XI

Pikkuinen tiikeri.

Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he molemmat ääneti ja kuuntelivat

ehdottomasti ulkopuolelta tulevia ääniä -- vasaran pauketta torilta,

hälinää alhaalta vahtituvasta ja vartian tasaista astuntaa. Agnes

oli kokonaan hämmentynyt. Hän ei ajatellut mitään, vaan seisoi

liikkumatta kuin kuvapatsas, ja hänen rintansa nousi ja laski

koneellisesti. Mutta Hannu ei tarvinnut pitkää aikaa ymmärtääkseen

mihin vaaralliseen asemaan he olivat joutuneet. Hän seisoi hetkisen

alallaan ja koetti koota ajatuksiaan. Sen jälkeen veti hän taskustaan

tulukset, jotka hän oli ottanut mukaansa saadakseen tarvittaessa

valkeata.

"Katsotaan kuitenkin", sanoi hän, "minkälaisessa tyrmässä nyt

ollaan", ja tulta iskettyään sytytti hän kynttilänpätkän tarkastellen

huonetta joka taholta.

Se oli pienehkö, pitkulainen kamari tai oikeastaan eteinen. Neljä

tyhjää seinää, ovi kummassakin päässä, pari puutuolia ja pikkuinen

pöytä yhdessä nurkassa -- siinä huoneen koko sisustus. Hannu ei

keksinyt mitään kamiinia, ei akkunaa, ei hiiren reikääkään, josta

olisi päässyt pakoon. Koko talossa ei ollut ainoatakaan komeroa, joka

niin hyvin olisi sopinut vankihuoneeksi kuin tämä.

Kun Hannu oli päättänyt tarkastuksensa, piti hän kynttilää niin, että

valo sattui hänen toverinsa kasvoihin. Hän peljästyi nähdessään tämän

kalman kalpeat posket ja huulet, ja asetettuaan kynttilän vähäiselle

pöydälle, talutti hän värisevän tytön tuolille istumaan.

Agnesista näytti kaikki uskallus, kaikki lujuus, kaikki voima

paenneen, kun hän huomasi, että heidän yrityksensä oli mennyt

pilalle. Hän vaipui tuolille aivan masentuneena. Hannu katseli häntä

hetkisen aikaa ääneti, ja hänen katseessaan ilmeni syvää sääliä.

"Tyttö parka!" lausui hän itsekseen, "meidän ei olisi pitänyt ryhtyä

koko asiaan. Meidän olisi pitänyt tietää, että naisen rohkeus kestää

vain niin kauan kun ei mitään vastuksia ole tiellä."

Agnes kuuli nuo sanat. Harvakseen ja vapisevalla äänellä lausui hän:

"En ole pelon vuoksi tällainen. Jos minun tulisi tehdä tämä

toistamiseen, tekisin sen mielelläni vaikka sata kertaa, kun vain

kreivi Egmont ja te pääsisitte vapaiksi. Mutta minua värisyttää

sentähden että --"

Hän vaikeni ja Hannu huomasi kynttilän himmeässä valossa, että tyttö

töin tuskin sai pidätetyksi kyyneleitään.

"Minua värisyttää", jatkoi Agnes vihdoin, "se onnettomuus, jota

tekoni tuottaa muille. Minä olen pettänyt isäni --"

"Pettänyt!" sanoi Hannu pilkallisesti. "Voitteko te pettää

pääpetturia? Voitteko pettää Albaa? Ja onko teidän isänne muuta

kuin välikappale Alban kädessä? Eikö Rahab ole pettänyt Jerikhon

miehiä? Olen itsekin usein elämässäni lumonnut ihmisten silmät, eikä

omatuntoni soimaa minua noista viattomista tempuista."

Ja ikäänkuin hänen esimerkkinsä olisi ollut otollinen ja Agnesinkin

noudatettava, alkoi Hannu tyytyväisenä astella edes takaisin

ahtaassa kammiossa. Hänen kylmäkiskoisessa käytöksessään oli jotakin

kummallista. Hän ei näyttänyt selvästi käsittävän asemaansa tai,

jos hän käsitti, näytti hän aikaa sitten jo odottaneen kaikkia

tulemuksia. Hänen ainoa huolensa näytti nyt olevan, kuinka hän saisi

Agnesin rauhoittumaan.

