Kerjäläisten pesä.
Meidän tulee nyt palata ravintolaan, jonne Blois de Treslong ja Hannu
olivat jääneet. Ravintolan isäntä, joka salaa puolusti Kerjäläisiä
ja prinssiä, antoi näille usein hyödyllisiä tietoja. Siitä hyvästä
Kerjäläiset eivät koskaan häntä rasittaneet, vaan suojelivat
häntä, samalla kun he olivat kovana vitsana kaikille isännille,
jotka siitä syystä, että pelkäsivät joko tuota laitonta joukkoa
tahi espanjalaisten kostoa, eivät ottaneet noudattaakseen hänen
esimerkkiään.
Heti kun molemmat ratsumiehet olivat kadonneet näkyvistä, palasi
Hannu talliin, missä hän alkoi sovitella hevosensa satulavöitä ja
tarkastaa pistolejaan, mutisten itsekseen:
"Mikä pahankurinen elukka tuo oli! Olen aina luullut itseäni
tavallisen hyväksi ratsumieheksi; mutta saakeli soikoon! sillä ei
olisi kukaan muukaan ratsastanut. Eipä tuo Block-velikään kyennyt
sitä ohjaamaan -- sillä siitä päästään. Missähän herra Treslong
lienee? Ei suinkaan hän vielä ole lähtenyt; -- toivon, ettei hän
palaa Rookery'yn ilman minua, sillä yksin en ainakaan sinne osaa."
"Hannu! Hannu!" kuului Treslongin kuiskaava ääni.
Hannu katseli joka taholle, mutta ei keksinyt ketään, kunnes hän
kuultuaan uudestaan mainittavan nimeään, äkkäsi katossa aukon, josta
tikapuita myöten pääsi heinäparvelle. Aukosta näkyivät Treslongin
kasvot.
"Tule tänne niin pian kuin pääset. Meitä ei saa kukaan nähdä emmekä
saa täältä lähteä ennen pimeän tuloa. Olisi parempi, jos ottaisit
satulan kokonaan pois hevosen selästä."
Hannu totteli näitä käskyjä ja oli pian ylhäällä herran vieressä,
joka oli tehnyt itselleen heinäkasaan sangen mukavan sijan. Hän
kutsui Hannua istumaan viereensä kallistelemaan viinipulloa, jonka
sisällöllä hän itse valeli kurkkuaan. Samalla kuului kaukaista
kellojen kilinää.
"Kuuletko tuota?" sanoi Treslong; "nuo kellot varoittavat minua
lähtemästä ennen pimeää. Ne kuuluvat eräänlaisista sotaväen
vaunuista, ja aivan luultavaa on, että näitä johtaa joukko
vakoilijoita, jotka kenties seuraisivat meitä piilopaikkaamme. Mutta
mistä olet noin komean hevosen hankkinut, häh?"
"Niin, se onkin todella komea, Teidän Armonne", sanoi Hannu
mielissään, "mutta se on virmapäinen otus, sen voin vakuuttaa; harva
mies sen selässä pysyy".
"Sitä minäkin ajattelin", sanoi Treslong vakavasti, "kun tänään
näytit ratsastustaitoasi pihamaalla".
"Se oli Blockin hevonen eikä minun", vastasi Hannu viattomasti;
"se on vanha koni; mutta pahaksi onneksi satula pääsi irti ja minä
luiskahdin maahan. Ei sitä voi verratakaan minun hevoseeni."
"Vai niin!" vastasi Treslong; "minä luulin sitä pahankuriseksi
elukaksi, jolla ylipäänsä ei kukaan voisi ratsastaa".
