XXIII

Toivoton tila.

Vaaleanharmaa juova itäisellä taivaanrannalla oli tuskin ilmoittanut

uuden päivän koittoa ja vilpas aamutuuli hajotteli vielä sumua,

joka kattoi kaikki vedet, kun Yonker, virkistyneenä unesta, jota

hän viime aikoina oli varsin vähän nauttinut, lähti kajuutastaan

laivankannelle. Hän jäi hetkeksi ihailemaan näkyä, joka kohtasi hänen

silmiään. Nousevan auringon säteet välähtelivät veden pinnalta, joka

nyt jo oli täydelleen tyyntynyt, ja kirkastivat etäältä Englannin

valkoiset rantakalliot. Pari pientä kalavenettä saapui maalta päin

ja kalastajat tervehtivät toisiaan iloisilla huudoilla. Hänen

oikealla puolellaan leveni auringon paisteessa kimalteleva meri

niin laajalle kuin silmä kannatti; vasemmalla puolellaan näki hän

noin kaksikymmentä laivaa, jotka enimmäkseen olivat pientä kokoa;

ainoakaan ei ollut suurempi kuin se laiva, jolla hän itse purjehti.

Tämä oli Merikerjäläisten laivasto, espanjalaisten kauppiasten

kammo ja Ranskan sekä Englannin alituinen pelon ja epäluulon aihe.

Silmäillessään omaan laivaansa, huomasi hän, että sen kaikki purjeet

olivat käärityt ja että se oli ankkuroitu. Osa väestä työnsi

parhaillaan venettä vesille; joku aikoi siis lähteä laivasta. Samalla

saapui Treslong hänen viereensä ja lausui kummastuneena:

"Kuinka, Yonker, ettekö vielä ole valmis? Joutukaa! Me lähdemme

amiraalin luokse."

"Minua haluttaisi olla tulematta", vastasi Galama. "Minä en menesty

siellä. Te tiedätte hyvin, että minä melkein joka asiassa olen toista

mieltä kuin kreivi Lumei de la Marck, ja sentähden meidän välimme ei

ole aivan hyvä."

"Olkoon niin", sanoi Treslong, "mutta teillä ei kuitenkaan ole

minkäänlaista syytä olla osoittamatta hänelle kunnioitustanne.

Minunkin mielipiteeni ovat monessa kohden vastakkaiset hänen

mielipiteilleen, mutta hän on kuitenkin vielä taitava ja urhoollinen

amiraali ja minä puolestani aina ihailen häntä."

"Hänen rohkeutensa on peräisin huonosta lähteestä, herra", sanoi

Karel. "Te näette nuo miehet, jotka tuolla tekevät raskasta työtä;

jokainen heistä voisi, jos olisi kreiviksi syntynyt ja kasvanut,

saada aikaan saman kuin hänkin. Hän ei taistele sitä varten, että hän

vapahtaisi kansalaisemme paavin ikeestä, vaan toimii pelkästä

koston- ja ryöstön halusta. Minä inhoan yhtä paljon hänen

periaatteitaan kuin hänen veristä menettelytapaansa, ja jos te

vaatimalla vaaditte minua häntä seuraamaan, sanon edeltäpäin, että

pelkäämättä korotan ääneni teidän hankkeitanne vastaan; sillä jos

Enkhuizenin kurjat asukkaat joutuvat hänen armoilleen, saavat

Meri-Geusit ja Oranian prinssi, jonka puolesta me sodimme,

osakseen heidän ikuisen vihansa ja kirouksensa."

"Te ajattelette maailmaa liian synkeäksi", vastasi Treslong.

"Mahdollista on, että de la Marck meistä näyttää enemmän merirosvolta

kuin maansa ystävältä, mutta epäilemättä on hän saattanut

vainolaisillemme paljon vauriota. Eikä hän suinkaan ole ainoa

määrääjä laivastossamme. Meillä on myöskin de Ryk, Brandt ja van

Haren; jos nämä kannattavat minun mielipiteitäni, ei hän uskalla

tehdä oman tahtonsa mukaan. Hän tuntee minut ja pelkää minua, sillä

hän tietää, että minä yhdellä sanalla saan prinssin ottamaan häneltä

viran pois. Tulkaa, Yonker. Me saatamme nytkin jollakin tavalla

suojella maamme vapautta." Ja hän taputti ystävällisesti toista

olkapäälle.

