Kolmen tuttavan kohtaus.
"Vihdoinkin yhdymme jälleen", sanoi Galama jesuiitalle, joka äreänä
ja kylmäkiskoisena istua jurotti tuolilla.
Tuokion aikaa katselivat molemmat miehet toinen toistaan äänettöminä.
Galaman silmistä loisti sääliä, mutta Sextuksen silmänluonti oli
rohkea, melkeinpä julkea ja voitonriemuinen.
"Päästäkää irti siteet, joilla hän on köytetty", käski Galama,
"ja jättäkää ainoastaan hänen kätensä kiinni". "Ellette ollenkaan
yritä päästä vapaaksi", jatkoi hän kääntyen pappiin, "tulee olonne
niin helpoksi kuin mahdollista, mutta jos vähänkin yritätte, on
välttämätön kuolema edessänne."
"Ettehän toki tahdo, että uudestaan lasken irti tuon peevelin?" kysyi
Hannu kummastuneena; "minulla ja kolmella neljällä muulla miehellä
oli täysi vaiva saada hänet sidotuksi. Hän piti puoliaan kuin
tiikeri. Eikö hän ole ansainnut siteitä?"
"Entä sitten! Hänen ei tarvitse kärsiä ylenmäärin. Hän tietää mikä
häntä odottaa. Leikkaa siteet poikki ja seiso hänen takanaan."
Hannu katkasi vastahakoisesti siteet, otti tuolin ja istuutui papin
viereen, jonka olo näytti paljon huojenevan.
"Eniten kummastuttaa minua", lausui Galama, hetken aikaa ääneti
katseltuaan Sextusta, "tuo julkeus, jolla te, töistänne huolimatta,
katselette minua vasten silmiä. Te olette varmaan kokonaan tunnoton,
ellei teihin ensinkään koske se tuska, jota olette minulle saattanut."
"Jos olisitte noudattanut minun neuvoani ja suvainnut minun toteuttaa
tuumani, Yonker, olisi teidän käynyt paremmin kuin nyt", sanoi
jesuiitta vakavalla äänellä.
"Hyvä neuvo!" sanoi Hannu ja asettaen suunsa papin korvan juureen,
hän lisäsi: "Mitenkä nyt on ratsuväen laita?"
Pappi punastui kiukusta ja sanoi tuokion kuluttua:
"Koska olen vihollisten käsissä ja sidottuna, täytyy minun kärsiä
sellaisia solvauksia, joita ei kukaan muuten olisi uskaltanut minulle
sanoa. Mutta te, Yonker, joka ennen näytitte minusta pitävän, älkää
suvaitko tuon ryökäleen saastuttaa minua myrkyllisellä hengellään."
"Se ryökäle antoi teille kerran hyvän läimäyksen, ha ha!" lausui
Hannu.
Karel käski katseellaan palvelijan vaieta. Hän jatkoi:
"Arvattavasti te tiedätte, että olette Meri-Geusien käsissä ja
keskellä heidän laivastoaan, niin että pako tällä kertaa on mahdoton.
Olen kokenut niin paljon teidän kaksimielisyyttänne, etten voi
luottaa teidän pienimpäänkään sanaanne; mutta neuvon kuitenkin, että
vilpittömästi ja verukkeita tekemättä vastaatte kysymyksiini. Teillä
on sulaa surua, eikä vähääkään apua siitä, ellette noudata tahtoani.
Väkivaltaan en ryhdy teitä kohtaan, mutta teidän täytyy vastata
minulle."
"Minä tiedän, että ympärilläni on pieni parvi laivoja, joiden haltiat
sanovat itseään meri-kerjäläisiksi ja kehuvat käyvänsä sotaa Espanjaa
vastaan. Mutta koska vieläkin suuresti kunnioitan teitä, Yonker,
varoitan teitä: älkää katkaisko hiuskarvaakaan minun päästäni. Se
laiva, jossa minä olen kulkenut, kuuluu erääseen kauppalaivastoon,
jota suojelee vahva joukko sotalaivoja. Ne voivat äkkiä tulla teidän
kimppuunne. Minä olen arvokkaampi mies kuin te luulettekaan, ja minun
kuolemani kostettaisiin ankarasti jokaiselle, joka on ollut siihen
syypää."
