XVII

Surullinen juttu.

Eräänä aamuna, kun paroonitar ja Agnes istuivat sairasvuoteen

vieressä, kolkutettiin ovelle ja sen takaa kuului karkea miehenääni.

Ovi aukeni ja kummastuneen seuran eteen ilmestyi vanhan tuttavamme

Hannun tukeva vartalo ja hymyilevät kasvot. Hänellä oli senaikuisen

palvelijan tavallinen puku: lyhyt takki, mustaverkaiset roimahousut,

eikä mitään kaulaliinaa tai muuta koristetta. Tavallisesti käyttivät

aateliston palvelijat ja samoin niitten, joilla siihen oli oikeus,

herrainsa liveriä, ja silloin olivat heidän takkinsa napit koristetut

huonekunnan vaakunalla.

Ihmeekseen näkivät Galama ja hänen äitinsä, että Hannulla taas oli

vanha pukunsa, jota hän käytti, kun hän palveli Karelia Löxvenin

yliopistossa, mutta jonka hän sittemmin oli heittänyt, kun hän

vaihtoi verkatakkinsa haarniskaan. Hän astui sisään jokin käärö

kainalossa, jonka hän pani nurkkaan, heti kun hän huomasi naiset; hän

ei nähtävästi odottanut heitä täällä tapaavansa.

Galama tervehti palvelijaansa sangen sydämellisellä tavalla, jota

ei sovi kummeksia, kun muistamme, että hän ei ollut tavannut häntä

senjälkeen, kun taisteltiin tammiportin tienoilla. Nyt näki hän

ilolla uskollisen toverinsa ja ojensi kätensä hänelle. Mutta Hannu

oli aina kehunut kohteliasta käytöstapaansa ja ennenkuin hän tarttui

Galaman käteen, teki hän syvän kumarruksen naisille. Paroonitar

vastasi nyökäyttämällä ystävällisesti ja vakavasti päätään, mutta

Agnes, joka ei voinut olla niin kylmäkiskoinen vankeustoverille,

antoi hänelle kättä. Sitten kääntyi Hannu vanhan palvelijan

vakavuudella Galamaan ja sanoi:

"Hyvää huomenta, parooni! Milloinka aijotte pukea päällenne?"

Tuon puheen hullunkurisuus, se kun oli lausuttu sellaiselle, joka

tuskin kykeni istumaan, pani kaikki kolme nauramaan.

"En luule, Hannu, että puen päälleni vielä kuukauden aikaan. Sinä

näet, kuinka laiha olen. Totta puhuen, luulen tuskin löytäväni

vaatteita, jotka sopivat minulle. Mutta mitä minun ulkomuotoni on

menettänyt, sen sinä olet hyötynyt, sillä sinä näytät lihavammalta

kuin milloinkaan ennen. Mitä olet sinä koko tämän ajan puuhannut?

Sillä olen kuullut, että olen sangen kauan sairastanut."

"Katsokaa parooni", sanoi Hannu, "olen jonkun aikaa ollut laivurina.

Minä voin vakuuttaa teille, ettei se ole mikään huono ammatti. Se on

minua suuresti miellyttänyt."

"Näyttää siltä, kuin olisin ylentynyt silmissäsi", jatkoi Galama,

"ennen olin vain Yonker".

"Noh", sanoi Hannu, päätänsä pudistaen, kuten se joka tietää tärkeän

asian, "ette siis tiedä vielä? Te olette nykyään huonekuntanne pää.

Te olette nyt parooni, koska isä raukkanne on kuollut."

Karel naurahti, sillä hänen isänsä oli jo aikoja sitten kuollut eikä

Hannu ollut koskaan ennen muistanut antaa hänelle tätä nimitystä.

"Siitä kiinni pitäen olen minä jo kauan aikaa ollut parooni."

"Niin kyllä", vastasi Hannu verkkaan, "mutta niin kauan kuin setänne

vielä elivät eikä teillä ollut paljon rahaa, ajattelin minä, ettei

Yonker soisi niin ylpeältä kuin parooni. Mutta nyt saatte periä

kaikki tilukset ja se on jotakin."

