IX

Valinta.

Heidän saavuttuaan vallitsi hetken aikaa syvä hiljaisuus, ja

koska seurakunta nyt oli täysilukuinen, siirtyivät sen jäsenet

vaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja kokoontuivat pöydän ympärille.

Ne, jotka tähän asti olivat aikansa kuluksi laskeneet pilaa ja

leikkiä, seisoivat nyt nöyrinä ja tarkkaavaisina. Heidän viettämänsä

kulkurielämä, monenlaiset vaiheet ja vaarat, säännötön, mutta ankara

sotakuri ja hurjat yritykset, joihin he alinomaa ryhtyivät, olivat

pakoittaneet heidät tottumaan kaikenlaisiin tilanteihin, nukkumaan,

syömään, laskemaan leikkiä, tappelemaan millä hetkellä hyvänsä, eikä

se nopeus, jolla nämä seikat seurasivat toinen toistaan, ollut heille

ensinkään haitaksi.

Treslong, Galama, Block ja nuo viisi päällikköä olivat sijoittuneet

pöydän ylipäähän. Muut istuutuivat sen ympärille ja kaikkien silmät

kääntyivät Galamaan; häneltä he odottivat niitä suuria uutisia,

joista kaikki tehtävät riippuivat. Ja kun hän seisoi siinä kauniine,

vaalean tukan ympäröimme kelmeine kasvoineen, silmät säteillen

toivosta ja innosta, huulet hymyssä, näytti hän urhoollisuuden ja

jalon isänmaallisuuden perikuvalta.

"Minun tulee ensin esittää teille, hyvät herrat, uusi seuramme

jäsen", lausui Galama sointuvalla äänellä, kun hän oli sydämellisesti

tervehtinyt erityisiä ystäviään ja heidän kanssaan hetken haastellut.

"Hänet on lähettänyt meille ystävämme Pietari Blink, joka, kuten

kaikki tiedämme, uutterasti valvoo etujamme Hollannin maakunnassa.

Hänellä on mukanaan Blinkin suosituskirje, jossa tämä vakuuttaa,

että Gerard Block, se on hänen nimensä, on tekevä paljon hyötyä

meille, koska hän on tarkoin tuntenut Brüsselin lapsesta asti.

Minun ei tarvitse kysyä teiltä, mestari Block, oletteko vannoneet

uskollisuutta Espanjan kuninkaalle, tämän maan herralle, Oranian

prinssille, hänen ainoalle lailliselle sijaiselleen, ja meidän

liitollemme, näitten uskolliselle auttajalle."

Block nyökäytti päätään myöntymyksen osoitteeksi.

Mutta useat Kerjäläiset katselivat häntä karsain, epäilevin silmin.

Galama huomasi sen ja koetti poistaa heidän epäluuloaan.

"Pieninkin epäilys hänen uskollisuudestaan meitä kohtaan", sanoi

hän, "on tällä hetkellä kokonaan hävinnyt, sillä minun tulee teille

sanoa, että, vaikken ole sen pitempää aikaa häntä tuntenut, on hän

jo henkeni pelastukseksi pannut omansa alttiiksi. Ja totisesti

olen varma siitä, että ellei hän parhaaseen aikaan olisi niin

tehokkaasti auttanut minua, heiluisin ennen pitkää jossakin Brüsselin

hirsipuussa."

Kerjäläiset katsoivat leppeämmin Blockia ja Galama jatkoi:

"Minun täytyy huomauttaa teille siitä kovasta iskusta, joka tällä

hetkellä uhkaa meitä kaikkia. Minun ei tarvinne kertoa, millä

tavalla herttuan ja hänen edeltäjänsä verenhimoiset kätyrit ovat

särkeneet kaikki pyhimmät ja hellimmät siteet, joita ihmislapset

voivat keskenään solmia ja kuinka he sillä tekosyyllä, että muka

suojelevat pyhää kirkkoa, hävittävät talomme ja ryöstävät tavaramme.

Minun luullakseni teissä ei ole ainoatakaan, jota ei joku raskas,

kova isku ole kohdannut, joka ei ole kadottanut armasta ystävää tai

sukulaista ja nähnyt hänen kuolevan niinkuin kurjimman pahantekijän.

Mutta tällä kertaa emme kuitenkaan mieti kostoa. Nyt meitä kutsutaan

hyvällä työllä asiaamme auttamaan, tehtävällä sellaisella, josta

pyhä vapautemme saa uutta elinvoimaa. Te muistatte kaikki, millä

kehnolla ja kavalalla keinolla Alba, yhdeksän kuukautta sitten,

sai haltuunsa molemmat kreivit Egmontin ja Hornin. Kun huhu heidän

vangitsemisestaan levisi ympäri maan, ei kukaan sitä uskonut; mutta

kun tieto varmeni päivä päivältä ja kun kuninkaan vielä sanottiin

hyväksyneen tämän menettelyn, alkoi epäileväinenkin peljätä, että

huhussa on perää. Onko minun tarvis muistuttaa, teille, mikä

ääretön hyöty kuninkaalla oli heistä, varsinkin kreivi Egmontista?

Tarvitseeko minun mainita hänen urotöistään? Eikö koko maailma

ole ihaillen puhunut Lamoral Egmontista? Ja eikö naapurimme,

ranskalaiset, vielä tänään häpeällä muista St. Quentinin ja

Gravelines'in nimeä? Ja tiedättekö, kuinka nuo hyvät työt palkitaan?

Tänä aamuna hänen julkinen ja yksityinen vihamiehensä herttua on

päättänyt julkisesti, Brüsselin torilla, Broodhuysin edustalla,

mestauttaa sekä hänet että hänen vankitoverinsa ja ystävänsä kreivi

Hornin, -- ja se on tapahtuva huomenaamulla."

Hän herkesi ja katseli ympärilleen. Sanoma, joka nuolen nopeudella

oli levinnyt kautta kaupungin miehestä mieheen, näytti jo olevan

useimman tiedossa, ja heidän ainoana vastauksenaan oli vielä

synkemmät pilvet heidän otsallaan kun he tuijottivat toisiinsa,

Galamaan tai alas lattiaan.

"Melkein koko sen ajan, kun kreivit olivat Gentissä vankeina", Galama

lisäsi, "yritin salaa vapauttaa heitä, mutta kaikki yritykseni

raukesivat tyhjään. Vihdoin tuli tieto, että heidät muutettiin

Brüsseliin mestattavaksi. Minä lähetin kohta teille sanan, sillä on

mahdollista, että me täällä saamme tehdyksi sen mikä ei Gentissä

onnistunut. Minun ei tarvitse teille sanoa, mikä ääretön hyöty

kreivi Egmontista olisi meidän asiallemme ja kuinka suurena apuna

hän olisi mainehikkaalle päälliköllemme, Oranian prinssille. Hänen

sotataitonsa, joka vetää vertoja Alballe, se kunnioitus, jota

kansa ja etenkin sotaväki hänelle osoittaa, tekisi hänet prinssin

ja prinssin veljen parhaimmaksi tueksi. Minä kävin eilen illalla

Brüsselissä mestari Blockin seurassa, ja me havaitsimme kumpikin

kaikenlaista, joka tekee toimemme samalla kertaa sekä helpommaksi

että työläämmäksi. Antakaamme ystävämme Blockin ensin ilmaista, mitä

hän on kuullut. Sen jälkeen minä kerron teille juttuni."

Kaikkien silmät kääntyivät Blockiin, joka aivan levollisesti lausui:

"Tiedot, jotka olen saanut hankituksi, eivät tosin ole runsaat, mutta

tärkeät ja luotettavat, sillä olen saanut ne omalta serkultani,

joka on herttuan kamariherra ja salaa kuuluu meidän puolueeseemme.

Hän ilmoitti minulle, että kaupungissa on mahdotonta nostaa kapinaa

kreivien pelastamiseksi, vaikka olisimme sata kertaa väkevämmät kuin

nyt. Kaksituhatta miestä asetetaan mestauksen ajaksi torille ja kaksi

komppaniaa kiertelee katuja, ettemme me tällä tavalla saisi mitään

aikaan, vaikka porvaritkin tulisivat avuksemme. Mutta nuo poloiset

porvarit ovat niin alakuloisia, niin rohkeutta vailla ja niin

säikäyksissään, että tuskin löydämme kymmentä, jotka kuulevat meitä.

