XVI

Tautivuoteella.

Ja nyt alkoivat nuo kaksi naista, hoitaa sairastelevaa nuorukaista

sellaisella jäntevyydellä ja kärsivällisyydellä, johon ainoastaan

nainen pystyy. Kun Karel oli tuotu huoneeseen ja laskettu vuoteelle,

säikähti äiti. Hän oli lähettänyt poikansa luotaan reippaana,

verevänä ja punaposkisena; nyt hän näki hänet vaaleana, riutuneena,

tiedottomana, melkein kuoleman kielissä. Hän oli valmistautunut

moneen seikkaan, mutta tätä hän ei ollut odottanut. Hän hillitsi

kuitenkin tuskansa, ja oli Agnesin aikana iloisen ja toivorikkaan

näköinen. Mutta kun toinen oli olevinaan yhtä huoleton, ei ole ihme

että totuus pian tuli ilmi heidän välillään.

Lääkäri tahi oikeammin parranajaja -- sillä näihin aikoihin toimitti

sama mies parranajajan, haavurin ja lääkärin virkaa -- ei suinkaan

lisännyt heidän heikkoa toivoaan. Hänellä oli kuitenkin omat syynsä

sanoa tautia hyvin pahaksi. Hän toivoi, näet, sen parantamisesta

saavansa sitä suuremman kunnian, ja sen tähden sopii syystä

otaksua, että Karel, vaikka hänen tilansa tosin oli vaarallinen, ei

kuitenkaan ollut kokonaan kuoleman oma. Se ei suinkaan ollut hänelle

hyödyksi, että hän oli hengittänyt suon sumuista ilmaa ja maannut

laivan kosteassa kopissa, -- päinvastoin olisivat nämä seikat ajan

pitkään saattaneet hänet hautaan. Mutta oikeastaan oli kysymys vain

iho-haavasta, ja vaarallinen oli ainoastaan se seikka, että kuula

vielä oli haavassa.

Näytti kuitenkin siltä, kuin olisivat toisaalta lääkäri

leikkauksineen, pistoineen ja suonen avauksineen, toisaalta

luonto toimineet yksissä neuvoin lähettääkseen sairaan viimeiseen

lepokammioon; sillä tämä vaipui pian sellaiseen tilaan, ettei hän

tiennyt tästä maailmasta mitään. Joka kerta kun lääkäri astui hänen

vuoteensa viereen ja katseli vaaleaa, laihtunutta nuorukaista,

pudisti hän miettiväisesti päätään, ja niistä latinaisista lauseista

päättäen, joita hän viisaan näköisenä lateli, näytti siltä kuin

tauti joka kerta olisi muuttanut luontoaan. Ja eräänä päivänä, noin

kaksi viikkoa sen jälkeen kun Karel oli tuotu taloon, ilmoitti

lääkäri matalalla äänellä paroonittarelle, että olisi paras lähettää

noutamaan pappia, koska muka nuorukaisen viimeinen hetki oli tulossa.

Nyt vasta alkoi paroonitar käsittää tilansa vaaran ja kurjuuden.

Lääkäri, joka oli vanha mies, jonkinlainen epäilijä ja tämän lisäksi

salainen isänmaallisen asian ystävä, oli vakavasti luvannut, ettei

hän kenellekkään kertoisi, että Karel Galama, tuo henkipattoinen

kapinoitsija, oleskeli talossa, ja tämän puheensa oli hän

uskollisesti pitänyt. Mutta kun hän nyt neuvoi hankkimaan pappia,

alkoi pelko ja epäilys vaivata äidin mieltä. Pari kolme kertaa oli

pojan täällä ollessa paroonittaren rippi-isä käynyt talossa, mutta

hän ei ollut nähnyt kumpaakaan, ei Karelia eikä Agnesia. Mutta nyt

oli äidin ainoa poika, kenties ainoa lapsi -- sillä koska Marialta ei

ollut mitään tietoja tullut, oli melkein varma, että hän oli joutunut

inkvisitsionin käsiin -- haudan partaalla ja nyt tuli äidin mieleen

kysymys, saisiko hän antaa poikansa kuolla ilman viimeistä voitelua

ja näin joutua ikuiseen perikatoon. Toiselta puolen uhkasi aivan

ilmeisesti vaara ja vaino niin häntä itseään ja Agnesia kuin hänen

poikaansakin. Hän ajatteli, kuinka pappi vimmastuisi kuullessaan,

että Karel Galamaa hänen tietämättään oli talletettu talossa

neljätoista päivää; ristiriitaisten ajatustensa vallassa vaipui

äiti raukka makuukamarissaan ristiinnaulitun kuvan eteen polvilleen

sydämen tuskassa, jota on mahdoton kuvata.

