VI

Vaarallinen kohtaus.

Vanhan tuttavamme Yonker Karelin äkkinäistä ja melkein salaperäistä

ilmestymistä selittääksemme täytyy meidän vähäksi aikaa siirtyä

keittiöön ovesta, jonka hän on jättänyt raolleen.

Jo ennen on mainittu, että alakerroksen läpi ulottui käytävä torilta

takakadulle asti, jakaen Broodhuysin kahteen yhtäläiseen osaan, jotka

poikkikäytävä taas jakoi kahteen puoliskoon. Siitä syntyi neljä

huoneosastoa, jotka olivat pohjoiseen, itään, etelään ja länteen,

kukin ilmansuuntaansa kohti. Pohjois- ja itäpuolisten suojien akkunat

olivat pienelle kadulle päin. Pohjoispuolella oli keittiö ja perheen

huone, idän puolella kolme makuuhuonetta; etelän- ja lännen-puoliset

suojat, jotka olivat torille päin, olivat määrätyt Broodhuysin

palveluskunnan käytettäviksi.

Tästä näkee, että huoneeseen, jossa ylempänä mainittu

kohtaus tapahtui, pääsi kahdesta ovesta, joista toinen aukeni

poikkikäytävälle, toinen keittiöön. Tässä keittiössä Gritta, tuo

sievä, hilpeä ja toimelias palvelustyttö, istui mainitun kohtauksen

aikana kehräten pellavia emännälleen.

"Voi, Gritta, te olette kaunis pikku tyttönen", sanoi saksalainen

sotamies, joka takaovea vartioiden oli astellut edes takaisin ja nyt,

laskien pertuskansa maahan, silmäili keittiön ovesta Grittaa.

"Menkää tiehenne!" vastasi tyttö, pudistaen päätään, "minun ei tee

mieleni haastella noitten teidän kaltaistenne kanssa, joita täällä

vilisee joka paikassa. Äitini oli kunniallinen ihminen ja hän sanoi

minulle aina, että minä olin syntynyt juuri kahdentoista lyömällä,

joka varmasti merkitsee, että olen myöskin kunniallinen."

"Kummallinen sattuma", sanoi sotamies, "minä olen niinikään syntynyt

juuri kahdentoista lyömällä, joten minäkin välttämättä olen

kunniallinen."

"Todellako?" sanoi tyttö, katsahtaen vilkkaasti ylös, "oletteko

myöskin heti pistänyt jalkanne suuhun? Äiti sanoi vain, että tulisin

rikkaaksi, jos niin olisin tehnyt."

"Minä en tosin itse voi siitä sanoa mitään", lausui miekankantaja,

"mutta äitini sanoi minulle, että minä olin pistänyt vasemman jalkani

niin syvälle kurkkuuni, ettei sitä tahdottu isoon aikaan saada irti.

Mutta en enää tarkoin muista koko seikkaa ja nyt en ainakaan enää voi

sitä tehdä."

"Ah, kuinka ihmeellistä", sanoi tyttö kummastellen, "te olette

ensimäinen, jonka kuulen tuota tehneen, ja kuitenkin olen jo monelta

kysynyt. Ja onko teistä todella tullut rikas mies?"

"Onko minusta tullut, häh, Gritta? Katsokaa itse!" sanoi sotamies,

vetäen taskustaan muutamia kultarahoja ja helistellen niitä

käsissään, joka nähtävästi oli yksinkertaisen tytön mieleen. "Ja

parasta näissä kultapenikoissa on se, etteivät ne koskaan vähene.

Mitä enemmän niitä tuhlaa, sitä enemmän niitä karttuu. Mitä te siitä

ajattelette?"

"Niitten laita on siis samoin kuin hyvän emomme Pyhän Gudulan

hiusten", sanoi Gritta, ovea lähestyen, "sillä isä Florisz on itse

minulle kertonut, että ne olivat valmistaneet uuden kuvan hänestä, ja

että hän eräänä iltana vespervirren aikana oli voidellut sen päätä

kalliilla öljyllä, ja toisena aamuna sen hiukset olivat kasvaneet

varpaisiin asti ja nyt ne kasvavat, sanoo hän, kahdesti viikossa.

Minä olen itsekin saanut vähän niitä hiuksia", lisäsi hän, näyttäen

suurenkin aarteen omistajalta.

