IV

Kaksi keskustelua.

Mutta rientäkäämme kahden ratsumiehemme edelle ja astukaamme

Brüsseliin Cudenbergin portin kautta. Ilta on ihana, mutta ihmisissä

eivät ilon tunteet kuitenkaan pääse valloille. Kaupunki, jossa

tähän aikaan päivästä tavallisesti on sangen vilkasta, on nyt ihan

hiljainen. Tytöt ja pojat, jotka ennen iloisesti hälisten parvittain

astelivat katuja, porvarit, jotka seisoivat jutellen keskenänsä

huoneittensa edustalla ja hyvillä tai pahoilla mielin haastelivat

menneistä, nykyisistä ja tulevista asioista -- heitä ei enää näy

eikä kuulu. Oluttuvat ovat täynnä sotamiehiä ja kaduilta kaikuu

espanjalaisten, saksalaisten ja valloonein lauluja. Siellä täällä

puhelee pari kolme miestä hiljaisella äänellä ja heidän kasvonsa

kuvastavat mielihaikeaa tai pelkoa; taikka joku ylpeä pappi astelee

kaula kenossa niinkuin voiton sankari ja katselee tyytyväisenä

kaupunkia, joka näin on nöyrtynyt ja maahan masentunut.

Kuinka toisellainen olikaan Brüssel kolmekymmentä vuotta aikaisemmin!

Se oli silloin maan hallituksen tyyssija; siellä yhtyivät silloin

kansan jaloimmat, rikkaimmat, kauneimmat, oppineimmat. Ei ollut sitä

päivää, jolloin ei pidetty kemuja, jolloin eivät kaupungin rikkaat,

vapaat asukkaat huvikseen ampuneet jousella tai lyöneet kiekkoa.

Mutta kenties elämä oli liian surutonta, liian hauskaa, kenties

Jumalan raskasta kättä tarvittiin muistuttamaan kansaa siitä, mitä

sen rauhaan sopi.

Jos astumme sisään mainitusta portista ja katua pitkin käytyämme

äkkiä poikkeamme vasemmalle, on edessämme Nassaun palatsi. Tämä

komea rakennus on vuosisatoja ollut Nassaun huonekunnan oma; mutta

kun Oranian prinssi Saksaan paettuaan jätti sen kylmille, on Alban

herttua sen anastanut ja myynyt sen kalliin kaluston. Ennen se

oli mahtavain ylimysten kokouspaikkana. Lahjakkaat, miehekkäät ja

viisaat henkilöt pääsivät esteettä kokouksiin ja näissä huoneissa

sommiteltiin monta tuumaa, tehtiin monta ehdotusta ja ryhdyttiin

moneen toimeen, joitten nojalla koetettiin estää kardinaalin ja hänen

ilkeitten kumppaniensa menestystä. Jos taas oikealle käännymme,

tulemme avaralle Sablon-nimiselle kentälle, jonka toisella puolen

on kuuluisa Culemburgin linna. Nykyään se on jaotettu maahan Alban

käskystä, joka vimmoissaan sotajoukkonsa tappiosta koettaa hävittää

ympäriltään kaikki kansallisen itsenäisyyden muistomerkit. Siellä

kokoontuivat kaksi vuotta sitten maan aateliset, linnanisännän,

hienostuneen mutta huolettoman kreivi Brederoden käskystä, ja näiltä

ovilta heidän mainio seurueensa vaelsi herttuattaren luo esittämään

pyyntöjään. Siellä oli myös sali, jossa muutama päivä sen jälkeen

pidettiin ne kuuluisat kemut, joissa syntyi Geusein eli Kerjäläisten

veljeskunta. Linnan tukevat kiviseinät, sen kauniit väljät suojat

ovat nyt raunioina. Mutta lyhyen ajan kuluttua on voiton patsas

kohoava niitten entiselle sijalle.

Kaunis, leveä katu vie täältä siihen linnaan, jossa herttua asuu

ja josta hän hallitsee maata. Täällä kuitenkin on elämää ja iloa.

Linnan edustalla nähdään vilkasta hyörinää ja liikettä. Sotamiehiä

juoksentelee sinne tänne, upseereita, uljaita espanjalaisia tai

hilpeitä ranskalaisia, kävelee edestakaisin tai seisoo ryhmissä

iloisesti jutellen. He eivät välitä asukkaitten vaivoista; heillä on

palkkansa, heitä ei velo kukaan, ja he ovat sitä mieltä, että saavat

jäädä tänne sitä pitemmäksi aikaa mitä vähemmän he osoittavat armoa

ja sääliväisyyttä.

"Ja sinä luulet siis, Pietari", sanoo eräs upseeri, jonka ympärillä

seisoo muita kapteeneja, "että meidän on ennen pitkää täältä

marssiminen? Mistä sinä aina saatkaan uutisesi?"

"Etkö sinä tiedä", sanoo toinen, "että hän tunnustaa syntinsä joka

päivä? Palkaksi saa hän papilta kaikki tiedot ja uutiset, jotka pyhä

mies on haalinut kokoon."

"Jopa jotakin!" sanoo kolmas. "En minä luule Pietaria niin typeräksi,

että hän kävisi synnin tunnustuksilla."

"No", arvelee neljäs hiukan totisena, "ainakin on sillä tavalla

mukavaa päästä synneistänsä."

"Varsinkin jos antaa papille puolet saaliistaan", sanoo toinen puhuja.

"Pyh! minä en usko heihin vähääkään", lausui kolmas, "siitä pitäen

kun luin Erasmuksen pikku kirjasen heistä. Hän sanoo heitä koiriksi,

joitten oikeastaan olisi pitänyt syödä ruuan loppuja, mutta jotka

ovat kiivenneet pöydälle ja varastaneet parhaimmat herkut."

"Tuota en voi ymmärtää", sanoi se, jota oli puhuteltu Pietariksi;

"meidät on tänne lähetetty ja sitä varten saamme palkkaa, että

suojelisimme paavia, katolista uskoa ja muuta senkaltaista,

ja vieköön minut peijakas, ellei jokainen teistä ole huonompi

katolilainen ja pahempi pakana kuin tämä poloinen kansa -- uskokaa

mitä tahdotte."

