XV

Kuoleman kielissä.

Haavoitettu Yonker oli vaivoin jaksanut ontuen käydä Hannun perässä

ja tuskin he olivat päässeet erääseen jotenkin turvalliseen

paikkaan, kun hän uupuneena vaipui maahan ollen menehtymäisillään.

Vaivaloinen pako suon poikki ja siitä seuraava voimien ponnistus

sekä viime päivien kokemukset ja kohtalot olivat hyvin haitallisesti

vaikuttaneet hänen terveyteensä. Kuula, joka oli vioittanut hänen

polvensa, uhkasi muiden seikkojen lisäksi tehdä hänestä lopun.

Kerjäläiset, jotka olivat näin saaneet hoidettavakseen hennon

naisen ja haavoitetun päällikkönsä ja sitä paitsi pelkäsivät että

henkiin jääneet rakuunat tekisivät uuden hyökkäyksen, olivat

kahden vaiheilla, mitä tehdä. Mutta Hannu, joka täsmälleen tunsi

rämeiköt, sai nyt tilaisuuden osoittaa, mihin hän oikeastaan kykeni.

Pilapuheilla ja hauskalla pakinalla elähyttäen miesten uskallusta,

saattoi hän ensin sairaat sellaiselle paikalle, joka oli vähän

ylempänä kuin suoperäinen ympäristö ja jossa sen vuoksi sai ainakin

kuivan ja turvallisen leposijan. Yksimielisesti valitsivat miehet

hänet väliaikaiseksi päällikökseen, johon van Hagendorpkin viipymättä

suostui.

Kun yritys vallilla meni myttyyn, oli seigneur de Treslong ja

muutamat muut päättäneet ottaa hevosensa ja lähteä kreivi Ludvigin

luo. Turhaan olivat he kehoittaneet, vieläpä rukoilleetkin Galamaa

tulemaan heidän seuraansa. Hän oli päättänyt tehdä kaikkensa

vapauttaakseen Hannun, jonka jalo alttius, kuten hän tunnusti, oli

pelastanut hänet, eivätkä minkäänlaiset pyynnöt pystyneet hänen

friisiläiseen itsepintaisuuteensa. He erkanivat siis toisistaan ja

hän jäi tänne useiden Kerjäläisten kanssa, jotka rakastivat enemmän

kiertelevää, monivaiheista elämää kuin säännöllisen sotajoukon kovaa

kuria.

Ensi toimekseen uudessa virassaan lähetti Hannu, puolet väestään

takaisin metsään. Kahden miehen tuli mennä Rookeryyn ja katsoa, oliko

siitä enää turvapaikaksi. Toiset saivat työkseen kaapata kaikki,

mitä saivat kynsiinsä, toisin sanoen, kerätä kaikellaisia appeita

ja ruoka-aineita sekä sen ohessa tiedustella, millä kannalla asiat

olivat. Tunnin kuluttua palasivat ne kaksi miestä, jotka olivat

lähetetyt Rookeryyn sillä tiedolla, että paikka oli vaarallinen,

koska he olivat kuulleet varoitushuudon. Kun toiset olivat palanneet

ja tuoneet eväiksi parhaasta päästä lintuja, jäniksiä ja useita

leipiä, pidettiin sotaneuvottelu. Agnes oli nykyiseen turvapaikkaansa

päästyään pian jälleen tointunut ja vaikka viimeiset tapaukset olivat

häntä kovin säikyttäneet, otti hän hartaasti osaa keskusteluihin.

Pitkän aikaa oltiin suuresti erimielisiä. Kaikki suostuivat siihen,

että Yonker oli saatettava suojapaikkaan. Selvää oli myöskin, että

sen paikan tuli olla niin kaukana Brüsselistä kuin suinkin. Mutta

mihin mennä? Ja millä tavalla?