"Ja suotteko minun nähdä niitä, Gritta", sanoi sotilas, astuen

lähemmäksi.

Ensin ei Gritta ottanut pyyntöä kuulevaan korvaan. Vihdoin hän

sentään suostui ja haki lipasta, jossa hän säilytti kallista

tavaraansa. Mutta kun jo alkoi hämärtää, aikoi hän sytyttää pienen

lampun, ja kun hän nyt lamppu kädessä seisoi pöydän vieressä akkunan

alla, kuuli hän äkkiä naputettavan ruutuun. Hän katsahti ylös,

kirkaisi ja pudotti lampun lattialle.

Sotilas syöksyi pertuska kädessä huoneeseen siinä luulossa, että

saisi lävistää jonkun vihollisen, mutta Gritta kielsi häntä

rupeamasta minkäänlaiseen hullutukseen. Hän oli muka vain polttanut

sormensa, kun aikoi sytyttää lamppua, ja hän luuli, että "vanha

Erkki" oli tehnyt hänelle tämän kiusan. Tämän jälkeen viritti hän

takkavalkeasta vahakynttilän ja haki hetken päästä esille pyhän

Gudulan hiussuortuvan.

Oli kuitenkin selvää, ettei puheenalainen pyhäinjäännös miellyttänyt

rakastunutta sotilasta hetikään niin paljon kuin toisenlaiset

hiukset, jotka olivat hänen saatavissaan. Ainakin hän väitti, että

Grittan omat hiukset olivat noita toisia paljon kauniimmat ja pyysi

saada leikata niistä pienen suortuvan.

"Menkää matkoihinne", sanoi tyttö sivaltaen soturia korvalle, kun

tämä yritti kajota hänen hiuksiinsa. "Olen luvannut pyhällä äidille,

etten siedä kenenkään leikkaavan rahtuakaan hiuksistani, paitsi

yhdellä ehdolla."

"Sano minulle se ehto", lausui sotamies, "ja minä vannon kaikkien

pyhimysten kautta taivaassa, että täytän sen, olkoon se kuinka kova

tahansa."

"Hei, eipä taida auttaa sitä teille mainita", sanoi tyttö pudistaen

päätään, "tiedänhän jo ennakolta, ettei teissä ole sen ehdon

täyttäjää. Te joutuisitte kiinni, jos asia tulisi ilmi, ja sitä en

minä itsekään tahtoisi."

Poikaparka, jonka kunniaan tällä tavalla vedottiin, vannoi pyhästi ja

kalliisti, että hän menisi vaikka kuolemaan tytön tähden.

"No hyvä", sanoi Gritta; "teidän tulee ottaa tämä vahakynttilä ja

tämä kannu, mennä alas viinikellariin suuren tynnyrin luo, jonka

näette perimmäisessä nurkassa, lyödä siihen nyrkillänne kolme kertaa

ja huutaa: 'tule! tule! tule!' Sitten teidän tulee harvakseen laskea

sataan asti ja, jollei mitään tule, laskea kannu täyteen viiniä ja

palata luokseni. Siinä kaikki."

Urhea sotilas seisoi tuokion aikaa epäillen.

"Entä jos upseeri tulee?" arveli hän. "Pyhä Anna, silloin käy minun

nolosti."

"Sepä se on, tiesinhän minä, ettette uskaltaisi. Menkää pois ja

jättäkää minut, poloinen tyttö, rauhaan, taikka minä huudan apua.

Auttakaa! auttakaa!"

"Hiljaa! Antakaa minulle kynttilä ja kannu", sanoi mies, asettaen

päättävästi pertuskansa seinän nojaan. Gritta antoi hänelle nuo

molemmat esineet ja meni hänen edellään viinikellarin ovelle.

"Se suuri tynnyri kellarin peränurkassa", kuiskasi hän, kun toinen,

kynttilä kädessä, varovasti asteli tikapuita alas. Sotilas pääsi pian

tikapuitten päähän ja katosi kellariin. Mutta tuskin oli hän sinne

hävinnyt, kun Gritta sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja riensi

takaovelle. Hän katseli ulos, mutta vähäisellä kadulla ei näkynyt

ainoatakaan sielua, ei haamuakaan voinut erottaa illan hämärässä.