"Tämä ei ole mitään", sanoi vanha saksalainen soturi, joka oli nähnyt

useita taisteluita. "Minä kuuluin ennen saksilaiseen rykmenttiin, ja

siitä lienee noin kaksikymmentä vuotta, kun saimme Kaarle keisarilta

käskyn marssia Geldernin maahan, yksissä voimin pappien kanssa

kurittamaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet kunnioittaa rippileipää.

Mutta hulluinta oli, että toinen puoli meistä oli lutherilaisia ja

auttoi kansaa enemmän kuin pappeja."

Tästä syntyi yleinen nauru; samalla isot vaunut ajoivat linnan

portille ja vallasnainen astui niistä maahan. Hänen pukunsa oli

komea, vaikka tummahko, ja hänen kauniit, jalot kasvonsa olivat

kalman vaaleat.

"Kuka se oli, Schwabel?" kysyi eräs upseeri sotavanhukselta, joka oli

tervehtinyt naista, kun tämä nopeasti astui linnaan.

"Kreivitär Egmont", vastasi toinen surullisella äänellä. "Voi", hän

pitkitti, "olen taistellut kreivin johdolla St. Quentinin luona ja

olkoon hän kavaltaja tai mikä hyvänsä, soisin hänen pääsevän vapaaksi

vaikka en saisi nähdä ainoatakaan pappia tahi inkvisiittoria. Jumala

armahtakoon kreivitärtä!"

Kapteenit vaikenivat ja katsoivat siihen ikkunaan päin, jonka takana

tiesivät Alban olevan. He tiesivät myös, että kreivittären käynti oli

turha.

Tällaisia olivat ne miehet, joitten avulla Rooman katolinen kirkko

koetti palauttaa helmaansa eksyneitä lampaitaan. Useimmat heistä

olivat itse luopuneet siitä kirkosta eivätkä tunnustaneet mitään

uskoa; moni sitäpaitsi oli kääntynyt reformeerattuun oppiin, jonka

kukistamiseksi hänen oli määrä toimia. Luonnollista on, etteivät

he sydämestään sitä suosineet; muuten he eivät yhä edelleen olisi

saaneet palvella sellaista herraa kuin Filipiä eikä sellaisessa

tarkoituksessa.

Mutta kääntykäämme toisaalle. Meillä on parempi paikka käytävänä. Jos

kuljemme samaa katua eteenpäin, saavumme vihdoin isolle aukealle. Se

on Brüsselin "tori". Toisella puolen kohoaa raatihuone, vanha, kaunis

rakennus, toisella Nikolainkirkon tornien ja teurashuoneen välissä

Broodhuys. Tämän etusivu on täynnä kalliita koristuksia; siinä on

sieviä kivikuvia sekä viisi riviä akkunoita, joita ympäröivät runsaat

kukkakiehkurat. Rakennus on vanha ja entis-aikoina siinä myytiin

leipää, mutta myöhemmin se on kokonaan muutettu ja kertomuksemme

aikana pitivät siinä kaikenlaiset veljeskunnat ja seurat kokouksiaan.

Usein kokoontuivat säädyt ja ylimykset keskustelemaan sen tilavissa

saleissa. Mutta nyt on kaksi sen suojaa vankihuoneina. Niissä

säilytetään kreivejä Egmontia ja Hornia.

Kahdet leveät portaat kummallakin puolen ovea johtavat suureen

etusaliin, joka samoin kuin portaatkin on sotaväkeä täynnä. Mutta me

astumme siitä ovesta sisään, josta pääsee alimmaiseen kerrokseen,

sinne missä kartanonhoitaja väkineen asuu. Kaksi käytävää muodostaa

suorakulmaisen ristin; toisen päässä on portaat ja etupihalle

aukeneva ovi. Jos kuljemme tätä käytävää, näemme vastapäätä oven ja

kaksi muuta ovea tämän kummallakin puolen; näistä vie keskimäinen

takapihalle ja sivuovista tullaan, toisesta perheen keittiöön,

toisesta kartanon hoitajan tyttären, Agnes Vlossertin makuuhuoneeseen.

Viimemainittu oli ainoastaan pienehkö kamari ja siitä puuttui moni

sellainen esine, josta tavallisesti tunsi hurskaan paavinuskolaisen;

niinpä ei siellä näkynyt pientä ristiinnaulitunkuvaa, jota siihen

aikaan pidettiin välttämättömänä täysinkalustetussa huoneessa; mutta

siellä vallitsi kuitenkin siisteys ja soma järjestys, joka osoitti

hienon naiskäden toimintaa. Puhtaat akkunaverhot ja vuoteen eteiset,

pienet korukalut ja kapineet takan otsalla, ja kauniit kukkaset

pienellä pöydällä akkunan edessä -- kaikki on hyvässä järjestyksessä.

Kummallista on kuitenkin, että ikkuna näin ihanana iltana on

suljettu, joten laskevan auringon rusottava valo, kun se pilvistä

heijastaa, töin tuskin pääsee pieneen kammioon viidenkymmenen

lasiruudun läpi, joita lyijyinen ristikko liittää toisiinsa.

Ne kaksi tyttöä, jotka istuvat huoneessa, eivät näytä kaipaavankaan

akkunan avaamista. He puhelevat vilkkaasti keskenään. Tähän

aikaan oli maallikkojen vaarallista puhua mistä seikasta hyvänsä

ja he olivat tarkasti varuillaan, ettei kukaan kuule. Tyttöjen

ijässä ei ole suurta eroa ja vaikka heidän kasvonsa ovat aivan

eriluontoiset on niissä sentään sen verran yhtäläisyyttä, että heidät

tuntee sukulaisiksi. Toinen heistä istuu suorana ja tukee toista

käsivarrellaan. Hänen kasvonpiirteensä ovat jalot ja kuitenkin

pehmeät. Hänen silmänsä ovat tunteelliset ja älykkäät, ja katse,

jonka hän tavan takaa luo toiseen tyttöön, on niin lempeä ja hellä,

että se sulattaa hänen kasvojenilmettään, jonka keskustelu on tehnyt

totiseksi.

Toinen tyttö, joka nähtävästi on sairas, nojautuu ystäväänsä yhtä

paljon ruumiillisesta heikkoudesta kuin luonnollisesta arkuudesta.

Hän on kaunis hänkin, mutta tämä kauneus on ihan toista laatua.