Agnes huomasi tämän taistelun ja hänkin etsi turvaa rukouksesta.

Harras ystävyys oli syntynyt molempain naisten välillä, ja mikäli he

oppivat toinen toistaan tuntemaan, sikäli rakastivat he yhä enemmän

toisiaan, eikä paroonitar voinut muuta kuin iloita siitä, että Karel

oli aikonut Agnesia vaimokseen, jonka asian hän jo aikaa sitten oli

saanut tietoonsa. Sentähden Agnes sitä hartaammin rukoili Jumalaa,

ettei hänen tätinsä ryhtyisi mihinkään turhaan ja vaaralliseen

toimeen ja että hänen nuortensa esine jälleen saisi terveytensä.

Hänen rukouksensa kuultiin, sillä seuraavana aamuna, kun paroonitar

vielä oli epäilyksen vallassa, avasi Karel silmänsä ja pyysi jotakin

syötävää, ja kaikki huolet, epäilykset ja pelot haihtuivat. Nyt

havaittiin, että se mitä lääkäri oli luullut ikuisen levon aluksi,

oli terveellinen uni, josta seurasi sangen suuri parannus sairaan

tilassa.

Näille kolmelle ihmiselle koitti nyt onnellinen aika ja heidän ainoa

huolensa oli se, etteivät he tietäneet mitään Marian kohtalosta.

Hannu, jota ei talossa tarvittu, oli vapaaehtoisesti tarjoutunut

laivurin apulaiseksi joksikin aikaa ja oli siinä toimessa käynyt

useamman kerran Brüsselissä, mutta hänen ei onnistunut saada kuin

hyvin niukkoja tietoja Galaman sisaresta, koska Kerjäläiset olivat

räjähyttäneet Rookeryn ilmaan ja peräytyneet Dirkin linnaan.

Kun Karel alkoi vaurastua ja enemmän kiinnittää mieltänsä häntä

ympäröiviin seikkoihin, toivat naiset ompeluvehkeensä ja rukkinsa

hänen huoneeseensa ja koettivat juttelemalla ja lukemalla hauskuuttaa

hänen aikaansa. Tästä pitäen alkaa, kuten hän itse sittemmin

tunnusti, suuri muutos hänen mielessään. Heidän keskustelunsa aineena

oli usein uskon asiat. Karel, joka yliopistossa oli lukenut paljon

sellaista, jota maallikon ei muuten ollut lupa lukea, alkoi nyt, kun

hän ei voinut muutakaan tehdä, miettiä mitä hän oli lukenut sekä mitä

Agnes ennen oli koettanut osoittaa hänelle todeksi. Vihdoin kun hän

eräänä iltana sai kuulla, että paroonitar oli ollut vähällä tuottaa

papin, oli hän tehnyt päätöksensä. Asian laita oli näin.

Oli kaunis kesä-ilta heinäkuun loppupuolella. Karel makasi

vuoteellaan. Hänen äitinsä ja Agnes istuivat työskennellen hänen

huoneessaan, josta he voivat nähdä kaupungin vallit ja kaukaa

Maas-virran, jonka välkkyvällä pinnalla auringon säteet kirkkaasti

kimaltelivat. Kun sairas oli vaipunut makeaan uneen, puhelivat naiset

matalalla äänellä.

"Jumalan kiitos", sanoi paroonitar, "olikin aivan niin kuin sinä

sanoit, Agnes; me saimme hänet takaisin kuoleman kidasta".

"En milloinkaan unohda sitä yötä", sanoi Agnes, "sitä torstai-yötä,

jolloin luulimme kaiken toivon menneeksi. Se oli hirmuisin hetki

elämässäni. Hän makasi aivan kuin ruumis! En luullut enää milloinkaan

näkeväni häntä hengissä."

"En minäkään", sanoi paroonitar, "ja suurin tuskani oli, etten

tiennyt, kuolisiko hän ainoan autuuttavan kirkkomme helmassa."