Alba on haettanut Ypres'in piispan, joka tänä yönä kahdentoista

aikana menee Egmontin luo ja ilmoittaa hänelle hänen läheisen

loppunsa. Kreiviä vartioidaan vahvasti ja ellei mitään keinoa keksitä

hänen pelastuksekseen, on aikansa suurin sotapäällikkö ja mies, joka

ennen muita voi auttaa asiaamme, ennen neljänkolmatta tunnin kuluttua

kylmä, hengetön ruumis."

Viimeiset sanat lausuttiin matalalla, värisevällä äänellä ja ne

tekivät syvän vaikutuksen. Uhkaava onnettomuus painoi raskaasti

jokaisen mieltä. Treslong huomasi surullisen mielialan, rypisti

otsaansa ja päätti, jos mahdollista, ohjata ajatukset toisaalle. Hän

otti pikaisesti puheenvuoron ja saneli hilpeästi:

"Meidän ei suinkaan tarvitse vaipua epätoivoon, vaikka vihollinen

tähän aikaan on meitä väkevämpi, ja vaikkemme voi asettaa mitään

armeijaa häntä vastaan. Tiedämme, että eräs meidän joukostamme on

hiljattain saanut voiton heidän joukostaan Frislannissa, vaikka

meikäläisiä oli puolta vähemmän kuin heitä, ja kuka tietää, vaikka

meidän vielä onnistuisi kukistaa heidät vähemmilläkin voimilla?

Meidän sopii ainakin yrittää, ja minä puolestani olen valmis siihen,

vaikka menisinkin surmilleni. Kun Yonker Galama tuli, olin näkevinäni

että hänen kasvoillaan ilmeni jonkun verran toivoa. Me emme ole vielä

kuulleet, mitä hänellä on sanottavaa. Kenties eivät porvarit sentään

ole niin alakuloisia ja kenties he, jos he saavat tietää, että me

olemme lähimailla, uskaltavat käydä yritykseen käsiksi. Mitä tietoja

teillä on, Yonker?"

Kun Galama jo oli Treslongille kertonut, mitä hyötyä hänellä oli

ollut Brüsselin matkasta, oli tämän sanoilla toivottu vaikutus.

Läsnäolijat odottivat hartaasti, mitä Galamalla olisi sanottavaa.

"Te olette kumpikin oikeassa", sanoi Yonker, "sekä te, herra, että

te, mestari Block. Luulen todellakin, että Brüsselin porvarit ovat

kärsineet niin paljon, etteivät he uskalla taistella espanjalaista

vastaan. Mutta vielä on heidän joukossaan miehiä, jotka eivät

tiedä, mitä pelko on. Eilen illalla kävin Broodhuyssä, siellä,

jossa kreivejä talletetaan, ja silloin aloin hiukan toivoa, että

joku meistä voisi saada kreivi Egmontin pelastetuksi; mutta kreivi

Hornin hyväksi pelkään minä, emme voi mitään. Yritys on kuitenkin

perin vaarallinen ja on sen lisäksi tehtävä niin taitavasti,

ettemme sekoita vaaraan ketään muuta kuin itsemme. Yhden meistä

täytyy, dominikaanimunkiksi puettuna, mennä Broodhuysiin, jossa

hänet vartijajonon välitse viedään ullakolle. Sieltä täytyy hänen

avaran kamiinin kautta kiivetä alas kreivi Egmontin huoneeseen ja

hiljaisella tavalla panna vahtimies siihen tilaan, ettei hänestä

ole mitään haittaa. Sitten kreivi vaihtaa vaatteita vapauttajansa

kanssa ja jättää valepuvussa vankihuoneen, sillä välin kun toinen

jotenkin koettaa päästä ullakolta viereiseen kalamyymälään. Samaan

aikaan yksi meistä kiipeää kaupungin vallille, käy äkkiä vartian

kimppuun, ja toiset tulevat samaa tietä. Näiden on määrä silloin kun

kreivi lähestyy, hyökätä vahtien päälle ja avata portti, joka ei ole

vaikea työ. Niitten, joilla on hevoset, tulee seurata kreiviä hänen

pakomatkallaan Ranskaan, toiset pelastakoot itsensä miten voivat.

Tämä on minun tuumani ja se on ainoa, jolla on vähän menestymisen

toivoa. Se on hurja yritys ja minä luulen, ettei kukaan ryhdy

siihen vapaaehtoisesti. Ottakaa huomioon vaarat: Se, joka lähtee

Broodhuysiin, ei saa paljon välittää hengestään; sillä jos nämä

vehkeet tulevat ilmi, on hän kuoleman oma, kuten myöskin se, joka --"

Hänen äänensä vapisi, mutta hän rohkaisi mielensä. Haudan hiljaisuus

vallitsi Kerjäläisten joukossa. Vihdoin Treslong lausui:

"Kuka ottaa vapaaehtoisesti toimekseen käydä vartian kimppuun?"

"Minä."

Se oli Block. Hän seisoi suorana ja silmäili joukkoa ympärillään.

"Minä en olisi niin rohkea", sanoi hän, "mutta minä olen pienestä

pojasta tuntenut Brüsselin ja kiipeillyt kaikilla sen valleilla,

ennenkuin kaupunki joutui piiritystilaan. Tunnen erittäin tarkoin

portin läheiset paikat. Siellä olen usein kahlannut kaivannossa ja

kontannut edestakaisin viemäreissä. Se on vielä sama kuin ennen, ja

minä takaan hengelläni, että toimitan asian kunnollisesti."

Mutta Treslong ja muut liittoveljet näyttivät kuitenkin arvelevan,

suostuisivatko he näin rohkeaan tarjoukseen, varsinkin kun se lähti

miehestä, joka tänään oli ensikerran heidän seurassaan ja jota ei

kukaan heistä tarkemmin tuntenut. Block huomasi tuon.

"Teissä on epäilemättä monta", sanoi hän, "jotka jonkinlaisella

epäluulolla katselevat tarjoustani. Mutta suokaa minun lyhyesti

ilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttiminani. Meillä ei ole kuin

puolineljättä tuntia aikaa, joiden kuluessa on kaikki tehtävä, sillä

sen jälkeen Ypres'in piispa on vangin luona. Siinä toimessa, johon

minä olen tarjoutunut, ei ole kenestäkään mitään apua, ellei hän

tarkoin tunne vallia ja kaikkea, mitä siihen kuuluu, jos ensimäinen

yritys menee pilalle, ei tarvitse toista tehdäkään, sillä vahdit

osaavat silloin olla varoillaan. Kaikki riippuu siis yhdestä

kerrasta. Jos joku luulee paremmin kuin minä voivansa sen tehdä, suon

kernaasti hänen mennä. Mutta minun tekee suuresti mieleni maksaa edes

osa velastani noille verikoirille."

Hän puhui kiivaasti ja, kuten näytti, myös sydämensä pohjasta. Hän

oli nähtävästi päässyt tarkoituksensa perille ja huomasi hyvillä

mielin, että moni, hänen puhuttuaan, osoitti suostumustaan pään

nyökäyksellä. Treslong näytti vähän aikaa miettivän ja lausui sitten:

"Niin, ehkä se lienee parasta. Olin ensin aikonut itse ryhtyä siihen

toimeen, mutta, lähemmin mietittyäni, luulen, että munkinvirka

luonnistuu minulta paremmin. En ole vielä unohtanut kaikkea latinaani

ja olen suuttunut tähän laiskurielämään. Kuka siis hankkii minulle

munkinkaavun?"

Mutta tässä häntä kohtasi kova vastarinta. Ei kukaan Geuseistä

tahtonut suoda hänelle tuota tointa. Muutamat arvelivat, että hänen

pitäisi jäädä viemään heitä vallille, toiset taas, että häntä

tarvittaisiin järjestyksen valvomiseen, koska ei kukaan muu täyttänyt

hänen sijaansa. Toiset laskivat leikkiä hänen epäpapillisesta

ulkomuodostaan ja väittivät, ettei häntä milloinkaan laskettaisi

portista sisään. Treslong näytti arvelevan.

"Mitä te sanotte, Yonker?" kysyi hän Galamalta.

