Eläköön Geusit!
Watermaelin tie kulki Brüsselistä suuren Soigné-metsän etureunaa
myöten, kääntyi siitä pohjoiseen päin Senne-joen haaran poikki
ja yhtyi Gentin valtatiehen. Näihin aikoihin se oli likainen,
ränsistynyt ja sangen ikävä tie, jota tuskin muut käyttivät kuin
ne, joilla oli asiaa etäisiin metsäkyliin sen varrella. Osaksi
se suikerteli metsän läpi, jonka varjoissa illan hämärä vallitsi
keskipäivälläkin. Toinen osa kävi pitkin nevaa ja savimaata, missä
se sateisilla ilmoilla muuttui lokalammikoksi. Kasvoipa sen vieressä
paikoittain lyhyttä viidakkoakin, joka ei missään ollut neljää
jalkaa korkeampaa; mutta voi sitä matkamiestä, joka ei tietänyt
näitten paikkojen petollisuudesta! Usein sattui niin, että varomaton
metsästäjä tai kokematon kulkija, nähdessään liikkeelle hypähtävän
jäniksen tai jotakin muuta houkuttelevaa, uskalsi astua pensastoon,
joka vihantana rehoitti hänen edessään, ja hukkui äkkiarvaamatta
sen kuiluihin. Suo, niin vetelä ja viekas, kuin ikinä suo voi olla,
hyllyi pensaitten alla. Polkuja oli kyllä, joita pitkin pääsi
turvallisesti kulkemaan, mutta askelkin vain syrjälle -- ja armoton,
mutainen syvyys nieli kurjan kulkijan ijäksi päiviksi.
Ei kukaan osannut selittää, minkätähden tie oli tällaista.
Taikauskoinen rahvas kammoksui näitä paikkoja ja pysyi niistä
erillään, koska se luuli, että jokin häijy haltija, kenties
paholainen itse mekasteli siellä. Olipa monella se varma usko, että
sieltä kävi tie Manalaan, ja kun sinisiä liekkejä usein nähtiin
liehuvan näillä paikoilla, kasvoi tuo usko siitä vielä vahvemmaksi.
"Hornan suu" -- siksi rahvas nimitti tätä paikkaa -- pelotti melkein
jokaista ihmistä eikä kukaan kuitenkaan voinut osoittaa sen oikeata
paikkaa. Se, jolla kenties oli paremmat tiedot asiasta, salasi
ajatuksensa peljäten, että häntä pidettäisiin pakanana, joka rohkeni
vastustaa näin yleistä uskoa.
Vähän matkaa siitä paikasta, missä metsän solakat puut loppuivat
ja matala viidakko alkoi, kasvoi kaksi tammea, yksi kummallakin
puolen tietä, jotka noin sata vuotta erikseen kasvettuaan olivat
päättäneet viettää loput elämäänsä yhdessä. He ojensivat tuuheat
käsivartensa tien yli ja syleilivät toisiaan, milloinkaan enää
eroamatta. Holvikaarta, joka näin oli muodostunut tien yli, piti
kansa maanalaisen pimentolan porttina ja tätä paikkaa kartettiin ja
kammottiin luonnollisesti tästä syystä niin paljon kuin suinkin oli
mahdollista.
Kaksi miestä seisoi toisen tammen runkoon nojautuen, siten ettei
heitä voinut nähdä tieltä päin. Molemmilla oli kierteleväin Geusein
tavallinen asu, rintahaarniska, kohohousut ja huopahattu. Kupeella
oli miekka, vyössä pistoolipari ja nuoremmalla vielä sen lisäksi
pitkä puukko.
"En käsitä, miksi he tulevat juuri tätä tietä", sanoi Galama, sillä
hän oli nuorempi heistä.
Hän oli hyvin vaalea ja hänen kasvoistaan näki, että jokin asia häntä
pelotti. Hän seisoi selkä vasten puuta ja kädet ristissä rinnalla.
"Vakuutan teille, Yonker", sanoi hänen toverinsa, joka ei ollut
kukaan muu kuin tuttavamme Block, "että kuulin heidän puhuvan tästä
tiestä. Olin viereisessä kammiossa oven takana, joka ei ollut
lukossa ja jota sotamies vartioi. Olin nukkuvinani ja kuulin
selvästi pienen inkvisiittorin sanovan, että koska herttuan armeija
sinä ja seuraavana päivänä marssi Frieslantiin päin, heidän ei
sopinut matkustaa Gentin valtatietä, jonka ratsurykmentit, kanuunat
ja tavarakuormat tukkivat aivan umpeen, ja onhan tämä tie, kuten
tiedätte, yhtä hyvä ja lyhyt kuin valtamaantiekin."
