XX

Hartausseura.

"Tule, Dirk, lykätään nuo vankkurit tuosta joutuin pois. Kello käy jo

seitsemättä ja meidän on työmme vielä puolitekoinen."

Nämä sanat lausui vilkas, viidenkolmatta vanha nainen, joka puvusta

päättäen oli palvelustyttö. Hänen tehtävänään oli erään toisen tytön

ja kolmen miehen kanssa tyhjentää lato, jota nähtävästi käytettiin

vilja-aittana, sillä kaikenkokoisia ja monen näköisiä säkkejä

oli siihen ladottu päälletysten ja jauhosäkkejä täynnä olevat

vankkurit oven suussa seisoivat jo puoleksi pihalla, jyväkauppias

van Alphen, joka salaa suosi uutta uskonoppia, omisti tämän ladon,

johon hänen uskolaistensa oli määrä tänä iltana kokoontua hartautta

harjoittamaan. Lato olikin asemansa puolesta varsin sopiva tähän

tarkoitukseen. Se sijaitsi talon takana; piha oli välissä. Sinne

pääsi sekä talosta päin että toiseltakin puolen, jossa kapea polku

suikerteli van Alphenin puutarhan läpi; tätä pitkin saattoi kansa

tulla kaupungin valleilta päin, kenenkään huomaamatta. Talon väki

siivosi nyt latoa sisältä ja teki tilaa odotetuille vieraille.

"Toivon, että heitä tänä iltana tulee oikein kosolta", sanoi Dirk,

pitkä, hartiakas mies, joka viskeli jyväsäkkejä niinkuin ne eivät

olisi painaneet mitään. "Ei sovi epäilläkään, että mestari Barends on

_meidän_ pappimme. Hän antaa kelpo ravintoa, se on varma."

"Niin aivan, Dirk", vastasi tyttö, joka lakaisi lattiaa, "olet

oikeassa; jospa vain eläisit niinkuin hän saarnaa. Sinä tappelet

mielelläsi silloin tällöin ja se on väärin."

"Hei, anna luistaa!" sanoi Dirk, paiskaten raskaan säkin toiselle

seinälle. "Te naiset, ette käsitä, mitä kiusauksia meillä miehillä

usein on. -- Tuo tänne tuo rautakoukku. Kiitoksia! -- Kun minä kuulen

espanjalaisen tahi katolinuskoisen puhuvan pahaa prinssistä, kiehuu

vereni ja silloin pian paukkuu ympäri korvia."

"Mutta se on juuri väärin, Dirk", toisti tyttö. "Eikö raamattu sano,

että sinun pitää voittaa paha hyvällä ja kosto on Herran? Jos todeksi

nuo sanat tunnustat, niin tottelet varmaan minua."

"Niin, Alida", sanoi toinen mies, joka oli hyvän joukon vanhempi.

"Tuota olen aina Dirkille sanonut, mutta hän ei välitä. Minä olen

sanonut, että jos Herra tahtoo kostaa pahoille, ei hän siihen

tarvitse Dirkin apua."

"Auttakaa minua, että saadaan nuo laudat tuonne kivien päälle. Nyt

minä selitän teille", sanoi Dirk, kun useamman hengen istuttava rahi

oli saatu pystyyn. "Kuulkaa nyt! Tiedän aivan hyvin, että mestari

Barends puhuu totta enkä minä usko enemmän kuin hänkään pappeja,

paavia, Pyhää Neitsyttä j.n.e. Mutta jos raamattu kieltää minua

taistelemasta Alban herttuaa vastaan ja sanoo Oranian prinssiä

konnaksi, on se väärässä, sen minä sanon."

"Ei, se sanoo vain, että sinä et saa tapella", vastasi tyttö.

"Missä niin sanotaan? Missä luvussa, missä värssyssä? Kas, siinä

ollaan! Ei Paavali, eikä Pietari kiellä minua, ja sen minä vain

sanon, että jos nuo sotamieshylyt tulevat tänä iltana meitä

häiritsemään, niin --", ja hän heilutti hirmuista moukaria.

"Etkö sinä tiedä, että Jeesus nuhteli Pietaria, kun hän löi miekalla

palvelijalta korvan?" kysyi vanhempi mies.

"Luuletko, että istuimia tarvitaan enemmän kuin neljä riviä? Ei tänne

paljo kansaa tule, sillä verikoirat nuuskivat kaikkialla", sanoi

Alida.