Mutta kun Gritta oli hetken aikaa tirkistänyt ja kerran äännähtänyt

"st!", riensi muuan miehenhaamu, joka seisoi vastapäätä portinvajassa

ja oli puettu mustaan viittaan, kadun poikki yhdellä harppauksella

ja suoraapäätä keittiöön, jonne tyttö seurasi häntä ja sulki oven.

Viitta aukeni ja Karel Galama tuli näkyviin.

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taikauskoinen tyttö,

hämmästyneenä tämän äkillisestä tulosta keittiöön, olisi mennyt

puhumattomaksi, sillä hän katsoa tuijotti häneen, kädet ristissä ja

sydän rajusti sykkien. Hän oli nähnyt hänen kasvonsa akkunasta ja

heti päättänyt toimittaa pois sotamiehen, mutta hän ei luullut, että

hän tulisi sisään huoneeseen.

"Oi, Yonker Karel", sanoi hän vihdoin nopeasti, "paetkaa, paetkaa

viipymättä. Ettekö tiedä, että talo on täynnä sotamiehiä ja että he

surmaavat teidät täällä? Pakoon! Jumalan pyhä äiti, auta meitä! Älkää

jääkö tänne minuutiksikaan!"

Nuori friisiläinen katseli tuokion tyttöä hajamielisesti.

"Onko Agnes täällä?" kysyi hän kuiskaten. "Missä hän on ja missä

sisareni on? Varmaan on hänkin täällä? Älä tuskaile, Gritta -- ei ole

pelon syytä."

"Onpa kyllä", sanoi Gritta, tarttuen Galaman käteen ja osoittaen

ovea. "Ettekö nähnyt minun haastelevan sotamiehen kanssa, kun

kurkistitte akkunasta? Minä toimitin niin, että pääsin hänestä

eroon, mutta hän palaa heti ja jos hän teidät silloin huomaa, olette

hukassa. Olen aavistanut, että jotakin hirmuista tapahtuisi tänä

päivänä, sillä kissa poltti itsensä kuumalla vedellä, ja se on varma

merkki. Yonker, minä kuulen, että hän tulee ylös tikapuita. Voi! te

olette surman suussa."

Mutta samassa määrässä kuin Grittan pelko karttui, näytti Galaman

rohkeuskin yhä enenevän. Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja näytti

vähän aikaa miettivän. Sitten sanoi hän kiireesti matalalla äänellä:

"Hiljaa, Gritta, ja vastaa minulle. Lukitse tuo ovi. Missä Agnes on?

Minun täytyy nähdä hänet. Ei tarvitse peljätä, että mikään paha minua

kohtaa. Etkö näe, että minä nyt olen espanjalainen upseeri? Ja tuo

poika olisi niin säikyksissään, ettei hän aivan tarkoin katselisikaan

minua. Mutta vikkelään nyt! Onko Agnes tuolla sisällä?"

Ja hän läheni asuinhuoneen ovea. Mutta Gritta riensi hänen luokseen

ja tarttui hänen takkiinsa.

"Älkää, Herran tähden, menkö sinne!" kuiskasi hän. "Kartanon hoitaja

on siellä tyttärensä luona ja he ovat riidelleet keskenään jo puolen

tuntia. Hän ei koskaan puhu teistä joutumatta vihan vimmoihin, ja jos

sinne nyt menette, ette koskaan sieltä palaa. Mutta menkää tuonne

kaappiin ja minä sanon emännälleni että te olette täällä, taikka

tulkaa, niin saatan teidät sisarenne huoneeseen. Joutuun nyt, Yonker

-- tässä ei saa hukata aikaa. Mutta mitä nyt aiotte --?"

Nuorukainen kääntyi Grittaan päin ja painoi sormensa huulilleen.

Hän ei mennyt kaappiin, vaan avasi sen sijaan ovea tuuman tai parin

verran, ja korva ovenraossa saattoi hän kuulla jokaisen sanan, jonka

Vlossert vaihtoi tyttärensä kanssa. Isä oli kuten viime luvussa

kerrottiin käskenyt tyttärensä luopua uudesta uskostaan ja saanut

tältä surumielisen, mutta lujan kieltävän vastauksen.

Sillä hetkellä kuului kellarin ovelta hiljainen koputus.

Säikähtyneenä lankesi Gritta polvilleen ja sieppasi rukousnauhansa.