Mutta Galaman kolkot ajatukset eivät aivan helpolla haihtuneet. Hän

pudisti surullisesti päätään ja sanoi:

"Ainoastaan sen vuoksi, että te käskette, Seigneur. Minä pelkään

melkein, että se aika on mennyt ohi, jolloin voimme jotakin tehdä

maamme hyväksi. Asiain tila käy yhä huonommaksi eikä kansalla ole

halua vastustaa Alban ilkeimpiäkään töitä."

Treslong kääntyi menemään. Hän tahtoi nähtävästi puolestansa

karkoittaa samoja tunteita, jotka olivat päässeet valloille Galamassa

ja vainosivat häntä itseäänkin. Hän poistui laivan keskiosaan sanoen

hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän olisi Yonkerin sanoissa nähnyt

pelkkää mielikuvitusta:

"Olkoon, kuten itse haluatte. Minä en käske teitä; mutta minä otan

Hannun mukaani. Hän on kelpo poika. Hän voi palatessaan tuoda käskyjä

ja ampumavaroja. Hyvästi siis hetkeksi!"

Sitten astui hän venheeseen ja soudatti itsensä sekä Hannun

amiraalilaivalle, joka näkyi etäältä.

Valitettavasti oli Galamalla täysi syy surullisiin mietteisiinsä

maansa tilasta. Niinä vuosina, jotka hän oli kuluttanut vesillä ja

kaapannut aluksia, oli se käynyt yhä huonommaksi ja toivorikkainkin

alkoi epäillä asiain onnellista päätöstä.

Vähän aikaa kreivi Ludvigin tappion jälkeen päätti Oranian prinssi

itse astua sotatantereelle. Hänen veljensä oli vastoin hänen

tahtoaan ryhtynyt taisteluun Alban kanssa. Vahinko ei masentanut

häntä, päinvastoin se karaisi hänen uskallustaan. Hänen tiluksensa

ja tulonsa Hollannissa otettiin takavarikkoon. Hänen saksalaiset

maatilansa, hopeakalunsa ja vanhat sukutavaransa olivat ainoat,

jotka hänelle jäivät. Eläen vieraalla maalla milloin minkin

saksalaisruhtinaan armoilla, täytyi prinssin hankkeittensa

suhteen menetellä kesti-isäntiensä kärsivällisyyden mukaan. Mitä

raskaammin hirmuhallituksen ies rasitti hänen kansalaisiaan, sitä

innokkaammin hän vehkeili heidän edukseen, mutta samassa määrin

laimeni ruhtinasten ystävyys. Melkein kaikkialla neuvottiin häntä

pysymään alallaan, useimmat kielsivät häneltä rahallisen apunsa ja

kaikki moittivat hänen isänmaallisia harrastuksiaan hulluiksi ja

hurjamaisiksi.

"Mutta Jumalan avulla minä tulen toimeen ilman heitäkin", sanoi

prinssi.

Hän pani pantiksi hopeakalunsa, kalliit tavaransa, vieläpä

vaatteensakin. Läheltä ja kaukaa koetti hän saada kokoon rahaa.

Maakuntain hallitsijana hän jakeli kaappari-kirjoja Geuseille, jotka

sieppasivat hänelle monen kelpo saaliin.

Sillä välin kielsi Saksan keisari, vaikka hän ei paheksinut

alankomaalaisten hankkeita, prinssiä palkkaamasta väkeä hänen

alueiltaan. Nytpä prinssi julkaisi avonaisen puolustuskirjan, jossa

hän esitti tekojensa syyt ja perustuksen sekä julisti samalla sodan

Alballe, "Hollannin viholliselle, sen vapauden ja onnen sortajalle."

Kolme kuukautta veljensä vahingon jälkeen hän äkkiä erinomaisen

taitavasti vei kaksikymmentä tuhatta miestä Maas-virran yli.

Koko kansa makasi polvillaan, itkien, rukoillen ja väristen pelosta.

