Kerjäläisten tapoja.
Äskeisistä tapauksista oli kulunut puoli neljättä vuotta, kun
pienehkö fregatti, joka nähtävästi tuli Hollannin rannalta, purjeet
levällään kulki Englannin etelä-rannikkoa kohti. Oltiin loppupuolella
maaliskuuta v. 1572. Ankara ja kylmä pohjoistuuli, joka tavan
takaa vihmoi rankkaa raesadetta synkistä pilvistä, puhalsi purjeet
pullolleen, ja laiva lasketti vinhasti aaltojen halki. Se oli sievä,
eikä aivan suuri alus, joka kuljetti noin parikymmentä kanuunaa ja
kuului purjeista päättäen kaapparilaivoihin, joita siihen aikaan
vilisi merellä.
Ellei oteta lukuun perämiestä ja aluksen hoitamiseen tarvittavaa
väkeä, oli laivankansi miltei tyhjä, kun ankaran työn tuottama
väsymys sekä pakkanen olivat pakottaneet väen vetäytymään laivan
sisäosiin. Nuori, viidenkolmatta vuotias mies, jonka puoleksi
sotilas-, puoleksi merimiespuku ilmaisi upseerin arvoa, asteli, kädet
viitan taskuissa ja huopahattu silmillä, edes takaisin etukannella.
Hän loi toisinaan silmänsä purjeisiin ja laivan kulkuun, teki
perämiehelle muutaman huomautuksen ja jatkoi sitten astuntaansa.
Vaikea olisi ollut tuosta kookkaasta, vankasta vartalosta, pitkästä
parrasta ja päivettyneistä kasvoista tuntea sankarimme Karel Galaman
solakoita jäseniä ja nuorukaismuotoa. Mutta hänen ennestäänkin lujat
jäsenensä olivat vaurastuneet kolmivuotisen merielämän vaivoissa ja
hänen ennen niin hieno, valkoinen ihonsa oli ahavoittunut tuulissa
ja paahtunut tummanruskeaksi päivänpaisteessa; tämä ei kuitenkaan
miestä pilannut, sillä jos hänen ulkomuotonsa ennen oli kiihkeän
nuorukaisen, oli nuorukaisesta nyt varttunut vakava, toimelias ja
aatteleva mies. Hänen kasvoistaan ei ollut ensinkään hävinnyt niiden
ylpeä käskijäkatse, mutta synkkä murhe, salainen tuska, joka kalvoi
hänen sydänjuuriaan, varjosti niitä.
Oli ilta, ja aurinko, joka päivällä vain tuolloin tällöin oli
pilkahtanut pilvistä, ilmestyi nyt koko loistossaan, kun sen
eronhetki oli tullut. Yonker katseli tuokion aikaa tuota juhlallisen
ihanaa näkyä, ja sanoi sitten itsekseen:
"Kuinka usein nähnen vielä tuon auringon nousevan ja laskevan,
ennenkuin siihen rauhan majaan saavun, missä kyyneliä ja suruja ei
ole olemassa."
"Siihen ei kulu kovin pitkää aikaa, Yonker", lausui hänen takanaan
ääni, jonka hän tunsi Hannun omaksi, "jos tällaista elämää kauan
kestää. Sillä, totta kerjuuvalani, ei meillä enää ole muonaa kuin
kahdeksi päiväksi, ja tuosta näytteestä voitte päättää minkälaista se
on."
Ja Hannu, joka istui ratsasreisin eräällä kanuunalla, ojensi toisella
kädellään raa'an, viheliäisen sillin puoliskon herrallensa. Toisessa
kädessään oli hänellä homehtunut leipäpalanen.
"Se on sinun oma syysi, Hannu", vastasi Yonker. "Miksi et ottanut
enemmän appeita Vieringiläisiltä? Olisit saanut laivan puolilleen,
ellet olisi lähtenyt käpälämäkeen pienen talonpoikaparven edestä."
"Talonpoikaparven!" huusi Hannu. "He saattoivat hyvin olla sellaisia,
mutta heillä on oma taistelutapansa, joka ei suinkaan ole kehnoimpia;
te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että viime kahakassa tuhottiin
kahdeksantoista meikäläistä ja minä olin vähällä mennä samaa menoa.