Hänen silmissään oli ivallinen tuike, kun hän katseli Hannua, ja tämä
näytti varsin ällistyneeltä, huomatessaan, että toinen oli kuullut,
mitä hän oli itsekseen puhunut. Treslong nauroi, mutta lausui
ystävällisesti:
"Älä ole milläsikään, Hannu. Et sinä pudonnut sentähden että olit
taitamaton ratsastaja; ei suinkaan. Hevosen eleistä päätin, että
Block, tai mikä hänen nimensä lienee, oli tahtonut tehdä sinulle
tepposet ja pistänyt satulan alle pähkinän, jonka kalvamista hevonen
ei voi kärsiä. Silloin minä, kun hevonen tuotiin takaisin tänne,
käskin isännän toistaa saman tempun, ja sinä näit, että Block sai
kokea samaa kuin sinäkin." -- "Kyllä minä vielä maksan hänelle
takaisin tämän ketun koukun", arveli Hannu.
Samassa kuului liikettä seinän puolelta ja heti sen jälkeen tuli
tallin takana sijaitseva piha täyteen valjastamattomia, yhteen
sidotuita hevosia, joita viisi kuusi rakuunaa talutti.
"Mikä vahinko", kuiskasi Treslong, "etten tuosta tiennyt mitään! Jos
tänä iltana olisimme olleet Dirk's Castlen tykönä, olisimme käyneet
noitten poikien kimppuun matkalla -- heillä on varmaan hyvät rahat
myötänsä -- ja tappaneet heidän hevosensa, sillä ne ovat aiotut
sotaretkelle Frislantia vastaan."
Dirk's Castle oli toinen Kerjäläispesä vähän matkan päässä nykyisestä
Waterloosta ja siellä heitä kävi kosolta.
"Minun luullakseni ei tänä yönä enää saada mitään aikaan", arveli
Hannu. "Oletteko, herra, koonnut kaikki Kerjäläiset Rookery'yn?"
"Melkein kaikki ovat siellä saapuvilla huomenna", vastasi Treslong;
"mutta minusta se ei kelpaa muuksi kuin varastopaikaksi. Se on liian
lähellä Brüsseliä, ja minä luulen että sitä jo epäilläänkin. Meidän
täytyy olla varoillamme. Kuinka Yonker Galaman ja sinun laitasi
viimeaikoina on ollut? Oletteko olleet suurissa vaaroissa?"
"Ainoa veri, minkä olen nähnyt kahteen kuukauteen, vuoti
tänä aamuna", vastasi Hannu yhtä tyynesti kuin olisi puhunut
päivällisruuastaan. "Sotilas oli kyllä nöyrä, mutta kapteeni ei
tahtonut olla siivolla, joten mitä muuta saatoin tehdä?" Tästä
jutusta huomasi Treslong, että he olivat seuranneet espanjalaista
kapteenia ja hänen palvelijaansa Gentistä vähäiseen kapakkaan,
alottaneet siellä riidan näiden kanssa, sitoneet palvelijan ja
panneet hänen suuhunsa kapulan, sillä välin kun kapteeni, joka, kuten
Hannu sanoi, ei tahtonut olla siivolla, tapettiin tai haavoitettiin
kuolettavasti. Näiltä olivat he riisuneet vaatteet, pukeneet itse ne
ylleen ja valepuvussa jatkaneet matkaansa. Näin täytyi jaloimpainkin
miesten usein vuodattaa lähimäistensä verta ja vasten tahtoaan
käyttää keinoja, joita heidän sydämensä inhosi. Yonker Galama
olisi tahtonut vain vangita nuo kaksi miestä, mutta Hannu, joka
suoriuduttuaan sotamiehestä oli tulistunut kapteenin vastarinnasta,
menetteli tämän suhteen tavalla, joka oli enemmän hänen raaemman
luonteensa mukaista.
Heidän vielä tästä puhellessaan kuului tallin ovi aukenevan ja
ääniä kajahti ylös parvelle. Treslong viittasi Hannua olemaan vaiti
ja ryömi aukolle, jonka hän varovaisuuden vuoksi oli sulkenut,
vedettyään ensin tikapuut ylös. Hän avasi luukkua noin tuuman verran
ja katsoi alas. Vaikka tallissa oli jokseenkin pimeä, erotti hän
isännän, joka puheli kolmen miehen kanssa; näillä oli väljä viitta
yllään ja espanjalaisen rakuunan kypäri päässä.