Muutamat mainitsivat Frieslantia, jossa hänellä oli paljon ystäviä,

toiset ehdottivat Ranskaa, kunnes Agnes, muitten vähän vaiettua,

sanoi, ettei mikään paikka koko maailmassa olisi Karelille parempi

kuin Briel, jossa hänen äitinsä asui ja jossa virkakunnat eivät niin

ankarasti vainonneet uskonnollista ja valtiollista erimielisyyttä

kuin muissa Hollannin kaupungeissa, ja nyt oli vain kysymys siitä,

millä keinoin hänet saataisiin sinne. Muuan Kerjäläinen, joka oli

tuonut muassaan olutpullon, ilmoitti kokoukselle, että hän oli

tavannut erään heidän ystävänsä, Jan Laivurin, joka oli puita

hakkaamassa metsässä, lastatakseen niillä purttaan, joka oli lähellä,

Sennen rannalla. Tämä mies oli salaa Geusein puolella ja oli usein

tehnyt heille suurta hyötyä. Hän kulki aluksellaan Hollannin ja

Brüsselin väliä.

Heti pantiin kaksi miestä hänen kanssaan keskustelemaan. Ennen

pitkää palasivat he tuoden otollisia sanomia. Kun laivuri kuuli

että henkilö, joka tahdottiin uskoa hänen haltuunsa, oli kaikkien

tuntema Yonker Galama, lupasi hän ilomielin viedä hänet Brieliin

ja ottaa kaikki vaarat omikseen. Yön hiljaisuudessa kannettiin

Galama hätätekoisilla paareilla metsän läpi Sennen rannalle ja

siitä alukseen. Laivan ruumaan varustettiin jonkinlainen salainen

koppi siten, että yltympäri ja päälle pinottiin halkoja, mutta yksi

paikka jätettiin tyhjäksi ja tänne laskettiin Karel niin pehmeälle

vuoteelle kuin kiireessä saatiin hankituksi. Hannu toimitti

itselleen ja Agnesille talonpoikaispuvut ja sanottuaan sydämelliset

jäähyväiset urhoollisille, uskollisille liittoveljilleen, lähtivät he

vaaralliselle retkelleen, hän laivamiehenä, neito laivurin tyttärenä.

Olisi turhaa ja väsyttävää kertoa yksityiskohtaisesti matkasta.

Lienee siis kyllin, jos sanomme, että laivuri, suurella vaivalla

kuljettuaan sen seitsemät kanavat ja joki-haarat, vihdoin saapui

Brielin satamaan, jossa hänet hyvin tunnettiin.

Briel oli pienehkö, mutta vahvasti varustettu kaupunki Maas-virran

suussa, noin puolen penikulmaa [Englannin] sen etelärannasta ja

kanavan kautta yhteydessä virran kanssa. Tämä johdatti veden

kaupunkiin kahteen suureen kanavaan. Pitempi niistä vei puolikuun

muotoisena vesiportista kaakkoista suuntaa eteläporttiin päin, jonka

lähellä sen vesi juoksi koko kaupunkia ympäröivään kaivantoon. Erään

sen osan nimi oli "Spuy", vanha hollantilainen sana, joka merkitsee

sulkua eli vesiporttia, toinen osa oli "Quai". Toinen kanava, joka

oli puolta lyhempi ja jonka nimi oli "Märlandt", ulottui kaupungin

keskukseen saakka, jossa se muodosti suorakulmaisen ristin kaupungin

pääkadun, "Pitkän Kadun" kanssa. Spuy'n, Quai'n ja Märlandtin

varsille olivat pikkukaupungin kauppiaat rakentaneet asuntonsa ja

aittansa, sillä hollantilainen kuljetti siihen aikaan aina tavaraansa

vesiteitä; kanava oli hänen aarre-aittansa, hänen peltonsa, hänen

kaikki kaikkensa. Täällä hänen nähtiin vilkkaasti hyörivän toimissaan

siniset sukat ja matalat kengät jalassa ja välistä virkistävän

itseään viini- tai olut-kipostaan; täällä hän seisoi rantakadulla,

johtaen tavarain purkamista, joita jokin leveäpohjainen lotja oli

tuonut hänen huoneensa eteen; täällä hän vietti kaiket päivänsä.