Tommi, poikaparka, ja minä ajoimme parast'aikaa julman suurta sikaa.
Se oli kauhea elukka ja riehui kuin riivattu, niin että minä, joka
pahaksi onneksi pidin sitä takajaloista kiinni, yhtäkkiä lensin
selälleni. Pidä kiinni, Tommi, huusin minä; mutta Tommi joutui
ahtaammalle kuin minä, sillä samalla hetkellä tuli sian omistaja,
hirveä heinähanko kädessä, ja aikoi juuri antaa minun maistaa sen
sakaroista, kun livahdin kumoon ja hanko lensi sian pakaraan. Elukka
päästi pahan porun, Tommi joutui sen alle eikä ehtinyt nousta,
ennenkuin talonpoika jo teki lopun hänestä. Siitä otin minä oppia
ja potkasin pakoon, minkä käpälistäni pääsi, sillä minä näin suuren
joukon heinähankoja lähestyvän enkä malttanut jäädä niitä odottamaan."
"Minä toivon, että Doverin edustalla olevilta laivoilta liikenee
meillekin muonaa", sanoi Galama, joka tuskin oli kuunnellut
palvelijansa kertomusta, "muuten me todella olemme pahemmassa kuin
pulassa. Mitä arvelee väki alhaalla?"
"He eivät huoli mistään, niinkauan kuin heillä on syötävää ja
juotavaa, mutta kun se on loppunut, kääntyvät he meitä vastaan",
sanoi Hannu. "He ovat jo raivoissaan siitä, ettemme kaapanneet noita
kalavenheitä, jotka kulkivat meidän ohitsemme."
"Voi heitä mielettömiä!" huudahti Galama. "Se huone, jossa
eripuraisuus vallitsee, ei voi pysyä pystyssä. He ärsyttävät koko
maailman meitä vastaan ja saavat ystävämme suuttumaan meihin yhtä
paljon kuin vihollisemmekin. Kuinka vähän he käsittävät minkä
puolesta he sotivat."
"Ja kuinka vähän he noudattavat sitä uskontoa, jota he ovat
puolustavinaan," lausui ääni hänen takanaan.
"Niin, mestari Barends", sanoi Galama, kääntyen puhujaan, "ja siinäpä
lieneekin syy, miksi meidän asiamme menestyy niin huonosti".
Se oli todellakin sama saarnamies, jonka viimeksi olemme nähneet
van Alphenin ladossa Brielissä. Hän oli varsin omituisella tavalla
sattunut yhteen Galaman kanssa. Tämä oli Hannun, Blinkin ja muitten
Geusien seurassa, Brielistä paettuaan, lähtenyt Diedrich Sonoyn
laivalle, hänen, joka silloin oli Meri-Geusein amiraali. Jonkun
aikaa täällä palveltuaan sai hän omaan haltuunsa erään aluksen,
jonka hän itse oli kaapannut, ja kunnon väkeä hankittuaan rupesi hän
kuljettamaan pientä kuusikanuunaista kaappari-laivaa: Koska hän vielä
oli kiihtynyt Brielin tapauksista, kävi pitkäveteinen risteileminen
laivaston takana pian hänelle ikäväksi ja hän sai luvan kierrellä
vesiä omin päinsä. Ja nyt alotti hän hurjan uskalikon vaarallisen
elämän, johon hän ainoastaan silloisessa sielun tilassaan saattoi
tarttua. Näytti siltä kuin olisi hän unohtanut Agnesin kaikki neuvot;
hän näytti äärimmäisen epätoivon vallassa, johon hänen kova onnensa
oli syypää (kerran Brielissä käydessään oli hän, näet, saanut kuulla,
että hänen äitinsä puoli vuotta hänen lähtönsä jälkeen oli kuollut
sydämen-suruun) heittäneen sikseen kaikki hyvät päätökset, jotka
hän oli tautivuoteellaan tehnyt ja rukouksissaan usein toistanut.