Kova taistelu oli tällä välin riehunut Galaman rinnassa. Hän hehkui

halusta itse tarjoutua tuohon toimeen, mutta lupaus, jonka hän oli

antanut Agnesille, sulki hänen suunsa. Hän seisoi siinä, huulet

tiukasti suljettuina, poskilla puna. Kun Treslong puhutteli häntä,

veti hän raskaasti henkeään, mutta ei lausunut sanaakaan.

Äänettömyys valtasi hetkeksi koko liittokunnan, ja moni näytti

epäilevän, miten friisiläisen käytös olisi selitettävissä. Vihdoin

lausui Block matalalla ja melkein säyseällä äänellä:

"Suokaa anteeksi, herra de Treslong, mutta minusta ne väitteet,

joilla on koetettu estää teidän menoanne, eivät ole aivan

perusteettomia. Teidän kasvonne tuntee melkein jokainen

brüsseliläinen, sillä kreivi Brederoden uljasta toveria ei voi kukaan

Hollannin mies unohtaa. Ja minkä vuoksi te lähtisittekään? Jalo

Yonker tässä minun vieressäni haluaa hartaasti tuohon kunniatyöhön,

siitä olen varma. Hän osaa kaikkialle Broodhuysissa, häneltä sujuu

latina ja hänessä on munkkia ainakin enemmän kuin teissä, Teidän

armonne, ja eilisillan pieni kohtaus on osoittanut, ettei häneltä

puutu neuvokkuutta ja uskallusta".

Liittolaiset vastasivat Blockin ehdotukseen lujilla suosion

osoituksilla. Ainoastaan Treslong ja Hannu olivat eri mieltä. Hannu

oli ääneti ja katsoa tuijotti Blockia. Treslong lausui suoraan

tyytymättömyytensä, mutta Kerjäläiset, jotka tunsivat hyvin Galaman

avut ja ansiot, kumosivat kaikki vastaväitteet ja Yonker itse suostui

ehdotukseen mitä suurimmalla halulla. Hän tarttui Blockin käteen ja

pusersi sitä hartaasti. Sitten hän lausui, kääntyen Treslongiin:

"Tulkaa, herra, älkäämme enää tuhlatko sanoja. Minä lähden ja saatan,

jos Jumala suo, kreivin teidän luoksenne tunnin, parin kuluttua. Aion

kaikin keinoin pyrkiä jälleen ulos, ja ellei minun onnistu päästä,

kuolen iloisena, jos vain kreivi on vapaana. Hannu, tuo minulle

munkinkaapu ja riisu minulta tämä puku, sillä aika on täpärällä ja

jokainen silmänräpäys kallis. Vielä yksi asia: kreivi seisahtuu

vähäisen ristikadun kulmaan, viheltää hiljaa ja lausuu tunnussanan

'vapaus'. Lopputoimista saatte sopia keskenänne. Missä on Hannu?"

Hänelle sanottiin, että Hannu oli mennyt toiseen holviin hakemaan

tarvittavaa pukua; välttääkseen ajan hukkaa nosti Galama heti

esiripun ja astui Hannun luo.

Hannu seisoi keskiholvissa ja hänen ympärillään oli kasa kaikenlaisia

vaatteita, jotka sikin sokin peittivät permannon. Seinillä riippui

joukottain kaikennäköisiä aseita ja eräässä nurkassa sijaitsevat

kaksi kolme tynnyriä sisälsivät niitä aineita, joita Kerjäläiset

eniten tarvitsivat: viiniä ja ruutia. Heti kun hän näki isäntänsä,

laski hän lampun, jota hän piti kädessään, maahan ja avasi Galaman

rintahaarniskan. Tämän tehtyään hän kumartui, ikäänkuin etsiäkseen

joitakin vaatteita. Mutta oikeastaan hän hyvin tarkoin katseli

haarniskaa ja kirjailtua vyötä, jossa Galaman miekka riippui. Vaikkei

tarkastelua kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, näytti se sentään

tyydyttäneen Hannua, sillä hän pani pois kummankin esineen ja seisoi

hetkisen ajatuksiin vaipuneena.

Hänen isäntänsä katseli häntä mielihyvällä, sillä Hannu oli yhtä

paljon hänen ystävänsä kuin palvelijansa; hän lausui usein yhtä

viisaita mietelmiä ja antoi yhtä oivallisia neuvoja kuin älykkäimmät

miehet, -- seurasipa usein menestyskin näitä neuvoja. Nyt hän

seisoi ja loi herraansa katseen, josta huomasi, että hänellä oli

jotain sydämellään, mutta että hänen oli vaikea sitä sanoa. Hänen

huolettomasta hilpeydestään ei näkynyt merkkiäkään ja hänen tummista

silmistään loisti vakava, miettivä mieli.

"No, Hannu", kysyi Galama, "mitä tuumailet?"

"Hm, Yonker, muistin kreiviä", vastasi Hannu hitaasti, "ja ajattelin

miltä hänen olonsa tuntunee huomenna tähän aikaan."

"Sitäkö vain?" sanoi Galama. "Tuntuu varmaan tavattoman hyvältä olla

tuolla puolen rajaa."

"Voi olla niinkin, ettei hän tunne mitään", vastasi Hannu kumartuen

uudestaan ja kaivellen vaatekasaa.

"Kuinka niin?" kysyi hänen isäntänsä. "Sinä näytät olevan toivoton

tuon asian suhteen."

"Tiedättehän Yonker, että yritys on vaarallinen. Ensiksikin tunnetaan

teidän kasvonne heti portilla, ja kummastusta herättää, että

espanjalainen upseeri tänään tulee munkin puvussa."

"Minä tiedän tunnussanan. Joudu siis!"

"Sitten on tuo Agnes neiti", jatkoi Hannu, puhuen melkein itsekseen.

"Agnes tietää varsin hyvin, mitä on tekeillä", keskeytti Karel hänet

maltittomasti.

"En luule, että hän pysyy niin kylmäkiskoisena ja varovaisena, kuin

hänen tulisi, ja sitten hän kenties itkee ja koko hanke tulee ilmi ja

meidän käy hullusti --"

"Meiltä menee koko aika hukkaan, jos tässä pitemmältä lepertelemme",

sanoi Galama yhä kärsimättömämmällä äänellä. "Kaapu tänne, ja

kiirehdi, jos et vielä ole sitä löytänyt. Kello on kohta yhdeksän ja

kymmeneltä minun täytyy olla siellä."

"Voi Yonker", sanoi Hannu mielenliikutuksesta käheällä äänellä, "minä

ajattelin todella, että -- teidän ei tule -- te ette saa --"

"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Galama, polkien jalkaa. "Aijotko

pidättää minua täällä kaiken yötä, vai mitä? Anna paikalla kaapu

minulle, tai malta, minä haen sen itse. Tulen ilman sinuakin toimeen."

Yonker älysi aivan hyvin, mitä Hannu tarkoitti, ja on mahdollista,

että sisällinen ääni kuiskasi hänelle uskollisen palvelijan olevan

oikeassa. Mutta jo tuo yksistään olisi yllyttänyt itsepintaista

friisiläistä noudattamaan omaa päätään. Mutta jos Galama oli

itsepäinen, oli Hannu vielä järkähtämättömämpi.

"Hiiteen tuo!" sanoi hän uljaasti, samalla kun hän heitti

munkinkaavun menemään ja vakavasti katseli isäntäänsä. "Ettekö

ymmärrä, Yonker, ettei teidän sovi mennä? Miksi vastustelette, kun on

kysymyksessä kreivi Egmontin, neiti Agnesin ja teidän sisarenne onni?

En väitä, että teiltä muulloin puuttuu karskia mieltä; mutta tällä

kertaa sitä puuttuu, siitä panen henkeni, kun teidän on oltava neiti

Agnesin ja sisarenne läheisyydessä."

"Se saadaan nähdä", vastasi Karel, ylpeästi oikaisten käsivarttaan.

"Kiitän sinua hyvästä tahdostasi ja uskon, että se, mitä lausuit

minusta oli hyvin tarkoitettua. Mutta kun minut on tähän toimeen

valittu, en kammo sitä, ja vaikka tehtäväni onkin vaikea, olemme

kuitenkin jo Agnesin kanssa miettineet kaiken valmiiksi, ja pidän

kunniana, että liittoveljeni luottavat minuun. Anna kaapu minulle!"