"Ei teidän tarvitse peljätä, neiti Agnes", sanoi hän oltuaan hetken

ääneti. "Ei kreivi Egmontin tila entisestään huonone. Pahinta, mitä

hänelle voi tapahtua, on se, että he tappavat hänet, ja sen he,

luullakseni, tekevät aivan pian. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin

olenhan noihin seikkoihin tottunut. Olen istunut melkein kaikissa

Alankomaitten vankikopeissa, vaan en ole nähnyt ainoatakaan, jossa

olisin pysynyt tallella. Tämä kurja karsina on kai pahempi kuin

kaikki muut! Mutta jos niin täytyy olla, ja täytyyhän ennemmin tai

myöhemmin niin olla, tahdon mieluummin kuolla jalossa yrityksessä

kuin joutua kiinni ryöstöretkellä ja menettää henkeni kuin rosvo.

Mutta teille he eivät saa tehdä mitään pahaa. Haluaisin nähdä sen

miehen, joka julkeaisi katkaista hiustakaan noin armaasta päästä.

Minä seison vieressänne, neiti Agnes, ja jos tarvitsette minua, niin

lausukaa vain yksi sana, ja tämä tikari tekee tehtävänsä, vaikka se

tapahtuisikin viimeisen kerran."

Hän avasi kaapunsa. Sen alta välkkyi rautapaita ja vyö, johon oli

pistetty hirmuinen tikari. Mutta Agnes pudisti päätään, katseli häntä

nöyrin, lempein silmin ja sanoi:

"Ei, Hannu. Teidän ei tarvitse ryhtyä väkivaltaan, ei minun eikä

itsennekään tähden. En jaksa kuulla teidän puhuvan, että surmaatte

lähimäisiänne niinkuin metsän petoja. Teidän täytyy muistaa, että ne

ovat ihmisiä niinkuin tekin."

"Ne ovat kuitenkin joskus sangen kiusallisia", mutisi Hannu.

"Syynä alakuloisuuteeni", lisäsi Agnes, "ei ole pelko siitä, että

joku vaara voisi minua kohdata. Luulen voivani ilolla kestää

kidutusta ja kuolemankin pyhän asiamme edestä; ainakin henki on

altis, jos liha onkin heikko ja minut kenties saataisiin pakotetuksi

puhumaan tai tekemään sellaista, jota kaiken elinaikani katuisin.

Tämä on syynä pelkooni ja antakoon Herra minulle voimaa kestää

loppuun asti."

Hän vaikeni hetkeksi. Puna, joka hehkui hänen poskillaan, osoitti

että hän selvästi ymmärsi, mitkä vaarat häntä odottivat. Hannu

katseli häntä kummastellen; hän ei näyttänyt käsittävän mitä toinen

tarkoitti.

Arvattavasti Agnes huomasi tämän, sillä hän lisäsi kohta:

"Me -- ainakin minä -- joudumme inkvisitsionin käsiin. Sitä olen

kauvan aavistanut. Olen jo kuullut ja nähnyt niin paljon tämän

hirmulaitoksen tekoja, etten voi olla epätietoinen siitä, mikä minua

odottaa. Ja voi, kuinka kauheata, jos sen uhkaukset ja kidutukset

pakottavat minua kieltämään Vapahtajani! Mitä Maria sanoisi, mitä ne

monet, jotka vielä horjuvat kahden eri uskon vaiheilla ja joihin yksi

huono esimerkki vaikuttaisi enemmän kuin kymmenen hyvää? Oi Jeesus!

anna minulle voimaa kärsiä Sinun tähtesi ja uljaasti tunnustaa Sinut

vihamiestesi edessä, että jaksaisin kantaa Sinun ristiäsi, milloin

vain Sinun kunniasi sen vaatii. Sillä joka Sinut kieltää ihmisten

edessä, hänet Sinä kiellät Isäsi edessä."