Hän on Karel Galaman sisar, mutta veljen kasvoissa kuvastuvaa

lujatahtoisuutta, ylevyyttä ja intoa ei näe sisaressa. Sisarellakin

on vaaleat kiharat ja siniset silmät, friisiläisen syntyperän

tuntomerkit, mutta hänen ulkomuodossaan ilmenee ainoastaan hellyyttä,

nöyryyttä, vieläpä pelkoakin. Hänen poskensa ovat kalpeat, ja

niitten hienosta punasta päättäen hän on joko toipumaisillaan tai

riutumaisillaan.

Molemmat olivat orpoja; mutta Agnes Vlossert oli kadottanut aarteen,

jota ei mikään korvaa. Hänen äitinsä kuoli, näet, noin neljä vuotta

takaperin. Kun hänen tämän tähden oli ollut pakko varhain toimia

ja ajatella omin päin oli hän jo kokenut monta kovaa. Mutta se oli

hänelle hyväksi. Hänen isällään, kartanon hoitajalla, jonka hallussa

oli koko Broodhuys ja joka sen vuoksi oli saanut käytettäväkseen

joukon palvelijoita, oli tietysti varsin vähän aikaa pitää huolta

tyttärestään ja tämä kiittikin jälestäpäin usein Jumalaa siitä,

että hän juuri samaan aikaan tutustui erääseen Kalvinin apostoliin,

Wouter eli Walter Barendsiin, joka salaa saarnasi Brüsselissä ja sen

lähitienoilla. Hartaalla halulla kuunteli Agnes armon sanaa, jota

pappi julisti, ja painoi ihanat totuudet syvälle mieleensä. Kun hänen

äitinsä oli kuollut, pyysi hän tädiltään, paroonitar Galamalta, joka

asui Brielissä, että hänen serkkunsa saisi tulla häntä tervehtimään,

ja koska siihen aikaan olot olivat verrattain rauhalliset eikä kukaan

vielä ollut peloissaan Alban tähden, suostui täti mielellään tähän

pyyntöön. Hän suostui sitä kernaammin, kun Karel Galama samaan aikaan

lähti Löwenin yliopistoon lukujaan päättämään ja veli ja sisar näin

saivat olla lähempänä toisiaan. Ei mennyt monta aikaa, ennenkuin

Agnes, joka sydämestään oli kiintynyt uuteen uskoonsa, sai Marian

mukaansa Walter Barendsia kuulemaan; toinenkin tyttö alkoi epäillä

sen uskon totuutta, johon häntä oli lapsuudesta saakka kasvatettu.

Heitä kävi usein tervehtimässä Karel ja hänen setänsä, molemmat

Galamat, joitten seurasta ei kuitenkaan ollut paljon apua heidän

uuden uskonsa vahvistamiseksi, nämä kolme miestä kun etupäässä

harrastivat valtiollista vapautta eivätkä paljon huolineet uskon

asioista.

Marian mielipiteet uudesta opista horjuivat vielä sinne tänne,

kun Alba äkkiä ilmestyi maahan. Molemmat sedät sekä paljon muita

aatelismiehiä vangittiin tai mestattiin. Monet niistä, jotka hänen

ja Agnesin kanssa olivat käyneet Barendsin kokouksissa, joutuivat

inkvisitsionin kynsiin, jonka entinen verenhimo oli uudelleen

syttynyt, ja heidät poltettiin tai hirtettiin usein heidän silmiensä

edessä. Päälle päätteeksi väijyttiin hänen veljeänsä, jota pidettiin

mitä hurjimpana Kerjäläisenä, kaikkialla, ja Broodhuysin hoitaja,

joka pelkäsi joutuvansa epäluulon alaiseksi, ilmoitti kaikenlaisilla

viittauksilla, kuinka mielellään hän soisi, että Maria palaisi

Briel'iin. Sitä tämä itsekin tahtoi, mutta tapaukset olivat

vaikuttaneet liian syvästi tyttöraukkaan, joka oli nähnyt aivan liian

vähän maailmaa. Hän sairastui kuumetautiin, josta hän vasta pari

viikkoa sitten oli parantunut. Hän se oli, joka Agnesiin nojaantuen

tarkoin kuunteli tämän sanoja.

Vähäinen kirja on avoinna Agnesin polvella. Se on Uusi Testamentti,

jonka Liesseldt hiljattain oli kääntänyt hollannin kielelle.

"Se on kyllä totta", sanoi Maria miettiväisellä äänellä. "En voi sitä

kieltää, mutta sittenkin --."

"Älä, armaani, väitä vastaan, kun Jumalan oma sana puhuu", sanoi

Agnes, laskien kätensä avonaiselle kirjalle. "Sinä näet selvästi

sanotuksi, että Herramme Jeesuksen veri yksinään voipi puhdistaa

meidät kaikista synneistämme."

Maria oli ääneti. Hän otti kirjan ja katseli uudelleen sitä kohtaa,

jonka hänen serkkunsa oli hänelle lukenut.

"Ei ainakaan pappi voi pyyhkiä pois syntiämme", lausui Agnes

hartaalla äänellä; "Jeesus yksinään voi sen tehdä".

"Muista kuitenkin", sanoi Maria, "että hyvä Herramme on asettanut

papit, jotka hänen puolestaan antavat synnit anteeksi".

"Eipä olekaan, kultani; sinä erehdyt. Olen tutkinut Jumalan sanan

laidasta laitaan, mutta en ole mistään löytänyt sellaista määräystä."

"Mutta eikö Herra ole antanut taivaan avaimia Pietarille? Ja eikö

paavi ole Pietarin jälkeläinen? Eikö hän määrää ja aseta pappeja? Ja

eikö heillä ole siis valta sitoa ja päästää meitä?"

"Ei, ystäväni; sinä olet aivan väärässä", sanoi Agnes, avaten sen

raamatunkohdan, joka koskee Pietaria. "Sinä näet, ettei Jeesus

valtuuta ainoastaan häntä, vaan kaikkia opetuslapsiaan julistamaan

syntejä anteeksi hänen veressään. Ja mitä tuohon voimaan tulee, jonka

nojalla taivaan portit avataan ja suljetaan, niin kuule mitä Herra

sanoo Johanneksen Ilmestyksessä: 'Minä olen elävä, ja olin kuollut,

ja katso, minä olen elävä ijankaikkisesta ijankaikkiseen: amen! Ja

minulla ovat helvetin ja kuoleman avaimet. Minä se olen, joka avasin,

eikä kukaan ihminen sulkenut, minä suljin, eikä kukaan avannut.'"