"Pyhä Gudula! Herra kaikkivaltias! Tuolla on sotamies ja tahtoo

päästä ulos. Oi, Yonker, minä olen tuntenut teidät pienestä

pikkuisesta ja nyt teidät surmataan minun silmäini edessä. Voi,

sentään!"

Kolkutus kuului kovemmalta ja sitä seurasi epäselvä mutina.

"Mene ja laske poikaparka irti vankeudesta", kuiskasi Galama. "Mutta

älä päästä häntä tänne sisälle, kuuletko?" ja hän pujahti hiljaa

huoneeseen ja seisoi itkevän Agnesin vieressä.

Pari silmänräpäystä elivät molemmat rakastavaiset kokonaan

odottamattoman yhtymyksensä autuudessa, mutta pian muistui vaara

kumpaisenkin mieleen, ja katsellen sanomattoman lempeästi Galamaa

lausui Agnes pelokkaalla äänellä:

"Karel, tiedätkö sinä myös, mitä teet? Tiedätkö, että isäni voi

palata koska hyvänsä, ja jos hän löytää sinut täältä, panettaa hän

sinut kiinni?"

"Tahdotko, Agnes, niin pian karkoittaa minut jälleen?" sanoi Galama,

syleillen morsiantaan. "Emme ole nähneet toisiamme vuoteen, ei siitä

saakka kun herttua saapui maahan. Et suinkaan halua, että minä nyt

jo lähden. Kuulin isäsi sanovan, että hän täksi iltaa jättää sinut

yksin. Etkö voi sulkea tätä ovea; että me, jos hän tulee, tiedämme

varoa? Sitten voimme avata akkunan ja, jos oikein ahtaalle joudun,

pötkin sitä tietä pakoon. Sinä näet, että me Kerjäläiset olemme

tottuneita tällaisiin kohtauksiin, ja minä olen luullakseni käynyt

huoneissa yhtä usein akkunan kuin oven kautta. Eikö tehdä niin,

Agnes? Minulla on niin paljo sinulle sanomista ja minun täytyy nyt

sanoa se."

Agnes oli hetkeksi menettänyt malttinsa, kun hän ajatteli sitä

uhkaavaa vaaraa, että hänen lemmittynsä joutuisi ilmi, mutta kun hän

kuuli hänen esittämänsä varokeinot, rohkaisi hän mielensä ja vakavin

askelin astuen oven luo sysäsi salvan eteen. Sitten meni hän akkunan

ääreen, avatakseen sen, mutta luopui aikeestaan ja sanoi:

"En tiedä, Karel, kelpaako tuo keino; sillä jos avaamme ikkunan, voi

joku vakoilija, joita hiiviskelee kaikkialla, kuulla sinun äänesi.

Meidän ei luullakseni tarvitse muuta kuin päästää akkuna haasta ja

laskea alas varjostimet, että --"

Hän vaikeni ja hypähti äkkiä pari askelta taaksepäin, painaen

kättänsä sykkivää sydäntään vasten. Galama oli juuri täyttänyt

pikarin pöydällä seisovasta viinikannusta ja aikoi tyhjentää sen, kun

hän näki Agnesin liikkeen. Hän pani pikarin pöydälle ja riensi tytön

luo.

"Mikä nyt on?" kysyi hän hämmästyneenä. "Etkö voi hyvin?"

"Ei se ole mitään", vastasi tyttö, koettaen hymyillä. "Kun avasin

akkunan haan, olin vain näkevinäni miehen kasvot, jotka katsoivat

sisään; mutta kenties erehdyin; onhan nyt niin pimeä, että olisi

vaikea erottaa kenenkään kasvoja ulkopuolelta."

"Eikä se mitään tekisikään, vaikka siellä joku urkkija olisi", sanoi

Galama; "hän ei voi minua nähdä. Mutta laskepa sentään varovaisuuden

vuoksi verho alas ja sulje tuokin ovi", ja hän osoitti keittiön ovea,

josta oli tullut sisään. "Ja nyt Agnes, armaani", jatkoi hän, vieden

tytön takaisin äskeiselle istuimelle ja itse istuutuen jakkaralle

hänen jalkainsa juureen, "puhelkaamme niistä tärkeistä seikoista,

jotka osaksi ovat olleet syynä tänne tulooni."