Jos prinssin onnistuisi lyödä Alban joukot, oli kansa valmis

nostamaan kapinan ja ravistamaan niskoiltaan vihatun ikeen. Mutta

ylhäällä oli päätetty toisin. Alba, joka tiesi, ettei Vilhelm rahan

puutteen vuoksi voinut pitää joukkojaan koossa, vältti kaikin

tavoin taistelua ja asettui sellaisiin paikkoihin, jotka näyttivät

mahdottomilta valloittaa. Tämän lisäksi sateiset säät, vedentulvat,

taudit ja nälkä tuottivat paljon vahinkoa liittolaisille. Kuukauden

kuluttua prinssillä ei ollut muuta keinoa kuin hajoittaa joukkonsa

ja heittää kotimaansa. Veljensä kanssa hän lähti Ranskaan. Alban

herttua palasi riemusaatossa pääkaupunkiin ja pystytti itselleen

kuvapatsaan Antverpeniin verettömän voittonsa muistoksi. [Se kuvasi

Albaa, joka jaloillaan tallasi kapinan ja harhauskon hirviöitä, ja

päällekirjoituksena oli: "Alba, parhaimman kuninkaan uskollisin

palvelija, on kapinan kukistanut, kapinoitsijat karkoittanut,

uskonnon pelastanut, oikeutta harjoittanut ja rauhan maassa

rakentanut." (Kääntäjän muist.)]

Toinen himmeä toivon säde välähti taivaan rannalla, mutta sammui

kohta. Alba oli, näet, punonut sellaisia juonia, että kuningatar

Elisabeth murhattaisiin ja Maria Stuart asetettaisiin Englannin

valtaistuimelle. Elisabeth uhkasi, Alba perääntyi ja asia sovittiin.

Tällä välin oli Alba päättänyt rakentaa uusia linnoja, asettaa

verotusasiat toiselle kannalle ja sillä tavalla ikiajoiksi

saattaa Alankomaat Espanjan kuninkaan mielivallan alaisiksi.

[Siitä syystä hän kirjoitti Espanjaan: "Minä taon kultakangen,

käsivarren vahvuisen, joka ulottuu Brüsselistä Madridiin asti."

(Kääntäjän muist.)] Hän kutsui kokoon säädyt ja ilmoitti heille,

että hän aikoi nostaa kolme uutta veroa. Ensimäinen oli, että

kaikenkaltaisesta omaisuudesta oli kerrassaan ilman eroitusta

maksettava yksi prosentti. Toinen, viiden prosentin vero, oli

maksettava kiinteimistöstä, joka siirrettiin toisesta kädestä

toiseen. Kolmas vero laskettiin kymmenen prosentin mukaan kaikista

esineistä, kauppatavaroista, ruokatavaroista j.n.e. ja oli maksettava

yhtä usein kuin tavara myytiin, s.o. tavara, joka kymmenesti myytiin,

menetti koko arvonsa veroihin. -- Säädyt, jotka ymmärsivät, että nämä

verot, varsinkin molemmat viimeiset, hävittäisivät kaiken kaupan,

eivät suostuneet niitä maksamaan. Riidan välttämiseksi suostuivat he

vihdoin yhden prosentin veroon, mutta vastustivat sitkeästi muita

veroja. Herttua oli vihan vimmoissa. Hän uhkasi hirttää kaikki

vastahakoiset ja myydä koko maan.

Peljäten hänen hirveitä uhkauksiaan, myöntyivät valtiosäädyt, joilla

ei ollut sotajoukkoa eikä minkäänlaisia puolustuskeinoja, toinen

toisensa jälkeen, sillä ehdolla, että kaikki maakunnat ottaisivat

näihin veroihin osaa. Kaikki ottivatkin, paitsi yhtä. Utrechtin

maakunta pani vastaan ja sai siitä kovan rangaistuksen. Herttua

majoitti sen pääkaupunkiin raaimman ja ilkivaltaisimman rykmenttinsä.

