Vanhastaan tutut kasvot.
Seuraavana iltana sen jälkeen, kun Hannu oli lähtenyt, istuivat
Agnes ja Maria alhaalla asuinhuoneessa kahden kesken. Tytöt
rakastivat toisiaan hellästi ja kun he kaiken päivää olivat yhdessä,
haastelivat he toisilleen salaisuuksiaan ja toinen ilmoitti
toiselle sydämensä halut ja huolet. Paroonitar, joka aina muisteli
menneitä komeuden päiviä ja toivoi niitä takaisin, pysyi verrattain
kaukana tyttöjen mielialasta ja aatoksista. Paitsi sitä puuhasi hän
talouden askareissa, jotka kysyivät kaiken hänen huolenpitonsa.
Vähäiset joutohetkensä vietti hän kirkossa käymällä taikka muutamien
tuttavien luona. Tänä iltana oli hän tapansa mukaan lähtenyt kirkkoon
iltamessua kuulemaan, ja koska Maria ei heikon terveytensä vuoksi
kyennyt häntä seuraamaan, jäi hän kotiin serkkunsa luo.
Agnes istui ristissä käsin mietiskellen. Hänen kauniissa silmissänsä
oli jonkunverran surumielisyyttä, kun hän katseli serkku-parkaansa.
Laskevan auringon kulta-säteet heijastuivat pilvien lomitse ja
valoivat Marian ympärille valkean hienon hohteen. Ne muodostivat
sädekehän hänen vaaleain hiuskihariensa ympäri, jotka runsaina
valuivat sievää kaulahuivia ja lumivalkeata niskaa myöten alas.
Hänen rasittuneet silmänsä ja kuumeen-tapainen levottomuus, jolla
hän työskenteli rukkinsa ääressä, ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut
haihduttaa ikäviä ajatuksia, jotka vaivasivat hänen pientä päätään,
olivat osoituksena sisällisestä sodasta ja rauhattomuudesta, samalla
kun poskien kiihtynyt puna ja silmien kamala kiilto selvästi
ennustivat sumeita surunpäiviä, taudin ja kuolon synkistämiä.
Kun päivän valo alkoi himmentyä, taivutti hän yhä enemmän päätään
askareensa puoleen, ja pari kolme kyyneltä, jotka vierivät hänen
poskelleen, olivat hänen ainoa puheensa. Mutta Agnesille ne puhuivat
enemmän kuin sanat. Hän laski lempeästi kätensä Marian käsivarrelle,
ja kun tämä ujosti, melkein pelokkaasti nosti päätänsä ja silmäili
serkkuansa, lausui Agnes hellästi:
"Sinä pilaat silmäsi, Maria kultani; alkaa jo pimetä. Laske pääsi
olkani varaan ja jutellaan vähän. Minulla on sinulle sanottavaa ja
sinun pitää tarkasti kuunnella."
Maria teki, kuten neuvottiin, ja painoi äänetönnä päänsä orpanan
olkaa vasten. Tyttöjen välillä näytti vallitsevan parhain sopu. Maria
katseli ihmetellen serkkunsa ylevää uskallusta ja hurskautta ja
Agnes puolestaan kohteli tuota värisevää pikkulintua äidin huolella
ja rakkaudella. Hän tunsi velvollisuudekseen ohjata heikkoa ja kun
hän tiesi, että toinen totteli häntä, teki hän tehtävänsä hartaalla
tunnollisuudella.
Tuokion aikaa katseli hän lempeästi häneen nojaavia kauniita kasvoja
ja kumartui suutelemaan toisen otsaa. Otsa oli kuuma kuten pieni
käsikin, joka samalla hetkellä pujahti serkun käteen.
"Kun kauniina kesä-iltana istun", sanoi Agnes, "päivän laskua
katsellen, ja kuuntelen niitä erilaisia ääniä, jotka tyynessä
ilta-ilmassa lentävät luokseni, muistelen lapsuuteni aikoja, jolloin
kaiket päivät riemuitsin onnellisessa viattomuudessa. Minä näen, minä
kuulen ihan samoja asioita kuin silloinkin, mutta kuinka toisilla
silmillä, toisilla korvilla! Muistan erään päivän -- lienen tuskin
ollut viiden vuoden vanha -- jolloin torille vastapäätä Broodhuysiä
oli rakettu mestauslava, jolla aijottiin teloittaa joku pahantekijä,
ja minä muistan aivan selvästi, kuinka minä leikin sen ympärillä
ikäisteni lasten kanssa ja kysyin äidiltäni, eikö se lava saisi aina
olla siinä, koska siinä oli niin hyvä olla piilosilla. Silloin en
ajatellut, että muutamien vuosien päästä saisin nähdä samallaisen
mestauslavan, kuten kaksi kuukautta takaperin tapahtui."