"Ja millä kumman keinolla pääsitte karkaamaan?" kysyi Galama,
silmäillen Blockia mielihyvällä. "Ei varmaankaan ollut lastenleikkiä
pötkiä tiehensä keskikaupungista, kun sotamies valvoi ja vartioi
teitä ja inkvisiittorit häärivät ympärillänne."
"He jättivät taskuni tutkimatta. Minulla oli puukko taskussa.
Sotamies, joka luuli minun nukkuvan, seisoi selin minuun päin.
Leikkasin poikki köyden, jolla minut oli sidottu, ja hyppäsin
pystyyn. Läimäytin kerran nyrkilläni miestä ohimoille ja hän
keikahti. Hän makasi kuin härkä liikahtamatta. Nämä ovat hänen
haarniskansa ja housunsa, kypärän heitin menemään. Pääsin
onnellisesti portaita alas ja tulin keittiöön, jossa näin piian
istuvan. Käskin hänen, niin totta kuin hän rakasti emäntäänsä, viedä
hänelle paperilipun, jonka kirjoitin keittiössä ja jossa käskin
Hannun huutaa heti kun hän näkisi meidät. Joku vartia näki minut,
minä ulos akkunasta ja koko kaupunki minua takaa-ajamaan -- enkä
todella itsekään ymmärrä, kuinka hengissä pääsin tänne. Mutta en
kadu retkeäni. Vaikka kreiviraukat tällä hetkellä luullakseni jo
ovat Tuonen tuvilla, olemme kuitenkin julkisesti näyttäneet, että
paheksumme tuota julmaa verenvuodatusta."
"Uljas ystäväni", sanoi Galama, ilmeisesti liikutettuna
toverinsa puheesta, "jos he eivät olisi riistäneet minulta isäni
omaisuutta, antaisin teille paremman todistuksen ystävyydestäni ja
kiitollisuudestani. Ottakaa nämä kultavitjat muistoksi ja jos joskus
osutte Brielin seuduille, menkää parooni Galaman lesken luo, ja
poikansa tähden kohtelee hän teitä yhtä hyvin kuin minua itseäni."
Ja ottaen kaulastaan komeat kultavitjat, joihin oli kiinnitetty
kultainen kerjäläismitali, ripusti hän ne Blockin kaulaan.
"Ja mihin aijotte lähteä, Yonker, kun tämä yritys on päätetty?" kysyi
Block, tuokion vaiti oltuaan, jolla välin hän vaihto-lahjaksi oli
Galamalle antanut oman mitalinsa; "sillä luullakseni käy olo täällä
vaaralliseksi".
"En tiedä, enköhän joudu tässä ottelussa surman omaksi", sanoi
Galama, "mutta jos Jumala ja Pyhä Neitsyt ovat minulle armolliset,
ryhdyn jälleen entiseen ammattiini. Se tosin ei tuota paljon
voittoa", lisäsi hän hymyillen, "mutta siitä on kunniaa ja hyötyä, ja
koska ei kukaan muu siitä huoli, on minulla sitä enemmän syytä sitä
hoitaa".
"Minun mielestäni meidän ammattimme tuottaa kyllä voittoa", sanoi
Block, "varsinkin jos pääsemme ryöstämään jotain rikasta pohattaa tai
kirkkoa. Mutta vaarallinen se on, sen myönnän".
"Minä en ryöstä", sanoi Galama rypistäen otsaansa. "Ne kirjeet, joita
kuljetan -- mutta tässähän koko väkemme palajaa retkeltään."
Molemmat katsoivat taakseen. Joka haaralta tuli aseellisia miehiä
pensaitten takaa lähestyen paikkaa.
"He tulevat todellakin, Yonker", sanoi eräs Kerjäläinen järeällä
äänellä, "nyt hyvä selkäsauna ratsumiehille Hannun tähden ja vähäinen
viaton ryöstö minulle!"
Paikalle oli kokoontunut noin kahdeksantoista miestä, kaikki
puettuina niinkuin Galama ja Block. Galama astui heidän keskelleen.
"Meidän sijamme on puitten alla ja takana", sanoi hän. "Block ja minä
seisomme kumpikin oman tammen takana ja ammumme ensi laukauksen.