Ja hän lisäsi tähän selitykseen soveliaan viittauksen, mutta Karel

pudisti päätänsä ja arveli:

"Sinä erehdyt, Hannu. Vielä elää Frieslannissa minun vanhin setäni

Igo Galama ja hänen poikansa. Ja paitsi sitä tiedät kai, että kaikki

meidän tiluksemme on otettu takavarikkoon."

"Kas, eihän se tee mitään. Me saamme ne kyllä pian takaisin",

huomautti Hannu, ikäänkuin olisi ollut koko armeija takanansa. "Minun

luullakseni, parooni, on meissä vähän Aleksanteri Suurta, joka

saatiin haavoitetuksi ainoastaan kantapäästä, eikö niin? Minä olin

liian hankala herttualle Broodhuysissä. Minä luiskahdin pois hänen

kynsistään."

"Niin", sanoi paroonitar, "kerro meille, Hannu, kuinka sinä

menettelit ja kuinka sinun kävi Broodhuysissä".

Hannu kumarsi kohteliaasti paroonittarelle ja alkoi:

"Minä pääsin kaupungin portista sisään jotenkin helposti.

Hämmästytin, näetten, vartioita latinallani, mutta vaikeampi oli

päästä Broodhuysiin, jossa minut aivan hyvin tunnettiin. Te ette

ollut minulle ilmoittanut, millä tavalla olitte suunnitelleet

yritystänne. Kun siis näin sotamiehen, joka vartioi takaovella,

jäin vastapäätä toiselle puolen katua odottamaan. Sattuipa samalla

Gritta tulemaan ulos. Hän alkoi puhella sotamiehen kanssa ja minä,

käyttäen hyväkseni tätä tilaisuutta, kun ei kukaan huomannut, avasin

äkkiä akkunan ja hyppäsin asuinhuoneeseen. Olin jo ennakolta nähnyt,

ettei siellä ollut ketään muita kuin Agnes, mutta hän oli, parooni,

totta kerjäläisvalani, ensin aivan hämmentynyt, hänen koko ruumiinsa

värisi --"

Tässä Agnes loi Hannuun rukoilevan silmäyksen, jota tämä ei ollut

huomaavinaan.

"Ja", jatkoi Hannu, "ensi työkseen lausui hän minulle: Kiitos

Jumalan, se ei ole Karel. Ja minä sanoin: Amen, Yonker, -- parooni,

aioin minä sanoa."

Karel katseli palavalla rakkaudella morsiantansa, joka punastuen

painoi päänsä ompelukseensa. Leski pyyhki silmiään ja Hannu lisäsi:

"Olen varma siitä, että latinani säikähytti sotamiehiä portailla,

sillä he laskivat minut vastustelematta menemään. Mutta kun me

saavuimme erääseen pieneen kammioon, oli kumpikin ovi lukossa ja me

olimme kiinni."

Tässä Agnes taasen nosti päätänsä ja katsahti paroonittareen pannen

sormensa huulilleen. Hannu otti tällä kertaa viittauksen varteen eikä

puhunut mitään Mariasta.

"He veivät minut portaita ylös kolmanteen kerrokseen ja salpasivat

minut ahtaaseen, likaiseen koppiin, josta voin nähdä torille. Tänne

tuli minua katsomaan oikea isä Florisz, joka sääli minua pukuni

tähden, sillä hän luuli yhä vielä minua joksikin veljeskuntansa

jäseneksi, joka harhauskon takia oli joutunut eksyksiin. Jätin hänet

siihen luuloon pariksi tunniksi; mutta kun en osannut kuin muutaman

latinaisen lauseen, joita minun ehtimiseen täytyi toistaa, alkoi hän

varoa jotakin juonta ja lopuksi hän julisti minut pannaan ja heitti

minut kaikkien pahojen henkien valtaan."

"Voi parooni, en milloinkaan unohda aamua, jonka vietin tuossa

huoneessa. En tiedä, olivatko he tahallaan niin asettaneet, mutta

minä voin nähdä kaiken, mitä tapahtui. Ensin päivän koitossa

näin mestauslavan mustana kasana ja kun aurinko yleni ja nousi

korkeammalle, kokoontui lavan ympärille ihmisjoukko, joka paisui

paisumistaan joka hetki. Viimeksi -- en tiedä tarkoin, minä aamun

hetkenä -- näin noin kaksi kolme tuhatta sotamiestä marssivan torille

ja sijoittuvan mestauslavan ympärille."