"Kerjäläisistä puhuessanne, olette, luulen minä, rohkein meistä
kaikista", sanoi Hannu. "Kuinka uskallatte, herra, uhata minua
ja minun isäntääni omalla laivallamme? Jos laivastonne tulisi,
pelmuuttaisimme sitä niinkuin minä nyt teitä." Ja hän ravisteli
jesuiittaa korvista.
"Jätä hänet rauhaan!" sanoi Galama ankaralla äänellä.
"Hän on vain petollinen jesuiittakoira", mutisi Hannu. "Teidän
asemassanne en suuria kursailisi hänen suhteensa."
"Missä on Agnes? missä sisareni?" kysyi Galama otsa rypyssä astuen
papin ääreen. Hänen huulensa värisivät mielenliikutuksesta.
"Ne ovat mennyttä kalua!" vastasi pelkäämätön pappi kolkolla äänellä.
Galaman posket kävivät tuhkanharmaiksi. Hän puristi yhteen huulensa
ja hänen silmistään leimahti vihan tuli. Mutta hän hillitsi itsensä
ja sanoi:
"Minä en kysynyt teiltä sitä. Minä tahdoin tietää, missä he ovat."
"He ovat teiltä menneet iki päiviksi!" oli sama kolkko vastaus.
"Tuolla tavalla ei hänen kanssaan tulla toimeen", mutisi Hannu, ja
luoden pappiin hurjan silmäyksen hän lisäsi: "Minä työnnän tikarini
kylkiluittenne väliin, ellette vastaa siivosti. Suu puhtaaksi!"
"Hiljaa, Hannu", käski Karel. "Sextus eli Block, taikka mikä nimenne
lienee, minä huomautin teille, että teidän kohtalonne on omassa
kädessänne. Minun ankara velvollisuuteni on heittää teidät amiraalin
huostaan, ja jos tunnette kreivi Lumein, tiedätte kyllä, ettei
teidän tarvitse odottaa armoa. Mutta minä voin myöskin jättää teidät
tämän laivan päällikön, herra de Treslongin käsiin, ja voinen ehkä
lievittää tuomiotanne. Kummanko valitsette? Teidän täytyy vastata
kysymyksiini, taikka olette huomenna amiraalin kourissa ja silloin --
Jumala teitä armahtakoon."
"Minä en pyydä kenenkään armoja", vastasi pappi. "Luuletteko, että
minä pelkään uhkauksianne, Yonker? Luulisinpä teidän vanhastaan
tietävän, ettei paljastettu miekkakaan minua säikähytä ja että
kuolema on minulle yhtä suloinen kuin elämä. Kuolema saattaa minut
taivaan riemuihin, ja ennenkuin luovun niistä kunnottomalla teolla,
riennän vapaaehtoisesti sen helmaan. Minä halveksin teidän armoanne."
"Sinä ulkokullattu! sinä valehtelija-koira!" huusi Hannu, karaten
ylös ja tarttuen jesuiitan kurkkuun. "Oletko ennen tuntenut tuota
kouraa? Muistatko, kuinka minä sinua kuristin, kunnes kasvosi kävivät
sinisiksi ja sinä rukoilit armoa ja lupasit sanoa kaikki? Sano se
nyt, koira, tahi minä puserran mustan sielusi ulos sinusta."
"Hellitä, Hannu! Lähde pois. Kuuletko?" lausui Galama käskevällä
äänellä ja vapautti papin, jonka kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi.
"Ja minkätähden kohdellaan tuota konnaa kuin pikkulasta?" kysyi Hannu
säihkyvin silmin. "Hän on minun saaliini, ja jos olisin tietänyt,
että te lellittelette häntä tällä tavalla, olisin ennemmin hakannut
hänet palasiksi. Ettekö näe, että hän tekee pilaa teistä ja pitää
teitä aivan pehmeänä miehenä? Hän on sitä lajia koiraa, jolle ei
syötetä makeisia. Teidän jaloutenne ja kristilliset periaatteenne
eivät vaikuta häneen pienimmälläkään tavalla."
Mutta hänen isäntänsä osoitti äänetönnä ovea ja Hannu asettui sen
viereen, sadatellen hammastensa välistä muutamien ihmisten tuhmuutta.
"Eikö siis mikään saa teitä puhumaan?" sanoi Yonker surullisella
äänellä.
Jesuiitta oli vaiti.
