Galaman silmät aukenevat.
Turhaan koettaisimme kuvata paroonittaren hämmästystä, kun Agnes ja
Maria eivät palanneet illalla. Iltakirkosta kotiin päästyään oli
hän vanhalta naispalvelijaltaan saanut tietää, että nuoret neidit
olivat lähteneet ulos ja saapuisivat takaisin viimeistään tunnin
kuluttua. Mutta tunti kului, kului toinenkin, jopa kajahti kolmaskin
hiippakirkon torninkellosta -- -- eikä tyttöjä näkynyt ei kuulunut.
Sydän tuskaisena meni rouva parka yläkertaan ja koputti sen huoneen
ovelle, jossa hänen poikansa ja Block makasivat. Jälkimäinen avasi
oven. Hän oli vielä pukeissaan. Emäntä pyysi häntä tulemaan alas.
Block seurasi häntä asuinhuoneeseen ja kuunteli rauhallisena kun
paroonitar ilmaisi hänelle huolensa ja pelkonsa sekä pyysi häneltä
neuvoa.
"Kuinka? Vai eivät neidit vielä ole palanneet kotiin? Eiväthän he
vain aikoneet lähteä karkuun?" -- "Ei." -- "Oliko paroonittarella
vihiä siitä, että he olivat harhauskoisia?" -- Paroonitar vaaleni ja
vastasi myöntäen. -- "Kenties he olivat lähteneet johonkin seuraan,
joka on joutunut ilmi." -- Paroonitar kätki kasvot käsiinsä ja
purskahti itkuun. Block koetti häntä lohduttaa kuten hellä ystävä
ainakin. "Ehkä tuo ei kuitenkaan ollut mikään itkun asia" arveli
hän. "Kenties he olivat päässeet pakoon jonkun ystävän turviin. He
eivät kenties olleet käyneetkään missään seurassa, vaan olivat jonkun
ystävän luona. Miksi tuskitella, ennenkuin oli todellista syytä?" --
Hän lupasi lähteä ulos ja hankkia kaikki tiedot, jotka suinkin olivat
saatavissa. Hän oli varma siitä, että hän saisi jotakin kuulla.
Block veti viitan ylleen ja hiipi ulos yön synkeyteen.
Hän viipyi poissa noin tunnin ajan, jonka paroonitar vietti
rukouksessa pienen Kristus-kuvan edessä kastellen nenäliinaansa
kyyneleillään. Kun hän Agnesin hartaasta pyynnöstä oli luvannut
Marian lähteä Brüsseliin, oli hän sydämessään ollut sitä vastaan,
sillä hän tiesi, että tyttö oli heikko ja kokematon. Mutta kun hänen
mielestään kuitenkin oli tarpeellista, että Maria saisi vähän nähdä
maailman tapoja, suostui hän vihdoin, vaikka vastenmielisesti. Mutta
nyt hän soimasi itseään siitä, ettei hän ollut tarpeeksi varjellut
lastaan harhauskon vaaroista. Hän näki jo edessään huolimattomuutensa
seuraukset, ja häntä kauhisti, kun hän ajatteli, kuinka tuon hennon
tyttöraukan kenties kävisi.
Block palasi ja hänen pelkonsa osoittautui todeksi. Hän sanoi
puhutelleensa useita ihmisiä ja heiltä saaneensa tietää, että
jossakin rantakadun varrella oli pidetty harhauskolaisten kokous,
että sotamiehet olivat tulleet sinne ja panneet kaikki kiinni. Hän
ei ollut muka kuitenkaan saanut tietoihinsa, olivatko Agnes ja Maria
olleet siellä saapuvilla, olivatko he päässeet pakoon, vai miten
heidän oli käynyt, mutta hän lupasi seuraavana iltana jälleen lähteä
uudelle tiedustusretkelle.
Paroonitar nukkui sinä yönä varsin huonosti. Kun Galama aamulla näki
hänen kalpeat kasvonsa ja punaiset silmäluomensa, ei kestänyt kauvan,
ennenkuin hän tiesi koko asian. Hän kavahti pystyyn vuoteeltaan ja
olisi ilman Blockia rientänyt pois. Hän tahtoi väkisinkin pukea
ylleen ja mennä virkakuntien luo. Hän tahtoi itse mennä vankeuteen
tyttöjen sijasta; hänellä oli mitä tärkeimpiä seikkoja ilmoitettavana
virkamiehille; hän tahtoi pakottaa heitä, uhata heitä hän tahtoi. --
Ja hän painoi päänsä patjaa vastaan ja itki.
Paroonitar kehoitti häntä rauhoittumaan ja odottamaan. Eihän Agnesin
ja Marian kohtalo vielä ollut päätetty eikä maltiton kiire auttaisi
mitään. -- Kun Karel oli vähän rauhoittunut, yritti Block selittää
hänelle asioita, parjasi pappeja, panetteli Hannua ikäänkuin tälläkin
olisi ollut osansa tapauksessa, ylisti tuota jaloa tyttöparia ja
teeskenteli erinomaista isänmaallista intoa, mutta neuvoi Galamaa
olemaan alallaan ja tuota pikaa paranemaan. Hän aikoi muka sillä
välin etsiä tyttöjen olinpaikkaa, tai hankkia ainakin jonkinlaisia
tietoja heistä; kenties saataisiin heidät vapaiksi, ilmoittamatta
mitään virkakunnille. -- Eikä Blockin ollutkaan vaikeata koota
tietoja tapauksesta. Niitä liikkui kaikkialla runsain määrin.
Pieni, rauhallinen Brielin kaupunki ei ollut moista myrskyä ja
meteliä nähnyt sen jälkeen kun Pyhän Neitsyen kuvapatsas jysähti
maahan kirkon seinästä ja löi erään piispan paikalla kuoliaaksi.