"Te näette, isäntä", sanoi eräs, joka näytti olevan rakuunien
päämies, "ettemme tänä iltana enää ennätä Brüsseliin, sillä sinne on
vielä seitsemän peninkulmaa ja me olemme jo kulkeneet hyvän matkan.
Paitsi sitä sataa ja on pimeä. Teidän täytyy tähän talliin laittaa
tilaa hevosillemme, ja niitten miesten, jotka eivät ole vartioimassa,
täytyy saada maata teidän heinäparvellanne. Olkaa huoleti, he eivät
vahingoita teitä millään tavalla."
"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi isäntä, "käyttäkää parhaaksenne
kaikkea mitä minulla on. Hevosille on tilaa tässä, kuten itse näette.
Ne miehet taas, jotka eivät ole vartioimassa, saavat kyllä maata
ullakolla, mutta heillä ei ole siellä heinän kortta panna allensa.
Luhta on vielä niittämättä eikä minulla ole heiniä kuin sen verran,
että kaksi kolme hevosta niillä elää pari päivää, ja ne ovat tuolla
vajassa."
"No, maatkoot sitten etuhuoneessa. Mutta toimittakaa meille erityinen
huone, kortteja ja viiniä viljalta!" oli upseerin vastaus, kun hän
jätti tallin.
Treslong kääntyi naurussa suin Hannun puoleen.
"Nyt olemme joutuneet hyvään pinteeseen", kuiskasi hän;
"espanjalaiset ympäröivät huonetta ja me emme pääse ulos. Mitä
tehdään?"
Tähän kysymykseen vastasi isäntä itse, joka tuli heidän luokseen
toisesta, hänen oman kamarinsa puolelle aukenevasta ovesta. Hän
vakuutti heille, että hänen valheensa heinistä oli pelastanut heidät
ja että he kenenkään häiritsemättä saisivat rauhassa levätä. Eivätkä
Treslong ja Hannu olleetkaan kovin pahoillaan siitä, että heidät
näin pakoitettiin yöpymään heiniin, sillä vettä laski pilvistä
virtanaan ja Rookery'yn olisi heillä ollut viiden penikulman matka.
He päättivät vuorottain valvoa. Tällä tavalla kului yö ja kun päivä
koitti, olivat espanjalaiset jo lähteneet tiehensä, tietämättä että
heidän verivihollisensa olivat olleet niin lähellä heitä.
Mutta koska tiet olivat täynnä pienehköjä sotamiesjoukkoja, jotka
kaikki pyrkivät pääkaupunkiin, oli Treslongin mielestä paras odottaa
siksi, kunnes taas tuli pimeä. Vasta silloin tulivat he esille
piilostaan ja kulkivat vähän aikaa samaa tietä, jota Galama oli
matkannut edellisenä iltana. Sitten he kääntyen oikealle poikkesivat
kapealle polulle, joka luikerteli keskellä synkkää metsää ja
jota myöten he hiljaa ja varovasti käyden saapuivat Kerjäläisten
kokouspaikkaan.
Tässä sopinee lausua muutama sana tämän seuran synnystä, jolla on
ollut varsin tärkeä tehtävä Alankomaitten tasavallan perustamisessa.
Olemme nähneet, kuinka kuningas Filipin, kun hän ei enää voinut
vastustaa yleistä mielipidettä, tahtomattaankin täytyi kutsua
kardinaali Granvella takaisin. Mutta aatelismiehet, jotka olivat
toivoneet että inkvisitsioni hänen kerallaan poistuisi maasta,
havaitsi hirveästi pettyneensä. Tosin sen ankaruus vähän höltyi,
mutta se oli kuitenkin olemassa, ja niinkauan ei kansa eivätkä
aateliset voineet elää rauhassa. He päättivät sentähden laatia
anomuskirjeen, jossa hallitsijatarta pyydettiin poistamaan
inkvisitsioni ja antamaan kuninkaan nöyrille alamaisille heidän
vanhat etuoikeutensa takaisin.