Agnes oli langennut polvillensa pöydän eteen ja peittänyt kasvot

käsiinsä. Hannu katseli häntä ihmetellen ja huolestuneena:

"Ah", huokasi hän, pudistaen päätään ja pyyhkien kyyneltä silmästään,

"hänellä on toiset syyt, joitten vuoksi hän puolustaa meidän

asiaamme, ja kenties nämä syyt ovatkin paremmat kuin meidän."

Hannu vaikeni äkkiä, kun sen oven takaa, josta mentiin isompaan

huoneeseen, ja jonka he ensin olivat huomanneet lukituksi, kuului

kolinaa. Hannu kuuli sieltä ääniä samalla kun avainta väännettiin

lukossa. Hän hyppäsi oven eteen ja huusi Agnesia, joka vielä oli

polvillaan.

"Neiti Agnes, he tulevat! Älkää salliko heidän tavata teitä tuossa

asennossa. Istukaa tuolille ja olkaa niin rauhallinen kuin suinkin

voitte. Kyllä me tästä pulasta vielä selviämme."

Agnes katsahti ylös ikäänkuin hän ei oikein olisi tietänyt, missä hän

oli. Tuokion kuluttua hän kuitenkin tointui ja istui tuolille. Hänen

kasvonsa olivat aivan tyynet ja niissä kuvastui melkein iloa, kun hän

kuiskasi:

"Antaa heidän tulla!"

"Astukaa sisään, hyvät herrat!" sanoi Hannu, kun kopina ovella oli

hetkeksi tauonnut. Hän oli vetänyt kaapunhytyrän päähänsä ja seisoi

keskellä huonetta, kädet ristissä, pää alaspäin taivutettuna ja niin

arvokkaan näköisenä kuin ainoastaan hurskas pappi voi olla.

Ovi aukeni ja vahva valovirta tulvasi kammioon.

"Täältä löydämme suden ja karitsan yhdessä", lausui ääni, jonka he

molemmat tunsivat sen upseerin omaksi, joka portailla oli laskenut

heidät menemään.

Hän astui sisään, eräs outo rinnallaan, ja heitä seurasi kymmenkunta

sotamiestä. Vieras oli lyhyt, laiha ja varreltaan ikäänkuin

surkastunut. Ainakin tekivät hänen pyöreät olkapäänsä ja vääristynyt

selkänsä hänet vanhemman näköiseksi kuin hän oli. Hänen kasvoistaan

päättäen, jotka olivat säännölliset ja tavallaan miellyttävät, oli

hän neljän- viidenkymmenen vuoden tienoilla. Ne olivat päivettyneet

ja täynnä syviä vakoja, joita joko palavat intohimot tai kova työ

olivat uurtaneet. Suiposta parrasta ja puvusta päättäen oli hän

espanjalainen. Upseeri kohteli häntä nöyrästi ja kunnioittavasti

kuten ylhäistä.

Kammioon tultuaan katseli hän ensin Hannua, sitten Agnesia

kylmäkiskoisesti ja terävästi. Sitten hän kääntyen upseeriin sanoi

sujuvalla hollannin kielellä, hienon hymyn väreillessä hänen ohuilla

huulillaan:

"Nämäkö ne kreivi Egmontin molemmat pelastajat ovat?"

"Niin, herra inkvisiittori. Sotamiehet, tarttukaa tuohon mieheen ja

sitokaa hänet!"

"Takaisin!" huusi Hannu varoittavalla äänellä ja kohotti kättään

torjuakseen sotamiehiä. "Älkää sattuko Herran voideltuun!" Sitten hän

kääntyi upseeriin päin ja sanoi ylpeästi:

"Haluaisin tietää, herra kapteeni, millä oikeudella te uskallatte

tehdä väkivaltaa pyhän veljeskunnan miehelle, jota jo on häiritty

hänen pyhissä toimissaan. Onko veljeskuntamme siis käynyt niin

voimattomaksi, ettei se teidän luullaksenne enää kykene rankaisemaan

kirkon kovakorvaisia, ynseitä lapsia?"

Sotamiehet peräytyivät, kun he näkivät munkin liikkeen, ja

upseeriakin näytti miehen kopea käytös hämmästyttävän. Inkvisiittori

kosketti hiljaa hänen kättään ja astuen eteenpäin kysyi nöyrällä

äänellä:

"Mikä syy on teidän valitukseenne, pyhä isä?"