He vaikenivat kumpikin. Sanat nähtävästi vaikuttivat syvästi Mariaan.

"Papit ovat syntisiä niinkuin mekin", jatkoi Agnes; "heillä ei ole

valtaa poistaa edes omia syntejään, vielä vähemmin muitten. Sen voi

yksin Jeesus tehdä. Hänen luokseen on meidän mentävä, eikä kenenkään

papin luo. Luota häneen, anna sydämesi hänelle, ja sinä olet

pelastettu -- sinä saat synnit anteeksi."

"Voi Agnes, tiedätkö, mitä sanot?" lausui Maria. "Se on niin

hirveätä!"

"Hirveätä?" huudahti Agnes, silmät palaen pyhästä innosta.

"Hirveätä!" toisti hän, pannen kätensä ristiin ja hämmästyneenä

katsellen Mariaa silmiin. "Kuinka voit puhua tuolla tavalla, kultani?

Saattaako mikään asia tuottaa suurempaa iloa kuin se, että esteettä

pääsemme suoraan Jeesuksen luo ja hänen omasta sanastaan saamme

vakuutuksen siitä, että syntimme ovat täydelleen annetut anteeksi.

Mikä on tosi rauha ellei tämä? Se on pelastus ja sanomaton autuus."

"Epäilemättä", vastasi Maria, vähän hämillään serkkunsa innosta,

"vaan minä en tarkoittanut sitä. Minä tarkoitin vain, että uuden

opin tunnustamisella on niin hirveät seuraukset. Jos papit olisivat

kuulleet, mitä kaikkea sinä nyt juuri olet sanonut, olisit kuoleman

oma. Se ajatus värisyttää minua."

Ja hän kätki kasvot käsiinsä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Onhan aika raskas ja tukala", sanoi Agnes, "ja antakoon Herra

meille järkeä viisaasti vaeltaa. Mutta vielä hirveämmin kävisi, jos

me ihmisten edessä kieltäisimme Jeesuksen. Sitten hän varmaankin

kieltäisi meidät Isänsä ja enkeleittensä edessä. Ajallisen kuoleman

me ehkä voisimme hetkeksi välttää, mutta ijankaikkinen tulisi

epäilemättä osaksemme."

"Mutta eihän meidän Jeesusta tarvitse kieltää, tarvitseeko?" sanoi

Maria. "Papit eivät vaadi meitä kieltämään, että Jeesuksella on valta

antaa synnit anteeksi."

"Totta kyllä; mutta he vaativat meitä suutelemaan ristinkuvaa,

rukoilemaan Neitsyt Maariaa ja pyhiä, lankeemaan polvillemme

rippileivän edessä ja uskomaan että kaikilla näillä asioilla on

autuuttava voima. Jos uskomme tämän, kiellämme Kristuksen."

"Oi, sinä olet oikeassa", huokasi Maria. "Onhan selvästi sanottu,

että Jumalalla ja ihmisellä on ainoastaan yksi Välimies, Jeesus

Kristus."

Samalla kuului ovelta liikettä. Se johtui vain siitä, että joku

palvelija kulki ohitse, mutta Marian koko ruumista puistatti.

"Pyhä Neitsyt!" hän äännähti, "onkohan kukaan meitä kuunnellut?"

"Älä turhia tuskaile!" sanoi Agnes, surullisesti hymyillen, "niin

pian he eivät sentään sieppaa meitä."

"Ah, mutta se on kauheata", valitti tyttöparka; "ajattele vain

inkvisitsionia, kiristyspenkkiä, vääntimiä ja muita hirmukoneita".

"Maria, Maria", nuhteli Agnes, tarttuen serkkunsa käteen, "kuinka

heikko on sinun uskosi! Eikö Jeesus ole kyllin väkevä sinua

suojelemaan. -- Kammosiko hän sitä ristiä, jonka kautta hän pelasti

meidät?"

Marian silmät täyttyivät kyyneleillä.

"Voi, rukoile minun puolestani", sanoi hän. "Jospa minulla olisi

sellainen usko kuin sinulla! Minä muistan noita kahta kreiviä",

jatkoi hän tuokion kuluttua, "jotka nykyään oleskelevat tuolla

ylhäällä päämme päällä joka hetki kuolemaansa odotellen. Eikö mieli

käy surulliseksi, kun ajattelee noita jaloja kärsijöitä?"

"Varsinkin on kreivi Egmontin tila onneton", sanoi Agnes,

"sillä kreivi Horn on protestantti ja voi pitää kuolemaansa

marttyyrikunniana. Mutta kreivi Egmont on harras katolilainen. Hän

on aina totellut ja kunnioittanut pappeja, vieläpä ahdistanut meitä,

puhtaan opin tunnustajia; -- ja vaikka hän on näin tehnyt, hänet

sittenkin teloitetaan."

Hetken aikaa oltiin ääneti. Kamariin kuului sotamiesten naurua ja

taka-ovelle asetetun vahdin vakavaa astuntaa.

"Minä vihaan noita sotamiehiä", lausui Maria; "ne ovat raakaa

ja jumalatonta väkeä eivätkä välitä mistään. Luullakseni he

ansaitsisivat yhtä hyvin ja paremminkin rangaistusta kuin kreivit."

"Soisin, että keksisin jonkun keinon pelastaakseni heidät", sanoi

Agnes. "Minä koettaisin sitä. Kreivi Egmont lienee, luullakseni,

näihin aikoihin oppinut, ettei ruhtinoihin ole luottamista. Mutta,

Maria, sinun täytyy nyt mennä levolle. Et ole vielä tarpeeksi terve

ja meidän täytyy laittaa sinut valmiiksi, voidaksesi lähteä Brieliin."

"Minulla ei ole varsin kiirettä Brieliin", sanoi Maria, "sillä siellä

minun, niinkuin tiedät, on kovin ikävä, eikä minulla nyt, kun Karel

on poissa, ole ketään toveria."

"Sinulla on sentään paroonitar", sanoi Agnes pahankurisesti. "Eipä

sinulla ennenkään ollut muuta toveria, sillä Karelista ei suinkaan

ollut paljo seuraa, vai oliko?"