Kaikki puhuivat siitä, kaikki tiesivät mainita, keitä oli otettu
kiinni; jokainen ihmetteli, mihinkä saarnaaja ja van Alphen olivat
pujahtaneet, ja useat valittivat sitä, että heidän täytyi nähdä
kansalaisiaan mestattavan. He pääsivät kuitenkin sitä näkemästä,
sillä kahden päivän päästä vietiin kaikki vangit Brüsseliin, mutta
Blockin sanojen mukaan, joka kertoi tästä kaikesta paroonittarelle ja
hänen pojalleen, eivät Agnes ja Maria olleet niitten joukossa. Tästä
lähtien varjosti murhe Karelin kasvoja, ja kaikki hänen pyrintönsä
kohdistuivat siihen, että hän pian paranisi.
Hän nousi usein vuoteeltaan ja käveli huoneessa, ikäänkuin ei häneltä
olisi mitään puuttunut. Hän otti miekkansa ja rupesi Blockin kanssa
piloillaan taistelemaan, ja vaikka ase pian lensi hänen kädestään,
huomasi jesuiitta kuitenkin, ettei hän voinut siirtää kauvemmaksi
tuumansa toteuttamista. Eikä hän säästänytkään. Yonker ja hän
viettivät usein pitkät ajat kahden kesken. Näinä hetkinä Block
sukelsi yhä syvemmälle onnettoman Yonkerin suosioon ja tuttavuuteen.
Hän oli jo saanut useita sangen tärkeitä tietoja ja toivoi syystä
saavansa kaikki, mitä hän tarvitsi. Mutta hän menetteli varsin
varovasti, ettei hänen hankkeensa kolmatta kertaa raukeisi tyhjiin.
Eikä varovaisuus ja tarkkuus ollutkaan tarpeetonta.
Tosin oli Galama ylpeytensä ja suuttumuksensa innossa sanonut
Hannulle, ettei hän salannut Blockkilta mitään; mutta kun
hänen mielensä oli asettunut ja hän jälleen oli tyyni, järkevä
friisiläinen, oli hänestä viisainta jättää tärkeimmät kohdat
ilmaisematta, kunnes seikat olivat pitemmälle selvinneet ja hän
oli sovittanut toimintansa niiden mukaan. Niinpä jesuiitta siis
oli arvannut oikein, että tuo jalo nuorukainen halveksi kidutusta
ja kuolemaa eikä niitten pelosta ilmaisisi mitään, mutta että hän
sen sijaan läheisen ystävyyden hetkinä ilmaisisi tuon kirjevaihdon
tärkeät salaisuudet, johon hän oli ottanut niin tehokkaasti osaa.
Koska jesuiitta haali tietojaan varsin laajalta ja monelta
taholta ja veljeskuntansa salamerkin avulla kaikkialla sai apua
ja kuuliaisuutta, saattoi hän käyttää kaikkia aseita, joita hän
mielestään tarvitsi tarkoitustensa saavuttamiseksi. Mikäli Yonkerin
voimat karttuivat ja hänen intonsa ja uskalluksensa vaativat
viihdytystä, toi jesuiitta hänelle tarkat tiedot kaikista, mitä
maassa tapahtui. Hän surkutteli Galaman kanssa Egmontin ja Hornin
teloitusta ja kreivi Ludvigin mieshukkaa. Hän sadatteli ja kirosi
Alban herttuaa, joka oli kiskonut uuden veron ennestään rasitetuilta
asukkailta, ja hän oli hurjana riemusta, kun Brieliin saapui
sanoma, että joku Meri-Geusein haaksi oli siepannut espanjalaisen
kauppa-aluksen tai ampunut upoksiin espanjalaista sotaväkeä
kuljettavan laivan.
Näin hän vähitellen kutoi uhrinsa verkkoihinsa. Hän kietoi vähitellen
sen silmukkoihin tuon vilpittömän isänmaanystävän, joka ei aavistanut
mitään pahaa.
Eräänä iltana lähti paroonitar, hoidettuaan apealla mielellä
talousaskareita, vähäiseen makuukammioonsa, josta vei ovi siihen
huoneeseen, jossa hänen poikansa ja Block istuivat kahden kesken.
Tyttöjen katoaminen oli synkkä suru, joka kalvoi hänen sydäntään ja
heikonsi hänen terveyttään. Hän sulkeutui kammioonsa, vaipui Neitsyen
kuvan eteen, ja puhkesi kyyneliin ja hartaisiin rukouksiin.
Sillä välin keskustelivat Karel ja Block viereisessä huoneessa.
Yonker, joka nyt alkoi olla melkein yhtä voimakas ja terve kuin
ennenkin, istui matalalla tuolilla lähellä ikkunaa, Block vähän
matkaa hänestä paroonittaren makuukammioon vievän oven vieressä.
Pöydältä loi öljylamppu himmeätä valoaan noihin kahteen mieheen. He
keskustelivat vakavasti, Karel oli melkein kiihkeä.
"Ja eikö teistä ole kunniakasta taistella armaan isänmaamme ja pyhän
Kirkkomme puolesta?" kysyi Block.
"Ei aivan, Gerard", vastasi Galama. "Minulla on vastedes oleva
kahtalainen päämäärä: maani pelastaminen Alban tyranniudesta ja
paavin tyranniudesta. En tiedä, kumpainenko näistä on vihattavampi,
mutta kumpainenkin täytyy musertaa."
"Minä myönnän, että Kirkkoamme haittaa hirveät epäkohdat", vastasi
Block, "mutta meidän on kuitenkin muistaminen, että se on ainoa
autuaaksi tekevä. Tiedättekö, että Egmontkin kuoli sen uskossa ja
Oranian prinssi suostuu siihen myöskin."
Block oli osittain oikeassa. Kreivi Egmont oli kuollut katolilaisena,
mutta kreivi Horn protestanttina. Oranian prinssi oli tosin
jo kääntynyt protestantiksi, mutta ei ollut vielä julistanut
uskonmuutostaan.