"En tiedä, oletko sinä pyhän kirkkomme lapsi vai oletko sinä joku

filistealainen", sanoi Hannu, joka ei ollut kuullut vieraan nimeä,

"mutta jos sinussa on hiukkasenkin sitä kunnioitusta, jota pukuni

ja virkani pyhyys vaatii, -- ja puvustasi päätän, että sinä tulet

siitä maasta, jossa harha-uskon syntitulva ei vielä ole ihmismielistä

kokonaan huuhtonut pois hurskautta, vaan jossa vielä muistetaan,

että meillä on hallussamme taivaan valtakunnan avaimet -- jos armaan

äitimme Kirkon menestys on sinulle kallis, niin käske noitten

Belialin poikain laskea meidät menemään ja suo minun ja tyttäreni

mennä toimeemme."

"Kummallista olisi, isä, että teidät on pidätetty, elleivät teidän

toimenne olisi epäilyttäviä. Kuinka tulette näin öiseen aikaan tähän

kartanoon ja tähän kammioon?" kysyi vieras äänellä, jossa usko ja

epäusko taistelivat.

"Luonnollinen ihminen ei ymmärrä asioita, jotka ovat Spiriti Dei"

[s.o. Jumalan hengen omia. -- Hannun olisi oikeastaan tullut sanoa:

Spiritus Dei.], sanoi Hannu vakavasti eikä huomannut, että virhe

hänen latinaisessa lauseessaan nosti hymyn kysyjän huulille. "Olin

aikonut saattaa oppilapseni ylikerroksen vähäiseen kammioon, jossa

meidän piti viettää muutamia hetkiä hartauden harjoituksessa ja

me olimme tähän saaneet hänen isänsä luvan, mutta tähän kamariin

tultuamme huomasimme äkkiä ovet suljetuiksi. Katsokaa itse, että

olemme tehneet näin hänen isänsä, kartanon hoitajan suostumuksella",

ja hän näytti pääsylippua, jonka Agnes sitä ennen oli jättänyt hänen

haltuunsa.

Vieras katseli tätä nopeasti ja sanoi, ystävällisesti kääntyen

Agnesiin: --

"Ja oletteko te niin hurskas ja innokas pyhän kirkkomme tytär, että

te luovutte yölevostanne, viettääksenne aikaanne rukouksissa?"

Agnes silmäili tyynesti kysyjää ja sanoi:

"Ei, en ole."

Inkvisiittori katseli ensin häntä, sitten Hannua.

"Tyttäreni, tyttäreni! mitä tuo tietää?" sanoi Hannu nuhtelevalla

äänellä, koettaen kasvojensa eleillä antaa Agnesille mitä selvimpiä

viittauksia siitä, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.

Mutta Agnesilla ei näyttänyt olevan halua siihen. Hän pudisti

päätänsä ja sanoi:

"En ole teidän enkä kirkon tytär. Paitsi tämän kartanon hoitajaa ei

ole kuin yksi ainoa, jota sanon isäkseni."

"Herra", sanoi Hannu nopeasti, koskettaen inkvisiittorin käsivartta,

"pyydän teitä, älkää viivyttäkö meitä kauvempaa. Tämä nuori tyttö

on saanut päähänsä joitakin kirottuja harhauskoisia ajatuksia ja

palauttaakseni hänet näiltä harhateiltä, aijoin tänä iltana puhella

hänen kanssaan. Lähtekäämme pois ja minä panen alttiiksi Kerj --

sieluni siitä, että Kirkko vielä hänestä saa yhtä kuuliaisen ja

hurskaan lapsen kuin minä itsekin olen."

"Kyllin jo tuollaisia kujeita, Yonker Galama!" sanoi vieras ankarasti

ja katseli tarkasti valepukuista munkkia kasvoihin, "älkää enää

saastuttako pyhää pukua, jota kannatte. Tunnemme sekä teidät, että

teidän aikeenne niin hyvin, etteivät ne tarvitse tarkempaa selitystä.