"Oi Agnes, kuinka saatat noin sanoa?" lausui Maria lempeästi

nuhtelevalla äänellä. "Enkö näinä viitenä kuukautena, siitä asti kun

Karel lähti täältä, ole nähnyt sinun salaa olevan ikävissäsi? Ja

milloin vain Kerjäläisistä puhutaan, tiedustelet niin hartaasti hänen

nimeään etten minä hetikään vedä sinulle vertoja. Olisin luullut,

että kaikki muut, ennenkuin sinä, olisivat niin sanoneet."

Agnes suuteli serkkuaan hellästi eikä sanonut mitään siitä syystä,

ettei siihen ollut mitään sanottavaa. Vähäisen vastarinnan perästä

suostui Maria serkkunsa tahtoon ja paneutui maata. Agnes vartoi,

kunnes toinen vaipui unen helmoihin; sen jälkeen hän hiljaa

hiipi huoneesta ja meni käytävän poikki keittiöön, jossa Gritta,

palvelustyttö, parhaillaan kiilloitti vaskiastioita hyräillen

itsekseen.

Vaihdettuaan hänen kanssaan pari ystävällistä sanaa lähti Agnes

huoneen toisessa päässä olevasta ovesta perheen tavalliseen

asuinhuoneeseen ja heti sen jälkeen hänen pieni jalkansa pyöritteli

ahkerasti rukin ratasta.

V

Itseensä tyytyväinen mies.

Adrian Vlossert, Broodhuysin kartanon hoitaja, ei ollut mikään

erinomainen mies. Vaaran sattuessa häneltä puuttui urhoollisuutta;

sen ohessa oli hän suuressa määrin ahne ja taikauskoinen. Ylimalkaan

ilmeni hänen käytöksestään eri tiloissa, että häneltä kokonaan

puuttui periaatteita. Hänen päätehtävänään oli imarrella ylhäisiä

miehiä ja miellyttää niitä, jotka kulloinkin olivat vallassa,

varsinkin niitä, joitten vallanalaisena hän itse oli. Epäsuosioon

joutuminen, vaikka jalostakin syystä, oli hänestä suurin onnettomuus,

ja säälien katseli hän niitä, jotka mieluummin heittivät kaikki, mitä

heillä oli, kuin luopuivat siitä, mitä pitivät oikeana.

Ei hän kuitenkaan itse katsellut luonnettaan tältä kannalta, vaan

piti sitä kunnioitusta taikka pikemmin pehmeyttä, jolla häntä

kohdeltiin, soveliaana maksuna ansioistaan. Tosin olivat hänen

ansionsa noin kolmekymmentä vuotta sitten aivan eri laatuiset kuin

nykyään, mutta siitä ajasta hänen ei koskaan tehnyt mieli puhua, eikä

edes sitä ajatella.

Silloin vastustettiin hänen syntymäkaupungissaan, Gentissä ankarasti

Kaarle V:n mielivaltaisia käskyjä, ja koska hän ei luullut siitä

sen pahempaa seuraavan, viettelivät muutamat uljaat porvarit

häntä pitämään yhtä suurta ääntä kuin muutkin. Hän oli käynyt

harhauskoisten kokouksissa kaupungin ulkopuolella ja saarnannut

kaikille ystävilleen, että kaikin mokomin olisi pyrittävä

uskonvapauteen.

Mutta kun hän näki keisarillisen seurueen aseiden välkkyvän vanhan

kaupungin väljillä kaduilla, kun hän näki muutamia ystäviänsä

heilumassa hirsipuussa ja toisten paljaassa paidassa, köysi kaulassa,

nöyrästi ryömivän keisarin jaloissa, kun hänen oma kukkaronsa

sai antaa osansa niihin sakkoihin, jotka määrättiin kapinallisen

kaupungin maksettavaksi, myönsi hän, että Kaarle oli häntä viisaampi,

ja muutti kokonaan käytöstään. Hän meni sotaväkeen ja kohosi muutaman

vuoden kuluttua kapteenin arvoon, osoittautuen joka tilaisuudessa

hallitsevan suvun hartaaksi puoltajaksi. Vähät siitä, olivatko sen

säännöt ja asetukset kuinka turmiollisia ja mielivaltaisia hyvänsä,

hän kiitti ja puolusti niitä alati, ja jos kansa niihin vihdoin

suuttui ja ne täytyi peruuttaa, moitti hän niitä ja ylisti sitä mitä

saatiin sijaan. Kun hän noin kaksikymmentä vuotta sitten oli päässyt

nykyiseen virkaansa, oli hänen alamaisuutensa suunnaton. Niinpä hän

julkeni väittää, että Filip, uusi kuningas, oli yhtä mainio mies ja

taitava hallitsija kuin hänen isänsä.

Hänestä oli myöskin tullut harras katolilainen, joka innokkaasti

puolusti sekä inkvisitsionia että jesuiittoja. Kun hän sen ohessa

oli hauska ja hilpeä mies, pidettiin hänen seurastaan paljon

varsinkin sotamiesten parissa, missä hän tavallista vähemmän toi ilmi

hartauttaan ja alamaisuuttaan. Jos Alankomaitten kaikki asukkaat

olisivat olleet hänen kaltaisiaan, olisi kansa aikoja sitten sortunut

orjuuden ikeen alle. Jos hänellä olisi ollut hiukan enemmän älyä ja

kykyä, niin tiesi mitä mullistuksia hän olisikaan saanut aikaan.

Nyt hänestä ei ollut suurta haittaa; mutta kun nämä korkeammat avut

häneltä puuttuivat, eivät ne, jotka hänet tunsivat, voineet muuta

kuin ylenkatsoa häntä.

Ainoa kenties, jolla oli toisenlaiset tunteet, oli Agnes. Hän rakasti

ja kunnioitti häntä vielä niinkuin isää ainakin. Mutta saattoiko

hän kaikessa totella tätä isää ja uskoa hänelle kaikki, mitä hänen

sydämessään liikkui? Hänen oli mahdotonta laskea häntä lähelle

itseään -- ja kuka olisi kuitenkaan ollut tähän soveliaampi, kuin

hänen oma isänsä, varsinkin kun hän oli yksinäinen, äiditön tyttö?