Harvoin kului päivä ilman raivokasta ottelua. Joko pujahti hän öiseen
aikaan johonkin satamaan ja ryntäsi espanjalaisen kauppa-aluksen
kimppuun, joka oli mennyt ankkuriin siellä eikä aavistanut mitään
pahaa, tai vei hän miehensä maalle jonkun pikkukaupungin luo, jonka
hän tiesi suosivan espanjalaisia, hyökkäsi äkkiä sen päälle ja lähti,
ryöstettyään siellä, yhtä nopeasti tiehensä kuin oli tullutkin,
jättäen asukkaat hämmästyksen valtaan.
Kun hän eräänä iltana marssi väkineen joenpengertä pitkin tällaisissa
asioissa, huomasi hän miehen, joka makasi poikkipuolin tiellä.
Salalyhdyn valossa nähtiin että tämä oli keski-ikäinen mies, jonka
päässä oli verta vuotava haava ja joka siitä syystä oli mennyt
tainnoksiin. Karel oli tuntevinaan hänen kasvonsa, jotka muistuttivat
erästä Brüsselin saarnaajaa, ja käski miestensä nostaa haavoitetun
maasta ja saattaa hänet laivaan. Huolellinen hoito sai saarnaajan
jälleen toipumaan. Kun hän sitten joutui Galaman kanssa puheisiin,
tuli pian ilmi, että hän tarkoin tunsi molemmat tytöt ja että hänellä
oli heidän vangitsemisestaan paljon enemmän kertomista murheelliselle
nuorukaiselle kuin kellään muulla. Vaikuttivatpa hurskaan miehen
lohduttavat sanat paljon hyvääkin Yonkerin mieleen. Hänen entiset
tunteensa elpyivät, hänen entiset päätöksensä palasivat hänen
mieleensä uudella voimalla ja hän aikoi ne aina pitää.
Hän pyysi Barendsia jäämään laivalle, johon tämä mielellään
suostuikin, koska hän luuli voivansa vaikuttaa paljon hyvää
laivaväkeen ja myöskin koska Hollannin manner siihen aikaan poltti
hänen jalkojaan. Hän oli, näet, kolme kertaa töin tuskin välttänyt
kuoleman. Hänen kehoituksestaan luopui Galama ryöstöretkistään ja
liittyi jälleen laivastoon. Vähän ajan kuluttua käski Treslong hänen
ja Barendsin siirtyä hänen laivaansa, kun hänen alipäällikkönsä oli
kaatunut, ja niinpä me nyt tapaamme heidät yhdessä. Laivaväki rakasti
molempia: Galamaa hänen merimiestaitonsa ja uskalluksensa vuoksi ja
Barendsia hänen ihmisrakkautensa ja lempeytensä ja etenkin hänen
lääketaitonsa tähden, jota hän oli oppinut monissa vaiheissaan ja
jonka avulla hänen usein onnistui vaikuttaa sellaisiin sydämiin,
jotka muuten olivat paatuneita.
"En voi muuta kuin surkutella sitä seikkaa", jatkoi Barends, "että he
kaiken urhoollisuutensa ohessa ovat tuskin rahtuakaan paremmat kuin
ne, joita vastaan he sotivat. Nimi on ainoana erotuksena."
"Mestari Barends", sanoi Hannu nöyrästi, pureksien pientä kalaansa,
"kuten tiedätte, on moni meistä kärsinyt sellaista, josta muut eivät
tiedä mitään, eikä tässä laivassa ole ainoatakaan, joka ei selvästi
ymmärrä, että hänen on taisteltava sellaisia vastaan, jotka sortavat
vapauttamme, riistävät meiltä vaivalla saadut rahamme j.n.e. Paitsi
sitä tulee teidän muistaa, että espanjalaiset ja papit ovat meille
useimmille tehneet julmaa vääryyttä ja tuottaneet mitä hirmuisimpia
kärsimyksiä, eikä teidän siis sovi ihmetellä että olemme melkein
puolihulluja, kun saamme heidät kynsiimme. Kuka leikkasi Gerritiltä
korvat ja nenän? ja kuka repi soutomieheltä kielen suusta, ettei hän
enää voi kuin vinkua? Nuo eivät ole leikin asioita!"