"Vaikka otaksuisinkin väitteenne todeksi, hyvä Gerard", lausui
Karel, "en kuitenkaan aio autuuttani saavuttaa sillä, että noudatan
kaikenlaisten kreivien ja prinssien esimerkkiä. Ainoa oppaani on
Jumalan sana ja jos tämä minulle sanoo, että kaikki ajatukset pappien
voimasta ja ainoasta, autuuttavasta kirkosta ovat vääriä, mitä muuta
minä kaipaan? Mutta minä väitän perättömäksi teidän väitteenne
prinssistä. Hän ei ajattele siinä asiassa sillä tavalla kuin te
arvelette. Olenhan itse kuullut hänen sanovan, että tosi vapaus ja
paavilaisuus eivät sovellu yhteen. Ettekö te milloinkaan ole sitä
asiaa miettinyt?"
"Olen kyllä, vaan en milloinkaan ole tullut tuohon johtopäätökseen."
"Ja minä tiedän", lisäsi Galama, "ettei prinssi lausunut tuota
kiihtyneenä, vaan että hän oli syvältä ajatellut ja tutkinut asioita;
ja voiko kukaan sanoa häntä paavilaiseksi, jos hän uskoo, että
paavillisuuden perusajatus on pelkkää orjuutta?"
"Ah, Karel", huokasi Block, "kun te pääsette tuollaisten
ajattelijoiden pariin ja kuulette prinssin kaltaisten suurten miesten
väitelmiä, ei sovi ihmetellä, että te uskotte häntä ja ihastutte
häneen. Minä kadehdin teitä siitä, että teidät on määrätty niin
arvokkaasen virkaan. Olen usein öisin maannut mietiskellen, kuinka
panisin kaiken kykyni alttiiksi, jos minun olisi suotu tehdä sitä
työtä, joka on uskottu teille. Pidän sitä kunnianhimoni korkeimpana
päämääränä."
"Jos se on kunniakasta, on se vaarallistakin", vastasi Galama,
mielissään toverinsa taitavasta imartelusta. "Joka hetki uhkaa teitä
tuhannet vaarat, jokaista teitä lähestyvää ihmistä täytyy teidän
katsoa epäluulolla, joka silmänräpäys täytyy teillä olla varalla
miekkanne, tikarinne, pistoolinne, ettekä milloinkaan saa väistyä
siitä suuresta tehtävästä, johon kerran olette ruvennut."
"En tiedä", sanoi Block, "piileekö puheessanne moite vaiko viittaus.
Olen luullakseni aivan tarpeeksi näyttänyt teille, että sekä
uskallukseni että taitoni aseitten käytössä pystyvät torjumaan mitä
vaaraa hyvänsä."
"Ei, Gerard, te käsitätte varsin väärin sanani", vastasi Galama,
"olen viimeinen maailmassa syyttämään teitä pelkuruudesta tai
noloudesta, kun kerran Brüsselissä näin niin selvän vastakohdan.
Mutta te unohdatte, ettette tunne niitä vaaroja, joista minä puhun,
ja koska ne teille ovat tuntemattomat, ette myöskään voi sanoa,
pystyttekö niitä torjumaan."
"Te erehdytte, Yonker, jos luulette, ettei minulla ole mitään
käsitystä tuosta", vastasi Block. "Enkö minä ole kuljeksinut
kaikkialla tässä maassa, kun olin eronnut Pietari Blinkistä ja
lähtenyt teitä etsimään? Ja vielä muutakin: Tunnenhan Herman
Ruyterin, emissarin, kuten espanjalaiset häntä nimittävät, ja hän on
minulle kertonut monta seikkaa, joista ette tekään tiedä mitään."
"Emissari!" huudahti Galama, äkisti ihastuen. "Vai tunnette hänet
todellakin? Hänen nimeään ette ole koskaan maininnut. Minkä näköinen
hän on? Olen kuullut hänestä paljon puhuttavat, vaan en ole koskaan
häntä nähnyt."
"En ole häntä maininnut," vastasi Block, "koska luulin teidän
tuntevan hänet; mutta en kykene kertomaan teille, minkä näköinen
hän on. Hän on suuri, hartiakas mies, mahdottoman väkevä ja pää
täynnä viisautta. Siinä kaikki, mitä voin sanoa. Muuten hän
on kaikkien näköinen eikä kenenkään näköinen -- karjanajaja,
kauppias, kerjäläinen, talonpoika, pappi, joskus nainenkin. Hänen
matkimiskykynsä on yhtä suuri kuin hänen rohkeutensa. Sitäpaitsi on
hän sangen hyväluontoinen ja suopea ja on monesti henkensä kaupalla
suojellut köyhää miestä tai heikkoa naista sortoa ja kovuutta
vastaan."
"Ah", huokasi Galama, "hänellä on se etuoikeus, että hän saa elää
prinssin omassa seurueessa, joka oli suotu minullekin ainoastaan niin
kauan kun hän veljineen oleskeli Ranskassa amiraali Colignyn luona."
"Teidän kai täytyi käyttää senkin seitsemiä keinoja ennenkuin
pääsitte prinssin pariin?" kysyi jesuiitta tähdäten yhä läheisemmin
päämääräänsä, "sillä minä olen kuullut, että espanjalaisen hovin
salatiedustajat alati hiipivät hänen ympärillään."
"Niin", vastasi friisiläinen, "se olikin toisinaan kaikkein
vaikeinta, sillä saattoipa olla niinkin, että hänen läheisin
ystävänsä kuului hänen vihollistensa joukkoon ja sentähden tuotiin
kaikki kirjeet suorastaan joko hänen omaan käteensä tai kreivi
Ludvigille."
"Itse hänen sihteerinsäkin, joka kirjoitti vastauksen, oli kenties
salainen petturi ja espanjalaisten palkkaama", sanoi jesuiitta
miettiväisesti.
"Hänellä ei ollut sihteeriä", vastasi Yonker. "Hän luki kirjeet heti
saatuaan ja rupesi kohta kirjoittamaan vastausta; kirjeet sulki hän
omalla sinettisormuksellaan."