"Rupesin sen soturin ystäväksi, joka vartioitsi minua ja jota kujeeni

lihavana munkkina oli tavattomasti huvittanut. Hän osoitti sormellaan

eri rykmentit ja upseerit ja paikan, missä Alba istui minua

vastapäätä virkahuoneensa parvekkeella. Vihdoin kuulin jotakin melua

alhaalta ja näin kansan tunkevan sotamiehiin päin. Voi, ajattelin,

nyt leikki alkaa; ja niin todella olikin, sillä tuokion päästä kreivi

Egmont astui lavan portaita ylös, jäljessään piispa, jonka nimeä en

muista, ja tuo konna Romero. Kreivi oli komeasti puettu ja hän näytti

jalolta herralta ja sankarilta loppuun saakka."

"Hän asteli edes takaisin lavalla, pää alaspäin painuneena, ja

pysähtyi sanomaan jotakin Romerolle, joka pudisti päätään. Sitten

hän lankesi polvilleen ja rukoili, piispan polvistuessa hänen

viereensä. Voi, ajattelin minä tuota nähdessäni, jos minulla olisi

muassani Yonker ja meidän väkemme mestauslavan luona, niin kyllä

ainakin koetettaisiin. Mutta hän nousi jälleen pystyyn ja riisui

yltään osan vaatteistaan; sitten laskeutui hän polvilleen jakkaralle

ja veti peitteen päänsä yli. Olen aikoinani nähnyt monta mestausta

ja sellaisiakin, joita säälitti ja hirvitti katsella, mutta en

milloinkaan tämän vertaista. Olisi kuullut kärpäsen surinan, niin

ääneti oli kansa. Kaikkien kasvot olivat vaaleat; useimmilla

läsnäolijoilla oli liina tai kädet silmäin edessä, toiset seisoivat

suu auki ja olivat sen näköisiä kuin he itse odottaisivat iskua.

Äkkiä astui verhon takaa esille mies, joka kohotti hirmuista miekkaa.

Useat vaimot nostivat kättään ikäänkuin torjuakseen, toiset huusivat

ääneensä ja pusersivat itkien lapsiaan rintaansa vastaan. Samalla

miekka välähti, isku sattui ja pää pyörähti lavaa pitkin; veri alkoi

juosta." -- "Voih", jatkoi Hannu väristen, "minä aijoin katsella

heidän kummankin kuolemaa, mutta tuon nähtyäni, käännyin selin

akkunaan; saman teki sotamieskin. En voinut katsoa kreivi Hornin

loppua. Se oli kauheata, kauheata."

Ja ikäänkuin tämä murhenäytelmä vielä olisi elävästi vaikuttanut

hänen mieleensä, pyyhkäisi hän kätensä selällä kyyneleen silmästään.

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa ja kaikki ajattelivat vain

kreivien surullista kuolemaa. Karel makasi silmät kiinni vuoteellaan

ja hänen kasvonsa kuvastivat synkkää, alakuloista mieltä.

"He kuolivat espanjalaisten petoksen marttyyreinä", sanoi vihdoin

Agnes; "he kuolivat yhteisen hyvän puolesta, ja armahtakoon Jumala

heidän sielujansa".

"Amen!" kuiskasivat kaikki kolme.

"Kaikkein eniten minua kummastuttaa", sanoi Karel hetken päästä,

"että heidän mieleensä juolahti kuljettaa sinut Brüsselistä Gentiin.

Sinä et suinkaan ollut niin arvokas vanki kuin minun setäni taikka

Treslongin veli, jotka jätettiin Brüsseliin."

"Niin, sitä en tiedä", vastasi Hannu vähän äreästi, ikäänkuin häntä

olisi loukattu. "Tiedäthän, Yonker, ettei heistä ollut paljon tietoja

herutettavana. He eivät ainakaan tietäneet niin paljon kuin minä, se

on varmaa!"