"Voi, Hannu, olisi hauskaa kuulla sinun joskus puhuvan heistä säälien
niinkuin eksyneistä lampaista", sanoi Barends.
"Hekö eksyneitä lampaita!" huusi Hannu hurjistuneen näköisenä.
"Susia, verta janoavia susia he ovat, mestari Barends. Minä en tiedä,
mitä te olette kokenut, mutta minä en voi puhua heistä lempeämmin"!
"Ja kuitenkin tulee heitä enemmän surkutella kuin vihata", vastasi
saarnaaja. "Te tiedätte, että minäkin aikoinani olin pappi. Vaimoni
ja lapseni surmasivat he minulta kääntymiseni jälkeen ja itsekin sain
kokea kovaa."
"Olenpa minäkin kärsinyt", sanoi Hannu ja hänen kasvonsa
synkistyivät. Molemmat miehet näyttivät epäileviltä. "Te tietysti
ette tunne sitä asiaa", jatkoi hän, "enkä minä mielelläni puhukaan
siitä, sillä joka kerta, kun sitä ajattelen, alkaa vereni kiehua,
vaikka siitä jo on kulunut noin kaksikymmentä vuotta. Silloin
minä, Yonker, olin kahdeksantoista vuoden vanha. Olin noviisina
Brüsselissä, kun eräänä päivänä äitini, sisareni ja vanhempi veljeni
pantiin kiinni. Naiset pistettiin vankeuteen, mutta veljeäni, joka
oli miesten parhaita, kiusattiin ensin kidutuslavalla ja sitten hänet
hukutettiin vesiammeeseen, kun hän ei voinut seisoa jaloillaan eikä
kyennyt kävelemään mestauspaikalle. Mutta mitä he olivat tehneet? Ei
mitään muuta kuin että he viikon päiviksi antoivat Evert Hagelille,
saarnamiehelle, suojaa talossaan."
"Evert Hagel!" huusi Barends iloisesti; "hän oli minun opettajani.
Olen usein kuullut hänen sanovan, että hän matkoillaan välistä tapasi
hyviä ihmisiä, jotka antoivat hänelle suojaa, vaaroista huolimatta.
Odottakaa, oliko veljenne nimi Jaakko Everink?"
"Oli", sanoi Hannu, katsellen kummastuneena puhujaa. "Kuinka te sen
tiedätte?"
"Hagel kertoi minulle usein hänestä", vastasi Barends. "Veljenne oli
varmaankin hyvä mies, sillä Hagel puhui aina rakkaudella hänestä."
"Niin olikin", sanoi Hannu alakuloisesti. "Hän oli hyvän joukon minua
parempi. Mitä Hagel hänestä sanoi?"
Barends kertoi, mitä hän tiesi, ja sai sekä Hannusta että hänen
isännästään tarkat kuulijat.
"Ah", sanoi Hannu, kun hetken aikaa oltiin ääneti, "siitä jouduin
niin toivottomaksi, että pakenin pappien luota, ja teidän isänne,
parooni, antoi minulle rahaa lähteäkseni Saksaan ja otti minut sitten
palvelukseensa. Ja mitä voin minä nyt muuta tehdä kuin kostaa noille
papeille, noille verikoirille, veljeni ja äitini kuoleman?"
"Hannu!" lausui saarnaaja, laskien kätensä toisen olkapäälle.
"Tiedätkö, mikä veljesi viimeinen sana oli? -- isä, anna heille
anteeksi, he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Samassa eräs merimies ilmoitti Galamalle, että Treslong halusi
häntä puhutella. Hän jätti siis Hannun ja Barendsin ja astui alas
kajuuttaan. Tämä oli pienehkö suoja; sen koko kalustona oli pöytä,
pari tuolia, kamiini, kolme neljä kirstua ja riippumatto, jossa
laivan kapteeni Blois de Treslong makasi, toinen jalka rentonaan
lattialla. Maata pannessaan hän nähtävästi oli katsonut riisumista
turhaksi vaivaksi, sillä hänellä oli haarniska yllään; miekka, kypärä
sekä pistoolipari oli heitetty pöydälle.
"Mikä tuuli nyt on, Yonker?" kysyi Treslong, kohottaen päätään ja
tervehtien Galamaa.