"Ja tiesittekö aina mitä nuo kirjeet sisälsivät?" kysyi Block.
"En; se olikin parasta, sillä jos olisin joutunut kiinni ja minut
olisi viety kidutuslavalle, ei minulta olisi saatu mitään tietoja."
"Mutta kirjeet kuitenkin olisivat menneet teiltä", lausui pappi
tutkiskellen.
"Mitäs siitä? Ensiksikin oli niissä käytetty salakirjoitusta ja
toiseksi oli joka kaupungilla toinen nimi --"
"Ja onpa miehilläkin välistä toinen nimi", sanoi järeä ääni heidän
takanaan.
Molemmat säpsähtivät. -- Ovi oli auki ja muutaman askeleen päässä
siitä seisoi mies, väljä viitta yllään, huopahattu päässään. Lampun
himmeässä valossa ei erottanut hänen kasvonpiirteitään.
"Mitä tuo hävyttömyys merkitsee?" sanoi Yonker ja nousi, otsa
rypyssä, nojatuolista, jossa hän istui.
"Toivoakseni ei mikään hävyttömyys, Yonker", vastasi outo, astuen
muutaman askeleen lähemmäksi ja ottaen hatun päästään. Molemmat
tunsivat heti Hannun. "Tulin vain siinä tarkoituksessa, että
ystävällisesti kävisin teitä tervehtimässä", lisäsi hän. "En voinut
heti unohtaa entistä hyvää väliämme ja tulen nyt pyytämään anteeksi
teiltä kaikkea vääryyttä, jota teille olen tehnyt, ja teiltä
niinikään, herra", sanoi hän, kääntyen Blockiin, "ja" -- lisäsi hän
vitkaan pahanenteisellä äänellä -- "luullakseni voin minä antaa
hyvitystä siitä, mitä olen tehnyt".
Katse, jonka Hannu loi jesuiittaan, oli sekä vihainen että
häijynkurinen. Mutta tämä istui liikahtamatta, toinen käsi pöydällä
toisen sormiellessa tikarin päätä. Hän oli kylmän näköinen, ja Hannun
katseisiin vastasi hän ylpeän ylenkatseen silmäyksellä. Galama
sen sijaan vääntelihe levottomana sinne tänne tuolillaan. Hän ei
ilmeisesti tiennyt, mitenkä hän menettelisi uuden tulokkaan suhteen.
Mutta Hannu pelasti hänet pian tästä pulasta.
"Niinä parina kolmena viikkona, jotka olen viettänyt poissa, Yonker",
sanoi hän, "olen kerännyt muutamia sangen tärkeitä uutisia. Olen
kuullut, ettei herra de Treslong eikä teidän iso-enonne olekaan
kaatunut Jemmingenin taistelussa. Tässä suhteessa saamme siis
iloita. Mutta suokaa anteeksi, Yonker, saanko laskea sisään erään
Kerjäläisen, jonka olen ottanut mukaani? Hän on luullakseni teidän
molempien ystävä, tai ainakin tuttava --"
"Ai, ai, Hannu, älä sano ystäväksi", virkkoi joku ovelta päin.
"Tässä hän on", sanoi Hannu. "Hän ei siis malttanut odottaa teidän
suostumustanne, Yonker. Sitä ette kuitenkaan pane pahaksenne, luulen
minä. Tule sisään, Pekka. Se on vain Pietari Blink, hyvät herrat."
Molemmat miehet katsoivat jälleen ovea kohti ja näkivät ihmisolennon,
jonka ulkomuoto toisenlaisina aikoina olisi herättänyt yleistä
naurua. Olento oli tosin miehen näköinen, mutta eri jäsenten välinen
suhde ei ollut aivan tavallinen. Lyhyt, paksu ruumis ja siinä sääret
ja käsivarret, joissa olisi ollut mittaa puolta pitemmällekin
ruumiille, lyhyt, vahva niska, joka kannatti suurta, pyöreätä päätä,
punaiset, pulleat posket, ruskea tukka ja karhea parta -- kas siinä
ilmiö, jota kerran nähtyään ei voinut helposti unhottaa. Ensi
silmäyksellä olisi luullut häntä hyvänsävyiseksi tyhmyriksi; mutta
pienet harmaat silmät, jotka vilkkaasti tarkastivat huonetta ja kohta
käsittivät kaikki, mitä siinä oli, antoivat paremman todistuksen
hänestä. Neljä sanaa riittää lukijalle ilmoittamaan mikä hän
oikeastaan oli. Hän oli sangen viekas, levollinen, väkevä ja rohkea.
Vaikkei kukaan uskonut mitään erinomaista tuosta paksuposkisesta
moukasta, joka istui kapakassa, tyynesti juoden oluttaan, ja laulaen
vanhoja ballaadilauluja; vaikka moni nauroi hänen kummalliselle
ulkomuodolleen, oli moni kuitenkin saanut tuntea hänen kättensä
voimaa, kun hän valitun joukon johtajana yhtä rohkeasti kuin
taitavasti toimi jossakin sotayrityksessä -- Heilutellen pitkiä
käsivarsiaan ja astellen roima-askeleita seisoi hän silmänräpäyksessä
Hannun vieressä ja kumarsi syvään Yonkerille.
Kun jesuiitta huomasi Blinkin haamun oven suussa, kävi hän
kasvoiltaan tuhkan harmaaksi. Hänen silmissään välähti vihan vimma
ja hänen kätensä pusersi rajusti viinipikaria, joka seisoi pöydällä
hänen edessään. Hannu, joka oli tarkoin katsellut häntä, hymyili
hienosti tuon nähtyään ja katsoi entiseen isäntäänsä, joka ei
näyttänyt tietävän mitään. Kun hän jälleen loi silmänsä pappiin, oli
tämän mieli tyyntynyt. Hän istui tuolissansa, nojaten taaksepäin, ja
katsoi levollisesti äskentulleita.
"Tässä on varmaan jokin erehdys", sanoi hän hitaasti. "Jos tämän
miehen nimi on Pietari Blink, ei hän ainakaan ole se Pietari Blink,
joka antoi minulle suosituskirjeensä."