Huhtikuun 3:na päivänä v. 1566 noin kolme sataa aatelismiestä,
joitten, johtajina oli Nassaun kreivi Ludvig, Oranian prinssin
veli, ja kreivi Brederode, tuo huoleton ja tuhlaavainen, mutta
urhoollinen ja hyväntahtoinen Hollannin kreivin vanhan heimon jäsen,
vaelsi juhlallisesti Brüsselin linnaan, jossa Parman herttuatar,
neuvosherrat ympärillään, otti heidät vastaan. Anomuskirja luettiin
julki ja aatelismiehet vetäytyivät syrjään suodakseen herttuattarelle
tilaisuuden keskustella neuvonantajiensa kanssa. Tällöin Barlaiment,
hänen uskottunsa, nähdessään että aatelisten komea, sotaisa käytös
oli syvästi vaikuttanut hallitsijattareen, pilkaten lausui nuo
mainiot sanat: "Mitä teidän tarvitsee peljätä, madame? Eiväthän
he ole kuin joukko kerjäläisiä." [Gueux, ranskalainen sana, joka
suomeksi merkitsee kerjäläinen, kulkuri, hylky.]
Tämä lause tuli Brederoden ja muutamien muittenkin korviin ja
painui syvälle heidän mieleensä. -- Kun hallitsijatar 6:nnen päivän
iltana oli antanut kieltävän vastauksen, kokoontuivat aatelismiehet
komeaan, Brederoden omistamaan Culemburgin linnaan viettämään pitoja.
Viinistä kiihtyneenä ja vihoissaan siitä pilkasta, jota hän ja koko
aatelisto olivat saaneet osakseen, nousi aterian päättyessä talon
teräväkielinen ja sukkela isäntä ja ilmoitti vieraille, mikä nimi
heille oli annettu. Kun hän oli päässyt puheensa parhaimpaan kohtaan,
toi hänen juomanlaskijansa hänelle puisen kerjäläispikarin. Tämän hän
täytti viinillä, kohotti sen ja joi sen tyhjäksi, huutaen: "Vivent
les gueux!" (Eläköön Kerjäläiset!)
Tämän maljan johdosta nousi ankara suosiohuutojen ja kätten
taputusten myrsky. Kaikki vieraat tyhjensivät järjestään puupikarin
ja toistivat isännän lauseen. Se muodostui sotahuudoksi, ja
pilkkasanasta tuli uuden liiton nimi. Ja vaikka tämä liitto syntyi
viinin höyryissä ja ensi alussa sai virikettä perustajainsa
malttamattomasta, usein hurjastakin innosta, kasvoi se kuitenkin,
kypsyi ja voimistui. Ja muutaman vuoden kuluttua siitä oli sukeutunut
hirveä jättiläinen, joka vastusti Albaa maalla ja merellä ja oli sitä
hirveämpi, kun se, arabialaisten tarujen haltijan tavalla, harvoin
oli näkyvissä, mutta jakeli iskujaan siellä, missä vähiten odotettiin.
Kuten alussa olemme maininneet, pakeni osa näistä aatelismiehistä,
kun Alba tuli maahan, ja toinen osa yhtyi sissikunniksi, jotka
säilyttivät vanhan Kerjäläisnimen. Moni sissi otti kuitenkin tämän
nimen voidakseen mukavammin ryöstää ja riistää, mikä ei kummastuttane
ketään, joka tuntee maan silloisen tilan. Kaikesta huolimatta
hyödyttivät he suuresti vapauden asiaa sillä, että sieppasivat pois
kirjeitä ja sotavaroja ja toivat alati prinssille tietoja kaikesta,
mitä tapahtui.