"Ei" sanoi Hannu isällisellä äänellä, "liittoveljet eivät luottaisi

teihin, jos he tietäisivät, mitä minä tiedän. He eivät tunne teitä

eivätkä neiti Agnesia, he eivät tiedä, että hän on itkenyt tämän

vyön vaaleaksi. Ette voi kieltää, Yonker, että joko hän tai teidän

sisarenne tai kumpainenkin on teidän tähtenne vuodattanut kyyneleitä.

Nainen on nainen eikä milloinkaan muuksi muutu. Mutta jos hän nyt

jo on itkenyt, niin mitä hän tehneekään vastedes, kun hänen täytyy

teidän kanssanne kokea vaaroja? Toisesta on toisella niin paljon

huolta, että te molemmat joudutte perikatoon."

Mutta tästä ei ollut mitään hyötyä. Galamasta saattoi nähdä, että hän

katsoi arvoansa loukatuksi; hän tempasi kaapun palvelijansa kädestä

ja alkoi, välittämättä toisen inttämisestä pukea sitä ylleen. Hannu

pudisti päätään, meni holvin suuhun ja nosti esirippua. Etuholvi

oli muuttunut toisennäköiseksi. Pöytä oli siirretty pois, kivet

vieritetyt loukkoon. Kerjäläiset valmistautuivat retkelle ja Block

oli jo lähtenyt toimiinsa. Kun Hannu pisti päänsä luolan suusta,

oli hän vähällä sysätä Treslongia, joka seisoi vieressä, vakavasti

keskustellen Verveenin ja saarnamiehen kanssa. Palvelija kosketti

päällikön käsivartta. Treslong kääntyi ja näytti kummastuneelta

huomatessaan Hannun.

"Toivon, että Teidän Armonne ei pane pahakseen", sanoi Hannu

nöyrästi, "mutta Yonker on aivan taipumaton ja minun luullakseni

te olette ainoa, joka saatte hänet järkiinsä. Älkää laskeko häntä

Broodhuysiin, sillä saatte olla varma siitä, että hän pilaa koko

asian."

Treslong naurahti ja lausui katsellen molempia toisia:

"Te näette, etten suotta ole huolissani. Käykäämme hänen luokseen",

ja kaikki kolme menivät luolaan, Hannu jälessä iloisena ja

kummastellen.

"Minun on juolahtanut mieleeni, Yonker Galama", sanoi Treslong

tyynesti, mutta päättävällä äänellä, "että te ette sittenkään ole

meistä sopivin tähän yritykseen. Muistaakseni olette minulle sanonut,

että sisarenne asuu Broodhuyisissä ja että kartanon hoitaja sekä

hänen tyttärensä ovat teidän läheisiä tuttavianne; -- tämän kaiken

vuoksi on teidän parasta olla sinne menemättä. Ajatelkaa, ettei tässä

kysytä kunniaa, vaan Egmontin henkeä."

Karel Galama, joka seisoi valmiiksi puettuna, munkinkaapu yllään ja

rukousnauha vyötäisillään, rypisti otsaansa kuullessaan nämä sanat;

hän vaaleni ja ynseä hymy leikki hänen huulillaan. Ajatus, että hän

jälleen kävisi Brüsselissä, että hän Agnesin rinnalla astuisi vaaroja

kohti, suojelisi häntä ja kuolisi hänen ja kreivi Egmontin puolesta,

oli hänestä niin ihana, niin ylevä, niin viehättävä, että hän oli

päättänyt vastustaa Treslongin käskyä. Huomatessaan päällikön tyynen

ja käskevän katseen, arveli hän, että tämä oli häntä itseään paljon

kokeneempi ja että hänellä oli valta estää häntä lähtemästä. Hänen

mieleensä johtui myös, mitä Agnes oli sanonut, ja hän päätti myöntyä.

Hetken ääneti oltuaan, virkkoi hän matalalla äänellä:

"Minä tottelen, mitä hyvänsä te käskette." Treslong puristi

sydämellisesti Galaman kättä. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä

nuorukaisen sielussa liikkui, ja vaikka hän oli päättänyt saattaa

perille tahtonsa, antoi hän kuitenkin arvoa niille tunteille, joilla

toinen oli kuunnellut hänen sanojaan.

"Nyt on lähinnä kysymys siitä kuka lähtee teidän sijastanne?" sanoi

Verveen.

"Minä olen siihen omiani, koska ennenkin olen tällaisessa ollut",

sanoi Hannu, astuen esille eräästä holvin sopesta. Hän oli kuten

hänen herransakin munkiksi puettu, mutta koska hän oli lihavampi ja

kasvoiltaan pyöreämpi, oli hän niin munkin näköinen, että Galamankin

täytyi nauraa, ja kun hän vielä lisäksi matalalla äänellä lausui:

"Ave Maria, ora pro nobis!" oli häntä mahdoton muuksi luullakaan.

"Hän on oivallinen", sanoi Verveen. "Hän tuntee Broodhuysin

tarpeeksi, eikä sen naisia kylläksi, kuten te Yonker", ja hän

nyhkäisi leikillisesti tätä kylkeen.

Kun asiaa oli selvitelty suostui Treslong ja Hannulle neuvottiin

tarkasti, mitä hänen tuli tehdä. Nopeasti ja hiljaisesti siirrettiin

muutamia tynnyreitä ja vaatteita pois, jonka jälkeen Treslong painoi

sormellaan erästä rautanastaa ja ovi, joka oli tarpeeksi leveä

yhdelle miehelle, aukeni seinästä vieden käytävään, joka oli yhtä

leveä. Hannu astui siihen, palava lamppu toisessa kädessä, tikari

toisessa, ja katosi näkyvistä.

Vähän aikaa seisoivat miehet ääneti oven suussa, josta kalsea yötuuli

puhalsi holviin. Lampun valo himmeni himmenemistään ja katosi

viimein. Samalla kajahti pöllöhaukan ääni, häiriten yön hiljaisuutta.

Treslong sulki heti oven ja peitti sen vaatteilla ja astioilla. Sen

jälkeen kääntyi hän Galaman puoleen, joka yhä vielä seisoi kädet

ristissä miettivän näköisenä, ja puhui hänelle, osoittaen oveen päin:

"Jumala varjelkoon tuota poikaa ja saattakoon hänet hengissä

takaisin; sillä hän on harras ja vilpitön sielu, jonka vertaista

aniharvoin tapaa."

Galama taivutti päätään ja sanoi: "Amen".

Nuo kolme miestä palasivat nyt etumaiseen holviin; tällä välin oli

tapahtunut suuri muutos liittoveljesten ulkomuodossa. Muutamien

yltä olivat kummankirjavat puvut kadonneet. Huopahattujen sijaan

oli tullut rautaiset kypärät, vöissä kiilsivät tikari ja pistoolit

ja rintaa suojelivat teräslevyt. Ei aikaakaan, niin kaikki olivat

valmiina ja seisoivat yhdessä joukossa holvin alapäässä. Treslong

selitti ensin muutamin sanoin, minkätähden he näkivät edessään

Galaman Hannun sijasta, ja jatkoi sitten seuraavaan tapaan:

"Toverit, tämä on luultavasti viimeinen ilta, jonka me yhdessä

vietämme näillä tienoilla. On mahdollista, että hankkeemme Egmontin

pelastamiseksi onnistuu. Jos niin käy, on teidän seurattava minua

puolustaaksenne häntä hänen pakomatkallaan tuolle puolen rajaa.

Mutta mahdollista on sekin, ettei yritys onnistu. Siinä tapauksessa

itse kukin hoitakoon oman asiansa. Minä puolestani aijon pyrkiä

kreivi Ludvigin sotajoukkoon. Tietääkseni on Alba antanut käskyn

armeijalleen heti mestauksen jälkeen lähteä liikkeelle Frislantiin.

Taisteluista siis ei ole puutetta ja joka mies otetaan ilolla

vastaan meidän armeijaamme. Mutta ne, joitten mielestä on parempi

jäädä tänne, jääkööt vain, vaikka minä en siihen neuvoisi ketään.