Hän herkesi, otti raskaan kypärän päästään ja laski sen viereensä

lattialle. Sitten hän nojaten päätään tuoliin, loi silmänsä Agnesiin,

vaikka tämän kasvoja tuskin saattoi erottaa huoneessa vallitsevan

hämärän vuoksi. Mutta sen Karel sentään näki, että sinä lyhyenä

aikana, jonka he nyt olivat olleet yhdessä, oli tytön ulkomuodossa

tapahtunut suuri muutos.

Kun Galama astui sisään, oli äiditön tyttöraukka juuri joutunut

isänsä kirouksen alaiseksi. Hän tunsi kuinka turvaton ja yksinäinen

hän oli, kun ainoa sukulainen, jota hän oli pitänyt tukenaan, oli

muuttunut hänen vihollisekseen. Mutta nyt tuli Galama, ikäänkuin

Jumalan lähettämänä, holhoamaan häntä, kun isä niin tylysti oli hänet

hyljännyt.

Agnes ei siis enää ollut yksin maailmassa! Galaman saapuminen

palautti ruusut hänen poskilleen ja tämän sanat johtivat elävästi

hänen mieleensä ne suuret, pyhät asiat, joita hän oli alkanut

harrastaa. Hän ehkäisi kyyneleensä ja vaikka hän ei tietänyt syytä

Karelin tuloon, oli hän kuitenkin valmis auttamaan häntä, minkä voi.

"En tiedä, Agnes", sanoi Galama hetken vaiti oltuaan, "ovatko

mielipiteesi jossakin suhteessa muuttuneet, sen jälkeen kun viimeksi

sinut näin. Ei niin, ettet rakastaisi minua yhtä paljon kuin ennen,

sitä en epäile, mutta kenties minä sinun niinkuin isäsikin mielestä

olen kurja kulkuri, kapinannostaja ja maan vihollinen. Muistan

vielä kuinka sinä ennen vihasit sortajaamme Granvellaa ja sitä

mielivaltaista menettelyä, jolla hän loukkasi ja polki maan lakia ja

oikeutta. Muistanpa senkin, että sinä puhuit innostuksella Oranian

prinssin -- Jumala siunatkoon häntä! -- sankaritöistä. Mutta minä

pelkään, että nuo orjat, joitten kanssa sinä asut, vaikuttavat

sinuun, noitten kehnojen miesten seura ja puheet, jotka pitävät

maataan, ihanaa ja kunniakasta maatansa ja sen pyhiä oikeuksia

huonommassa arvossa kuin omia viheliäisiä ruumiitaan, jotka ennen

pitkää maatuvat mullaksi -- minä pelkään, että heidän esimerkkinsä ja

väitteensä ovat turmelleet ne jalon isänmaallisuuden tunteet, jotka

kannattivat sinun pyhää intoasi. Sano, onko minulla syytä pelkooni?

Jos on, -- jää hyvästi! Pyhä Neitsyt varjelkoon sinua; minä rakastan

sinua alati, mutta jätän sinut ainiaaksi."

Hän vaikeni ja näytti levottomana odottavan vastausta.

"On totta, Karel", sanoi Agnes, "että minä, kun me viimeksi olimme

yhdessä, valitin sitä sortotilaa, johon kansamme nykyään on vaipunut,

mutta luullakseni et tunne tämän mielipahan oikeaa syytä. Tiedän,

että ainoana ja ainakin pääsyynä siihen että sinä tartuit aseisiin

Albaa vastaan, on tuo väkivaltainen ja kova menettelytapa, jolla

kaikkia kansan oikeuksia poljetaan sekä asukasten henkeä ja tavaraa

uhataan; ja minä hyväksyn täydellisesti tämän syyn. Mutta paitsi tätä

on minulla toinen paljoa pyhempi syy, ja -- suokoon Jumala, että

sinä ajattelisit samoin. Sinä tiedät, että minä kolme vuotta sitten

kuuntelin Calvinin oppilaan, mestari Wouter Barendsin saarnoja. Hänen

avullaan minä huomasin, kuinka järjetöntä ja syntistä on kumartaa

ketään muuta kuin Jumalaa. Pääsyynä mielipahaani on se että papit

koettavat salata kansalta armon sanomaa. Heitä en vihaa, vaan heidän

mitättömiä juoniaan ja minä rukoilen Herraa, että vihani olisi

pyhää tulta eikä koston himoa. Minä toivon että Jumala joka päivä

lisää minulle uutta voimaa vaeltaakseni Kristuksen hengessä. Sillä

tunnustan, että toisinaan tuntuu vaikealta rukoilla vihamiestemme

puolesta, kun näemme heidän oman ovemme edessä hirttävän omaisiamme.