Asia ei ollut Galamalle yhtä selvä kuin Hannulle, mutta koska hän ei

tahtonut häiritä palvelijansa viatonta ylpeyttä, sanoi hän:

"Mutta minkätähden tahdottiin Agnes kuljettaa pois? En luule, että

hän tiesi mitään taikka nytkään tietää. Sitä en voi ymmärtää."

"En minäkään", sanoi paroonitar, "minusta ei näytä ensinkään

luultavalta, että he olisivat vieneet teidät inkvisitsionin

päämajasta pois, ellei heillä olisi ollut siihen jokin syvempi syy".

"Niin aivan, teidän armonne", sanoi Hannu tietäjän katseella, "te

osasitte aivan oikeaan. Katsokaa, Yonker, nuo papit ovat juuri

samanlaisia kuin tuo neva, tuo Hornansuu; he ovat varsin syviä ja

varsin likaisia, mutta jos tiedätte polun, niin pääsette heistä

erillenne, niinkuin nevastakin."

Galama loi pikaisen silmäyksen äitiinsä, joka kallistui työnsä

puoleen eikä puhunut mitään.

"Minun luullakseni oli asianlaita näin", jatkoi Hannu; "he tahtoivat

yhdellä apajalla siepata kaikki Kerjäläiset, kun nämä yrittivät

pelastaa vankeja. Miksi he muuten olisivat tarvinneet ratsuväkeä

molemmilla tahoilla? Minä en nähnyt kuin yhden ratsujoukon, kun minut

pantiin vaunuihin; toinen oli kai jo lähetetty edeltäpäin. Minä

tiesin, että hevosväkeä oli tulossa, mutta sitä en ymmärrä miksi se

viipyi niin kauan. Mutta tuolla -- tuolla pääpetturilla Blockilla oli

osansa juonessa, siitä menen vaikka valalle."

"Ei, Hannu. Hän oli itse haavoitettu ja pääsi töin tuskin pakoon

ilmoittamaan meille, mitä hän oli kuullut. Ilman häntä olisit sinä

nyt raadeltu ruumis."

Hannu aikoi vastata tähän, mutta paroonitar silmäili häntä niin kuin

hän olisi käskenyt hänen olla vaiti, sillä hän näki, että juttu ei

miellyttänyt Karelia ja lääkäri oli käskenyt välttää kaikkea, mikä

saattoi kiihdyttää sairaan mieltä.

"Olkoonpa niinkin, Yonker", sanoi Hannu hyväntuulisesti, "se aika

tulee vielä, jolloin ansion mukaan saamme kaikki heille kostetuksi.

Tapasin Jonathanin viikko takaperin ja hän sanoi istuneensa vartiana

tammessa Rookeryn luona, kun hän näki sotamiesten lähestyvän. Hän

antoi merkin ja toisella vartialla oli ruutilanka vireillä, kun

sotamiehet, joita oli noin viisikymmentä, piirittivät vanhan tornin,

ja puolet heistä astui alas holviin ja alkoi juoda meidän viiniämme.

Yhtäkkiä ruutihauta leimahti tuleen ja torni luhistui espanjalaisten

niskaan. Ainakin puolet heistä sai siinä surmansa."

"Olipa onni, ettei siellä ollut Kerjäläisiä", sanoi Galama.

"Sitä paikkaa epäiltiin jo kauvan. Kuinka surkeaa, että meidän

tällä tavalla täytyy taistella vapautemme puolesta! Olen melkein

pahoillani, että jälleen tulen terveeksi, ja ellei pyhä asia vaatisi,

olisin aikaa luopunut koko puuhasta."

"Minä luulin, että olitte saanut prinssiltä kirjeen", sanoi Hannu,

ohjaten Galaman ajatuksia toisaalle. "Onko se jo saatettu perille?"

"Valitettavasti ei, se on unohtunut", vastasi toinen.

Ja kääntyen äitiinsä pyysi hän saada takkinsa, jonka taskusta Hannu

löytäisi mainitun kirjeen.

"Minä luulen, että sinä voit toimittaa sen perille, eikö niin? Se on

menevä mestari Buysille Leydeniin."