Mutta pysykää piilossa, kunnes kuulette minun huutavan, sillä
loppujen lopuksi tämä voi olla pelkkää petosta. Muistakaa ensin
tappaa hevoset ja sitten ampua miehet, jos niin tarvitaan, mutta
älkää suotta surmatko ketään. Kävi tämä seikka kuinka kävikin,
tulee meistä ero ikipäiviksi. Onko kukaan teistä huomannut väijyviä
vihollisia?"
Kaikki vastasivat kieltävästi, mutta muutamat arvelivat, että
vaunujen suojelusväki näytti liian vahvalta.
"Hyvä", sanoi Block, "sitä suurempi kunnia meille. Kas, tuolla he
tulevatkin."
Rattaiden ratinaa kuului vähän matkan päästä ja silmänräpäyksessä
katosi joka ainoa Kerjäläinen tieltä. Pyörien kolina kävi yhä
kovemmaksi. Vihdoin ilmestyi tien mutkasta vaunut, neljä hiljalleen
juoksevaa hevosta edessä ja neljä rakuunaa vieressä; näitä seurasi
heti toiset, sekä yhtä monta hevosta ja rakuunaa. Kaksi rakuunaa
päätti matkueen. Joka toisen hevosen seljässä istui ajaja ja ruoskien
sekä kannusten avulla lähestyivät molemmat vaunut vitkalleen
tammi-paria. Toiset vaunut olivat jo puoleksi päässeet puitten
portista, kun taisteluhuuto kajahti. Kaksi tarkkaa laukausta kaatoi
ensimäisen hevosparin. Kauhea riemuhuuto kajahti ilmoille ja heti
nousi ankara sekamelska. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin
pistoolien paukkinaa, miekkain kalsketta, taistelevain huutoa ja
haavoitettujen voihkinaa, eikä näkynyt muuta kuin savua ja pölyä.
Äkkiä remahti toinen riemuhuuto. Hannun pää ilmestyi toisten vaunujen
akkunasta ja hän tervehti ystäviään. Rakuunat sukaisivat pakoon.
Kymmenestä pääsi vain neljä hevosella matkoihinsa, kolme pakeni
jalkaisin; muut makasivat kuolleina tai haavoitettuina maassa.
Kerjäläiset olivat tarkoin totelleet käskyä ja ensin tähdänneet
hevosia. Ne makasivatkin melkein kaikki kuolleina tai haavoitettuina.
Nyt alkoi hurja ryöstäminen. Mistään välittämättä Kerjäläiset
syöksivät kaatuneitten kimppuun, joista kaksi kolme kuului heidän
omaan joukkoonsa, kaivoivat taskut putipuhtaiksi ja leikkasivat pois
mitä ei muuten saatu irti. Kaikki kelpasi heille.
Galama oli sillä välin rientänyt ensimäisten vaunujen luo, joissa
hän keksi Agnesin. Tämä oli sillä aikaa kuin taistelu riehui
hänen ympärillään, noussut istuimeltaan ja laskeutunut polvilleen
vaunujen pohjalle, osaksi väistääkseen kuulia, osaksi rukoillakseen
Kerjäläisten puolesta, sillä hän oli jo eroittanut Karelin äänen.
"Agnes! Agnes! Katso tänne! Minä se olen, Karel!" huusi hän
innokkaasti, katsoen aukosta vaunuihin, sillä akkunaksi ei tuota
henkireikää käynyt sanominen.
Agnes nosti silmänsä ja hypähti Galaman nähtyään seisoalle.
"Avaa vaunut", huusi hän iloisesti ja painoi sisäpuolelta ovea.
Mutta tässä kohtasi heitä arvaamaton este.
Jokainen, joka kerran on käynyt jossakin muinaiskalukokoelmassa,
on epäilemättä huomannut nuo raskaat, puisevat laatikot, joita
näihin aikoihin käytettiin matkavaunuiksi. Nämä olivat neljän
istuttavat vaunut, ylhäältä väljemmät kuin alhaalta. Etupuolella ja
kummassakin sivuseinässä oli niin iso aukko, että pää juuri mahtui
siitä. Puu-ainetta oli vaunuissa vahvalta ja ovi lukittiin niin kuin
nykyajan rautatievaunuissa, siten että sisälläolija ei omin voimin
päässyt ulos, vaikka henki olisi ollut vaarassa.