"Te olette tehnyt minulle paljon pahaa, Sextus", jatkoi Karel,
"mutta minä annan sen teille anteeksi. Vaikken ennen ollut teitä
nähnyt, olette jostakin syystä, jota vieläkään en ymmärrä,
sukeltanut suosiooni ja julmasti ja kylmäkiskoisesti tuottanut tuhoa
rakkaimmilleni. Teidän tähtenne uhrattiin kreivi Egmont ja ilman
teitä olisi armas isänmaani yhtä vapaa kuin kalat tuolla syvällä.
Teillä ei ole mitään syytä tallettaa salpain takana Agnesia ja
Mariaa. Sanokaa, missä löydän heidän vankihuoneensa, ja jos kukaan
kuolevainen saa heidät vapaaksi, niin minä saan."
Tuskallisesti odottaen katseli hän vankia, joka tuokion aikaa näytti
arvelevan.
"Ennen kaikkea vaadin vapauttani", lausui hän selkeällä äänellä.
Yonker rypisti otsaansa ja kova taistelu näytti riehuvan hänen
rinnassaan. Vihdoin luopui hän siitä ajatuksesta.
"Sitä en voi teille antaa, mutta minä tahdon puhua hyvää teidän
puolestanne."
"Puhua hyvää!" vastasi jesuiitta halveksien. "Minä tahdon saada
vapauteni. Ettekö tahdo antaa minulle sitä?"
"Minä en voi", vastasi Galama lujasti.
"Teitä ei paljon hyödyttäisi vaikka ilmoittaisinkin tuon asian",
vastasi pappi. "Olen jo teille sanonut, ettei valtanne ulotu heihin."
Hänen äänessään oli jotakin kamalaa, joka kauhistutti Yonkeria.
"Kuinka!" sanoi hän voihkien; "eikö minun valtani ulotu heihin?
Ovatko he kuolleet?"
"He ovat kuolleet", toisti pappi.
Galama vaipui tuolille. Hänen päänsä painui käsien varaan pöytää
vastaan. Vähän aikaa vallitsi kajuutassa haudan hiljaisuus.
"Minä tiedän, etteivät he ole kuolleet", puhui Hannu itsekseen, astui
isäntänsä luo ja kosketti hänen käsivarttaan.
Yonker katsahti ylös, ja hänen kasvoissaan kuvastuva tuima tuska
näytti hämmästyttävän pappiakin.
"Tuo ei kelpaa", sanoi Hannu. "Hän ei ole tehty samanlaisesta
aineesta kuin te. Mutta kidutuksella saadaan hänen kielensä kanta
irti. Antakaa minun kuumentaa tämä tikari ja polttaa pojan huulia. Se
on mainio keino."
Useita lukijoita kenties hirvittää Hannun julmuus; mutta huomattava
on, että siihen aikaan yleensä käytettiin kidutusta ja Hannu oli
aikakautensa kannalla.
Galama ei ottanut kuuleviin korviin palvelijansa ehdotusta ja viipyi
jonkun aikaa äsken kuvaamassamme asennossa.
"Häntä voi tallettaa minun kajuutassani", sanoi hän, nousten ylös.
Hän oli levollinen, mutta kalman kalpea. "Ulkopuolella vartioikoon
kaksi miestä eivätkä he saa päästää ketään sisään, ei sinuakaan,
Hannu. Odota, minä lukitsen oven ja otan avaimen. Hänen täytyy astua
tuomarinsa eteen. Minulla ei ole valtaa häntä rangaista."
Sitten hän sulki kajuuttansa oven ja lähti laivan kannelle.
Kun seuraavana aamuna himmeä rusko taivaan itärannalla ilmoitti uuden
päivän tuloa, oli Galama yhä vielä laivan kannella. Tuuli, joka yhtä
mittaa vaihteli, puhalsi joka suunnalta yhtä rajusti ja paisutti
pauhaavat, kuohupäiset laineet vuorten korkuisiksi. Joka mies puunasi
ahkerasti, täyttääkseen Yonkerin käskyjä, joita yhtä mittaa kajahti
myrskyssä. Kaiken yötä pyrkivät he Zuyder-Seehen, mutta myrsky esti
heitä ja pakotti heitä odottamaan päivän valkenemista.
"Minä en luule, Yonker", sanoi Hannu, joka auttoi Willemiä peräsimen
hoidossa, "että me pystymme tuota tekemään. Näittekö noita laivoja?
Minä olen varma, että koko laivasto on samassa asemassa kuin me ja
taistelee turhaan myrskyä vastaan. Teidän olisi parasta mennä alas
nauttimaan lepoa. Me laskemme ankkurin ja parin tunnin kuluttua tulen
teitä huutamaan."
