaa lukijan Pyhän Klaaran
nunnaluostariin.