"Aivan hyvin, Yonker", sanoi Hannu iloisesti.

"Oletteko kuullut mitään Mariasta, Hannu?" kysyi Agnes pelokkaasti,

heti kun paroonitar oli lähtenyt huoneesta.

"Olen niinkin", vastasi Hannu. "Laivuri kävi Broodhuysissa ja sanoi

hänelle, missä me olimme. Neiti oli heti valmis seuraamaan häntä,

mutta se ei käynyt laatuun. Vaara oli silloin liian suuri laivurille.

Mutta ensi kerralla kun hän ottaa vaimonsa mukaan, pääsee Maria

varmaan tulemaan, ellei hän jo ennen ole saanut siihen tilaisuutta.

Kenties on hän jo tulossa. Ja silloin olemme kaikki täällä koolla,

Yonker: äitinne, sisarenne, -- hm -- serkkunne ja teidän nöyrä

palvelijanne Hannu. Ja sitten on talon nimi Galaman hovi ja teidän

täytyy olla parooni."

Agnes hymyili, mutta Galama pudisti päätään ja sanoi:

"Hiiteen koko parooni, Hannu. Parooni, jolla ei ole kuin pieni talo

ja puutarha, ei maksa mitään. Öljykauppias tuolla ylhäällä antaisi

kutsua itseään herttuaksi, jos hän sen kuulisi. Odottakaamme, kunnes

olemme leikanneet itsellemme parooninalueen jostakin maakunnasta;" ja

hän naurahti pilkallisesti, ikäänkuin tämä aika ei milloinkaan tulisi.

"Ahaa", sanoi Hannu, vetäen syvältä henkeään, samalla kun hänen

kasvonsa, jotka Karelin puhuessa olivat venyneet pitkäksi, jälleen

kirkastuivat mielihyvästä. "Pian olette taas terve ja vankka ja

silloin tavoitetaan kreivinkruunua. Kreivi Galama ei soisi pahalta,

vai kuinka?"

"Se ei riipu minusta", sanoi Karel, miettiväisesti katsellen

Agnesia, joka näytti surulliselta, kun Hannu viittasi vastaisiin

sotahankkeisiin. "Minä kiittäisin Jumalaa, jos saisimme siirtyä pois

ja elää tyyntä rauhan elämää Englannissa."

"Ja heittäisimmekö tämän kurjan maan oman onnensa nojaan?" kysyi

Agnes hiljaisella äänellä ja painoi päätään alemmaksi, sillä tavalla

salatakseen hämmennystään lausuessaan sanat, jotka olivat aivan

vastakkaiset hänen hartaimmille toiveilleen.

Karel silmäili häntä ja koetti hänen kasvoistaan etsiä näitten

sanojen oikeaa tarkoitusta. Oli selvää, että kaksi tunnetta taisteli

hänen rinnassaan, toinen velvollisuuden, toinen rakkauden. Hänkin

katsoi pyhimmäksi tehtäväkseen taistella isänmaan puolesta; mutta

vastapäätä häntä istui tyttö, jonka omistamista hän piti suurimpana

onnena maailmassa, eikä hän voinut ymmärtää millä tavalla nuo kaksi

asiaa sopisivat yhteen. Sydämensä epätiedossa huokasi hän:

"Jospa olisin saanut kuolla kreivi Egmontin sijasta!"

"Sitä minäkin olisin tahtonut", sanoi Hannu. "Minä sanoinkin sen

sotamiehelle, mutta hän ei ottanut uskoakseen minua. Mutta minä

tiesin, että jos vanha Egmont olisi ollut Frieslannissa, ei Alban

olisi onnistunut niin pahasti pelmuuttaa kreivi Ludvigin armeijaa."

"Kuinka"! huusi Karel, "kuinka!" ja hän koetti nousta istualleen

sängyssä, mutta vaipui takaisin. "Kreivi Ludvigin armeija! Kerro se

minulle, Hannu, sinä pöllö! Miksi et ole siitä ennen puhunut? Mitä on

tapahtunut? Vastaa minulle."