"Yonker näyttää oikein sairaalta", lausui Pietari Blink.
Ja niin tosiaan olikin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä
ajettuneet; hänen partansa ja tukkansa, joita suolainen merivesi oli
liottanut, olivat takkuiset ja rumannäköiset.
"Minä menen ja pesen ainakin kasvoni", sanoi Galama, antaen
puhetorven perämiehelle. Sen jälkeen hän astui alas ja avasi hiljaa
kajuutanoven. Se oli pienehkö suoja, jonka toisella puolella oli
Treslongin kajuutta, toisella varastohuone. Näitten huoneitten
väliseinä oli jotenkin ohut.
Kajuuttaan tultuaan hän äkkiä pysähtyi. Sieltä näkyi himmeää tulen
hohdetta. Hän ihmetteli tätä, koska hän tiesi, että jesuiitta oli
lujasti sidottuna pantu hänen vuoteelleen ja ettei hänen huoneessaan
ollut mitään syttyväistä ainetta. Hän astui eteenpäin, mutta pysähtyi
hypäten taaksepäin ja riensi suoraa päätä laivan kannelle, kun
samalla kauhea räjähdys järisytti laivaa ja kajuutasta syöksähti
tulta ja savua.
"Joka mies pumppuihin ja valkeaa sammuttamaan!" huusi Galama ja
riensi jälleen portaita alas, Hannu ja Pietari kintereillään. Väki
lähti kohta paikoilleen, tietämättä mitään asiasta, ja kun he näkivät
savun tupruavan varastohuoneen kohdalta, asettuivat he riviin ja
vesiämpärit kulkivat kädestä käteen.
Sillä välin oli Galama jälleen saapunut kajuuttaansa. Ensi työkseen
hän sulki kajuutan oven ja riensi varastohuoneen ovelle, jonka hän
potkaisi auki. Lieskoja ja savua syöksähti vasten hänen silmiään.
Vaarasta huolimatta ja Hannun käsistä karaten samosi hän liekkien
lävitse. Tuokion päästä tuli hän jälleen näkyviin, musta möhkäle
sylissään. Hän astui miesten välitse, jotka Willemin johdolla
sammuttivat valkeaa, ja laski kantamuksensa Treslongin kajuutan
lattialle. Sitten palasi hän väkensä luo.
"Varastohuoneen vasen seinä ja minun kajuuttani ovat tulessa", lausui
hän merimiehille; "ajakaa sinne vettä. Ei tarvitse enää peljätä
mitään räjähdystä. Saanko minä tuon ämpärin?" ja tarttuen ämpäriin
riensi hän jälleen kajuuttaan päin.
"Pois tieltä! Tämä on parempi kuin teidän vetenne", ärjäsi Blink,
samalla kun hän, kantaen mahdottoman suurta purjetta, jonka joka
langasta valui vettä, tuli portaita alas.
Kahden kolmen toverin avulla saatiin purje varastohuoneeseen ja
heitettiin liekkien päälle, jotka pian sammuivat kokonaan.
"Mistä pääsi valkea irti?" kyseli väki Hannulta ja Pietarilta, mutta
kumpainenkaan ei voinut tähän vastata ja kaikkein täytyi tyytyä
arveluihin.
Me voimme kuitenkin selittää lukijalle tämän seikan. Kun Galama
ensi kerran tuli kajuuttaansa, havaitsi hän, ettei valkea ollut
itse huoneessa, vaan että se pilkotti jostakin väliseinän aukosta.
Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, että seinästä oli kiskottu irti
muutamia lautoja ja siitä syntyneestä aukosta näki hän valkean
hohtavan. Hänen päähänsä lensi ajatus. Olikohan pappi päässyt
siteistään irti ja tehnyt tuon aukon, oliko hän varastohuoneessa
tekemässä tuhotöitä? Galama astui aukon luo ja kurkisti sisään.
Aivan oikein: siellä seisoi pappi, kynttilä toisessa kädessä ja
tulilanka toisessa. Vaikka valo oli himmeä, huomasi Galama, että
pitkän tulilangan toinen pää oli kiinni ruutitynnyrissä, joka kolmen
muun kanssa seisoi nurkassa. Mutta se ei häntä pelottanut, sillä
hän tiesi että tynnyrit olivat tyhjät, koska hän oli itse ottanut
niistä viimeisetkin varat eilistä tappelua varten. Mutta papin
takana, lähellä ovea, oli avonainen ruutikirstu. Galama tuli vähän
kolistaneeksi; heti pappi kääntyi. Kun hän näki friisiläisen kasvot,
säpsähti hän ja heitti palavan kynttilänsä ruutikirstuun. Galama
karkasi pakoon ja samalla kuului äsken mainittu pamaus.