"Kyllä kai se riittää", arveli Dirk. "Saanko sanoa teille, mitä minä

aina olen tuumannut tuosta korvajutusta. Otaksutaan, että kun minä

kävelen teidän kanssanne, niin joku sotamies tahtoo vangita teitä, ja

minä lyön häntä vasten kasvoja ja juoksen tieheni. Mitä hyvää siitä

on? te sanoisitte, tapa hänet tai anna hänen olla. No, mitä hyvää

siitä oli, että Pietari hakkasi mieheltä korvan? Se ei estänyt heitä

ottamasta kiinni Jeesusta. Mutta jos hän olisi ajanut heidät kaikki

pakoon, ettei ainoakaan olisi uskaltanut palata, olisi Vapahtaja

kenties sanonut Pietarille: Kas niin, se oli oikein!"

Tässä heitä käskettiin toisaalle ja keskustelu katkesi. Mutta

huomattava on, että Dirkin kaltaisia löytyi Alankomailla monta

miestä; he olivat tosin hyljänneet paavin ja heidän järkensä hyväksyi

puhdistetun opin, mutta he eivät voineet asettaa elämäänsä sen mukaan.

Kun van Alphenin palvelijat, jotka kaikki tunnustivat uutta oppia,

saivat ladon kuntoon -- eivätkä heidän laitoksensa suuret olleetkaan:

pöytä tuoleineen ja neljä riviä raheja -- menivät he asuinhuoneeseen.

Vasta pimeän tultua ilmaantui latoon tulijoita ja istuimille ihmisiä.

Sanankuulijat hiipivät sisään yksitellen ahtaasta sivu-ovesta. Siitä

sydämellisyydestä, jolla he toinen toistaan tervehtivät, huomasi,

että lause: "Kuinka nämä kristityt rakastavat toisiaan!" vielä piti

paikkansa.

Rikas ja köyhä, vanha ja nuori, istuivat sekaisin ilman erotusta ja

juttelivat hiljaisella äänellä. Mutta kun van Alphen ja saarnamies,

Wouter Barends, ilmestyivät, kokoontui koko väki heidän ympärilleen

ja heille sateli kysymyksiä ja suosionosoituksia. He olivat kumpikin

parhaassa iässään.

Van Alphen oli kookas, kaunis mies, suora, vilpitön ja uljas

käytökseltään. Wouter Barends oli laiha ja näytti paljon kärsineen;

hänen kasvonsa olivat surumieliset, mutta hänen suurista, kirkkaista

silmistään loisti ihmeellinen innostus ja ihmisrakkaus.

Hänen kohtauksensa Agnesin ja Marian kanssa, jotka hän tunsi

ennestään, oli todella liikuttava, ja useiden sydän heltyi, kun

he näkivät hurskaan miehen tervehtivän usko-tytärtään pyhällä

suudelmalla. Käteltyään jokaista läsnä-olijaa istuutui hän vihdoin

pöydän ääreen ja avasi edessään olevan raamatun. Pöytä oli halvan

näköinen ja yksi ainoa kyökkilamppu valaisi tätä kummallista

hätätilaista kirkkoa; se seisoi pöydällä raamatun vieressä. Eikä

enempää valoa kaivattukaan, sillä harvat omistivat niihin aikoihin

raamatun eikä virsikirjoja sopinut käyttää, koska veisuu oli

vaarallista. Seuralla ei siis ollut muuta tehtävää kuin kuunnella,

ja sitä se tekikin sielusta ja mielestä. Saarnaajan kieli ei tosin

ollut erinomaista eikä kaunopuheista; eipä se sisältänytkään muuta

kuin evankeliumin vanhoja perustotuuksia. Mutta nämä vanhat totuudet

olivat kuulijoille aivan uusia ja se vahva usko, jolla saarnaaja

julisti niitä, vaikutti ihmisiin paljon syvemmin kuin suloisin

kaunopuheisuus.

"Armaani!" sanoi hän muun muassa, "meille on tapahtunut suuri

armo siinä, että meidät on katsottu mahdollisiksi kärsimään

siunatun Herramme ja Vapahtajamme tähden. Te tiedätte, ettei

hän epäillyt antaessaan verensä meidän edestämme, pelastaakseen

meidät tulevaisesta vihasta. Niinpä meidänkin tulee olla valmiit

antamaan veremme Hänen edestään, valmiit näyttämään, että hän on

meille kalliimpi kuin oma henkemme. Te tiedätte myöskin, että

Jumala äärettömässä armossaan on sallinut minun Hänen totuutensa

tähden saada haavoja, joitten naarmut vielä näkyvät ihossani. Papit

ovat julistaneet minut pannaan, vaikka itse olen pappi, omaiseni

ovat hyljänneet minut ja minua ajetaan takaa paikasta paikkaan;

hengenvaara ja kuoleman uhka ovat alati edessäni. Mutta minä kiitän

Jumalaani hänen armostaan, koska pyhän Paavalin kanssa saan iloita

siitä toivosta, että kerran tulen uhratuksi Hänen palveluksessaan."