Mutta ei siinä kyllä. Sanomattomaksi surukseen hän ei voinut pitää

isäänsä muuna kuin vihollisena kaikille niille asioille, joita hän

itse rakasti ja kunnioitti. Tyttö rakasti Jeesusta; isä käytti tätä

pyhää nimeä, jos hän sitä ollenkaan käytti, kirosanana. Ah! tukala

on uskovaisen ja rakastavan lapsen tila, jolla on tuollainen isä;

tällaista tuskallista taistelua lienee Herra ennustanut, kun hän

sanoi: "Älkää ajatelko, että minä tulin rauhaa lähettämään maan

päälle: en minä tullut rauhaa, vaan miekkaa lähettämään ja asettamaan

ihmistä sotaan hänen omaa isäänsä vastaan."

Vlossert tuli juuri siitä huoneesta, jossa hän oli lyönyt korttia

niitten upseerien kanssa, joitten oli määrä vartioida kuuluisia

vankeja. Rahat, jotka hän oli heiltä voittanut, olivat saaneet

hänet hyvälle tuulelle. Hänen pukunsa oli kallis, miltei komea:

kirjailtu silkkitakki, leveät, sinipunaiset samettihousut, jotka

ulottuivat polviin asti, kirjavat sukat, leveä paidankaulus,

huopahattu, johon sulka oli kiinnitetty kalliilla timanttinastalla,

samallainen koruesine leveässä vyössä, ja hopeasoljet kengissä --

siinä miehen koko asu. Salin poikki mentyään hän astui alas leveitä

portaita, jotka veivät alikerrokseen, helisteli rahojaan, silitteli

tyytyväisesti hymyillen partaansa ja saapui siihen huoneeseen, jossa

hän ja Agnes tavallisesti asuivat.

Huone ei ollut suuri, mutta sen ajan asunnoksi kuitenkin siisti

ja somasti sisustettu. Akkuna on muodostettu pienistä pyöreistä

lasiruuduista ja sen edessä on raskaat, melkein synkät samettiverhot.

Sen ääressä istuu Agnes korkea-selkäisellä lavitsalla. Tavan takaa

hänen pieni jalkansa polkee rukin pyörää, mutta hänen ajatuksensa

liitelevät nähtävästi kaukana hänen askareistaan.

"No, tyttäreni, sinä näytät niin kelmeältä; mikä sinun on?"

sanoi isä, astuen Agnesin luo ja nipistäen leikkisästi hänen

marmorinvaaleaa poskeaan.

"Eikö minulla ole syytä näyttää kalpealta, kallis isäni?" lausui

toinen, nousten ylös ja suudellen hellästi isäänsä.

"Ahaa, Agnes!" sanoi isä viekkaasti, "onko kapteeni Pedro, tuo

vintiö, puhunut sinulle jotakin? Hyvä; olen mielissäni, että se

näyttää liikuttaneen sydäntäsi. Hän on tietääkseni reipas poika,

vaikka kenties liian hurjapäinen."

"Ei, isäni. Olen kalpea samasta syystä kuin melkein kaikki Brabantin

ja Alankomaitten naiset tähän aikaan."

"Mikä se lienee?" sanoi isä heittäytyen nojatuoliin; "eihän heillä

kaikilla ole Pedro-kapteeneja puhekumppanina?"

"Heillä ei ole häntä eikä ketään muutakaan noista vieraista

palkkasortajista luonaan", sanoi Agnes ja hänen vienossa sointuvassa

äänessään oli ylenkatseellinen vivahdus. "Te tiedätte, isä, yhtä

hyvin kuin minäkin, että heidät on pantu tänne sortamaan kansaparkaa

ja ryöstämään tyhjäksi sen parhaimmiston."

"Jesus! Maria! lapsi, hillitse vaarallista kieltäsi taikka, kautta

pyhän Annan, meidät molemmat vielä tänä iltana pistetään tyrmään.

Muista, että äänesi voi helposti kuulua noiden ohuitten akkunain

läpi, ja tuollaiset puheet ovat saattaneet mestauslavalle monta

parempaa kuin sinä olet."

"Kuten taaskin ennen pitkää käy", sanoi Agnes, isän nuhteista

huolimatta. "En sano muuta kuin mikä on totta, isäni, ja minkä

tuhat todistajaa voi taata todeksi. Ettekö ensinkään sääli noita

kahta kreiviä, jotka istuvat tuolla ylhäällä? Ja oletteko vielä

valmis palvelemaan miestä, joka tuolla tavalla palkitsee parhaimpia

palvelijoitaan?"

"Kautta kolmesti siunatun Jumalanäidin!" lausui Vlossert närkästyen,

"älä puhu niin kovalla äänellä ja sulje suusi kerrassaan, jollei

sinulla ole mitään muuta sanottavaa. Etkö tiedä, että tuo on julkista

kapinaa kuningasta ja hänen ylhäisyyttään herttuaa vastaan? Kuten

uskollisen soturin ainakin, pitäisi minun antaa sinut ilmi, mutta

minä vain varoitan sinua aikanaan, jotta katuisit kapinallista

mieltäsi ja kiittäisit minua lempeydestäni."

"Kapinallista mieltäni!" toisti Agnes. "Kapinallistako mieltä se

on, kun armahtaa miestä, joka on vähällä joutua surmatuksi keskellä

katua? Mutta minä tiedän; te puhutte näin sentähden, että pelkäätte

jonkun teitä kuulevan, koska vapaa brüsseliläinen ei enää saa elää

omassa huoneessaan tarvitsematta peljätä, että joku kavala jesuiitta

kuuntelee avaimenläven tai akkunan takana. Mutta teidän ei tarvitse

peljätä, isäni", jatkoi hän, hyväillen hänen hiuksiaan, "te pidätte

heidän puoltaan niin hartaasti, ettei kukaan voi epäillä. Ja

paitsi sitä on verikoirain vainu nykyään kohdistunut toisellaisiin

marttyyreihin kuin Adrian Vlossertiin."

"Marttyyreihin! Mistä marttyyreistä puhut, lapsi?" lausui kartanon

hoitaja. "Työskentele sinä rukkisi ääressä ja pidä huolta

vieraastamme, jonka veli on pahin Kerjäläinen ja kiertolintu auringon

alla. Jospa näkisin hänen riippuvan hirressä vielä tänäpäivänä!