Syy siihen, ettei Hannu vastannut, oli tämä. Tieto kauheasta

tappiosta, joka oli kohdannut Ludvig Nassaulaisen armeijaa, oli kuin

kulovalkea levinnyt kautta koko Hollannin ja kaikkialla herättänyt

hämmästystä ja surua. Tapaus oli tullut noitten molempain naistenkin

tietoon, mutta he olivat päättäneet salata sen Karelilta, kunnes

hän paranisi taikka iloisempi sanoma saapuisi tätä korvaamaan. Hän

oli vasta hiljattain tullut tuntoihinsa ja Agnes, joka oli heti

peljästynyt, kun palvelija mainitsi Ludvigin nimeä, heitti Hannuun

katseen, joka selvästi näytti pyytävän, ettei hän kertoisi lisää.

Mutta pato oli kuin olikin särjetty ja virta tulvasi rajusti aukon

läpi. Yonker oli sen verran voimistunut, että hänessä jonkun verran

heräsi entinen käskijä, jota Hannu tavallisesti ei voinut vastustaa.

Äreällä äänellä sekä sangen vastahakoisesti alkoi tämä:

"Minä kerron teille kaikki, mitä olen kuullut, Yonker, sillä minä

tiedän, että te ette tyydy vähempään. Kreivi oli mielettömästi

asettanut armeijansa lähelle Dollartia, niin että Ems oli hänen

väkensä selkäpuolella. Hänen joukkonsa oli vähälukuisempi kuin Alban;

eikä siinä kyllin: se oli koottu palkkasotureista, jotka eivät

pitkään aikaan olleet saaneet mitään maksua. Mutta minun tekisi

mieleni tietää, kuka saa minut tappelemaan, jollei hän maksa minulle

sitä tahi salli minun itse ottaa palkkaani. No niin, siinä oli kreivi

joukkoineen, ja kaikki olivat kapinallisia, kun heille, kuten sanoin,

ei ollut maksettu palkkaa eikä heidän sallittu ryöstää, sillä kreivi

ei hennonnut kiskoa omien maanmiestensä tavaraa. Toisin olisi ollut

laita, jos asia olisi koskenut espanjalaisia. Mutta jos minä olisin

ollut kreivin sijassa, olisin hankkinut venheitä ja soudattanut

Zuyder-Seen yli, sillä Alba ei olisi voinut seurata niin pian ja --"

Tähän pysähtyi hän kesken lausettaan ja katseli kauhistuneena ensin

Agnesia, sitten Karelia. Poika parka oli koettanut sepitellä jotakin

juttua, mutta hänen tavallinen älynsä petti tällä kertaa.

"Jumalan tähden kerro, mitä on tapahtunut. Maahanko ruhjotut --

kuoliaana -- vai kuinka?" sanoi Galama tuskaisella äänellä.

"Niin", lausui Hannu tulistuneena, "heidät on lyöty. Ne ämmät eivät

uskaltaneet tapella, ei edes laukaista kivääriänsä. Herttua karkasi

heidän niskaansa, ennenkuin he ehtivät siunaamaankaan, tuhosi heistä

osan ja ajoi toiset virtaan. Vain kreivi ja muutamat muut pääsivät

pakoon verilöylystä, mutta Treslong ja kaikki Geusit ovat surmatut.

Siinä koko juttu."

"Taivaan Herra!" huusi Karel ja vaaleni. "Kreivi Ludvig voitettu! ja

Treslong --"

Agnes riensi vuoteen luo. Karel oli vaipunut tainnoksiin.

Samalla tuli hänen äitinsä, tuoden takkia, jonka hän heitti Hannulle,

ja kiirehti vuoteen viereen Agnesia auttamaan. Hannu löysi pian

kirjeen, jonka päällekirjoitus oli mestari _Borselsille Mercuriossa_.

Näillä nimillä tarkoitettiin Paavali Buysia ja Leydeniä.

"Noh", jupisi Hannu itsekseen, "minä otan tämän ja lähden tieheni.

Nuo osaavat kuitenkin hoitaa häntä paremmin kuin minä. Mikä hölmö

minä sentään olin! Kun hän vain ei tulisi oikein pahasti kipeäksi!

Ja nuo vaatteet täytyy minun myöskin viedä pois. Ne ovat kai liian

väljät hänelle, koska hänen isänsä, vanha parooni on niitä käyttänyt."