"Jospa me aina, Agnes, saisimme olla lapsia", lausui Maria
hiljaisella äänellä, "jospa vielä saisimme yhdessä leikitellä
niinkuin silloin, eikä milloinkaan, ei milloinkaan muuttua."
"Mutta, Maria", sanoi Agnes miettiväisesti, "jos lapsuudella on
sulonsa, on sillä haittansakin. Emme ainakaan sen vuoksi toivoisi
lapsuuttamme takaisin, ettei lapsi tiedä eikä huoli mitään siitä,
mitä hänen ympärillään tapahtuu, ettei hän melkein ollenkaan tunne
Jumalaa eikä sitä mitä Hän on sanonut ja tehnyt meille ja että hän
heittää muitten kuormaksi sen edesvastuun, joka oikeastaan kuuluu
hänelle itselleen."
"Mutta", sanoi Maria, "eikö ole väärin antaa meille tehtäviä ja
vastattavia, joiden tasalla emme ole? Me elämme tässä maailmassa
ja meidän pitää jotakin tehdä. Mutta jos katsomme, mitä meidän
tulee ja pitää tehdä, näyttävät minusta ne asiat yhtä korkeilta ja
ylipääsemättömiltä, kuin Pyhän Neitsyeemme kirkontorni."
"Maria, Maria", vastasi serkku totisella, mutta lempeällä äänellä;
"uskotko Jeesuksen Kristukseen? Uskotko, että hän kuoli saadakseen
sinut taivaaseen? Ja luuletko että hän on tehnyt taivaaseenpääsyn
sinulle mahdottomaksi? Eikö hän ole luvannut auttaa sinua joka
kohdassa, vaikeimmassakin? Minä tiedän, ettemme saisi mitään
tehdyksi, jos meidät jätettäisiin oman onnemme nojaan. Jos Hollannin
miehet voisivat pysyä rikkaina ja vapaina sillä, että he istuvat
alallaan, eivät he taisteleisi ensinkään. Ja niin on sinun ja minun
laita. Meidän täytyy taistella ja kärsiä saavuttaaksemme onnemme;
ja kun Jeesus on tehnyt ja kärsinyt niin paljon meidän puolestamme,
jää varmaan meidän osaksemme pienin kärsimys. Katso Jeesusta, katso
sitä autuuden kunniaa, jonka saamme periä hänen luonaan -- ja kaikki
vaivat, vankeus, kidutus ja kuolema käyvät vähäpätöisiksi mielestäsi.
Oi, kuinka kernaasti soisin, että sinä lukisit tuon pikkukirjasen,
jonka tohtori Luther, tuo vittenbergiläinen, on kirjoittanut! Hän
sanoo niin kauniisti ja selvästi, että jos ensin katselemme omaa
pientä ristiämme, sumenevat silmämme kyynelistä niin, ettemme voi
nähdä mitään muuta; mutta jos me ensin katselemme Hänen suurta
ristiään, Hänen, joka on kärsinyt rangaistuksen kaiken maailman
synneistä, katoaa meidän pieni ristimme aivan näkymättömiin. Rohkaise
mielesi, Maria, ja mene Jeesuksen luo: hän on sinua auttava."
Maria oli hartaasti kuunnellut serkkunsa sanoja. Ne näyttivät syvästi
vaikuttavan häneen. Hän oli hetken aikaa ääneti. Siitä lausui hän
huoaten:
"Oi Agnes, en unohda milloinkaan, mitä tein Brüsselissä tuona yönä.
Luuletko, että minä vielä voin saada sen anteeksi?"
"Kallis serkkuni", vastasi Agnes, "Pietari kielsi Herran kolmesti ja
hän sai sen anteeksi. Sinä saat suurimmatkin syntisi anteeksi, jos
kadut. Turvaa vain Jeesukseen."
"En voi sanoin kuvata, mitä vaivoja olen kärsinyt tuota
ajatellessani", sanoi Maria. "Kun jälleen tulin tuntoihini, olit sinä
poissa ja minun käskettiin lähteä alas. Menin makuukammiooni enkä
poistunut sieltä, ennenkuin Gritta tuli kertomaan, että he aikoivat
kuljettaa sinut pois. Kun näin sinua vietävän -- he eivät suvainneet
minun puhua kanssasi -- oli sydämeni pakahtua ja ilman hyvää laivuria
ja Gerard Blockia, joitten avulla minä pääsin pakoon, en luultavasti
enää olisi elossa."