Espanjalaiset epäilevät jo tätä paikkaa ja milloin hyvänsä te voitte

joutua kiinni täällä. Mutta ainakin tänä yönä, jos yrityksemme

epäonnistuu ja meidän täytyy paeta metsään, karttakaa etupäässä tätä

paikkaa ja sen seutua. Jos ei asiamme nyt menesty, lakkaan minä teitä

johtamasta ja Yonker Galama astuu minun sijaani. Suokaa minun lausua

sulimmat kiitokseni siitä vireydestä ja alttiudesta, jolla olette

minua auttaneet. Älkää milloinkaan unohtako, että taistelette suuren

ja pyhän asian puolesta. Muistakaa, että koko maailma luo katseensa

teihin, älkääkä minkäänlaisella kehnolla, kunnottomalla työllä

häväiskö liittomme nimeä ja suuren päällikkömme, Oranian prinssin,

mainetta. Juokaamme malja hänen terveydekseen ja meidän onneksemme;

sen jälkeen lähdemme heti matkaan."

Pikarit täytettiin nopeasti ja tyhjennettiin "Geusien, prinssin ja

Treslongin onneksi", ja tämän ohessa lausuttiin monta kirousta Albaa

vastaan.

"Meidän täytyy mennä yksitellen", jatkoi Galama. Metsän rannassa,

Ixellesin tien haarassa, noin sata askelta portista me jälleen

yhdymme. Yonker van Hagendorp astuu etupäässä.

Van Hagendorp nousi tikapuita ylös ja pian kuuluivat hänen askeleensa

käytävästä. Vähän ajan kuluttua kuului pöllöhaukan kirkuna, ja toinen

mies lähti menemään. Hetken päästä oli holvi ihan tyhjä. Galama ja

Treslong lähtivät sieltä viimeiseksi. Heitä tervehti tulen kantaja,

joka kaiken iltaa herkeämättä oli tehnyt vartian virkaa.

"Te olette vartioinut hyvin, Frank. Tämän saatte muistoksi minulta

ja antakaa tämä pöllöhaukoille", sanoi Treslong, antaen vartialle

muutamia tukaatteja. "Ennen huomista ei kukaan meistä palaa tänne

ja teidän sopii nyt levähtää. Jos vihollinen karkaisi tänne meidän

poissa ollessamme, on metsäkissan ääni varoitushuutona. Jääkää

hyvästi; me emme tapaa teitä enää."

"Aijotteko, Teidän Armonne, jättää meidät?" kysyi mies, langeten

toiselle polvelleen ja suudellen kunnioittavasti päällikön kättä.

"Minä pelkään, ettei meidän piilopaikkamme enää kauvan pysy salassa.

Kun te ja Yonker lähdette pois, jää joukkomme päättömäksi ruumiiksi."

"Minä ainakin palaan tänne", sanoi Yonker Galama. "Olen päättänyt olla

menemättä kreivi Ludvigin luo. Ensin odotan täällä, palajaako Hannu.

Mutta jos huomaan, ettei siitä ole mitään toivoa, panen asiat täällä

kuntoon ja ryhdyn entiseen toimeeni, s.o. kuljettamaan kirjeitä

prinssin ja mestari Paavali Buysin välillä. Prinssin tahto oli, että

tulisin tänne. Mutta olen ollut hänelle niin suureksi avuksi, että

hän kaipaa minua takaisin. Sentähden -- Herran haltuun!"

Ja taittaen seiniläitä syrjälle aukon edestä, astuivat molemmat

miehet taivasalle.

Yö oli sangen pimeä. Tähtiä ei näkynyt, sillä taivas oli mustien

pilvien peitossa ja tuskin saattoi erottaa mitään askeleen päästä.

Ilma oli varsin sovelias aijottuun yritykseen.

Ääneti astuivat miehet sitä polkua, joka vei kaupunkiin, ja kuulivat,

suu hymyssä, kuinka vartia ylhäältä heidän lähtönsä osoitteeksi

lasketti pitkän jonon haukan huutoja, jotka olivat yhtä luonnollisia

kuin haikeita.

Kun he tällä tapaa ääneti ja varovasti olivat kulkeneet puolen tuntia

ja enemmänkin, pysähtyivät he. He olivat nyt metsän reunassa, noin

tuhannen askeleen päässä kaupungista. Heidän ja kaupungin välinen maa

kasvoi matalaa varvikkoa, josta ainoastaan paikottain joukko nuoria

puita kohosi. Se oli kaikkein vaarallisin paikka, sillä ihminen, joka

kulki matalassa pensastossa, saattoi helposti näkyä, eikä hän saanut

suurta suojaa niistä harvoista puista, joita seisoi yksitellen siellä

täällä. Miehet olivat kuitenkin varovaisia. Syvään kumartuneina

liikkuivat he hiljalleen ja ääneti eteenpäin, kunnes he ehtivät

viimeisen puuryhmän luo, jonka vieressä Ixellesin tie yhtyi metsässä

suikerteleviin monilukuisiin polkuihin. Joukko miehiä oli kokoontunut

puitten alle.

"Olemmeko kaikki täällä?" kysyi Treslong.

Matalalla äänellä lausuttu: "olemme" kuului vastaukseksi.

"Laskeukaa maahan pensaisiin ja lähde sinä, Jonathan, tiedustelemaan.

Block on varmaan tämän, paikan kohdalla, jos hän ollenkaan on siellä.

Vihellä hiljaa kolmesti, hän vastaa samalla tavalla. Kahlaa kaivannon

poikki, hän laskee sinulle nuoranpään. Sido siihen nämä köysitikapuut

ja tule tänne takaisin."

Tuokion perästä hiipi Jonathan kuin kissa pensasten välitse ja katosi

yön pimeyteen.

"Huomatkaa!" kuiskasi Treslong.

Liittoveljet astuivat lähemmäksi häntä.

"Me nousemme köysitikapuita ylös toinen toisemme jäljessä, ensin

minä, sitten Yonker Galama, sitten Hagendorp", ja hän luetteli

järjestään miesten nimet. "Vallilla me heittäydymme pitkällemme

kivenheiton päähän vahtihuoneesta, kunnes kreivi tulee. Mutta jos

yrityksemme joutuisi ilmi taikka meidät petetään, täytyy meidän

pysyä koossa ja taistellen tunkea joko portin läpi tai vallin yli.

Kävi miten kävi, älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet minun

komentosanani. Ja nyt vaiti!"

Kuka hyvänsä olisi voinut mennä paikan ohi aavistamattakaan siellä

löytyvän eläviä olentoja; sellainen haudankaltainen hiljaisuus siellä

vallitsi. Vihdoin kuului jälleen Jonathanin ääni. Hän oli kenenkään

huomaamatta lähestynyt heitä.

"Tie on puhdas. Tikapuut riippuvat alas, ja kaivannossa ei ole kuin

puolen jalan syvyydeltä vettä. Block sanoo, että vartiat melkein

kaikki ovat tukkihumalassa."

Silmänräpäyksessä nousivat miehet hiljaa seisaalleen ja astuivat,

miekka kädessä, Jonathanin, Treslongin ja Galaman johdolla eteenpäin.

Kolkkoina ja tuhonenteisinä seisoivat Brüsselin vallit heidän

edessään. Kaupunkia, joka oli melkein päärynän muotoinen, ympäröi

kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen valli sekä kaivanto, joka

oli noin kaksi kertaa leveämpi. Tämä sai vetensä Senne-joesta,

joka juoksi kaupungin halki, ja se täytettiin partaitaan myöten,

kun kaupunki joutui piiritystilaan. Mutta koska tähän aikaan joen

vesi oli suuresti laskenut eikä ollut pelkoa siitä, että kaupunkiin

rynnättäisiin, jätettiin kaivanto melkein kuiville eikä vesi niillä

tienoin ollut kuin puolen jalan syvyistä, vaikka sitä tavallisesti

oli usein seitsemättäkin jalkaa.

Miehet luikahtivat perätysten kaivantoon ja heidän mustat haamunsa

muodostivat ikäänkuin sillan kaivannon poikki vallin juureen.

Treslong tarttui tikapuihin ja nykäsi niitä. Ne pysyivät kiinni.

"Kun pääsen ylös, annan merkin", sanoi hän kääntyen toisiin.

Sitten hän, miekka hampaissa, alkoi kiivetä ylös.