Mutta, Karel kultani, jos muistamme, mitä Jeesus teki meidän

puolestamme ja kuinka hän vielä sillä hetkellä, jolloin hänen

sortajansa kiinnittivät hänet ristin puuhun, rukoili heidän

puolestaan, täytyy meidänkin yrittää."

Liikutuksen kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Galama oli ääneti.

Tuo oli kyllä toinen syy kuin hänen syynsä, mutta toinen ei estänyt

toista. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.

"Sinä olet parempi kuin minä", sanoi hän. "Jumala tietää, että

aina olen muistanut näitä seikkoja, joista jo ennen olet minulle

puhunut, ja sen tähden onkin paljon pahaa jäänyt minulta tekemättä,

jota muuten olisin tehnyt. Ja kuitenkin on vastauksesi tavallaan

pettänyt toiveeni. En luullut, että sinun uskonnolliset periaatteesi

kieltäisivät sinua auttamasta minua, meitä, koko kansaa, näin

tärkeässä asiassa. Oi Egmont! Egmont! Täytyykö sinun siis kuolla

niinkuin kurjan pahantekijän, kun koetit: meitä auttaa sen hirviön

hävittämisessä, joka uhkaa turmiota meille kaikille? Voi Jumala! eikö

siis ole mitään apua? Enkö voi mitään, mitään keksiä?"

Tuimassa surussaan hän oli noussut ylös ja seisoi Agnesin vieressä

ojentaen käsiään taivasta kohden, ääni sortuneena sielun tuskasta.

"Egmont! Mitä sinä sillä tarkoitat?" kuiskasi Agnes, nousten puoleksi

ylös ja pakoittaen Galamaa istumaan. "Istu ja kerro minulle."

"Minä unohdin", sanoi tämä, katkerasti hymyillen, "etteivät muut

ajattele niinkuin minä, ja että he, niin kauvan kun on vähänkin

toivoa tämän miehen pelastamisesta, voivat ajatella muuta kuin sitä.

Onko siis toivoa, onko toivon kipinää?"

"Kreivin pelastamisestako?" kysyi Agnes, ikäänkuin hän ei oikein

olisi voinut käsittää sitä ajatusta. "Ei ole."

"Eikö edes toista saa pelastetuksi? Mieti! Täytyy saada. Missä he

ovat?"

"Heidät tuotiin tänne tänä aamuna. Kreivi Horn on jossakin toisen

kerroksen etumaisessa huoneessa. Mitä häneen tulee, olen varma siitä,

ettei ole toivon kipinääkään. Kreivi Egmont on Jousimies-kunnan

huoneessa, ja häntä on myös mahdoton pelastaa."

Mutta ääni, jolla viimeiset sanat lausuttiin, oli vähän epäröivä.

"Se ei ole mahdotonta", sanoi Galama, pitäen kiinni siitä; "kaikki

Kerjäläiset ovat valmiit yrittämään."

"Kerjäläiset yhteensäkään eivät voisi tässä mitään," vastasi Agnes.

"Kuule minua, ja sinä huomaat itse varmaan, että se on mahdotonta.

Ensiksi seisoo hänen huoneessaan sotamies, aseissa kiireestä

kantapäähän asti. Sitten seisoo kaksi muuta sotamiestä ovella ja

toiset kaksi portaitten ylipäässä, alapää on niinikään tarkasti

vartioitu. Ainoaa tietä pääsee huoneeseen, joko ovesta, jolla on

vartiansa, taikka kamiinin kautta, johon pääsee ullakolta, mutta

tänne olisi mentävä kaikkien sotamiesten ohi, ja se ei käy ilman

päällikön tai isäni suostumusta."

"Mutta eikö pater Florisz käy portaita edestakaisin kenenkään

sotamiehen estämättä?" kysyi Galama tuokion päästä.

"Käy kyllä, mutta hän ei tule tänne tänä iltana eikä huomennakaan",

vastasi Agnes.

"Hän tulee, Agnes! Eikö isäsi luvannut lähettää häntä tänne

huomenaamulla?"