"Mutta hän on se Pietari Blink, joka kirjeen on laatinut", sanoi
Hannu, "eikö niin, Yonker?"
"Aivan varmasti", vastasi Karel, Pietaria katellen. "Kuinkas vanha
ystäväni Pietari jaksaa? Yhtä uljas ja rohkea kuin ennenkin?"
"Kuten kananpoika kasteessa", vastasi Blink.
"Ja ettekö todella tunne tätä herraa?" kysyi Yonker, kääntyen
jesuiittaan päin.
"Varsin hyvin, varsin hyvin", vastasi Pietari ja lisäsi naureskellen:
"liiankin hyvin".
"Ehkäpä herra tekee hyvin ja istuu, niin saamme edes nyt tutustua
toisiimme", lausui Block, nousten puoleksi ja siirtäen samalla
tuoliaan vähän lähemmäksi ovea.
"Minä kiitän teitä", sanoi Hannu tuoden Pietarille tuolia. "Koskei
Yonker sano mitään sitä vastaan, niin paina, Pekka, puuta. Minä
seison mieluummin. Sillä tavalla pääsemme pikemmin asiamme perille."
Ja hän asetti itsensä niin, että hän voisi estää jokaisen
hyökkäyksen, jolla jesuiitta kenties ahdistaisi hänen herraansa.
"Eikö teillä ole ainoatakaan veljeä tai sukulaista, jolla on sama
nimi kuin teillä, mestari Blink?" kysyi Block, ikäänkuin hän olisi
aikonut alottaa ystävällisen ja hupaisen keskustelun yleisistä
asioista.
"Ei", vastasi Blink. "Yksi Pietari vain", ja tarttuen viinikannuun
otti hän siitä aika siemauksen.
"Entä jos me vähän virkistäisimme teidän muistianne, mestari -- hm --
Block?" sanoi Hannu. "Kenties ette enää muista, että olette nähnyt
tämän herran Amsterdamin kaupungissa, jossa hän veti teidät maalle
eräästä kanavasta, kun teidän vihollisenne, joita teillä varmaankin
on suuri joukko, olivat teidät sinne viskanneet. Niinhän sen jutun
laita oli, Pietari?"
"Niin aivan, Hannu. Spuyn kanavasta, pyhän Klodvigin sillan läheltä",
vastasi Blink ja melasi uuden kulauksen.
"Ja te ette kenties muista, kuinka hän kantoi teidät kuin uitetun
sorsan kotiinsa ja holhosi teitä siellä, ettekä kenties muista,
kuinka te eräänä päivänä, jolloin olitte jo melkein parantunut,
kuulitte tämän herran ja erään hänen ystävänsä, Gerard _Bockin_,
puhelevan Yonker Galamasta. No, Pietari?"
"Aivan oikein, Hannu. Pane jatkoa!" käski Blink.
"Ja kenties olette senkin unohtanut, kuinka te, nähtyänne Pietarin
kirjoittavan suosituskirjettä, yön aikana lähditte huoneesta,
panetitte hänet sekä Gerardin kiinni ja kirje kädessä riensitte
matkoihinne. Onko se oikein, Pietari?"
"Oivallista", sanoi Pietari, pyyhkien suutaan käden selällä. Mutta
tarkoittiko tämä sana Hannun kertomusta vai viinikannun sisältöä,
sitä emme uskalla ratkaista.
Yonker oli sillä välin äänettömänä ja tarkasti kuunnellut
keskustelua. -- Hän hengitti raskaasti. -- Hänen silmänsä tuijottivat
milloin toista, milloin toista puhujaa, milloin jesuiittaa; hän
punastui ja vaaleni vuorotellen, kun pahimmat epäluulot, synkät
aavistukset tai toivon välähdys siitä, että hän vain uneksi,
vuorotellen valtasivat hänen sielunsa. Kun Hannu herkesi puhumasta,
katsahti Galama kysyvästi Blockiin, joka istui mukavassa asennossa ja
kylmäkiskoisesti katseli noita kahta miestä.
"En tiedä", lausui Block vihdoin, "missä tarkoituksessa te minua
hätyytätte kirotuilla kujeillanne, mutta sen vannon, että se Blink,
jolta sain suosituskirjeen, oli kokonaan toinen mies kuin tuo
viheliäinen viininjuomari, tuo paksupäinen peijakas, joka on sen
näköinen kuin hän ei osaisi lukea kolmeen. Minä toivon, ettei Yonker
luule minua niin kiittämättömäksi; mutta sallikaa minun, voidakseni
paremmin hänelle todistaa viattomuuteni, noutaa tuo kirje, joka on
takissani oven pielessä."
Hän nousi ylös. Mutta Hannu astui hänen ja oven väliin, sanoen:
"Älkää nähkö turhaa vaivaa! Sitä tietä ette pääse ulos. Porrasten
yläpäässä seisoo Meri-Geusi ja alapäässä toinen ja molemmat
lävistävät teidät miekallaan, jos yritätte karkuun. Tällä kertaa olen
ollut varovainen. Mutta jätetään toistaiseksi tuo teidän ja Blinkin
välinen pikkujuttu, ja otaksutaan että te häntä kohtaan olette ollut
jalo ja kiitollinen. Nyt ette pääse menemään, joten siis malttakaa
mielenne."
"Niin oikein, Hannu poikaseni. Tässä tulee vähän muutakin", sanoi
Blink, silmäillen tyhjää kannua.
"Valitettavasti", jatkoi Hannu, "ovat teidän tuumanne meidän
kummankin suhteen menneet pilalle. Te ette tietänyt, että Pietarilla
on yhtä monta ystävää Amsterdamissa kuin teillä Romassa, ja että
hänen vanginvartiakseen sattui pääsemään hänen oma orpanansa.