"Pohjois-koillinen, vieläpä kovakin", oli vastaus.
"Luuletteko, että me huomenaamulla saavutamme laivaston?"
"Me saavumme vielä tänä yönä Hargate Sandsiin, jos kaikki käy hyvin",
vastasi Galama. "Mutta tiedättekö varmaan, etteivät he jo ole
purjehtineet pois?"
"Jos niin on, joudumme varsin ahtaalle", sanoi Treslong, nousten
istualle riippumatossaan; "mistä siinä tapauksessa saamme ruoka- ja
ampuma-varoja? Mutta minä en ymmärrä mitään syytä, minkä vuoksi he
lähtisivät pois, ellei espanjalainen laivasto olisi hyökännyt heidän
kimppuunsa, eivätkä he silloinkaan olisi peräytyneet taistelematta."
"Se ei kuitenkaan ole niin mahdotonta kuin te luulette, herra",
vastasi Galama, "sillä kuningatar Elisabeth on viimeaikoina käynyt
varsin nurjamieliseksi meitä Kerjäläisiä kohtaan. Hän huomaa,
luullakseni, että hänellä voi olla enemmän hyötyä herttuasta ja
kuninkaasta kuin prinssistä ja hänen liittolaisistaan. Jos asiaa
katsotaankin vain valtiolliselta kannalta, ei tarvitse epäilläkään,
ettei hän voita mitään suojelemalla halveksittuja merikerjäläisiä
ynnä heidän paria kymmentä laivaansa Espanjan koko kansaa ja
merivoimaa vastaan."
"Mitä vahinkoa siitä on Elisabethille, jos meidän vähäinen
laivastomme on Doverin äärellä tai suistaa Thamesin suuhun?" sanoi
Treslong, hypäten vuoteeltaan ja sovitellen haarniskaansa. "Me emme
tee mitään haittaa hänen laivoilleen ja maksamme rehellisesti, mitä
otamme. En myöskään luule, että hänen neuvonantajansa Sir William
Cecil on meihin suuttunut. Viime kuussa oli Alban ja kuningattaren
väli vielä riitainen, mutta tuo saakelin jää estää meitä saamasta
tietoja, niin että he voivat olla jo ystävyksiä, vaikka me emme tiedä
mitään."
"Vaikkeivät olisikaan ystäviä", vastasi Galama, "pelkään kuitenkin
suuresti, ettei hän enää kauvan suo meille salaista suojelustaan.
Luuletteko, että Filip kuningas sallii Elisabethin suojata
katkerimpia vihollisiaan, niin ettei hän ollenkaan kieltäisi eikä
uhkaisi häntä? Me emme tee Englannille minkäänlaista kiusaa, mutta
kuningatar Bess on viisas eikä alota sotaa meidän tähtemme, meidän,
jotka todella olemme kerjäläisiä emmekä tuota hänelle voittoa
äyrinkään edestä."
Kun he hetken vielä olivat puhelleet asioista, jotka eivät huvittane
lukijaa, lausui Treslong:
"Minä olen tarpeeksi levännyt ja teidän sopii nyt ruveta pitkällenne.
Herätän teidät, kun laivasto taikka ranta tulee näkyviin. Älkää
inttäkö vastaan. Minä käsken teitä; te näytätte niin väsyneeltä ja
levottomalta. Kielloistanne huolimatta voin arvostella kasvojanne
paremmin kuin te itse. Nukahtakaa hetkinen, niin olette sievä ja
kaunis, kun saavumme amiraali Lumein luokse, ettekä näytä sellaiselta
kuin nääntynyt lammas."
Koska Yonker tiesi, ettei kapteenia auttanut vastustella, meni hän
omaan kajuuttaansa ja heittäytyi riippumattoon, jossa hän pian uupui
sikeään uneen, vaikka hän oli vakuuttanut, ettei hän ensinkään ollut
väsyksissä.
Treslong pani pistoolit vyöhönsä, ripusti miekan kupeilleen ja meni
laivankannelle. -- Pilvet olivat hajonneet; kirkkaalta taivaanlaelta
vilkkui tuhansittain tähtiä.