Agnes ei vastannut mitään, ei sen vuoksi, että häneltä olisi

puuttunut sanoja, mutta hän ei tahtonut häiritä nukkuvan unta. Muuten

olivat molemmat naiset kuin sisällisen äänen käskystä tähän saakka

karttaneet uskonnollisia keskusteluita. Paroonitar tiesi aivan hyvin,

että Agnes oli kääntynyt uuteen uskoon, ja hän oli siitä pahoillaan,

varsinkin kun hän hellästi rakasti tyttöä. Hänen täytyi pitää häntä

kadotuksen lapsena, ja vaikka hänen lempivä sydämensä ei tahtonut

suostua näin kamalaan tuomioon, oli hän kuitenkin niin harras

kirkkonsa tunnustaja, ettei hän uskaltanut asettaa inhimillisiä

tunteitaan tämän opinkappaleitten edelle. Mutta hän ei tahtonut

pappien tavalla palauttaa eksynyttä oikealle tielle. Hän kammosi

vainoa ja julmuutta sydämensä pohjasta. Hän toivoi saavansa Agnesin

taivutetuksi ystävällisellä puheella ja kehoituksilla. Mutta koska

hän tiesi, että toinen ei helpolla luopunut siitä, mitä hän katsoi

oikeaksi, hän ei suoraan kajonnut tämän mielipiteisiin, vaan antoi

ainoastaan tavan takaa jonkun viittauksen taikka lausui jonkun

vakavan muistutuksen, jonka hän toivoi Pyhän Neitsyen avulla tunkevan

harhaan joutuneen tyttöraukan sydämeen.

Agnes huomasi hyvin tätinsä tarkoituksen ja käsitti täydelleen

hänen sotatapansa. Hän kartti riitaa, josta ei olisi syntynyt

kuin paljasta pahaa niinä surunpäivinä, jolloin Galaman tauti oli

kovimmillaan; senvuoksi hän ei vastannut mitään tätinsä viittauksiin

eikä ollut niitä edes huomaavinaan. Mutta nyt hänellä ei enää ollut

syytä sellaiseen menettelytapaan; hän teki mielestään väkivaltaa

omalletunnolleen, jos hän jätti pimeyteen tätinsä, jonka hän näki

vaeltavan samaa tietä, jota hän itse oli kauhulla paennut. Kun

hänellä siis oli tällaiset syyt lausua mielipiteensä, sanoi hän

ystävällisellä äänellä:

"Ja minun suurin tuskani oli, etten tiennyt, nukkuisiko hän Jeesuksen

syliin."

"Kuinka? Niin, niiksi ei", vastasi paroonitar; "mutta kirkko se on,

joka johtaa köyhät syntiset Jeesuksen armosyliin; eikö niin?"

"Aivan totta", sanoi Agnes, "ja toivoakseni olemme yhtä mieltä siinä,

että jokainen, ken uskoo Jeesukseen, on kirkon jäsen".

"Niin kyllä", sanoi paroonitar, "mutta selitä sanasi. Mitä sillä

tarkoitat?"

"Tarkoitan sitä, että joka uskoo Jeesukseen, hänellä on oikeus ja

valta, vieläpä velvollisuuskin saattaa uskottoman ystävänsä sielu

Jeesuksen huomaan, rukoilla häneltä apua tuolle kurjalle sielulle,

selittää hänelle hänen onneton tilansa ja kuvata Jeesuksen suurta

armoa -- ja tällä tavalla hän todellakin vie, syntisraukan Vapahtajan

armosyliin. Ja kun hän näin tekee, voi sanoa, että kirkko on tehnyt

sen hänen kauttaan, koska hän uskovaisena on kirkon jäsen."

"Niin", sanoi paroonitar, "ajatuksesi on hyvä ja se on aivan oikein

eräässä suhteessa, mutta asiaa voidaan katsoa toiseltakin puolelta.

Kristus on määrännyt kirkon papit päästämään meitä synneistämme ja

ettei hän huoli meitä lapsikseen, ellemme tule niitten kautta, jotka

hän on säätänyt. Senpä vuoksi olisin niin hartaasti tahtonut pappia

armaan Karelimme tautivuoteelle silloin, kun me odotimme tuota kovan

onnen iskua."

Tällä hetkellä kuului vuoteesta liikettä. Hartaassa keskustelussaan

olivat naiset vähitellen korottaneet äänensä, kunnes sairas heräsi ja

sai kuulla jokaisen sanan. Molemmat naiset suuntasivat samalla kertaa

silmänsä häneen; hän oli kohoutunut käsivarsiensa varaan ja katseli

heitä tarkasti.

"Kuinka! Onko todella ollut puhetta papin tuottamisesta?" kysyi hän

ivallisella hymyllä. "Kuinka te sellaista ajattelette, äiti? Minä

kiitän Jumalaa, ettei minun tarvitse uskoa sieluani heidän käsiinsä."

"Ei, Karel, emme ole tuoneet pappia sinun vuoteesi ääreen", vastasi

paroonitar. "Se olisi ollut liian rohkeata; mutta minä toivon, että

Herra suo paremman ajan meille koittaa, jolloin voit polvistua

rippi-tuolille ja saada Herran palvelijoilta syntisi anteeksi

joutumatta hengenvaaraan."