Hannu otti käärönsä ja hänen nähtiin pian, kulkukauppiaaksi puettuna,

vaeltavan Leydeniä kohden, jonne meidän ei tarvitse häntä seurata.

Naisten hellä hoito sai Karelin pian jälleen virkoamaan eikä tuo

surun sanoma sen pahemmin haitannut hänen terveyttään. Mutta hän

huomasi, että maan asiat olivat entistään surkeammalla kannalla, että

hänen apuansa tarvittiin enemmän kuin ennen sekä ettei tämä apu olisi

mahdollinen, ellei hän pian parantuisi ja voimistuisi. Sen tähden

päätti hän maata alallaan ja nukkui pian virkistävään uneen.

Kun hän heräsi, oli jo melkein pimeä; mutta hämärässä hän kuitenkin

erotti äitinsä ja Agnesin. He puhuivat hiljaa keskenään, etteivät

häiritsisi nukkujan unta, mutta hän oli jo herännyt heidän

huomaamattaan. Paroonittarella oli kädessään jokin kiiltävä esine,

mutta Karel ei voinut erottaa, mikä se oli.

"Nämä ovat puolisoni vitjat, siitä olen varma", sanoi paroonitar

katsellen kiiltävää esinettä kädessään. "En voi ymmärtää, kuinka ne

ovat joutuneet tuon miehen haltuun."

"Minä muistan nähneeni hänen kasvonsa", sanoi Agnes miettien, "mutta

en voi sanoa, missä. Kun minä ne nyt näin, tunsin ne kohta. Missä

minä olen hänet nähnyt...?"

Ja hän laski kätensä otsalleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut elvyttää

mieleensä jotain vanhaa tapausta.

"Suokaa minun nähdä nuo vitjat", kuului Karelin ääni.

Leski säikähti, mutta tuokion arveltuaan antoi hän vitjat pojalleen.

Ne olivat samat, jotka Karel vähää ennen taistelua tammien luona oli

antanut Blockille.

"Kuinka"! huusi hän iloisesti. "Kävikö Block täällä? Keltä saitte

nämä, äiti?"

"Ole rauhassa, minä kerron sinulle. Kaksi tuntia takaperin sanoi

minulle palvelustyttö, että joku pyysi saada puhutella minua.

Minä menin alas ja näin suuren, mustaverisen miehen, jolla oli

espanjalaisen sotamiehen puku. Hän sanoi, että hänen oli Brüsselissä

onnistunut päästä sinun ystäväksesi, että hän kerran oli pelastanut

henkesi, että sinä olit hänelle antanut nämä vitjat ja sanonut, että

minä ottaisin hänet ystävällisesti vastaan, jos hän joskus sattuisi

tulemaan Brieliin. Hän sanoi olevansa pakosalla ja pyysi suojaa

muutamaksi päiväksi. Sopiko minun antaa sitä hänelle? Minä sanoin

hänelle, että sinä olit sairaana, jonka asian hän jo näytti tietävän,

ja etten voinut vastata hänelle mitään ennenkuin olin puhutellut

sinua. Hän lupasi palata kolmen tunnin kuluttua ja tuottaa minulle

odottamattoman ilon. Mikä hänen nimensä oli, sanoitko Bock?"

"Ei, Block. Gerard Block, muuan Geusi, jopa heidän parhaimpiansa."

"Mitä aijot tehdä?"

"Laskea hänet huoneeseemme, vaikkapa vuodeksi. Missä yhdellä on

sijaa, siinä on kahdellakin, sanoo vanha friisiläinen sananlasku,

eikö niin?"

"En voi kehua, että hänen kasvonsa minua suuresti miellyttivät",

sanoi paroonitar. "Niissä on jotakin ilkeätä".

"Aijotko todellakin, Karel, laskea joukkoomme hänet, tuon

pääkavaltajan Blockin?" kysyi Agnes.

"Kavaltajan! Kuka sanoo häntä kavaltajaksi? Sen haluaisin tietää."

"Hannu sanoo. Hän väittää, että kreiviä ei saatu pelastetuksi juuri

tämän miehen petoksen vuoksi. Hannu vihaa häntä sydämensä pohjasta."