Seuratkaamme nyt Galamaa kajuuttaan, jonka lattialla, tyyny pään
alla, jesuiitan runneltu ruumis makasi. Hän oli kauhean näköinen.
Vaatteista ei ollut jäljellä kuin käryävät repaleet ja niitten
välistä näkyi ruma, verinen liha. Hänen kasvonsa olivat nokimustat
ja palohaavoja täynnä, suusta näkyi kärventynyt kieli. Hän hengitti
raskaasti ja heikko voihkina, joka välistä kuului hänen rinnastaan,
oli ainoa, josta huomasi hänen hirveät tuskansa. Galama laskeutui
polvilleen ja kostutti hänen huuliansa vedellä.
Vihdoin Sextus avasi silmänsä, ja katseli vähän aikaa tylsästi ja
tajuttomasti Galamaa kasvoihin; mutta laivan keinuminen saattoi hänet
vähitellen tajuihinsa. Hän katseli Yonkeria voiton riemulla ja jotain
hymyn tapaista, joka huonosti soveltui runneltuneihin kasvoihin,
eleli hänen huulillaan, kun hän koetti mutista muutamia sanoja.
Galama kallisti päätään ja kuuli epäselvän kuiskauksen:
"Yhdessä mennään perikatoon."
Galamaa hirvitti. Laivan ankara huojunta, miesten raju meteli
heidän puuhatessaan tulen tukahuttamisessa, aaltojen loiske ja
pauhina -- noista äänistä olisi kyllä voinut luulla, että laiva oli
hukkumaisillaan; hän ei jaksanut käsittää, että se mies, joka oli
saattanut hänelle niin paljon pahaa, iloitsi siitä, että heidän
ehkä oli yhdessä kuoltava. -- Hän ei ymmärtänyt niin kovaa, niin
leppymätöntä ihmissielua.
Hän nousi ja aikoi jättää kurjan miehen yksin, sillä hän näki, ettei
hänellä enää ollut monta minuuttia elon aikaa. Mutta samalla hän
muisti, että hän tiesi Agnesin ja Marian kohtalosta jotakin, ja
hän päätti vielä kerran tiedustella, olivatko nämä vielä elävien
joukossa. Hän heittäytyi polvilleen kuolemaisillaan olevan eteen, ja
pannen huulensa hänen korvaansa hän sanoi:
"Sextus, ajatelkaa, että tuokion päästä seisotte tuomarinne edessä.
Hänen nimessään ja teidän ikuisen autuutenne tähden minä rukoilen
teitä, sanokaa, missä Agnes ja Maria ovat. Minä annan teille anteeksi
kaikki, mitä minulle olette tehnyt, mutta laupiaan Jeesuksen nimessä,
jota sanotte seuraavanne, sanokaa se minulle."
Hän herkesi ja pani korvansa kuolevan suun eteen, kuullakseen
hiljaisimmankin kuiskauksen. Hän odotti tuskallisesti, mutta vähään
aikaan ei kuulunut muuta kuin papin hengitys. Äkkiä tämä, ikäänkuin
lamppu, joka viimeisen kerran leimahtaa ja sitten sammuu, liikutti
kättään ja lausui tuskin kuuluvalla äänellä:
"Jumalan pyhä äiti! He ovat kuoll--eet, kuol-e--et."
Jesuiitan ruumista värisytti kerran ja hän lakkasi elämästä.
Onneton Yonker jäi tuokioksi samaan asentoon, polvilleen ruumiin
viereen. Hän ei kyennyt nousemaan, vielä vähemmin menemään laivan
kannelle, ja hän olisi tällä hetkellä mielellään itsekin kuollut.
Nyt oli siis kaikki toivo rauennut. Näinä vuosina, jotka hän oli
viettänyt merellä, oli toivo, jos toisinaan heikkokin, yhäti elänyt
hänen povessaan, toivo siitä, että Agnes vielä oli elossa, ja pelkkä
ajatuskin, että se oli mahdollista, oli virkistänyt häntä ja lisännyt
hänelle uutta voimaa. Vielä edellisenä iltana, kun pappi oli sanonut,
että tytöt olivat kuolleet ja ettei hänen kätensä heihin ulottunut,
hän ei voinut sitä uskoa. Mutta nyt oli ainoa olento, jolta olisi
voinut saada varman vastauksen kysymykseensä, mennyt tuonelaan, --
vieläpä mennyt vastaus huulillaan.