Galama nyki ja veti, huusipa vielä muitakin avuksi. Ovea taottiin ja
mäntättiin miekoilla ja pistoolinperillä, mutta turhaan. Se pysyi
lukossa. Blockin huulilla, joka oli puuhaavinaan yhtä uutterasti kuin
muutkin, väikkyi hieno hymy. Tällä välin oli ystävämme Hannu samassa
pinteessä. Koska hänen kätensä ja jalkansa olivat siteissä, huusi hän
eräälle läheiselle Kerjäläiselle, että tämä leikkaisi hänen siteensä
poikki. Se tapahtuikin ja Hannu yritti nyt itse survaista ovea auki,
mutta se ei järkähtänytkään; toinen yritys ei onnistunut paremmin.
"Kuinka!" huusi hän, "täytyykö minun jäädä vangiksi tähän
viheliäiseen laatikkoon, kun jo olen päässyt näin pitkälle?"
Hän nousi istuimelle ja ponnisti selkäänsä vasten vaunujen kattoa.
Hän ahdisti linnaa sen heikommalta puolelta. Katto rotkahti rikki ja
Hannu pääsi ulos. Hän riensi heti niitten vaunujen luo, joihin Agnes
oli salvattu.
"Hevosväkeä tulee", huusi hän, "Herran tähden kiirehtikää! Kenellä on
ladattu pistooli?"
Hänelle tarjottiin kolmea neljää. Hän otti yhden, käänti sen suun
vastahakoiseen lukkoon päin ja huusi Agnesille:
"Varokaa, neiti Agnes. Nojaukaa niin paljo kuin voitte taapäin."
Sitten hän laukaisi. "Hannu se poika on, joka huonot lukot korjaa",
huusi hän riemuiten, kun kuula, joka painoi melkein luodin, löi lukon
murskaksi.
Galama tempasi kohta oven auki. Mutta hän säpsähti, sillä suuri
pirsta oli lentänyt Agnesin niskaan. Runsas verivirta valui
haavasta ja punasi tytön vaatteita. Agnes parkaisi kerran ja vaipui
pyörtyneenä sulhonsa syliin.
On vaikeata kuvata Kerjäläisten hämmästystä, kun he näkivät Agnesin
makaavan maassa ja pitävän kaunista päätään armaansa polvella,
samalla kun tämä tuiman kiivaasti repi rikki liinakauluksensa ja
koetti sillä ehkäistä verenvuotoa.
"Älkää peljästykö", sanoi Block rauhallisella äänellä, sysäten
syrjälle kaksi miestä. "Olen tutkinut lääketiedettä ja saan tuon
helposti parannetuksi. Sallikaa minun laskea hänen päänsä polvelleni."
Tehtiin niin kuin Block oli tahtonut. Hän repäisi, palan
nenäliinastaan ja alkoi tutkia haavaa.
"Agnes! Agnes!" huusi Galama, tarttuen tytön käteen ja suudellen
sitä; "puhu minulle!"
"Yonker", sanoi Hannu, koskettaen herransa olkapäätä, "rakuunat ovat
tulossa, paetkaamme, ennenkuin meidät hakataan palasiksi".
"Niin", huusivat Kerjäläiset, "paetkaamme, muutamat meistä kantavat
neitoa".
"Paetkaa te!" huusi Galama, tuimasti katsellen heitä. "Minä
jään tänne, tätä neitoa ei sovi kuljettaa mihinkään -- hän on
kuolemaisillaan."
Samalla avasi Agnes silmänsä ikäänkuin kumotakseen tämän lauseen.
"Pakene!" kuiskasi hän ja meni taasen tainnoksiin.
"Älkää peljätkö! Meidän ei tarvitse ensinkään huolia
ratsuväestä", sanoi Block lujasti ja sitoi hitaasti haavaa. Hän oli
pinnistänyt kuuloaan äärimmilleen ja hänen kasvonsa kävivät yhä
levottomammiksi. Vihdoin kuvastui niillä ilonvälähdys ja hän lausui
välinpitämättömästi:
"Me olemme vähintään 9 peninkulman [Englannin] päässä kaupungista ja
ennenkuin pakolaiset ehtivät saamaan apua sieltä, olemme jo kaukana
poissa. Tämän tytön tila on arveluttava."