Alba ja hänen apulaisensa ponnistivat kaikki voimansa hajoittaakseen
näitä sissikuntia, ja heillä oli osaksi menestystä; mutta
päämääräänsä he eivät saavuttaneet: heidän ei onnistunut saada
haltuunsa prinssin salaista kirjevaihtoa. He saivat kyllä joskus
käsiinsä kirjeitä, mutta näissä oli ajatus niin peitetty ja nimet
niin epämääräiset, ettei niistä saatu mitään selvää. Herttua,
jesuiitat ja inkvisitsioni olivat tuskissaan. He tiesivät, että
asia tapahtui melkein heidän silmäinsä edessä, mutta eivät saaneet
syyllistä kiinni. Niin valppaita ja tarkkoja olivat nuo muuten
huolettomat ja hurjapäiset Alankomaitten vallan ensi perustajat,
joitten kokouspaikassa nyt aiomme käydä ystäväimme Treslongin ja
Hannun seurassa.
Vaikkei vielä ollut myöhäistä, vallitsi metsässä jo täysi hämärä.
Taivas oli pilvessä eikä kenenkään, joka ei hyvin tuntenut seutua,
ollut mahdollista osata perille taajan varvikon lävitse, jota ei
ihmisjalka koskaan näyttänyt särkeneen. Mutta nuo kaksi miestä
osasivat tiensä aivan täsmälleen.
Treslong kulki edellä, Hannu perässä, ja näin etenivät he varovasti,
mutta nopeaan. Muutamin paikoin täytyi heidän työntää syrjään ne
oksat, jotka sulkivat heiltä tien, toisin paikoin saivat he polvia
myöten kahlata jonkun lätäkön tai suorämeen läpi ja välistä näytti
siltä kuin he ainoastaan miekalla saisivat tien auki itselleen,
kunnes he jollakin äkkikäänteellä taas pääsivät polulleen.
Heidän näin kulkiessaan, kaikui metsässä yhtäkkiä pöllöhaukan käheä
kirkuna, ja lehdistä kuului kahinaa ikäänkuin olisi säikähtynyt
lintu paennut pesästään. Treslong oli tuskin kuullut tuon äänen kun
hän sovitti sormet huulilleen ja vastasi samanlaisella kirkunalla,
jonka jälkeen hän seisahtui kuuntelemaan: Tuokion kuluttua astui
pari askelta heistä, suuren puun takaa esille musta haamu, joka meni
Treslongia vastaan ja kuiskasi:
"Kuka teidän kanssanne on?"
"Tuttavasi, Jonathan, -- Musta Hannu", vastasi Treslong.
"Hyvä!" sanoi haamu tyytyväisellä äänellä ja tarttui Hannun käteen
sydämellisesti sitä puristaen. "Kuinka sinä jaksat, Hannu? En ole
nähnyt sinua moneen aikaan."
"Pöllö on mainion hyvä tänä iltana", sanoi Hannu katellen
sydämellisesti vartiaa, jota oli kutsuttu Jonathaniksi. "Missä hän
on?"
"Pohjoispuolinen istuu tuossa puussa. Tänä iltana se on Tuomas."
Treslong ja Hannu astuivat nyt eteenpäin. Noin sadan askeleen
päässä kohosi tumma, epäselvä kasa, joka näytti vanhalta rauniolta,
varvikon keskellä sellaisella paikalla, josta kaikki suuremmat
puut olivat hakatut pois tahi jossa sellaisia ei koskaan ollut
kasvanutkaan. Se oli Rookery. Noin kolmesataa vuotta sitten oli
se ollut erään rosvoritarin linna; hän oli tehnyt metsässä paljon
väkivaltaa ja joko juonilla tai väkisin vienyt monta ihmisraukkaa
linnansa vahvain muurien sisään. Näistä ei enää ollut pystyssä kuin
kaksi ja nekin olivat ylhäältä murenneet ja hajoamaisillaan. Kivet
ja muurisora peittivät paikan lavealta; kaikkialla kasvaa rehoitti
tiheästi seiniläitä ja pensaita. Pohjoinen ja itäinen seinä, jotka
olivat monen jalan vahvuiset, sekä yksi torni, jonka alkuperäisestä
korkeudesta oli enää vain puolet jäljellä, -- siinä koko tuo ennen
varsin komea linna; mutta eipä koskaan sen mahtavuudenkaan aikana sen
asukkaat tuottaneet sille niin suurta mainetta ja kunniaa kuin nyt,
kun sen rauniot suojelivat miehiä, jotka rappiotilasta kohottivat
isänmaansa kunniaan, vapauteen, onnellisuuteen.