Ette myöskään tietänyt, että minulla täällä Brielissä on ystäviä,
joitten avulla minä vältin kaikki soturit ja urkkijat, joita te
asetitte minua sieppaamaan, kun minut lähetettiin pois. Niinpä me,
vastoin teidän luuloanne, pääsimme pakoon, minä Brielistä ja Pietari
vankeudesta, ja ryhdyimme yhdessä toimiin paljaastaaksemme teidän
vehkeenne."
"Ja toimemme ovat menestyneet, Hannu poikani", riemuitsi Blink,
hieroen käsiään.
"Kuulkaa nyt, Yonker", lisäsi Hannu, "mitä muuta olemme saaneet
selville; sen jälkeen voitte pitää häntä vieläkin ystävänänne ja ajaa
minut pois, jos niin tahdotte. Olen saanut selville seuraavat seikat:
kun neiti Agnes ja minä olimme joutuneet kiinni Broodhuysissä, oli
tällä pyhällä miehellä pitkä keskustelu inkvisitsionin _visitorin_
kanssa, sillä he kuuluvat kumpainenkin tuohon tunnettuun Jeesuksen
tai oikeammin perkeleen veljeskuntaan. Gritta näki heidät
keittiönoven avaimenreiästä."
Galama kavahti ylös, kun hän näki jesuiitan jälleen vaalenevan ja
heittävän hätäisen silmäyksen ympärilleen. Hän koetti puhua, mutta
ääni tyrehtyi hänen kurkkuunsa ja ainoa, minkä hän sai tehdyksi, oli,
että hän sieppasi miekkansa, joka seisoi seinän nojalla.
"Istukaa, Yonker", ärähti Blink, painaen hänet takaisin tuolille;
"tähän seuraa jatkoa. Nyt on vasta aljettu."
"Vielä olemme saaneet selville, että tuo arvoisa herra, jonka
nimi -- ohimennen -- on isä Sextus", jatkoi Hannu, pitäen tarkoin
silmällä jesuiittaa, jonka nähtävästi oli kovin vaikea pysyä tyynenä,
"täydellä syyllä luuli, ettei mitään ratsuväkeä ollut tulossa, sillä
kun kaikki kaatuneet Geusit oli korjattu pois, nousi hän hevosen
selkään ja palasi upseerin kanssa kotiin. Tämä on se mies, Yonker,
joka siekaili ja vitkasteli ja tahtoi viivyttää kaikkia toimiamme,
kunnes kaikki olisimme joutuneet satimeen. Kun minä kuulin ratsuväen
lähestyvän, tarkkasin häntä ja kuulin hänen sanovan: jopa vihdoinkin!
Muistatteko sitä, isä?" ja Hannu kohotti päätänsä, katsellen
jesuiittaa silmiin.
"Minä väitän valheeksi teidän syytöksenne", lausui viimemainittu
äänellä, joka värisi vihan vimmasta; "ne ovat kehnoja, perättömiä
soimauksia, ja jos minä en olisi täällä vieras, vaan isäntä,
upottaisin tämän tikarin teidän valheelliseen kurkkuunne."
"Kyllä kai siihenkin vielä joudutaan", vastasi Hannu pilkallisesti,
"mutta teillä on omallatunnollanne vielä muitakin asioita, joista
saatte kärsiä, esim. tuo laivuri, joka henkensä kaupalla pelasti
Yonkerin, ja Gritta parka, joka luullakseni tähän aikaan hirtetään."
Karel ryntäsi pystyyn, äärimmilleen kiihtyneenä, mutta, jesuiitan
onneksi, Blink vielä kerran painoi hänet istumaan.
"Älkää pilatko meidän peliämme, Yonker", sanoi hän. "Vielä tulee
paljon muutakin."
"No toimita se Jumalan tähden pikaisesti, Hannu!" läähätti Galama.
"Jos kaikki on totta, mitä sanotte, on hän jo kyllin syyllinen.
Viekää hän pois ja tehkää hänelle mitä katsotte sopivaksi. Ja Jumala
armahtakoon häntä!"
"Mutta kuulkaa ensin loppuun, Yonker", sanoi Hannu. "Olen saanut
selville, että hänen vehkeilynsä oli syynä neidin katoamiseen --"
"Kuinka!" huusi Galama tukehtumaisillaan ja taisteli päästäkseen irti
Blinkin kourista, jotka pidättivät häntä tuolilla.
Vihansa vallassa vaipui hän tuoliinsa takaisin ja katseli vapisten ja
leimuavin silmin jesuiittaa, jonka hävytön ja syyllinen katse näytti
selvästi toteen Hannun sanat.
"Tuossa se pyhä isä on", huusi Hannu, "se Jeesuksen saarnaaja, joka
toi tänne neiti Marian, koska se soveltui hänen suunnitelmiinsa ja
toimitti täältä taas pois hänet sekä neiti Agnesin, kun heistä oli
hänelle haittaa. Sano, konna, jos toivot edes jotakin armoa, minne
olet heidät toimittanut? Minä tiedän, että heidät lähetettiin pois
teidän käskystänne. Missä --?"
Kiljuna kajahti huoneessa. Karel katkaisi siteensä ja syöksähti ylös
istuimeltaan, kun hän tajusi koko totuuden. Hän kyyristyi ja aikoi
karata jesuiitan kimppuun, mutta tämä ei jäänyt sitä odottamaan.
Tuossa istuessaan oli hän, näet, ajatellut asemaansa ja tehnyt
päätöksensä. Salaman nopeudella kamppasi hän Hannun, niin että tämä
keikahti permannolle. Sitten sieppasi hän kynttilän ja survaisi sillä
Galamaa vasten silmiä.
"Niihin ei ulotu teidän valtanne", kuului jesuiitan ääni. Huoneessa
vallitsi pilkkopimeä ja hämminki. Hannu haparoi ovea ja karjasi
ulos: "Ottakaa kiinni hänet!" Häntä kohtasi se Kerjäläinen, joka oli
vartioinut oven takana, paljastettu miekka kädessä, ja joka vannoi,
ettei kukaan ollut kulkenut hänen ohitseen.