Hetken perästä Galama tunsi tikapuita nykäistävän, ja hän alkoi

samoin kiivetä. Hän pääsi pian ylös ja Treslong, joka oli polvillaan,

veti hänet rintasuojan yli muurille.

"Missä Block on?"

"Täällä olen; kuka kysyy?" vastasi Blockin ääni.

"Minä se olen, Galama."

"Galama! Yonker, te täällä? Kuka on Broodhuysissä?"

"Hannu."

Blockilta pääsi kirous. Se oli lyhyt, mutta tuima, ikäänkuin jokin

odottamaton vastoinkäyminen olisi kohdannut häntä.

"Mikä nyt on, Gerard?" kysyi Treslong, joka niinkuin muutkin istui

ruohossa ja auttoi ylös uusia tulokkaita.

"Ei mikään", vastasi Block, "ajattelin vain, että Yonker olisi paljon

paremmin sopinut Broodhuysiin. Mutta vähät siitä; siihen ei enää voi

mitään, hiljaa vain."

Yhä ilmestyi uusia miehiä vallille. Ennen pitkää olivat he kaikki

ylhäällä ja istuivat ruohossa.

"Seuratkaa minua, mutta astukaa hiljaa", kuiskasi Block.

Jokainen nousi ja lähti liikkeelle. He olivat vielä vallin harjalla.

Vallin takana oli tie, neljä viisi jalkaa vallia alempana. Tie

kävi tämän sisäpuolitse yltympäri ja oli niin rakennettu, että

se suojeli sotaväkeä vihollisten ammunnalta. Tuollaista tietä

sanotaan tavallisesti turvatieksi, mutta vallin harjaa, jota pitkin

liittolaiset kulkivat, rintasuojaksi.

"Meidän tulee astua alas turvatielle", kuiskasi Block. "Menkää

perätysten."

He astelivat ääneti turvatietä. Yhtäkkiä pamahti pyssynlaukaus ja

kuula vingahti ilmassa.

"Meidät on huomattu, me olemme joutuneet ilmi", sanoi Block

kuuluvasti, samalla kun hän pysähtyi ja kääntyi Treslongiin ja

Galamaan päin, jotka kävivät edellä. "Paetkaamme portille ja

syöskäämme siitä läpi."

"Seis!" komensi Treslong. "Tuo laukaus oli tahallinen, vaikka vähän

ennenaikainen. Me olemme epäilemättä joutuneet ilmi, ja te --"

Vastaiselta taholta kaikui miesten huutoja, jotka keskeyttivät hänen

sanansa.

"Portin luo!" huusi Block, juosten edellepäin. Mutta samassa räjähti

neljä laukausta ja hän vaipui maahan, tuskasta valittaen. Samalla

ryntäsi joukko sotilaita vallilta alas liittolaisten kimppuun.

Mutta Treslong ei kuitenkaan säikähtänyt. Hän huusi takanaan

seisoville miehille:

"Takaisin vallinharjalle! Hypätkää kaivantoon! Pelastakoon kukin

itsensä!"

"Block! Ottakaamme Block mukaan", huusi Karel, mutta häntä ei kuullut

kukaan ja muut tempasivat hänet seuraansa.

Tuokiossa pakeni koko joukko vallinharjalle, sotamiehet perässä.

Useimmat hyppäsivät arvelematta tuon vaarallisen harppauksen ja

tulivat eheinä alas. Kaksi hidastelijaa joutui paikalla sotamiesten

käsiin ja heidät hakattiin maahan. Mudan läpi kahlattiin, metsään

paettiin. Siihen ei mennyt kuin silmänräpäys. Pyssyn kuulat vinkuivat

heidän perässään. Portti aukeni ja viisikymmentä miestä töytäsi

ulos ajamaan heitä takaa; mutta kun he hajosivat joka suunnalle, ei

ainoatakaan saatu kiinni.

Puolen tuntia juostuaan seisahtuivat Galama ja Treslong, jotka olivat

pysyneet yhdessä, erääseen metsän osaan, joka oli kaukana Rookerystä.

He laskeutuivat maahan pensaitten alle ja odottivat. Vasta täällä he

selvästi käsittivät tapahtuman seuraukset. Kreivi oli auttamattomasti

hukassa, vaikka hänen olisikin onnistunut paeta Broodhuysistä. Siitä

ei enää puhumistakaan, että hän pääsisi vartiain ohitse.

"Kukahan lie pettänyt meidät?" sanoi Treslong. "Pelkään pahoin, että

se on Block, teidän uusi tuttavanne. Ellei hän itse olisi kaatunut,

olisin varma siitä. Olisi hyvä tietää, montako meistä on kaatunut."

"Minä en epäile Blockia", sanoi Galama. "Hän on luullakseni

uskollisin meistä kaikista. Teidän täytyy myöntää, että se oli rohkea

yritys, ihmeellistä vain, ettei meitä surmattu kaikkia."

"Voi", sanoi Treslong kolkosti, "Brüssel ei ole koskaan tuottanut

minulle onnea. Minä jätän huomenna koko seudun. Lähtekäämme

Ixellesiin ja heittäkäämme kreivit kohtalonsa huomaan. Jumala

armahtakoon heitä!"

He nousivat ja kulkivat Ixellesiin päin, jossa Treslongin hevosta

oli säilytetty. Ja kun he kääntyivät selin kaupunkiin, heitti Galama

viimeisen silmäyksen sinnepäin, ja lausui itkun tukahuttamalla

äänellä: "Hyvästi, päättömät kreivit!"

X

Kiinni!

Samassa huoneessa Broodhuysissä, jossa jo olemme nähneet Galaman

ja Agnesin kohtauksen, istui viimemainittu yksinään, kelmeänä,

surullisena ja miettivänä. Kauniiksi koristettu lamppu levitti

valoansa kammioon. Agnesin rinnassa näyttivät tunteet taistelevan

yhtä vastakkaisina toisilleen kuin valkeus ja pimeys. Hän huokasi

tuon tuostakin raskaasti; välistä liikkuivat hänen huulensa kuin

rukouksessa, samalla kun hän nosti kosteat, kirkkaat silmänsä

taivasta kohti anovalla katseella. Rukin pyörä, joka usein

iloisella hyrinällään elähytti huoneen hiljaisuutta, oli nyt

vaiti ja näytti melkein siltä, kuin tuolla pienellä koneella ei

enää olisi ollut muuta työtä kuin silmien huvittaminen kulta- ja

norsunluu-koristeillaan.

Hänen siinä istuessaan aukeni ovi keittiön puolelta. Agnes säpsähti

ja kääntäen nopeasti päätään, loi hän tuskallisen, melkein

hämmentyneen silmäyksen oveen päin. Mutta jännitys katosi ja hänen

kasvonsa kävivät lempeämmiksi, kun hän näki palvelustyttönsä, osaksi

säälien osaksi rukoillen, silmäilevän häntä.

"Mitä kuuluu, Gritta?" kysyi Agnes ystävällisesti.

Näin kehoitettuna tyttö astui lähemmäksi, polvistui hänen viereensä

ja tarttui hänen käteensä. Se oli jäätä kylmempi.

"Voi emäntä", sanoi tyttö säälien ja peittäen suudelmillaan nuo

hienot sormet, joita hän koetti lämmittää, "se ei ole oikein, että

aina istutte tuolla tavalla itseksenne mietiskellen. Te olette

niin kalpean ja väsyneen näköinen. Poskienne puna, joka minua niin

miellytti, on kokonaan haihtunut enkä minä ole nähnyt teidän nauravan

kertaakaan kokonaiseen vuoteen. Mieltäni karvastelee, kun näen teidän

tällä tavalla kärsivän, sillä vaikka ette koskaan valitakaan, näyttää

Maria neiti, joka oli niin kipeä, kuitenkin paljo terveemmältä kuin

te, ja niin sanoo tohtorikin."

"Gritta", sanoi Agnes, katsellen tyttöä lempeästi, "sitä tautia,

jota minä sairastan, ei mikään lääkäri voi parantaa. Mutta näytänkö

todella niin huonolta? Tämä valo tekee minut kenties tavallista

kalpeammaksi."