Kaikenlaista ilkeämielisyyttä ja väkivaltaa harjoitettiin joka

päivä, mutta kaupunki pysyi lujana. Verineuvosto tuomitsi kaikki

sen oikeudet, lait ja vapaudet menetetyiksi, ja otti kaikki sen

omaisuuden takavarikkoon. Tuhannet köyhtyivät kerjäläisiksi ja

maakunnassa näytti siltä kuin olisi rutto sitä raastanut. Eräs

lähetystö palasi Espanjan kuninkaan puheilta saamatta minkäänlaista

apua ja voi kiittää onneaan, että pääsi kotiin hengissä.

Muut maakunnat ottivat oppia tästä esimerkistä ja suostuivat vihdoin

siihen sopimukseen, että verojen nosto alkaisi kahden vuoden päästä.

Tämä tuotti vähän helpotusta, mutta sitä ei kestänyt kauvan. Jo

aikoja sitten oli luvattu täydellinen anteeksianto eli amnestia.

Amnestia tuli vihdoin ja näytti olevan paljasta pilkkaa. Siitä

suljettiin pois kaikki protestantit ja sellaiset, jotka joskus

jollakin tavalla olivat tehneet vasten Alban mieltä, eikä edes

epäluulon alaisille suotu mitään anteeksi. Sen sijaan inkvisitsioni

ja verineuvosto elpyivät uudelleen ja anteeksi antoa vietettiin

hirttäjäisillä, polttajaisilla ja mestauksilla.

Samaan aikaan oli Hollanti hukkumaisillaan kauheaan vedentulvaan,

joka monelle tuhannelle valmisti liejuisen haudan. Kaikki

onnettomuudet näyttivät yhtyneen tehdäkseen elämän mahdollisimman

tukalaksi vanhan Batavian lapsille.

V. 1571, jolloin vihatut verot oli maksettava, tehtiin taas kiivasta

vastarintaa. Tulinen viha leimusi kaikkialla ja oli sitä yleisempi,

kun se ei yksistään koskenut uskon asioita. Jokainen huomasi

ahdinkoon joutuneensa. Kaikki -- niin katoliset, kalvinilaiset ja

anabaptistit kuin luterilaisetkin -- yhtyivät vastarintaan, kun heitä

kaikkia uhattiin. Alba pystytti hirsipuita ja hirtätti uppiniskaisia,

mutta Alankomaan asukkaat eivät sittenkään ottaneet taipuakseen.

Kauppiaat ja ammattilaiset sulkivat puotinsa, ilmoittaen lakanneensa

myymästä ja siten olevansa veroista vapaat. Kaikki ansiotyöt

pysähtyivät. Laivat lahoivat laiturien kylkeen. Vihdoin huomasi Alba

erhetyksensä, vaikka liian myöhään. Hän ei saanut kauppaa elpymään,

hän ei saanut kansan kasvoilta karkoitetuksi tuota surun ja kaihon

ilmettä, joka rukoili taivaan rangaistusta tylylle sortajalle. Vielä

kerran Alba koetti käyttää kovuutta. Hän käski avata Brüsselin

kauppapuodit, muuten jokainen kauppamies hirtettäisiin oman ovensa

ääreen. Mutta kauppapuodit pysyivät suljettuina ja koko kansa odotti

henkeään vetämättä, kuinka tämä päättyisi.

Oranian prinssi, joka ei milloinkaan epäillyt, oleskeli veljensä

kanssa Ranskassa. Hän oli vihdoin saanut velkansa maksetuksi

entiselle armeijalleen, ja kokoili nyt rahaa uuden armeijan

hankkimiseen. Mutta maakunnissa näytti olevan liian vähän uskallusta

sellaiseen yritykseen. Vuosi oli loppunut ja uusi alkoi samallaisen

kuolemanhiljaisuuden vallitessa kuin edellinen oli loppunut.