Tällä hetkellä kuului heikko huuto. Sitten avattiin joku akkuna ja
kuului kohaus kuin olisi joku korkealta hypännyt maahan.
"Hän on sivuhuoneessa! Hän on poissa! Ottakaa kiinni alhaalla!
Murtakaa ovi!" huudettiin.
"Hiljaa! Minulla on lamppu. Virittäkää se!" kaikui Blinkin ääni.
Kaikki oli hiljaa, kunnes lamppu oli viritetty.
"Missä hän on?" kysyi Galama, tarkastellen huonetta.
"Hän on mennyt tuohon huoneeseen ja sulkenut kummankin oven", sanoi
Hannu, osoittaen ovea, joka vei paroonittaren makuukammioon.
"Minun äitini!" huusi Karel, painaen kädellään otsaansa.
Hän riensi ovelle ja koetti avata sitä, mutta luja salpa teki
tyhjäksi hänen yrityksensä ja hän väänteli epätoivoissaan käsiänsä.
"Astukaa syrjään", sanoi Blink, työntäen hänet pois.
Blink nosti jalkansa ja potkaisi ovea lukon alle, niin että se lensi
auki. Karel ryntäsi ensimäisenä kamariin äitinsä luo, joka puoleksi
polvillaan makasi Kristuksen kuvan edessä.
"Äiti! äiti! Hän on tappanut sinut! Oi Jumala!" voihki Karel.
"Karel, poikani!" kuiskasi paroonitar. "Hän pakeni akkunasta. Mikä
nyt on hätänä?"
"Yonker", sanoi Blink, koskettaen Galamaa olkapäähän, "meidän on heti
paettava. Sanokaa jäähyväisenne. Hannu, pankaamme pillit pussiin ja
sitten -- pois."
He perääntyivät ja jättivät lesken yksinään poikansa kanssa. Me
heitämme kertomatta heidän välisen kohtauksensa, kun Karel lyhyesti
ilmoitti, mitä oli tapahtunut, sekä että hänen täytyi heti lähteä
äitinsä luota. Äiti ja poika seisoivat kauan syleillen toinen
toistaan. Edellinen ei lausunut sanaakaan, hänen silmistään ei
vuotanut ainoatakaan kyyneltä, hän tuijotti maahan, ikäänkuin hän
ei enää olisi kyennyt ajattelemaan eikä tekemään mitään. Karel näki
hänen tuskansa ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Hän vaipui
polvilleen äitinsä eteen, tarttui hänen käteensä ja rukoili hartaasti
Häntä, joka yksinään voi lohduttaa murheellista äidin sydäntä.
-- Sitten muisti hän vaaranalaisen tilansa ja ajatellen, ettei
viipymisestä olisi mitään hyvää, riistäytyi irti.
Hannu ja Pietari olivat sillä välin tehneet matkavalmistuksia.
"Sinun, Pietari, on paras lähteä alas ja koota kaikki aseet, joita
Yonker voi käyttää", sanoi Hannu. "Hänen pistoolinsa riippuvat
keittiössä takan otsalla. Minä panen nämä kapineet matkalaukkuun."
Blink meni alas ja Hannu sääli tarpeellisimmat vaatteet, ja kaikki
rahat ja kalleudet, jotka hän sai käsiinsä, matkalaukkuun.
"Oletko valmis, Hannu?" kysyi Galaman ääni Hannun takaa, "jos
nimittäin tahdot antaa minulle anteeksi sen vääryyden, jota olen
sinulle tehnyt, ja vielä kerran seurata minua tämän matoisen maailman
läpi. Tiedäthän, että taas olen aivan yksinäni."
Hannu kääntyi, tarttui isäntänsä käteen ja suuteli, sitä. Runsaat
kyyneleet vierivät hänen poskiaan myöten, ja osoittaen makuukammion
ovea lausui hän nyyhkyttäen:
"Kaksikymmentä vuotta takaperin lupasin pitää teistä huolta ja Jumala
tietää, että olen koettanut, niin tehdäkin."
"Kaikki on taas hyvin, vanha ystäväni", lausui Galama värisevällä
äänellä. "Nyt emme enää erkane toisistamme; mutta paetkaamme nyt ja
miettikäämme turvallisemmalla paikalla, mitä on tehtävä."
Tuokiossa he olivat ottaneet mukaansa mitä otettavaa oli, ja astuivat
portaita alas. Niiden alapäässä tuli heitä vastaan Blink, jolla oli
käsissään pistoolipari, raskas tappara ja äärettömän pitkä kaksin
käsin käytettävä miekka. Molemmat viimemainitut aseet olivat Galaman
esi-isäin tavaraa ja niitä säilytettiin perheessä pyhinä jäännöksinä.
Galama naurahti, kun hän näki nämä hankalat surma-aseet, mutta Blink
sanoi:
"Olkaa huoleti, Yonker. Te otatte pistoolit, Hannu miekan, ja minä
heilutan tapparaa." -- Sitten jakoi hän aseet.
"Mikä tie lienee paras?" kysyi hän sen jälkeen, katsellen tovereitaan.
"Vesiportti on huonoin", sanoi Hannu. "Sextus on varoittanut heitä
siellä ja on luultavasti lähtenyt Pitkää porttia kohti. Ehkäpä
Rantakadun portti on paras. He ovatkin täällä heti paikalla."
Kaikki hyväksyivät tämän neuvon ja kohta jättivät nuo viisi miestä
(kaksi Meri-Geusiä siihen luettuna) talon, kukin pistooli kädessä ja
miekka toisessa, ja Pietari asteli uljaasti joukossa tapparoineen.
Kuten ennen on mainittu, sijaitsi paroonittaren talo n.s.
Märlandt-kanavan varrella. Vähän matkaa siitä juoksi toinen
Kaji-niminen kanava itäiseen suuntaan ja yhtyi vallikaivantoon, joka
ympäröi kaupungin varustuksia. Kajin keskikohdalta kiemurteli polku
erään puiston kautta Kajiportille, josta harvoin kuljettiin ja jolla
ei ollut vartioita kuin sota-aikoina. Tätä porttia kohden juoksivat
nuo viisi Kerjäläistä.