"Kurja uskonto sellainen, rakas täti", sanoi Agnes, "joka pakottaa

syntisparkaa odottamaan parempia päiviä, ennenkuin hän voi lähestyä

Vapahtajaansa. Suuresti olemme menneet takaperin. Kuusitoista

vuosisataa sitten sai kuolemaisillaan oleva ryöväri, jonka tila

oli mitä viheliäisin, apua heti, silmänräpäyksessä. Mutta hän ei

kääntynyt pappein puoleen, vaan suoraan Jeesukseen, ja siinä koko

erotus."

"Niin", sanoi Galama vakavasti, "tuota voin sanoa pelastukseksi.

'Tänäpänä, hän lausui, olet sinä minun kanssani paratiisissa.'"

"Niin", sanoi Agnes, "se on pelastus armosta, ilman oman

vanhurskauden töitä, pelastus Jeesuksen veren ja kuoleman kautta".

Paroonitar ei vastannut mitään. Hän ei katsonut soveliaaksi alottaa

väittelyä, joka olisi tehnyt haittaa Karelin vielä heikolle

terveydelle; mutta toisaalta oli hänen itsekin vaikeata pitää

puoliaan kahta tuollaista väittelijää vastaan. Hänen asemansa ei

tuntunut hauskalta ja hän odotti vain tilaisuutta poistuakseen. Sen

sai hän kohta kun Karel sanoi Agnesille:

"Kuule Agnes, lue minulle Romalaisepistolan kolmas luku, jossa niin

selvästi näytetään, että me tulemme autuaaksi ainoastaan uskon

kautta, ilman lain töitä."

Paroonitar lähti huoneesta.

Agnes otti Uuden Testamenttinsa ja luki Karelille mainitun luvun.

"Ihanat, ylevät sanat", lausui hän, kun Agnes oli vaiennut.

"Tuota juuri me ihmiset tarvitsemme. Ja eikö tuo parhaiten sovi

Jumalallekin?"

"Voi, kuinka olen onnellinen, kun sinä tuon huomaat", sanoi Agnes.

"Nyt kiitän Herraa vielä hartaammin sydämestäni, että hän sinut

pelasti kuolemasta, kun tiedän, että sinä et aio puolustaa ainoastaan

valtiollista vapauttamme, vaan myöskin sitä, joka on kallein

aarteemme maan päällä, uskontoamme, Jumalan autuaaksi tekevää sanaa."

"Sinä näet, Agnes", vastasi toinen, "että mies oppii koko joukon

hyvää kuoleman portilla. Olen huomannut, että olin tyhmä,

yrittäessäni pelastaa muita, vaikka itse olin pelastajaa vailla.

Huomasin, että sinä olit oikeassa, kun Brüsselissä sanoit minulle:

synti on kauheampi kuin inkvisitsioni. Synti surmaa sielun, ja kuka

voi siitä pelastaa, ellei Jumalan ristiinnaulittu poika?"

"Oi, jos kaikki ne ihmiset, jotka nyt ovat aseissa paavia ja

inkvisitsionia vastaan, huomaisivat sen totuuden!" sanoi Agnes,

"niinkuin uskon, että prinssi sen huomaa; olen varma siitä, että

sotajoukkojen Jumala antaisi meille pikaisen voiton. Mutta asiain

ollessa nykyisellä kannallaan pelkään minä, että armas isänmaamme saa

pitkät ajat valua veressä ja kyyneleissä, siitä syystä, että niin

moni taistelee saaliin himosta, luottaa omiin voimiinsa eikä solmi

liittoa Jumalan kanssa."

"Minä uskon, että puhut totta", sanoi Galama, "mutta meidän täytyy

joukkomme jatkoksi käyttää sellaistakin väkeä, vaikkei se taistele

oikealla perustuksella. Sitä ei käy auttaminen. Toivon kuitenkin,

että Jumala huonojenkin aseitten kautta kukistaa vääryyden vallan,

niin että ne, jotka rakastavat häntä hengessä ja totuudessa, pääsevät

hädästä vapaiksi. Minun täytyy tunnustaa, että minua suuresti

pelottaa palata Kerjäläisten seuraan. Heidän juttunsa eivät koskaan

miellyttäneet minua."

Paroonitar tuli huoneeseen ja keskustelu kääntyi toiselle tolalle.

Mutta ne sanat, jotka olivat lausutut, painuivat syvälle Karelin

sydämeen ja tuottivat hedelmän aikanaan.