"Hannu on aika tolvana. Hän vihasi häntä heti ensi näkemältä siitä

syystä, että kun hän oli olevinaan Blockin edessä, tämä, joka on

sivistynyt mies, nöyryytti häntä. Vai kavaltaja! Tämä mies pelasti

minun henkeni ja sai haavan samassa yrityksessä, jossa Hannu sanoo

hänen olleen petollisen. Älköön hän sanoko sitä minun kuulteni!"

"Mutta eikö hänen käytöksensä ole kaiken aikaa ollut epäilyttävä?"

kysyi Agnes.

"Epäilyttävä! Agnes, minua kummastuttaa, että sinä puhut noin. Hän

pelasti sinutkin ja paransi sen haavan, jonka tuo Hannu hölmö saattoi

sinulle. Näkyyhän arpi vielä niskassasi. Nyt saat sinä tilaisuuden

kiittää häntä. Etkö sanonut nähneesi häntä ennenkin? Sinä näit hänet

siis tuolla metsässä."

"Ei siellä, siitä olen varma, mutta --". Hän vaikeni, sillä hänen

sydämensä ei sallinut hänen enää soimata miestä, joka oli pelastanut

hänet ja hänen rakastettunsa hengen.

Palvelustyttö ilmoitti nyt, että sama sotamies jälleen odotti

alhaalla.

Agnes lähti ulos ja hetkisen kuluttua ilmestyi Block, joka syvään

kumarrettuaan talon emännälle polvistui vuoteen viereen ja tarttuen

Karelin käteen huudahti:

"Ystäväni! Yonker Galama! Pyhä Neitsyt olkoon kiitetty, että vielä

saan nähdä teidät elävän silmillä."

Karel pusersi Blockin kättä niin hartaasti kuin hänen voimansa

sallivat, ja lausui sydämensä ilon siitä, että he jälleen olivat

tavanneet toisensa.

"Madame", sanoi Block, kääntyen paroonittareen, "te tapaatte alhaalla

erään henkilön, jonka saapuminen minun luullakseni ilahuttaa teitä.

Siinä se odottamaton ilo, josta puhuin."

Samalla hetkellä kuului alhaalta huutoa.

"Kuinka", huudahti paroonitar, "onko se tyttäreni Maria!" ja rientäen

portaita alas heittäytyi hän itkevän ja vapisevan tyttärensä syliin.

"Me pakenimme yhdessä Brüsselistä", sanoi Block hymyillen Galamalle,

kun he olivat kahden kesken. "Ja siinä oli kyllin tekemistä

kummallekin. Mutta huomenna kerron teille miten, missä ja milloin

kaikki tapahtui, jos suotte minulle suojaa pariksi päiväksi, kunnes

saan tilaisuuden lähteä merelle."

Pyyntöön suostuttiin kernaasti ja vilpittömästi.

Käärme oli luikahtanut poveen. Se alkoi heti kietoa pauloihinsa tuota

sydäntä, jota se ensin aikoi tutkia ja sitten pistää kuoliaaksi.

Kun Block oli tointunut Hannulta saamastaan iskusta, palasi hän

Brüsseliin kertomaan yrityksensä epäonnistumisesta. Syyn sai tällä

kertaa komentava upseeri, joka viipyi liian kauan, ennenkuin hän

ryntäsi pelastajien kimppuun.

Sekä inkvisiittori että Block päättivät odottaa toistaiseksi, koska

Galamaa turhaan tiedusteltiin ja haettiin. Heillä oli kuitenkin

vielä hänen sisarensa käsissään ja he olettivat syyllä, että Karelin

olopaikka ennemmin tai myöhemmin tulisi tämän tietoon. Molemmat

katsoivat kuitenkin parhaaksi karttaa väkivaltaa viimeiseen saakka,

varsinkin kun oli luultavaa, että Galama ennemmin ilmoittaisi

kirjevaihdon salaisuudet ystävälle kuin viholliselle. Vastedes

saamme nähdä miten Block, tuo petokseen perin harjaantunut mies, sai

tuumansa toteutetuksi.