Varovasti hiipien raunion ulkopuolta, suuntasi Treslong askeleensa
pohjoisen seinän keskustaa kohden, pysähtyi erään paikan ääreen,
jonka seiniläät kokonaan peittivät, ja vihelsi hiljaa. Yhtäkkiä
välähti valkeaa seiniläisten välistä ja joku ääni kuiskasi:
"tunnussana!"
Tunnussana lausuttiin, valkea katosi ja molemmat miehet astuivat
muurin aukosta pitkään kapeaan käytävään työntäen seiniläitä
tieltään. Siellä kohtasi heitä mies, joka oli näyttänyt tulta, ja
kätteli sydämellisesti vastatulleita.
"Oletteko pannut uutta tulilankaa ruutihautaan?" kysyi Treslong
vahtimieheltä.
"Olen niinkin, Teidän Armonne, ja minä luulen, että sillä saa
viskatuksi koko rykmentin espanjalaisia takaisin Espanjaan, jos he
yrittävät tulla tänne. Vieläkö odotetaan ketään?"
"Vielä kahta: Yonker Galamaa ja toistakin toveria."
Treslong asteli eteenpäin, ja käytävän päähän päästyään hän kumartui
ja hapuili vähän aikaa lattiaa. Yhtäkkiä näytti permanto aukeavan
heidän allaan ja luolan pohjasta nousi valotulva ja kuului naurua
ja hälinää. Treslong astui nyt tikapuita pitkin alas ja Hannu, joka
noudatti hänen esimerkkiään, otti huolekseen heti sulkea tukevan
laskuoven ja teljetä sen.
He olivat nyt tulleet pitkähköön, nelikulmaiseen holviin. Se oli
entisaikoina ollut linnan vankikammio. Vahvoja rautarenkaita oli
vieläkin seinissä. Holvi oli osaksi tornin alla ja Kerjäläiset
olivat siihen sijoittaneet ruutihaudan sillä tavalla, että jos holvi
räjähti ilmaan, täytyi torninkin välttämättä murtua murskaksi. Mutta
siellä oli vielä toinenkin pienempi holvi, jonka suu oli peitetty
samettivaatteella; sen toisesta päästä aukeni ovi pitkään käytävään,
jota myöten pääsi pakoon, jos vihollinen äkkiä karkaisi päälle.
Etumainen holvi oli noin viisitoista askelta pitkä ja kymmentä leveä.
Pari paksua lautaa, joita kannatti kaksi suurta kivimöhkälettä, teki
pöydän virkaa keskellä luolaa. Sen kummassakin päässä riippui katosta
lamppu, joka näytti olevan kotoisin jostakin kirkosta.
Sillä puolen pöytää, joka oli tikapuitten lähellä, istui viisi
miestä, jotka iältään olivat noin neljän- ja kuudenkymmenen vuoden
välimailla ja näyttivät sangen vakavilta ja totisilta. Kahden
ystävämme tulo keskeytti heidän vilkkaan pakinansa. Vastapäätä
heitä nähtiin ihan toisenlainen seura. Siellä oli permanto peitetty
oljilla ja niillä loikoili eri asennoissa kuusitoista kaikenikäistä
ja kaikennäköistä miestä. Tämä joukko olisi vasta kelvannut maalarin
kuvattavaksi! Tuossa venyi hoikka, hienonnäköinen nuorukainen, karkea
maamiehenmekko yllään; tuossa iloinen, punanenäinen sotamies, munkin
kaapuun puettuna ja juoden viiniä hopeisesta suitsutusastiasta,
joka nähtävästi oli kuulunut johonkin alttariin. Yhdessä nurkassa
istui harteva veikko, haarniskaansa kiillottaen; tätä varten oli
hänellä kalkkia ja vettä astiassa, josta ennen oli kastettu lapsia;
toisessa nurkassa makasi syvässä unessa mies, jonka tulipunaiset
posket, epätasainen hengitys ja sidottu otsa osoittivat, että uni oli
haavakuumeen synnyttämää. Hänen vieressään hioi toinen Kerjäläinen
miekkaansa, välittämättä siitä opetuksesta, jonka haavoitetun
esimerkki antoi. Pöytä oli täynnä kaikenlaisia aseita ja niitten
keskellä oli hopeaisia ja muita astioita, joita oli ryöstetty
kirkoista, luostareista ja pappiloista. Valo, joka lankesi tuohon
kirjavaan seuraan ja toisen holvin esirippuun, loihti todella
omituisen, viehättävän näyn katsojan eteen. Suurin osa kulutti
aikaansa pilapuheilla ja kortinlyönnillä.