"Mutta, rakkaani, suokaa minulle lohdutusta siitä iloisesta tiedosta,

että se sana, jota olen teille saarnannut ja jonka olen valmis

verelläni vakuuttamaan, ei ole kalliolle kylvettyä siementä, vaan

että se lankeaa hyvään maahan ja tuottaa runsaan hedelmän. Se sana

saattakoon teidät pimeyden vallasta, Antikristuksen harhateiltä, ja

johtakoon teidät ainoan Välimiehen, Kristuksen, elävän Jumalan Pojan

luo. Sillä hänen tuntemisensa on elämä eikä ilman Häntä ole mitään

autuutta; mutta kaikki muut välimiehet, paavit, piispat ja papit,

jotka asettuvat Hänen rinnalleen taikka Hänen ja meidän väliimme,

ovat kiroukseksi ja ikuisen kadotuksen perilliset. Sillä meidän

Jumalamme on kiivas Jumala ja kuluttava tuli, joka ei anna kunniaansa

muille. Mutta runsaana uhkuu hänen armonsa virvoittava lähde

niille, joilla on murheellinen henki, sorrettu ja särjetty sydän,

jotka köyhinä syntisraukkoina tulevat hänen luokseen sitä ainoata

elämäntietä myöten, jonka hän on osoittanut, nimittäin Hänen rakkaan

Poikansa kautta. Sentähden, armaani, pyydän minä teitä --"

Yhtäkkiä kuului hiljainen koputus ladon takaovelta ja joku lausui:

"Pois! sotamiehet tulevat!"

Kaikki kavahtivat pystyyn ja katsoivat toinen toistaan henkeään

vetämättä. Nyt kuului van Alphenin matala, mutta selkeä ääni:

"Ystäväni, kuulkaa minua tuokion aikaa! Paetkaa tuosta ovesta, joka

vie teidät pihaan. Pihan oikealla puolen on veräjä, josta pääsette

erään ystävämme puutarhaan. Sieltä tulette toiseen puutarhaan ja

vihdoin rantakadulle. Minä autan mestari Barendsia, miehet auttavat

naisia ja Jumala meitä kaikkia."

"Amen!" sanoi Barends.

Valkea sammutettiin ja ovi, joka oli vastapäätä sitä, josta varoitus

oli kuulunut, avattiin. Pilvienlomista paistoi kuun puolikas, jonka

heikossa valossa pakolaiset näkivät tehdä tehtävänsä. Rahit sysättiin

syrjään ja kaikki tunkivat oven suuhun. Tällä hetkellä kuului

takaovelta ääniä ja komentohuuto kaikui. Heti sen jälkeen kuului

rattaiden kolinaa, ovelle kolkutettiin ja jokin ääni huusi:

"Ovi auki!"

Dirk ynnä hänen toverinsa olivat tosin sysänneet kolmet raskaat

vankkurit oven eteen, mutta se keino ei paljon auttanut, sillä

vankkurit oli jo saatu pois.

"He tulevat, Agnes!" kuiskasi Maria, kun he nousivat matalalta

istuimeltaan, joka oli lähinnä lukittua ovea. Uusi isku jysähti

siihen ja entistä ankarampi käsky vaati avaamaan. Monet

läsnäolijoista olivat tällä hetkellä jo poistuneet pihalle ja

pakenivat naapurin puutarhaan. Toisin oli Agnesin ja Marian laita.

He olivat tulleet ilman suojelijaa ja jäivät yksin ja kun heillä oli

varsin vähän kokemusta vaarasta, tiesivät he tuskin, mitä tehdä,

kun ovi yhtäkkiä paiskattiin kiväärin perällä selkoselälleen ja

parikymmentä sotamiestä, tulisoihtua kantava pappi etupäässä, ryntäsi

latoon. Sisälläolijat pyrkivät pihalle, mutta sotamiehet huomasivat

sen ja riensivät heidän jälkeensä. Ennen pitkää he palasivat, tuoden

muassaan jonkun kymmenkunnan miehiä ja naisia.