Sotamiehet, sitokaa tuo hurskas isä, mutta varokaa, ettei hänellä ole

aseita yhtä liukkaita ja viekkaita kuin hän itse on. Ja viekäämme

kauniisti tämä karitsa täältä. Me saatamme hänet sellaiseen paikkaan,

jossa hänellä on hyvä tilaisuus kääntyä, jos kirottu harhausko

todella on häneen juurtunut."

Hannu seisoi hetken aikaa ällistyneenä ja tarkka katselija olisi

havainnut, että hänen muotonsa muuttui. Ensi työkseen hän tarttui

tikariinsa, mutta huomattuaan, ettei tuosta olisi mitään apua, pani

hän kätensä ristiin rinnalleen ja lausui:

"Ottakaa minut! Olen rauhan mies, enkä sodan. Fiat voluntas tua!"

(Tapahtukoon Sinun tahtosi.)

Sotamiehet astuivat Hannua kohden, tapparat tanassa, ikäänkuin

hänellä olisi ollut yhtä monta kättä ja asetta kuin heillä. Samalla

ilmoitti kapteeni, että Agnes oli hänen vankinsa. Sotamiehet

piirittivät molemmat ja joukko aikoi juuri lähteä liikkeelle ja

jättää huoneen, kun ulkoapäin kuuluva melu kiinnitti kaikkien huomion.

Vlossertin ääni, joka kuului kovalta ja kiivaalta, käski vartian

sillä ovella, josta molemmat vangitut olivat tulleet kammioon, avata

ja laskea hänet sisään. Vartia kuului ensin kieltävän, mutta kohta

jälkeen lensi ovi auki ja kartanonhoitaja syöksi sisään, punaisena

viinistä ja kovin kiihtyneenä. Mutta kun hän näki edessään joukon,

tyttärensä senaikuisissa kirjavissa vaatteissa, ja sotamiesten

välkkyvät miekat hänen ympärillään, munkin, jonka kädet olivat

köytetyt selän taa ja ennen kaikkea pienen inkvisiittorin, jonka hän

aivan hyvin tunsi, horjahti hän taaksepäin ja etsi tukea ovenpielestä.

"Mitä! herjetkää, herra inkvisiittori!" huusi hän vapisevalla

äänellä. "Onko siis totta, että te viette pois minun Agnesini? Agnes!

Agnes! Tähänkö siis on jouduttu? Oi Jumalan pyhä äiti!"

Ja vilpittömän surun vallassa peitti hän kasvonsa käsillään. Hänen

mielensä tyyntyi kuitenkin heti ja kääntyen inkvisiittoriin, joka

katseli häntä tiukasti, lausui hän nuhtelevalla, vaikka nöyrällä

äänellä:

"Oli sekin aika, jolloin te mieluummin olisitte vapauttaneet kuin

vanginneet tyttäreni. Eikö teidän kiitollisuutenne kestänytkään sen

kauemmin?"

"Sellainen aika oli", vastasi inkvisiittori, "mutta se on mennyt".

Vlossert peräytyi pienen miehen kylmäkiskoisen katseen edessä; mutta

kun hän näki tyttärensä, joka seisoi sotamiesten keskellä, pää

puoleksi käännettynä isästä pois, näytti hänen rohkeutensa vielä

kerran heränneen, sillä hän sanoi:

"Minkä syytöksen nojalla tyttäreni joutuu vankeuteen, herra

inkvisiittori? Voitteko näyttää minulle jonkin hallitusvallan

vahvistaman vangitsemiskäskyn? Sillä te tiedätte aivan hyvin, että

minun, kun sain tehtäväkseni hoitaa tätä kartanoa, piti vannoa, etten

sallisi panna ketään kiinni sen seinien sisäpuolella ilman laillista

käskyä, eikä tätä valaa, minun tietääkseni, ole koskaan julistettu

mitättömäksi."

"Ei minunkaan tietääkseni", vastasi inkvisiittori, vetäen

povitaskustaan paperin. "Mutta tästä te näette, että minulla on

laillinen käsky ottaa kiinni neiti Agnes Vlossert ja Yonker Karel

Galama, jotka yhdessä muitten kanssa ovat solmineet salaliiton Hänen

Ylhäisyyttänsä herttuaa vastaan, pelastaakseen erään tämän linnan

vangeista, kreivi Lamoral Egmontin."