Näytti kuitenkin siltä kuin olisi heidän läsnäolonsa tullut
kaupungilla tiedoksi. Vesiporiin lähellä olevasta vahtimajasta
kuului huutoa kun heidän nähtiin astuvan kanavan poikki vievää
kapeaa puusiltaa. Muutamia laukauksia paukahti, kuitenkaan osumatta
kehenkään ja viisi kuusi sotamiestä riensi ajamaan heitä takaa.
"Tällä tavalla he eivät saa meitä kiinni", sanoi Hannu, joka oli
viimeinen joukossa. Hän työnsi miekkansa sillan kylkeen ja sysäsi
tämän menemään melkein toiseen rantaan asti -- sillan toisessa päässä
oli nimittäin saranat.
"Joutukaa!" hän huusi. "Koppestock venheineen odottaa meitä. Koko
kaupunki on kohtikään kintereillämme."
Ennen pitkää ehtivät he Kaji-portille, jonka vahtijoukko -- noin
kymmenkunta miestä -- oli laukaukset kuultuaan tullut ulos,
tietämättä mitä oli tekeillä. Portti itse oli rakettu eräälle
varustukselle, joka kolmikulmaisen saaren tapaisena seisoi
kaivannossa. Puusillat yhdistivät sen toiselta puolen kaupunkiin,
toiselta maakuntaan. Ennenkuin vahtimiehet vielä aavistivatkaan,
keiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, hyökkäsivät
Kerjäläiset, Blink etupäässä, heidän kimppuunsa. Kirvestään
heiluttaen tunki hän vihollisten läpi ja löi yhden heistä kuoliaaksi.
Hyökkäystään uudistamatta riensi hän kiireesti portin luo, joka
oli vailla vartioita, ja hänen tapparastaan satoi ankaria iskuja,
kuin rakeita, portin rautalukkoon. Se särkyi pirstaleiksi ja hän
juoksi ulos. Mutta siellä oli uusi työ hänen edessään. Vipusilta
oli nostettu ylös ja sen ketjut kiinnitetty toisella lukolla. Hänen
takaansa kuului huutoa. Hän katsahti sinnepäin ja näki neljän
toverinsa kiitävän avattua porttia kohti, samalla kun toisesta
sillanpäästä kiilsivät vihollisten monilukuiset kypärät.
"Tänne, Hannu! Lyö rikki tuo lukko ja jätä loput minun toimekseni",
huusi hän.
Hannu riensi portin kautta paikalle ja kohta kumahti kirveen iskuja
lukkoon.
"Kyllä minä teidät opetan", nauroi Blink itsekseen. "Pippuri ja
suola, se on heille kelpo-ruokaa."
Laskettuaan kolme toveriaan portista sisään, veti hän tämän kiinni
ja avasi pienen neliskulmaisen aukon, josta portinvartian oli tapana
puhella ulkopuolella olevien kanssa. Sitten otti hän pistoolinsa,
pisti sen aukosta ulos, tähtäsi ja ampui.
Etumaisin sotamies, joka oli jo ehtinyt tähän päähän siltaa, horjui
ja kaatui. Hänen toverinsa parahtivat ja väistyivät taaksepäin, kun
eivät olleet odottaneet tuollaista vastaanottoa.
"Eteenpäin, te pelkurit", kuului jesuiitan ääni. "Ottakaa kiinni nuo
miehet ja teidän palkkanne on oleva suuri."
Tuskin sai hän sanotuksi tämän, kun toinen laukaus löi hänet maahan.
Samalla hetkellä mätkähti silta raskaasti alas.
"Eläköön Geusit!" huusi Blink, laukaisi umpimähkään pistoolinsa
kolmannen kerran heidän parveensa ja seurasi tovereitaan sillan yli.
Sotamiehet ryntäsivät heidän jälkeensä, mutta turhaan. Pimeän vuoksi
ei saatu ainoatakaan kiinni ja Geusit puolestaan olivat vikkelät ja
viekkaat.
Puoli tuntia sen jälkeen souti kuusi miestä venettä Maasvirran poikki.
"Ettekö pelkää kuljettaa meitä joen ylitse, Jaakko?" kysyi Hannu
soutomieheltä.
"Minä kuljetan ketä hyvänsä, Hannu, vaikka paholaistakin, jos hän
viitsii istua venheeseeni", vastasi airomies. "Mutta älkää puhuko
niin äänekkäästi, he voivat kuulla meitä. Ei sen vuoksi, että
pelkään, mutta kenties te pelkäätte."
"Eihän teillä, Yonker, ole mitään sitä vastaan, että joksikin aikaa
rupeatte merimieheksi?" kysyi Hannu onnettomalta aatelismieheltä,
joka istui hänen vieressään vaieten, ajatuksiin vaipuneena. "Te ette
ole missään niin vapaa kuin merellä ja niin kauan kuin jesuiitta on
hengissä, ette saa elävää rauhaa."
"Kenenkä laivalle aijot minut viedä?" kysyi Galama lyhyesti.
"Sonoyn laivalle, kunnes olette ottanut oman laivan itsellenne",
vastasi Hannu.
Galama nyökäytti päätään.
"Vie minut, minne tahdot", lausui hän haluttomalla äänellä. "Minä
jätän kotimaani hyvästi, sillä minulta on mennyt kaikki -- kaikki."
Ja hänen päänsä painui alas hänen rinnalleen.
"Totta kai te joskus palaatte, Hannu?" kysyi soutomies.
"Palaamme varmasti", vastasi Hannu, "ja valloitamme kaupungin."
"Se on oikein", arveli toinen. "Minä autan teitä siinä työssä."
He nauroivat molemmat kerskaavalle puheelleen, sillä he eivät voineet
uskoa, että se aivan pian toteutuisi.