Sillä näihin aikoihin, kun maanteitä oli vähän ja nekin huonossa

tilassa, kun rosvoja liikkui metsissä ja matkustavia alinomaa

ryöstettiin, kävi tavaran kuljetus sekä turvallisemmin että nopeammin

laivoilla; nämä soluivat liukkaasti pitkin epälukuisia pikku jokia

ja kanavia, jotka jo siihen aikaan leikkelivät maata ristiin rastiin

ja ilmestyivät määräajalla valkamaansa, johon jättivät aarteensa ja

lähtivät sitten yhtä hiljaa, yhtä tyynesti menemään, kuin olivat

tulleetkin.

Useimmilla kartanoilla oli avarat puutarhat takanaan, varsinkin

niillä, jotka olivat Märlandtin rannalla, sillä tämän kanavan

varrella asuivat etupäässä rikkaat ja mahtavat. Täällä asui myös

paroonitar Galama, Karelin ja Marian äiti, ja erään Alankomaitten

vapauden ensi marttyyrin leski. Heti ensi näkemältä huomasi, että

hän oli sukua Karelille ja Marialle. Hänellä oli sama hieno iho,

samat vaaleat hiukset, samat siniset silmät ja jalo otsa, jotka jo

tunnemme; mutta suu, joka niin selvästi kuvastaa ihmisen luonnetta,

ei ollut aivan samankaltainen kuin lasten. Vaikkei se samassa

määrin kuin Karelin suu ilmaissut luonteenlujuutta, ei se myöskään

kuvastanut Marian ulkomuodossa ilmenevää hentoutta, lempeyttä

ja arkuutta. Hänen kasvonsa olivat sievät ja useassa suhteessa

miellyttävät. Niissä oli käskijäksi tottuneen jaloa ylpeyttä, mutta

siihen oli sulautunut huolten varjoja, lempeyden ja hellyyden valoa.

Hän oli rikkaan kauppamiehen tytär Flushingista. Tässä asemassa oli

hän saanut verrattain hyvän kasvatuksen, jota hän vielä täydensi

asumalla Brüsselissä, suuren maailman keskuudessa. Siellä hän tapasi

köyhän, mutta jalon parooni Galaman; tämä oli noiden rohkeiden

ja jäykkien Frieslannin aatelisten jälkeläinen, jotka vähäisissä

linnoissaan uljaasti vastustivat ylpeimpiä ja mahtavimpia tyranneja.

Hän kuului kuitenkin vain Galama-suvun sivuhaaraan ja siitä syystä

hänen varallisuutensa oli vähäinen; ei ihme siis, että hän koetti

parantaa sitä naimalla rikkaan kauppiaan tyttären.

Mutta heidän onneaan ei kestänyt kauan. Vaimon isä kadotti suurimman

osan tavarastaan haaksirikoissa ja kuollessaan jätti hän kahdelle

tyttärelleen ainoastaan viidennen osan siitä, mitä he olivat

odottaneet. Tästä syystä päätti parooni Galama, joka ei enää

jaksanut pysyä rikkaitten aatelismiesten rinnalla pääkaupungissa,

muuttaa halvempaan paikkaan, jossa hän vielä saattoi käydä

mahtavasta miehestä. Hän lähti kotiseudulleen, Frieslantiin. Mutta

siellä hänestä tuli pian liiankin arvokas mies: hän joutui kiinni,

tuomittiin ja mestattiin. Sen jälkeen hänen leskensä ei enää

viihtynyt Frieslannissa, vaan palasi Hollantiin ja asettui lapsineen

Brieliin asumaan.