Galama makasi siinä polvillaan, pää vasten pöytää, kädet riippuen
alaspäin ja silmät kiinni, yhtä liikkumattomana kuin ruumis hänen
jalkainsa juuressa. Hiljaa lausui hän Agnesin nimeä, ja joka kerta
kun hän sen lausui, tunsi hän, että kalman käsi löi raunioiksi hänen
tuulentupansa, ja hän rukoili sydämensä pohjasta voimaa Jumalalta.
"Lähtekää pois, Yonker, tuo ei kannata", sanoi Hannu, joka hiljaa oli
tullut kammioon ja tuokion aikaa katsellut kohtausta. Hän näki, mitä
oli tapahtunut, ja tiesi, mitä hänen tuli tehdä. Hän saattoi Yonkerin
levolle Treslongin riippumattoon ja huusi sitten Pietari Blinkiä,
jonka kanssa hän kantoi jesuiitan ruumiin Galaman kajuuttaan.
"Nyt on vihdoinkin saatu ero tuosta konnasta", lausui Hannu Pietari
Blinkille. "Mutta älkäämme toista kertaa hairahtuko. Tuo mies oli
niin loppumattoman viekas, etten tiedä ... ehkä hän vain on olevinaan
kuollut, vaikka hän on yhtä terve kuin mekin. Tiedätkö mitä? Me
heitämme hänet mereen. Ei mitään ratsuväkeä, isä, häh?"
"Niin", sanoi Pietari, "kääritään mies omaan viittaansa;" ja tuotuaan
viitan, joka oli jäänyt riippumattoon ja siten säilynyt valkealta,
alkoi hän siihen kääriä ruumista.
"Maltahan, mikä tuo on? Tuossa taskussa on jotakin", sanoi Hannu,
kun hänen käteensä sattui jotakin kovaa vaatteen laskoksista. Hän
löysi pian taskun ja veti sieltä esiin taskukirjan sekä kolme neljä
kirjettä.
"Pyhän inkvisitsionin päävikariolle Brüsseliin", sanoi Hannu,
lukien päällekirjoitusta. "Hänen Ylhäisyydelleen herttua Alballe ja
Kunnianarvoiselle pater Hubertille Brüsseliin. Kas, mitä tämä on?
Pater Hubert! Se on tuo inkvisitsionin paha henki, tuo pikku-mies.
Tämä varmaan sisältää jotakin. Katsotaan!" ja äkkiä avattuaan kirjeen
alkoi hän sitä lukea. "Mitä, veli Sextus? Agnes Vlossert ei luovu
harhauskostaan. Maria Galama kuoli --. Pekka, vanha veljeni, toimita
raato pois ja hae enemmän kirjeitä. Minulla on tässä jotakin, joka
lohduttaa Yonkeria."
Ja Hannu juoksi kajuuttaan, herätti Yonkerin, joka oli kuin
huumeissaan ja kertoi niin paljon kirjeistä, jesuiitoista, isä
Hubertista, naisluostareista ja Agnesista, että hänen isäntänsä
kiivastui ja tempasi kirjeet hänen kädestään.
Kirjeet sisälsivät tietoja Brielin naisluostarin abbedissalta,
saman kaupungin pormestarilta ja Flushingin luostarin abbotilta.
Ensimäisessä, joka oli kirjoitettu isä Hubertille, ilmoitettiin
hänelle, että Maria Galama oli kuollut heidän viimeisen kohtauksensa
jälkeen, mutta että Agnes Vlossert eli ja pysyi harhauskossaan sekä
sai siitä kärsiä ansaittua rangaistusta. Kahdessa viimemainitussa
kirjeessä valitettiin Alballe ja päävikariolle, että molemmat
kaupungit olivat kokonaan vailla puolustusväkeä, niin ettei
kunnollisesti saatu järjestystä säilymään. Kun Yonker vielä oli
tarkoin tutkinut tuota pientä taskukirjaa, vakiintui hänessä yhä
enemmän se ajatus, ettei hänen elämänsä vielä ollut aivan toivoton.