"En tiedä miksi", sanoi Agnes, "mutta joka kerta, kun minä näen tuon
Blockin, valtaa minut outo, kummallinen tunne, en tiedä mikä. Olen
nähnyt hänen kasvonsa jossakin, siitä olen varma, mutta missä, sitä
en muista. Hän ei miellytä minua, hän --"
Samalla yskähti joku tyttöjen takana ja säikähdytti heidät niin, että
he päästivät heikon hätähuudon. Oven suussa, niin että häntä tuskin
näkyi hämärässä, seisoi Block, viittaan puettuna.
"Mitä tahdotte, herra?" kysyi Agnes tuikeasti. "Ettekö tiedä, ettei
tähän kamariin saa astua, ellei ensin kolkuta ovelle?"
"Suokaa anteeksi, neiti", vastasi toinen, astuen askeleen lähemmäksi,
"minä kolkutin kolme kertaa, ja kun en saanut vastausta, rohkenin
astua sisään. Minä vakuutan teille, etten olisi sitä tehnyt, jos
olisin tietänyt, että te paheksuisitte sitä. Aioin vain sanoa, että
orpananne, Yonker, nukkuu terveen unta ja minä lähden tiedustelemaan,
millä kannalla asiamme nykyään ovat?"
"Hyvä, herra!" sanoi Agnes, ja Block lähti pois.
Kohta sen jälkeen kuulivat he, että huoneen ovi suljettiin; mutta
Agnes jäi samaan asentoon, ikäänkuin jokin kummallinen ajatus olisi
saanut hänessä vallan.
"Onko se mahdollista?" sanoi hän itsekseen. "Lienevätkö ne samat
kasvot? Annas kun kerran vielä mietin."
"Agnes", lausui Maria peloissaan, "mikä nyt on hätänä? Olethan sinä
aivan kylmä ja vapiset ja hengität, niinkuin jokin asia pelottaisi
sinua. Mikä se on, Agnes?"
"Maria", vastasi Agnes vapisevalla äänellä, "nyt minä tiedän, missä
ennen olen nähnyt nuo kasvot. Aivan varmaan! Se oli sinä iltana,
jolloin Karel äkkiä tuli huoneeseemme, -- saman yön iltana, jolloin
kaikki tapahtui. Minä näin tuon miehen, kun hän katsoi akkunasta
sisään. Hän peräytyi, kun hän äkkäsi minut, mutta minä näin kuitenkin
hänen kasvonsa. Ne olivat juuri samanlaiset kuin äsken samanlaisessa
valossa. Muistanpa vielä tuon viitankin."
Hän vaikeni ja molemmat olivat hetken aikaa hiljaa huoneessa.
"Hannu on myöskin varoittanut meitä hänestä", sanoi Maria
peljästyneellä äänellä. "Kuka hän lienee? Ja mitä hän tahtoo?"
"En tiedä, Menkäämme, herättäkäämme Karel ja kysykäämme häneltä.
Huomen-illalla, pimeän tultua, menemme van Alphenin, viljakauppiaan
luo. Wouter Barends saarnaa siellä ja siellä tapaamme monta hyvää
ystävää, joilta saamme neuvoja."
"Tuleeko Wouter Barends sinne?" kysyi Maria iloisena. "Voi,
lähtekäämme sinne! Mutta menkäämme nyt Karelin luo."
Ja tytöt nousivat ylös. Samalla haavaa hiipi Block tiehensä kamarin
oven takaa ja pujahti pihalle etuovesta, joka oli auki; sillä vaikka
hän oli ollut sen sulkevinaan, oli hän hiljaa avannut sen jälleen ja
jäänyt salaa kuuntelemaan.
"Vai niin", mutisi hän itsekseen, "hän on päässyt jäljilleni ja
lähtee huomenillalla van Alphenin luo? Varsin hyvä, varsin hyvä!
Galamalta hän ei saa monta sanaa tänä iltana."
Ja niin kävikin. Turhaan koettivat he herättää Karelia. Block oli
antanut hänelle unijuoman. Tämän illan ja toisen päivän elivät he
tuskallisessa epätiedon tilassa. He päättivät olla paroonittarelle
mitään puhumatta, kunnes he olivat käyneet van Alphenin luona.
Tuskin oli siis pimeä tullut, kun he lähtivät kotoa pois, ennenkuin
paroonitar oli palannut iltakirkosta. He eivät aavistaneetkaan,
etteivät he enää saisi häntä nähdä.