Paroonitar oli isältään perinyt hartaan rakkauden vapauteen ja

isänmaahan; tämä rakkaus oli hänen puolisonsa seurassa kasvanut

yhä lujemmaksi. Samanmielisiksi kasvatti hän lapsensakin, etenkin

Karelin. Äiti itse ylpeili siitä, että hän oli vapaaksi syntynyt,

vapautta rakastava Hollannin nainen.

Kun Karel oli päässyt siihen ikään, lähetettiin hänet Löwenin

yliopistoon, mutta Maria lähti serkkunsa Agnes Vlossertin hartaasta

pyynnöstä Brüsseliin. Kuusi kuukautta sen jälkeen saapui Alba maahan

ja Karel Galama tarttui miekkaan. Löwenistä oli hän usein käynyt

Brüsselissä Mariaa ja Agnesia katsomassa ja siellä vähitellen oppinut

tuntemaan kaikki päivän valtiolliset olot ja seikat.

Ensimäisen kapinallisen tekonsa hän suoritti silloin, kun Oranian

prinssi ennen Alban tuloa lähti Saksaan. Galama, joka hartaasti

ihaili Nassaun huonekuntaa, otti viedäkseen kirjeen kreivi

de Burenilta -- prinssin pojalta, joka myös oleskeli Löwenin

yliopistossa -- tämän isälle. Prinssi, jolla oli erinomainen taito

arvostella ihmisluonteita ja kykyjä, huomasi heti, että Karel oli

nuorukainen, jota hän saattoi käyttää, ja mielistyi häneen heti.

Siitä ajasta lähtien oli Karel niin kiihkeä prinssin puolustaja,

kuin joku saattoi olla. Hän oli onnellinen, mutta toisin oli

hänen äitinsä, sisarensa ja serkkunsa laita. He pelkäsivät joka

silmänräpäys, että hän joutuisi hirmuhallituksen uhriksi kuten

hänen isänsä ja setänsä. Joka päivä heittäytyi äiti polvilleen

Neitsyen kuvan eteen makuuhuoneessa, rukoillen pyhimysten suojaa

sydämensä lemmitylle. Mutta hän oli kuitenkin ylpeä siitä, että poika

oli niitten joukossa, jotka koettivat puolustaa maan vapautta ja

etuoikeuksia, sillä vaikka hyvä paroonitar hartaasti riippui kiinni

katolisessa uskossa, oli hän innokas isänmaanystävä.

Hän istui ensimäisen kerroksen isossa huoneessa, joka oli Märlandtin

puolella. Huone näytti vieraita varten varustetulta. Se oli sen

ajan asunnoksi hyvin kalustettu ja lumivalkea peitto suurella

vuoteella todisti emännän siisteyttä. Tänä aamuna oli laivuri käynyt

hänen luonaan ja varovaisesti ilmoittanut, että hänen poikansa oli

Brielissä ja että pursi illan tultua laskettaisiin kanavan-rantaan

kartanon edustalle, jossa haavoitettu sitten soveliaalla hetkellä

saatettaisiin huoneeseen. Suuri varovaisuus olikin tarpeen, sillä

vaikkeivät virkakunnat olleetkaan kovin ankaria, eivät he kuitenkaan

olisi laskeneet kahta sellaista poikaa, kuin Galamaa ja Hannua,

käsistään, jos heidän saapumisensa olisi tullut tiedoksi.

Ilta tuli ja sen keralla laiva. Laivuri rupesi näön vuoksi purkamaan

halkoja, mutta kun tuli täysi pimeä, veivät hän sekä hänen

apulaisensa ystävämme Hannu, kipeän Yonkerin mukavalle vuoteelle

äidin suojaan. Mutta Agnes, joka matkalla oli häntä hoitanut ja

pitänyt häntä hengissä, pääsi Marian sievään kamariin ja sai

turvapaikan tätinsä lempeässä sydämessä.