"Ei", sanoi Gritta varmasti, päätänsä pudistaen, "olen päivänaikaan

tarkannut teidän kasvojanne ja huomannut että ne ovat vielä

kalpeammat kuin nyt. Ja värisyttäähän teidän koko ruumistanne. Minä

tiedän varmasti, että te olette kipeä ja se tulee noitten kirjojen

lukemisesta. Isä Florisz sanoo aina, että minun pitäisi viskata ne

tuleen, kun vaan yhdenkään näen, sillä joku häijy henki lentää muka

heti minuun, jos niitä luen. Oi emäntäni, ehkä juuri sama henki teitä

ahdistaa. Saanko mennä hakemaan isä Floriszia? Hän ajaa sen ulos."

Agnes nojasi päätään kättä vasten ja koetti ankaralla ponnistuksella

hillitä tunteittensa kuohua. Hän ajatteli, millä tavalla hän

parhaiten, tytön itsenkään tietämättä, saisi hänet taivutetuksi

avustamaan pelastustuuman toteuttamista.

Karelin lähdettyä oli Agnes useaksi tunniksi jäänyt istumaan pimeään

kamariinsa. Hän taisteli tunteitansa vastaan ja koetti tyynesti

harkita mitä hänen oli tehtävä. Agnesilla oli, näet, sisällistä

uskallusta eikä hän suvainnut pelkuruutta edes nimeksikään, mutta

hän oli kuitenkin vaan heikko tyttö eikä kyennyt urotöitä tekemään

paremmin kuin Mariakaan. Seuraavana aamuna oli hän sentään jo paljon

paremmalla mielellä ja teeskenteli, omaksi ihmeekseen, sairautta niin

mainiosti, että hänen isänsä todella tuli levottomaksi ja Florisz

lupasi palata otollisemmalla ajalla, jonka Agnes määräsi illaksi.

Ja nyt käytti hän toista keinoa. Hän sanoi isälleen että olisi aivan

turhaa puhua Floriszin kanssa alhaalla, missä sotamiesten hälinä

yhtämittaa häiritsisi heidän puheitaan, mutta jos he saisivat mennä

ylikerroksen pikkukammioon, tuottaisi heidän keskustelunsa paljon

runsaammat hedelmät.

Vlossert ihmetteli tyttärensä pyyntöä, sillä tämä oli tähän asti ani

harvoin käyttänyt tuota kamaria. Hän ei kenties olisi suostunut tähän

pyyntöön, mutta suuruspöydässä oli hän vähän liiaksi suudellut pulloa

ja hänellä oli kiire muutamien upseerien seuraan, jotka huvittelivat

itseään nopan heitolla. Paitsi sitä oli eilinen riita Agnesin kanssa

vielä tuoreena hänen muistissaan ja kun hän katseli tytärtään,

joka istui kalpeana, silmät maassa, heltyi isän sydän. Hän suuteli

tytärtään, siunasi häntä hyväksi ja kuuliaiseksi lapseksi, otti kynän

ja kirjoitti päästökäskyn. Tämän tehtyään hän, ikäänkuin raskas

paino olisi vierinyt hänen sydämeltään, meni tiehensä viheltäen ja

helistellen rahoja taskussansa.

Agnes jäi itsekseen ja koetti turhaan tyynnyttää mieltään tulevan

tapauksen varalle. Hän oli sanonut isälleen, että hän aikoi mennä

yläkammioon saadakseen olla rauhassa sotamiesten hälinältä, sillä

näiden hallussa oli huoneen alusta, ensimäinen ja toinen kerros ja

heidän raaka naurunsa ei ollut mikään pater-nosteriin (isämeitään)

soveltuva säestys; mutta nyt, kun hän alkoi miettiä asian eri kohtia,

tunsi hän, että joka askeleella oli vastuksia. Jo silloin kun hänen

isänsä katse oli sattunut häneen, oli hän vavahtanut, ja kuinka

kävisikään, kun hänen täytyi mennä vierasten sotamiesten välitse ja

kuulla heidän törkeitä pilapuheitaan. Hän melkein epäili, voisiko

hän milloinkaan päästä tuohon kammioon vieressään Karel, jonka

ylpeän luonteen hän hyvin tunsi ja joka -- niin hän pelkäsi -- ei

varmaankaan sietäisi sotamiesten pilkkaa niin tyynesti kuin pyhän

rippi-isän tulisi. Hän toivoi hartaasti, että joku muu liittolaisista

valittaisiin, sillä hänen täytyi itsekseen myöntää, että Karelin

rinnalla koko hänen rohkeutensa lannistuisi.

Mutta millä keinoin pääsisi apumies huoneeseen, kun vartia seisoi sen

ovella? Yhtäkkiä, kun Gritta tahtoi mennä isä Floriszia noutamaan,

juolahti eräs tuuma Agnesin mieleen.

"Ei, Gritta", sanoi hän suostutellen, "isä Florisz on luvannut tulla

tänä iltana ja hänen olisi jo aikaa pitänyt olla täällä. Odota häntä

ovella ja kun hän tulee, saata hänet serkkuni Marian luo. Olen

kutsuttanut toisen pyhän isän luokseni. Kun tämä saapuu, laske hänet

tänne sisään äläkä salli isä Floriszin nähdä häntä. On parasta, että

sinä oven suussa varrot tuota toistakin. Nyt jätä minut ja sano,

koska isä Florisz on saapunut."

Gritta katseli emäntäänsä vakavasti ja säälien ja lähti huoneesta.

Läheisen Nikolainkirkon iso kello löi kymmenen; hitaasti ja

juhlallisesti värähteli sen ääni hiljaisen kaupungin yli. Siihen

vastasi toinen yhtä juhlallinen, vaikka erilainen kumea ääni ja

Agnes kuuli sellaista jyskettä kuin puusepät olisivat olleet työssä

lähipaikoilla. Hän peljästyi ja painoi kädet silmilleen, sillä hän

ymmärsi aivan hyvin mitä tuo kumina tiesi. Sen saivat aikaan miehet,

jotka rakensivat mestauslavaa torille, sille paikalle, jossa ennen

kuin kaksitoista tuntia oli kulunut, verinen työ oli tapahtuva.

"Jos ei hän pian tule, on kaikki liian myöhäistä", sanoi Agnes,

astuen akkunan viereen ja vetäen verhoa syrjään. "Ypresin piispa

on yhdentoista aikaan täällä ja kello on jo kymmenen. Missä Karel

lienee?"

Hän kääntyi toisaalle. Keittiön oven kautta, joka oli puoleksi auki,

saattoi hän nähdä kaikki, mitä tapahtui sekä siellä että taka-ovella.

Papiksi puettu mies haasteli vartian ja Grittan kanssa. Kerran

käänsi hän vähän päätään ja seurasi sitten Grittaa Marian vastapäätä

olevaan huoneeseen. Agnes tunsi hänet isä Florisziksi. Sillä hetkellä

tuli hänen mieleensä kaikenlaisia ajatuksia. Tekikö hän oikein

jättäessään heikon, epäilevän serkkunsa yksin papin haltuun? Eikö hän

siten joutuisi syypääksi Marian uskostaan luopumiseen? Eikö hänen

velvollisuutensa ollut jättää kaikki ja suojella serkkuaan? Hän meni

jo ovea kohti, kun äkkiä joku ääni hänen takanansa hiljaa lausui:

"Benedictus, qui venit in nomine Domini." [Siunattu hän, joka tulee

Herran nimeen.]

Agnes katsoi taakseen. Kaksi mustaa silmää välkkyi häntä kohden

munkin hytyrän alta, mutta Agnes ei erottanut, oliko mies akkunan

takana vai sisällä huoneessa ja hänen pelkonsa esti häntä astumasta

lähemmäksi. Mutta hän tointui jälleen, kun sama ääni lausui:

"Sopiiko tulla sisään, tyttäreni, vai onko vaara tarjona?"

"Tulkaa vain", sanoi Agnes levottomalla äänellä, "mutta olkaa,

Jumalan tähden, varovainen". Ja hän riensi keittiön ovelle ja sulki

sen.

Hannu kiipesi sisään akkunasta ja veti sen kiinni.

"Kuinka, neiti Agnes", sanoi hän, "te seisotte edessäni ja värisette

kuin haavanlehti? Ettekö enää tunne uskollista palvelijaanne, mustaa

Hannua?" ja hän heitti hytyrän päästään.

"Hannu!" sanoi Agnes ja koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä.