Tällainen oli Alankomaitten tila, kun Treslongin laiva saapui Doverin

rantaan. Galama, jolta oli mennyt melkein kaikki, mikä häntä sitoi

maahansa, mutta joka isänmaallisen mielensä vuoksi kuitenkin kipeästi

tunsi kaikki kansan kärsimykset, päätti jäädä omaan laivaansa ja

pysyä erillään muitten päällikköjen seurasta. Nämä olivat tosin

enimmäkseen syntyisin sivistyneistä perheistä, mutta sotaelämässä

oli heidän käytöksensä käynyt karkeaksi ja hurjaksi eikä sentähden

miellyttänyt Galamaa. Hän tiesi myöskin, että Treslong aikoi

kehoittaa amiraalia lähtemään Enkhuizeniin, joka oli rikas kaupunki

Zuyder-Seen länsirannalla ja jossa ei ollut suurta suojelusjoukkoa,

mutta monta prinssin puolustajaa. Galama pelkäsi, että tämä retki

enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi heidän asiaansa, kun

Lumei, joka oli luonteeltaan tyly ja harrasti merirosvoamista,

ei arvattavasti tyytyisi kaupungin valloitukseen, vaan ryöstäisi

säälimättä sekä ystävät että vihamiehet.

Hän ei siis ollut pahoillaan siitä, että päivä kului eikä

ainoatakaan päällysmiestä ilmestynyt hänen luokseen, vaikka häntä

tosin kummastutti, ettei Hannua vielä kuulunut. Ilma oli kylmä ja

sateinen ja tuuli vaihteli yhäti suuntaa. Istuen kajuutan tulisijan

ääressä, oli hän jo hyvillään siitä, että Treslongan tuuma kenties

oli rauennut tyhjiin, kun iltapäivällä ovi aukeni ja Hannu astui

näkyviin, suu tavallisuuden mukaan naurun virnistyksessä korvasta

korvaan.

"Tässä on padallinen kelpo kaloja meille, Yonker", sanoi hän,

pudistaen päätään, "lukekaa tämä ja puhutaan sitten pitemmältä."

Ja Hannu antoi isäntänsä käteen vahalla suljetun paperin. Galama

rikkoi nopeasti sinetin. Kirje oli Treslongilta ja sen sisällys oli

seuraava:

Amiraalilaivasta. Maaliskuun 30 p. 1572.

Purjehdimme viipymättä Enkhuizeniin. Te ja Roobol, joka on täällä

laivoinensa, kuljette etupäässä. Meillä oli ankara kiista.

De la Marck lupasi olla tekemättä väkivaltaa. Pankaa kaikki

kuntoon; jollen minä kahden tunnin päästä palaa luoksenne,

lähtekää matkaan. Älkää laskeko ainoatakaan laivaa ohitsenne,

vaan kaapatkaa ne taikka varoittakaa meitä. Ellen ole teitä

saavuttanut, kun purjehditte Helderin ympäri, niin odottakaa

käskyjäni.

Vilhelm Blois de Treslong.

Galaman kasvot synkistyivät mielipahasta kun hän luki tämän käskyn.

"Oletko tuonut muassasi riittävästi ampumavaroja ja ruoka-aineita?"

kysyi hän, kääntyen Hannuun.

"Ei niin vähääkään", oli vastaus. "Te ette koskaan ole nähnyt

sellaista komentoa, kuin laivastossa oli. Ei kenelläkään ollut

syömistä eikä juomista, ja parasta kaikesta on, että kuningatar

Elisabeth on ilmoittanut amiraalille, että tämän joko täytyy jättää

Englannin ranta tai jäädä sinne omalla vastuullaan; onpa hän vielä

kieltänyt alamaisiaan myymästä meille ruokaa ja ampumatarpeita. Nyt

olemme todella kerjäläisiä. Toivon, että me löydämme jotakin hyvää

ja lämmintä Enkhuizenissä, muuten täytyy minun paistaa ja syödä oma

koirani."

"Mutta eikö Roobolilla eikä muilla päälliköillä ole mitään meille

antaa tai lainata, kunnes saamme jotakin hankituksi?" kysyi Yonker.

"Minä kysyin Roobolilta, mutta hän vastasi, ettei hän itsekään ole

tänä päivänä syönyt muuta kuin raakaa silliä ja laivakorppuja",

vastasi Hannu; "ja te voitte arvata, mikä hätä on käsissä, kun

upseerit, neuvotellessaan amiraalin luona, joivat vettä ja rommia

viinin asemasta."

Galama naurahti tälle hädän kuvaukselle ja kysyi:

"Kuinka sinä saatoit sen nähdä? Ethän sinä ollut sotaneuvottelussa?"