"Sinä valehtelet, mustakarvainen koira", huusi Hannu. "Luuletko
ettei minun kuljettamisekseni Brüsselistä Gentiin tarvita enempää
kuin kymmenen miestä? Olen nähnyt heitä sata enkä tiedä, mikseivät
he jo ole täällä. Tulkaa, Yonker, Jumalan tähden tulkaa! Te olette
itse haavoitettu ja teistä vuotaa verta. Paetkaa! Minä kuulen heidän
tulevan; minä kannan Agnesia." Ja uskollinen palvelija aikoi nostaa
tytön syliinsä.
Galama oli kahden vaiheilla, mutta Block kohotti kättään.
"Älkää kajotko potilaaseeni", sanoi hän, "jos ette tahdo tappaa
häntä".
"Jättäkää meidät oman onnemme nojaan", huusi Galama, hyppäsi
seisoalleen ja veti miekkansa.
Mutta hän horjahti ja kaatui maahan. Verta juoksi hänen polvestaan.
Joku sotamies oli ampunut häntä, vaikkei hän ensi kiihtyneessä
mielentilassaan tuntenut haavaa.
"Ah!" sanoi hän katkerasti, "paetkaa, jos mielenne tekee, mutta
jättäkää minut tänne Agnesin kanssa".
Samalla tuli muuan Kerjäläinen, joka oli käynyt tien mutkassa asti,
juosten voimainsa takaa.
"Rakuunat!" huusi hän, "pelastakoon kukin itsensä!"
"Jopa vihdoin", huokasi Block tuskin kuuluvalla äänellä, kun hän
erotti raskaan töminän, joka läheni nopeasti ja kävi yhä kovemmaksi.
Mutta vaikka hän niinkin hiljaa oli lausunut tuon sanan, oli Hannu
sen kuitenkin kuullut.
"Ahaa!" huusi tämä riemuissaan, "vai vihdoin siis? Tuossa saat
vihdoin!"
Ja jesuiitta kellistyi vinkeästä korvapuustista taintuneena maahan.
Nyt nosti Hannu Agnesin syliinsä kuin pienen lapsen. Tällä hetkellä
ilmestyi tien mutkasta parvi ratsumiehiä; kun he huomasivat
Kerjäläiset, päästivät he ilohuudon ja iskivät kannuksensa hevosten
kylkeen. Kerjäläiset aikoivat hajota joka taholle, kun Hannu lausui
ääneensä:
"Tulkaa perässäni Hornan suuhun, ja pitäkää huolta Yonkerista.
Eläköön Geusit!"
Tämä oli sana paikallaan, sillä ratsuväki tulla tömisti jo täyttä
laukkaa. Hannu juoksi Kerjäläiset kintereillään; Galama nojautui
Hagendorpiin. Muutamilla askeleilla pääsivät he suolle, samalla kun
toinen ratsumiesjoukko vastakkaiselta taholta ryntäsi tielle. Hannu
pujahti pensaisiin ja pakeni polkua pitkin, jonka hän aivan hyvin
tunsi. Siinä oli tuskin tilaa yhdelle, mutta Kerjäläiset seurasivat
peräkkäin Hannua, joka juoksi vinhaa vauhtia eteenpäin ja kuulivat
kumarruksissaan, kuinka kuulat vinkuivat heidän päittensä ylitse.
"Tänne he eivät voi seurata meitä", sanoi Hannu nauraen. "Kas, kuinka
he hyppivät!"
Kerjäläiset katsoivat taaksensa ja näkivät kauheita seikkoja. Kun
rakuunat huomasivat vihollisensa katoavan matalaan viidakkoon,
päästivät he riemuhuutoja, koska he nyt varmaan luulivat saavansa
nämä kiinni. Harvat heistä tiesivät, kuinka vaarallinen maan pohja
oli, ja näitten varoituksia ei kukaan ottanut kuullakseen. Molemmat
joukot hyökkäsivät melkein yhtaikaa pensastoon ja kohta sen jälkeen
kaikui ilmassa parkunaa, kirouksia, avunhuutoja ja katkonaisia
rukouksia. Joka silmänräpäys nähtiin joku pää vajoavan, joku kypärä
tai käsi katoavan. Ne, jotka jäivät jälkeen, katselivat vihoissaan
ja surullisina toveriensa maineetonta kuolemaa, ja heidän raivonsa
yltyi vain, kun vähän matkan päässä kohosi huopahattu miekan nenässä
pensasten yli ja huuto: "Eläköön Geusit! Eläköön Yonker Vilhelm!"
kajahti tyynessä ilta-ilmassa.