"Jumalan olkoon kiitos, ettei se ollut Karel. Kuinka on teidän

laitanne, uskollinen Hannu ystäväni?" Ja hän kätteli Hannua.

Tämä pudisti kunnioituksella tuota pientä kättä ja nosti sen

huulilleen varovaisesti silmäillen ympärillensä.

"Kas", sanoi hän, pitäen kättä suuressa, ruskeassa kourassaan,

"kuinka se vapisee! Tein luullakseni oikein estäessäni Yonkerin tänne

tulemasta. Rakastavaiset, neiti Agnes, ovat tavallaan hyvät olemassa,

kuten vastikään olen havainnut, sillä en olisi millään keinoin

päässyt tänne, ellei tuolla vahtitolvanalla olisi ollut niin paljon

tekemistä Grittan kanssa. Rakastavaiset ovat tavallaan hyvät, mutta

kun heidän tulee yhdessä kokea vaaroja, ei heistä ole mihinkään."

Nämä verrattain merkityksettömät sanat eivät olleet vaikuttamatta.

Hannu seisoi siinä niin levollisena, niin välinpitämättömänä kuin

olisi hän koko ikänsä ollut munkki ja nytkin liikkunut samassa

virassa ilman vähintäkään pelkoa. Agnes katseli Hannua ja tämän

käytös viihdytti häntä paljoa enemmän kuin mitkään sanat.

"Ettekö usko, että minä näytän hurskaalta ja vakavalta papilta?"

jatkoi Hannu. "Jo minulle on sanottukin, että minä varsin hyvin

sopisin piispaksi. Enpä turhaan ollutkaan luostarissa 14 kuukautta.

Mutta istukaa hetkeksi ja selittäkää täsmälleen, kuinka ryhdymme

toimeen."

"Meillä ei ole enää kuin vähän aikaa", sanoi tyttö, paljon

levollisempana. "Tunnin sisällä on piispa täällä, ja silloin emme

enää voi toteuttaa aikeitamme."

"Tunnin!" sanoi Hannu kummastuneena. "Ja Block sanoi kuitenkin, ettei

hän tule tänne ennen kahtatoista ja vast'ikään löi kello kymmenen."

"Hän tulee yhdentoista aikana", sanoi Agnes. "Minulla on pääsykirja

ullakolle. Meidän tulee ensin astua keskimäisiä portaita ylös, sitten

oikealle Torvensoittajain kahden huoneen läpi. Sieltä vie portaat

toiseen kerrokseen j.n.e. ullakolle asti."

"Ja onko meidän mentävä keittiön kautta?" kysyi Hannu, ovea osoittaen.

"Ei, me menemme tästä ovesta heti kun olette valmis."

"Käykää edellä, neiti. Kreivin tähden auttakoon meitä Jumala!"

Agnes oli noussut. Hän oli nyt aivan rauhallinen ja hänen toverinsa

peloton käytös viritti hänessä menestyksen toivoa, joka tähän saakka

oli ollut sammuksissa. Hän avasi oven ristikäytävään ja kuunteli.

Hänen korviinsa kaikui sotamiesten naurua ja valmistustöitten

jyskettä ulkoa torilta ja kehoittaen puolestaan häntä rohkeaan,

tehokkaaseen toimeen. Hän viittasi Hannua seuraamaan itseään. Joka

askeleelta lisääntyi hänen uskalluksensa ja hän nousi ensimäiseen eli

pääkerrokseen vieviä portaita niin reippaasti, kuin hän olisi ollut

talon emäntä, jota joukko palvelijoita seurasi.

Broodhuysin suurta, marmorilattialla varustettua eteishuonetta, jota

ihana Neitsy Maarian kuva ja kalliit komeat tapetit kaunistivat,

vartioi kymmenkunta sotamiestä, joista toiset kävelivät edes

takaisin, toiset istuivat rahilla. Kaksi tapparankantajaa seisoi

ylhäällä porrasten ensi-astuimella niinkuin patsaat, jäsentäkään

liikuttamatta. Solakka mies upseerin puvussa seisoi kymmenen,

kaksitoista askelta alempana nojautuen käsipuuhun.

Agnes kääntyi hänen puoleensa näyttäen pääsylippuansa ja osoittaen

Hannua. Upseeri loi pikaisen silmäyksen valepukuiseen Geusiin ja

käski vartian laskea heidät menemään. Molemmat ystävämme jatkoivat

matkaansa ääneti, sydän sykkien iloisesta toivosta.

Mutta heidän tiellään oli viisi kuusi sotamiestä, jotka eivät

näyttäneet aikovan päästää heitä yhtä helposti ohitseen.

"Hei", sanoi yksi, astuen ikäänkuin huomaamatta heidän tielleen,

"kuka se on? Kaunis neiti ja paksu pappi? Onko tämä myöskin vanki,

pyhä isä?"

"Poikani", sanoi munkki kolealla, haudanomaisella äänellä.

"Praedicare captivis remissionem veni." (Minä olen tullut vangeille

vapautta julistamaan).

Sotamies peräytyi hämmästyneenä pyhän miehen katseesta ja siitä

kauhistavasta äänestä, jolla tämä oli sanansa lausunut, vaikkei

toinen niitä ensinkään ymmärtänyt. Mutta eräs hänen toverinsa, joka

oli uljaampi eikä joutunut hämilleen munkin ilmestymisestä, pidätti

heitä.

"Te ette pääse kulkemaan tästä, madame", sanoi hän, "ja minä

ihmettelen, kuinka viitsitte valita toveriksenne moisen mustan

koiran. Olisitte varmaan paremmankin saanut." -- Ja hän silitti

hyvillämielin viiksiään.

"Pois tieltä!" sanoi Agnes käskevällä äänellä. "Vartioiva upseeri

tuolla alempana laski minut kulkemaan. Huudanko häntä? Olen

kartanonhoitajan tytär."

Hävytön sotamies astui muristen syrjään.

He kulkivat eteenpäin ja tulivat vähäiseen kammioon, jonka läpi

heidän oli mentävä, ennenkuin he saapuivat niille portaille, joita

myöten noustiin toiseen kerrokseen. Heidän askeleensa kumisivat

kolkosti puulattialla, ja Agnesin mieli kävi iloisemmaksi vasta kun

he sen himmeän valon johdolla, joka tuli heidän takaansa linnan

eteishuoneesta, saapuivat vastakkaiselle ovelle. Hän tarttui lukon

hanaan, mutta kummaa! -- ovi ei auennut.

"Kuinka!" hän huudahti, "tämäkö ovi lukossa, suljettu! Se on

mahdotonta! En ole ikipäivinä nähnyt sitä lukossa. Ja toinen myöskin!

Hannu, vedittekö sen kiinni perässänne? Tutkikaa tätä ovea ja avatkaa

tuo toinen!"

Agnesin ääni vapisi ja oli tuskasta melkein tukehtumaisillaan. Hän

väänteli ja käänteli hanaa, kunnes hänen pienet sormensa vuotivat

verta.

Nyt oli huoneessakin jo pilkkosen pimeä. Siitä he päättivät, että

joku, heidän huomaamattaan, oli sulkenut toisenkin oven. Agnes oli

aivan ääneti ja Hannu kuuli hänen raskaasti hengittävän vieressään.

"Älkää peljätkö!" sanoi Hannu, "kyllä me vielä täältä pääsemme.

Missä hana on? Kah, siinäpä se onkin. -- Ei!" sanoi hän, kun ovi ei

auennut. "Minä koetan toisen kerran."

Hän väänsi voimansa takaa. Hana irtaantui hänen käteensä, mutta ovi

ei järkähtänyt. Hän herkesi hetkeksi ja etsi toista ovea, josta he

olivat tulleet sisään. Pian löysi hän sen, väänsi lukkoa -- mutta

sama seikka täälläkin. Ovi oli lukossa.

"Mikä peijakas!" sanoi Hannu, ponnistaen kaikki voimansa. "Se on

varmaan ulkopuolelta lukittu. Eikö tästä kammiosta pääse ulos mitään

muuta tietä?"

"Ei mitään muuta", kuului Agnesin vapiseva ääni.

"Kiinni ollaan! Kautta mun kerjuu-pussini!" huusi Hannu ja tömisti

suutuksissaan jalkaansa lattiaan.