Se poika ja meidän välinen sukulaisuutemme panee meidät vielä

pinteeseen."

"Karel ei ole mikään kiertolintu, isäni", sanoi Agnes kiivaasti ja

punastuen. "Hän on meidän vapautemme jalo puolustaja ja hän sekä

hänen setänsä ansaitsevat yhtä vähän kuin prinssi itse riippua

hirressä."

"Niin, minun mielestäni prinssi sopisikin Egmontin toveriksi. Hän

ei muuta kuin saa aikaan paljasta levottomuutta ja kun joku sanoma

hänestä tulee, juoksee kansa kuin puolihullu."

"Minä muistelen sitä aikaa, jolloin te, isä, ajattelitte toisin

heistä molemmista", sanoi Agnes, laskien viiniä pikariin ja tarjoten

sitä isälleen. "Minä muistan, kun saapui tieto St. Quentinin

taistelusta ja te sanoitte pitävänne kreivi Egmontia aikansa

suurimpana sotapäällikkönä, ja lausuitte, että jos hän ja prinssi

saisivat hallita maata, koittaisi meille kultaiset ajat."

"Niin Agnes", vastasi Vlossert nopeasti, "sellainen aika on ollut,

sen myönnän; mutta silloin oli kuningaskin heihin tyytyväinen. Mutta

sen jälkeen ovat asiat suuresti muuttuneet. Eivätkö he ensimäisinä

vastustaneet kardinaalia? Eivätkö he toimittaneet kuninkaalle

kirjettä, jossa sanoivat että kardinaali oli hirmuvaltias ja siis

poistettava? Eikö Egmont uhannut tuoda sotajoukkoa maakuntiin? Eikö

hän ole ollut liitossa kavaltajani kanssa ja eikö hän ole puhunut

kavaltajan tavalla? Minä muistan vielä itsekin kuinka hän eräänä

päivänä Villakankurikunnan pidoissa tuolla yläsalissa joi maljan

lausuen sen toivomuksen, että kaikki narrit ja narrinkaavut pian

katoisivat ja me saavuttaisimme etuoikeutemme jälleen. Ketä hän sillä

tarkoitti, ellei kardinaalia? Mitä se sitäpaitsi meihin koskee, onko

kreivi syytön vai ei, kun herttua kerran asianmukaisen tutkinnon

jälkeen on tuominnut hänet syylliseksi?"

"Mutta onko heillä oikeus häntä tuomita? Sen haluaisin tietää", sanoi

Agnes, joka ei hevillä taipunut. "Tietysti he eivät mestauta häntä

samalla kuin sanovat häntä syyttömäksi; mutta syytöksiään he eivät

saa perustelluiksi niin, että voisivat todistaa hänen ansainneen

kuoleman. Ja muistanpa minäkin vielä varsin hyvin sen illan, josta

puhutte, isä. Te kerroitte meille jälestäpäin, että kun kreivi oli

esittänyt maljansa, te huusitte --"

"Vaiti, Agnes, vaiti! Jumalan äiti varjelkoon meitä! Hiljaa, lapsi!

Anna minulle kynä, mustetta ja paperia. Minä tulin tänne laatimaan

kirjettä. Älä virka sanaakaan enää!"

"Te huusitte ihastuksesta ja taputitte käsiänne yhtä rajusti kuin

muutkin", jatkoi Agnes itsepintaisesti, "ja te sanoitte että hänen

puheensa oli suuresti miellyttänyt teitä."

"Ei, loruja!" sanoi Vlossert pelokkaasti. "Taputinko minä käsiäni?

Sinä varmaankin erehdyt. Minä en ole koskaan osoittanut vastustavani

kardinaalia. Se olisi ollut mieletöntä, sillä hän on mahtava mies.

Pyhä Anna varjelkoon meitä! Minä toivon, ettei tuo tullut puheeksi,

kun laillinen tutkinto pidettiin kreivin asiasta."

"Laillinen tutkinto!" sanoi Agnes halveksien, "mikä tutkinto? Millä

tavalla voi tutkia miestä, jota kaiken aikaa talletetaan salpain

takana ja joka ei ole itse eikä edusmiehen kautta saanut puolustaa

asiaansa? Hän ei ole yhdeksään kuukauteen eli siitä saakka kun

herttua pani hänet kiinni, käynyt ulkopuolella vankihuonetta. Ja jos

hän todella on syyllinen, niin mikseivät 'Kultataljan' ritarit, hänen

vertaisensa, tuomitse häntä? Tiedättehän, että sellaista ritaria

voivat ainoastaan hänen vertaisensa tuomita? Mutta heidät molemmat

on tuomittu ja määrätty kuolemaan vasten lakia ja oikeutta ja pian

heidät teloitetaan laittomalla häpeällisellä tavalla. Voi, voi tätä

onnetonta maata! Tuollaiset miehet viedään mestauslavalle, vaikka

se oli heidän ainoa rikoksensa, että he rakastivat enemmän omia

kansalaisiaan kuin erästä väärää ja kavalaa kardinaalia, jonka nimi

soi inhottavan pahalta jokaisen korvassa!"

Vlossert kuunteli ihmetellen tytärtään, jonka posket hehkuivat

innosta ja kiivaudesta, ja tekivät hänet kahta kauniimmaksi. Isä

myönsi salaa, että hänen tyttärensä puhui totta, mutta hänestä oli

viisainta tehdä tämän syytökset Granvellan suhteen tyhjiksi.

"Hiljaa tyttäreni!" sanoi hän, "sinun tulee muistaa, että kardinaali

on hurskas ja pyhä mies, ja jos hänestä puhut pahaa, on se niin suuri

synti, ettei rippi-isäsi anna sitä sinulle anteeksi."

"Jumalan kiitos, että tulen ilmankin toimeen", vastasi Agnes

sydämensä pohjasta.

Vlossert hämmästyi. Hän tiesi, että hänen tyttärensä oli sangen

vapaamielinen ja isänmaallinen ajatuksiltaan, vaikka hän aina tarkoin

osasi salata sen. Hän oli usein peljännyt, että tytöstä tulisi

harhauskoinen, sillä tyttö kävi harvoin messussa ja kohteli Pater

Floriszia, rippi-isäänsä, melkein ylenkatseella. Nämä sanat näyttivät

vahvistavan isän pahimpia epäluuloja. Hän nousi kiivaasti ylös,

tarttui toisen käsivarteen ja lausui vapisevalla äänellä:

"Mitä sinä noilla sanoilla tarkoitat tyttö? Sano! Etkö sinä tarvitse

synninpäästöä? Pyhä Neitsyt! Ovatko nuo kirotut vääräuskolaiset

panneet pääsi pyörälle?"