On selvää, että vastatulleet miehet liittyivät kumpainenkin siihen
seuraan, joka parhaiten vastasi hänen virkaansa ja säätyänsä. Niinpä
Hannukin, tervehdittyään nöyrästi noita viittä miestä tikapuitten
vieressä, meni pöydän alapäähän, jossa hänen hilpeät toverinsa, jotka
näyttivät erittäin suosivan häntä, sydämellisesti, melkein meluten,
ottivat hänet vastaan ja tarjosivat hänelle sijaa keskellään.
"Onko kukaan tuonut uutisia Brüsselistä sillä aikaa kun minä olin
poissa?" kysyi Treslong vanhanpuoleiselta mieheltä, joka oli jalon,
mutta surumielisen näköinen.
"Mikäli tiedän, ei kukaan ole tuonut", vastasi eräs, jonka nimi oli
Verveen, "mutta minun luullakseni ei tarvitse epäilläkään, että
mestaus tapahtuu huomenna tai ylihuomenna. -- Odotin, että teillä
olisi Yonker Galama mukananne. Missä hän on?"
"Hän on lähtenyt Brüsseliin, mutta palaa tänne ennen pitkää. Hän on
hankkinut itselleen espanjalaisen upseerin vaatteet, eikä siis ole
paljon pelkäämistä. Hän voi hankkia meille parhaimmat tiedot, sillä
hän käy Broodhuysissä, jonka hoitaja tyttärineen on hänen tuttavansa,
kuten ehkä tiedätte."
"En luule, että hän näyttäytyy kartanon hoitajalle", sanoi
ensimäinen puhuja; "mutta eikö Yonkerilla liene tietoja prinssistä?
Olen kuullut, että tämä aikoo viedä Frislantiin lisävoimia kreivi
Ludvigille; sillä jos siinä on perää, että Alba itse lähtee sinne,
saa kreivi nähdä kovat. Minä pelkään ettei hän voi mitään Alban
kourissa. Hän on niin nuori ja niin pikainen."
"Se se on, joka pilaa kaikki meidän hankkeemme, ja minä pelkään, että
sen kautta koko asiamme vielä joutuu hukkaan", sanoi maltittomasti
muuan toinen vastapäätä häntä. Hänellä oli sotaisa ulkomuoto, mutta
hänen kasvoistaan näki, ettei hänessä ollut rahtuakaan Treslongin
vankkaa ryhtiä eikä itsenäisyyttä. Vähäpätöisemmistä toimista hän
kyllä kunnolla suoriutui, mutta päälliköksi hän ei sopinut. Hän oli
nuorin vesa von Hagendorp'ien vanhasta suvusta ja oli ollut niitten
liitossa, jotka veivät valituskirjan Margarethalle. "Minä tiedän",
lausui hän, "että kymmenestä maakuntalaisesta yhdeksän julkisesti
menisi prinssin puolelle, jos vain saisimme kelpo kenraalin, jonka
kyky herättäisi luottamusta. Mutta kukapa nyt moittii ihmisiä
siitä, etteivät he tottele meidän kehoitustamme, kun sellaisia
kummia tapahtuu, että vihollinen hävittää itseään puolta suuremman
sotajoukon, kuten tuon kavaltajan Villars'in johdolla kävi."