"Tosiaankin", sanoi Agnes surullisesti, kun hänen mieleensä muistui

äskeinen kohtaus. "Ja vahvistakoon Jumala minua kestämään hänen

tulonsa. Mutta hän ei auta meitä, vaikka hän saisi koko maailman."

"Mutta hänen täytyy, itsensäkään tietämättä", kuiskasi Karel

innokkaasti. "Tuumani on valmis. Ajattele sen tärkeyttä äläkä kammo

sen vaaroja. Huomenaamulla sinun täytyy teeskennellä sairautta, ja

jos Florisz tulee, sanoa että tahdot mieluummin puhutella häntä

illalla. Jos hän tulee illalla, saata hänet Marian luo, joka, kuten

Grittalta olen kuullut, ei vielä täydelleen ole toipunut taudistaan.

Sillä aikaa minä tulen tänne samanlaisessa puvussa; -- hän on

dominikaani-munkki, eikö niin? Sinä otat minut mukaasi ullakkoon

ja elleivät Jumala ja tikarini auta sieltä eteenpäin, olen valmis

kuolemaan, vaikka yritys raukeisikin tyhjään. Ja onpa ainakin toivoa

pakenemalla pelastua lähimpään huoneeseen, kalamyymälään."

Tuokion aikaa istui Agnes ääneti säikäyksissään, kun hänelle

selveni tämän tuuman uhkarohkeus. Ensin hän ei voinut ymmärtää

kuinka tällaista saattoi johtua kenenkään mieleen, mutta kun hän

edessään näki kovan todellisuuden, ei hän voinut suostua sellaisiin

yrityksiin, joitten ilmeisenä seurauksena näytti olevan hänen

armaansa vankeus ja kuolo. Hän koetti kaikin tavoin saada häntä

luopumaan noista aikeista; hän kuvaili vilkkain värein kaikki

vaarat ja esteet, kuinka hänen hankkeensa tulisi ilmi, ja hän itse

viimehetkellä joutuisi kiinni. Hän rukoili, itki, uhkasi ilmoittaa

kaikki, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt jo edeltäpäin tietää, että

friisiläinen luonne on taipumattoman itsepintainen, varsinkin jos

isänmaallinen innostus kiihottaa sitä.

"Viimeisen kerran, Karel -- malta mielesi", sanoi hän lopuksi

itkusilmin. "Valitse joku muu tovereistasi ja minä olen paneva kaikki

alttiiksi, mutta älä tule itse, sillä sinun henkesi on minulle

kalliimpi kuin oma henkeni, enkä millään ehdolla tahdo saattaa sinua

sellaiseen vaaraan. Pane joku muu Kerjälänen sijaasi, ja minä olen

valmis häntä auttamaan."

"Siinäkö, Agnes, sinun isänmaallisuutesi olikin?" sanoi Galama

ankaralla äänellä, "suositko minua enemmän kuin isänmaatasi,

kansaasi? Hyi! Mutta lupaa minulle ainakin -- sillä minun täytyy nyt

mennä -- että autat ketä hyvänsä, joka tulee. Minä annan toverieni

valita, ja jos he valitsevat minut, lupaa että kohtelet minua

niinkuin ketä muuta hyvänsä. Niin pyhässä asiassa kuin meidän ei ole

mies miestä parempi. Lupaatko?"

"Lupaan", sanoi Agnes matalalla äänellä ja huokasi raskaasti.

"Jumala! minä en tunne Sinua paljo, mutta varmaan Sinä kuulet

rukoukseni. Ota tämä rakas lapsi turviisi ja varjele häntä

vihamiehiltä!"

Polvistuen Agnesin eteen, tämän nojatessa päätään hänen kylmää

rintasopaansa vastaan, lausui Galama tämän rukouksen Jumalalle,

jota hän ei vielä nähnyt kuin himmeästi Agnesin uskon valossa.

He syleilivät vielä kerran hartaasti toisiaan, ja Galama nousi

lähteäkseen.

Kun hän varovasti avasi akkunan ja silmäili ulos, ei hän nähnyt

ketään. Hän hyppäsi notkeasti kadulle. Kiireesti sulki hän akkunan,

kääri viitan ympärilleen ja hiipi pois illan pimeässä, joka sulki

mustaan helmaansa kadut ja verhosi vahvalla vaipallaan maan ja

kaupungin, kuin se kuolonvarjo, joka silloin peitti Alankomaitten

asukkaat.