Ja pieni mies iski silmänsä onnettomaan kartanon hoitajaan, joka piti

paperia vapisevassa kädessään.

"Galama!" toisti hän koneellisesti. "Galama! Uskaltaisiko hän tulla

tänne sellaisissa aikeissa?"

Vähän aikaa näytti hän ällistyneeltä ja silmäys, jonka hän loi

sotamiehiin, oli aivan tylsä. Mutta äkkiä astui hän heitä kohden,

hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti:

"Pyhän haltijaemomme St. Gudulan kautta! Tässä on varmaankin joku

erehdys. Galama? Tuo paksu, lihava munkki ei ole sisareni poika. Hän

käy vasta kahtakolmatta ja tuo -- mitä, se on Ha --."

"Niin, poikani", sanoi Hannu, keskeyttäen hänet parhaaseen aikaan,

"näetkö kuinka nuo sotamiehet hätyyttävät sinun rippi-isääsi? Sano

heille, mihinkä pyhään veljeskuntaan minä kuulun ja laske minut heti

vapaaksi."

Taitavimmankin maalarin olisi ollut sangen vaikea kuvata kartanon

hoitajan kasvoja, kun hän kuuli nämä sanat. Kului muutama

silmänräpäys, ennenkuin hän tajusi, että Hannu oli Galaman sijaisena,

ja hän ennätti tointua hämmästyksestään. Mutta sitten heräsi hänessä

ääretön vimma. Heristellen nyrkkiänsä Hannulle, puhui hän käheällä

äänellä:

"Kolmesti kirottu sinä ja sinun herrasi! Kauheimmat rangaistukset

kohdatkoon sinua tässä ja toisessa maailmassa, sinä pääkapinoitsija,

sinä kyykäärme! Eikö siinä kyllin, että minä olen elättänyt ja

holhonut sinun herrasi sisarta, tarvitsiko hänen vielä lähettää sinut

viettelemään minun hurskasta tytärtäni ja houkuttelemaan häntä siihen

perikatoon, johon itse olet sovelias joutumaan?"

Viimeinen syytös näytti kipeästi koskevan Agnesia. Hän ei näyttänyt

kestävän sitä ajatusta, että hän oli pettänyt isäänsä, sillä kun nuo

sanat lausuttiin, loi hän surullisen silmäyksen isäänsä Ja peitti

kasvonsa käsillään. Toinen ilmeisesti ymmärsi tuon liikkeen, sillä

hän kysyi vapisevalla äänellä:

"Kuinka, Agnes, eikö hän ole sinua pettänyt? Onko tyttäreni

vapaaehtoisesti ruvennut liittoon isäänsä vastaan hänen ja kuninkaan

vihamiesten kanssa? Sano, että sinä luulit häntä isä Florisziksi,

sano, ettei sinulla ollut mitään pahoja aikeita!"

Kun Agnes nyyhkyttäen ja kasvojaan peittäen seisoi siinä eikä

uskaltanut katsoa isäänsä ja tämä sydäntä särkevällä äänellä kysyi

uudelleen samaa asiaa, kuului portailta melua ja naisen ääni kysyi

kiivaasti:

"Missä hän on? Oi, sallikaa minun nähdä häntä! Agnes!"

Inkvisiittori rypisti otsaansa. Mutta ennenkuin hän ehti sulkea

vähäisen kammion avoimen oven, syöksi Maria sisään, hiukset hajallaan

pitkin selkää ja kasvot kalman kalpeina. Kun hän huomasi joukon

edessään -- kartanonhoitajan, jonka kasvot olivat luonnottomasti

vääntyneet, inkvisiittorin, jonka hän aivan hyvin tunsi, ja armaan

Agnesinsa sotamiesten keskellä -- jäi hän hetkeksi seisomaan ja

painoi kättään otsaansa vastaan. Sen jälkeen huusi hän kimeästi:

"Oi Agnes! se on vihdoin tullut!" ja riensi serkkunsa syliin,

sotamiehistä huolimatta, jotka olivat niin hämmästyneitä, etteivät

he ensinkään estäneet häntä. -- Ja oven suussa seisoi toinen munkki,

joka pilkallisella hymyllä katseli tätä kohtausta.