On mahdotonta kuvata ladossa olevaa seuraa, jota papin loimottava

soihtu valaisi punaisella, kamalalla valollaan. Sotamiehet, joitten

silmät paloivat verenhimosta, näyttivät julmassa sota-asussaan hornan

hengiltä. Miehiä ja naisia, joitten ympärillä he häärivät, olisi

voinut verrata lampaisiin, joita viedään teurastettaviksi. Muutamat

heikot vääntelivät käsiään pelosta ja olivat taintumaisillaan;

toiset, joita Barendsin saarna oli vahvistanut, odottivat tyynellä

mielellä kärsimisen hetkeä. Muutamat, rohkeimmat, kehoittivat ilolla

ja innolla kärsimystovereitaan turvaamaan Jumalaan ja pysymään

lujina. Heidän joukossaan oli myös Agnes. Hän seisoi sankarillisen

uljaana hirveän hämmingin keskellä, hartaasti pyytäen serkkuaan, joka

tuskin pysyi jaloillaan, nyt osoittamaan luottamustaan Jeesukseen.

"Herra on meidän kanssamme", sanoi hän, "rohkaise mielesi. Hänen

kanssaan me voitamme. Hän ei hylkää meitä."

Agnes ei puhunut turhaan, sillä Maria seisoi suorempana ja kuiskasi:

"Niin oikein. Hän on väkevämpi kuin vainolaisemme"; ja katsellen

Agnesia silmiin, lisäsi hän hymyillen: "Jos kuolemme, kuollaan

yhdessä. Kiitos Jumalan, että Wouter Barends on pelastunut."

Nämä kaksi tyttöä, jotka ulkomuodoltaan erosivat muista vangeista,

vetivät heti puoleensa papin huomion.

"Oletteko te Agnes Vlossert?" kysyi hän.

"Olen", kuului vastaus.

"Ja onko tämä tyttö vieressänne Maria Galama?"

Papin katse värisytti Mariaa. Hänen äänensä tyrehtyi kurkkuun.

"Mikä oikeus teillä on tehdä tuollaisia kysymyksiä?" kysyi Agnes

arvokkaalla äänellä.

Hänen rohkeutensa hämmästytti niin suuresti pappia, että tämä

tuokioksi joutui ikäänkuin aseettomaksi. Näyttipä se vielä

rohkaisevan erästä miesvankiakin, sillä hän astui esiin ja sanoi:

"Ja mistä syystä olette häirinneet meidän viatonta seuraamme?"

"Viatonta seuraa!" toisti pappi, joka jälleen oli oma itsensä. "Te

tiedätte kyllä, te kirotut kerettiläiset, että teidän kokouksenne on

kauhistus Jumalalle ja Hänen pyhille enkeleilleen."

"Miksi niin?" kysyi vanki.

"Siksi -- siksi -- mitä?" änkytti pappi kiihtyneenä. "En ole tullut

tänne väittelemään teidänkaltaistenne koirahylkyjen kanssa. Kun

venytte kidutuslavalla, saatte kyllä tietää, _miksi_."

"Me emme ole mitään tehneet Jumalaa ja Espanjan kuningasta vastaan",

lisäsi vanki; "me olemme yhtä kuuliaiset esivallalle kuin hyvät

kristityt."

"Hillitse kielesi, kirottu kerettiläinen", huusi pappi, ja kääntyen

erään sotilasjoukon puoleen, joka vastikään oli tullut latoon, hän

kysyi: "Löysittekö saarnamiehen?"

"Lintu on lentänyt tiehensä", vastasi päämies. "Me haimme koko

asunnon katosta kivijalkaan asti emmekä löytäneet muita eläviä

olentoja kuin vanhan vaimon ja pienen lapsen."

"No, lähtekäämme siis", sanoi pappi. "Tehkää tehtävänne, kersantti!"

Kahleita ja köysiä tuotiin esille. Edellisillä sidottiin miehet,

jälkimäisillä naiset. Agnesia ja Mariaa ainoastaan ei sidottu.

"Nämä ovat Sextusen pikku-kyyhkyset", sanoi pappi itsekseen, ja

kääntyen kersanttiin lausui hän:

"Näistä kahdesta tytöstä pidän itse huolta."

Hetken kuluttua oli lato tyhjä eikä kukaan tietänyt, mihin vankeja

aijottiin kuljettaa.