"Tietysti minä siellä olin, Yonker; kuinkas muuten?" vastasi Hannu,

ikäänkuin hänen arvoaan olisi loukattu. "Ja pidinpä vielä puheenkin.

Ryöstöstä ja rosvoamisesta väiteltiin kovasti, ja kreivi vannoi, että

hän ryöstäisi kaikki kaupungin kirkot, mutta Treslongin herra ja

minä, me lasketimme hänelle selvää totuutta, sen voin vakuuttaa." --

Ja Hannu silitti partaansa ylpeän näköisenä.

Omituista, mietti Galama, noustessaan Hannun kanssa laivankannelle.

"Kreivi pitää niin kiinni arvosta ja säädystä, etten olisi uskonut,

että hän olisi sallinut sinun istua neuvospöydän ääressä. -- Joka

mies kannelle! -- Mitä hän lausui?"

"Kas Yonker", sanoi Hannu, "enpä minä juuri istunutkaan pöydän

ääressä, mutta olin kuitenkin kajuutassa antamassa neuvoja ja muuta

senkaltaista. Ja koska tiesin, mikä herra de Treslongin ajatus

oli, lausuin minäkin mielipiteeni samaan suuntaan; annoinpa vielä

varoituksenkin kreiville, ettei hän kiroisi niin julmasti."

"Ahaa!" sanoi Galama, joka kyllä tiesi, kuinka paljon hän sai uskoa;

"minä ymmärrän, mitä se oli. Sinut käskettiin sisään antamaan

selityksiä. -- Tuossa on väki. Laivankansi puhtaaksi!"

Laivan väki, yhteensä ainoastaan kolmekymmentä miestä, oli nyt koossa

kannella. Käsky toimitettiin nopeasti. Kun kaikki miehet jälleen

olivat kokoontuneet Galaman ympärille, lausui hän:

"Olin toivonut, että tänään olisin voinut antaa teille tuoreita

ruokavaroja; mutta nyt näyttää koko laivasto olevaa samassa tilassa

kuin mekin, niin että sillä ei ole omiksikaan tarpeikseen. Kuitenkin

tulemme vielä jonkun päivän toimeen ja kun nyt lähdemme Enkhuizenia

kohden, toivon minä, että jokainen tarkasti ja vikkelästi tekee

tehtävänsä. Me lähdemme matkalle kahden tunnin kuluttua."

Miesten kasvoilla kuvastui pettymystä, kun he kuulivat, etteivät he

vieläkään saisi parempaa ravintoa, mutta saadessaan tietää, mihin

heidät määrättiin lähtemään, riemastuivat he jälleen, sillä Enkhuizen

oli tunnettu rikkaaksi paikaksi ja näihinkin aikoihin saisi sieltä

varmaan jotakin. Miehiltä kului noin kaksi tuntia valmistuspuuhiin,

kun kaikki pantiin retkeä varten kuntoon, kanuunat ja kiväärit

puhdistettiin, miekat ja tikarit hiottiin teräviksi, ja monta muuta

työtä ja temppua tehtiin.

"Mutta mikä tulee meille neuvoksi, Yonker", kysyi Hannu, "jos

kohtaamme espanjalaisen sotalaivan? Olen tarkastellut ampumavaroja

ja huomannut, ettei meillä ole kuin korkeintain kolme kuulaa kutakin

kanuunaa varten ja ruutikin on aivan vähissä."

"No, Hannu", vastasi Galama, "me laskemme sen lähellemme ja tartumme

siihen kiinni, ellei mikään muu auta. Treslongin herra ei nähtävästi

tule. -- Nostakaa ankkuri!"

Muutaman minuutin ajan kuului vain rautaketjujen rätinää, kun

ankkuria vivuttiin ylös. Tuuli, joka oli kääntynyt länteen, pullisti

purjeita ja Galama lähti vastenmielisesti sille mainiolle matkalle,

jonka seurauksia hän ei voinut aavistaa.

"Lähetä kaksi miestä ylös mastohäkkiin, Willem. Käske heidän tarkasti

tähystellä laivoja"; komensi Galama ja lähti alas nauttiakseen

jotakin virkistävää.