Agnes peitti kasvonsa käsillään ja vaipui lavitsalle. Hän tiesi

millainen isä oli, ja häntä oli sen vuoksi tähän saakka arveluttanut

kertoa kääntymisestään. Vaan kiihkeässä keskustelussa ilmaisi hän

nyt salaisuutensa, ja hän rukoili hartaasti, että Jumala lisäisi

hänelle voimia. Mutta isä luuli hänen käytöstään pelon osoitteeksi

ja iloissaan siitä, että tyttö näin pian näytti katuvan maltitonta

tekoaan, katsoi hän tilaisuutta sopivaksi pienen saarnan pitämiseen.

"Pyhä Neitsyt", sanoi hän vakavasti ristien silmiään, "katselee

puoleesi surulla ja säälillä, kun tuolla tavalla puhut hänen pyhistä

palvelijoistaan. Minä menen heti ja lähetän tänne isä Floriszin, joka

puhuu sinun kanssasi suuresta synnistäsi ja näyttää mitenkä voit

siitä päästä vapaaksi."

Hän kääntyi pois ja oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänen

tyttärensä tarttui häneen.

"Älkää lähettäkö isä Floriszia luokseni", sanoi Agnes, puhuen

tyynesti, vaikka vähän vastahakoisesti; "sillä hänestä ei ole

minulle apua. En ole sanallakaan moittinut Lunastajamme Äitiä. Mutta

minä olen moittinut sitä hulluutta, että ihmiset luulevat saavansa

syntinsä anteeksi muilta kuin Jeesukselta Kristukselta."

"Agnes, en jaksa kuulla tuollaista puhetta suustasi", sanoi Vlossert.

"Kaiken tähden mikä sinulle on kallista, ikuisen autuutesi tähden,

pyydän ja rukoilen sinua sanomaan, etteivät nämä sanat tulleet

sydämestä, vaan että sinä lausuit ne ajattelematta."

Mutta nyt oli Agnes järkähtämätön ja valmis vastaamaan.

"Armas isäni", sanoi hän surullisesti, "ikuisen autuuteni tähden

juuri lausuinkin ne sanat ja soisin teidänkin niin lausuvan! Teille

olisi suureksi siunaukseksi, jos alkaisitte ymmärtää, etteivät papit,

kalliit alttarivaatteet, ristit, suitsutukset ja koko tuo meno tuota

autuutta."

"Jeesus! mitä on minun tehtävä?" huusi säikähtänyt sotilas väännellen

käsiään ja tuskitellen lapsensa kohtaloa. "Ajattele, Agnes, mikä

kauhea vaara sinua uhkaa. Jos hänen korkea-arvoisuutensa herra

inkvisiittori olisi kuullut vain sanankaan siitä, mitä juuri olet

lausunut, -- voi Jumala! minua kauhistaa, kun ajattelen, kuinka sinun

olisi käynyt."

"Hänen korkea-arvoisuutensa herra inkvisiittori ei voi tehdä

minulle enempää kuin Jumala sallii", vastasi Agnes rohkeasti, "ja

jos saisin valita, kärsisin täällä mieluummin ajallista, kuin

tuolla ijankaikkista vaivaa. Vaan miksi olette niin levoton, armas

isäni? Minä rakastan teitä yhtä paljon kuin ennenkin, -- ei, vielä

enemmän, sen jälkeen kun kaikki ihmiset ovat käyneet minulle kahta

rakkaammiksi."

"Oi Agnes, lapseni!" sanoi Vlossert, asettuen tyttärensä eteen ja

puhuen äänellä, joka värisi mielenliikutuksesta, "minä olen ollut

sinulle hyvä isä. Minä en ole koskaan sallinut sinulta puuttua

mitään, jota olen voinut hankkia. Minä olen antanut sinun oppia

kaikkea, mikä sinun säätyisellesi sopii, ja sen vuoksi vaadin, että

tottelet minua niinkuin kuuliainen lapsi. Minä käsken sinun peruuttaa

nämä sanat eikä enää hiiskua mitään näistä seikoista. Sinun täytyy,

sinun pitää!"

Agnes pudisti päätään. Kyyneleet vierivät hänen silmistään ja hän

sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:

"Minä en saata, isä. En milloinkaan ennen ole ollut tottelematon.

Tässä täytyy minun kuitenkin enemmän totella Jumalan käskyä kuin

teidän. Mutta älkää vihastuko minulle."

"Hm, tuo on todellakin jalo uskonto, joka opettaa lapsille

tottelemattomuutta ja tuottaa huonekunnalle häpeää ja onnettomuutta!

Sinä, joka sanot palvelevasi Jumalaa, sinä sanot minulle, ettei sinun

tarvitse minua totella ja puolustat itseäsi tuolla tapaa! Sinä, joka

soimaat pappeja ja pyhiä isiä, tahdot itseäsi varten säätää oman

siveysopin! Tämä siis on se uskonto, jota sinulle on saarnattu!

Minä jätän sinut yksiksesi täksi iltaa, mutta huomen aamulla tuon

isä Floriszin luoksesi, ja kirottu olet sinä kuolinpäivääsi saakka,

jollet tunnusta hänelle kaikkea, ja luovu harhauskostasi!"

Ja kääntäen selkänsä jätti hän tyttö raukan istumaan itkusilmin ja

allapäin. Isän viha oli koskenut häneen kipeämmin kuin hän olisi

luullutkaan ja vaikka hän tiesi olevansa oikeassa, täytyi hänen

kuitenkin kyynelvirralla lievittää mielihaikeaansa.

Yhtäkkiä jäntevä käsivarsi kiertyi hänen vartalonsa ympäri, joku

tarttui lempeästi hänen käteensä ja hiljainen ääni sanoi hellästi:

"Näinkö surullisena tapaan Agnesini? Mikä on näitten kyynelten syynä?"

Tyttö katsahti ylös -- hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hypähtäen

ylös vaipui hän Karel Galaman syliin.