II

Kaksi kunniallista kerjäläistä.

Näitä surullisia seikkoja ajatteli kenties eräs nuori ratsumies,

kun hän synkkänä ajoi vinhaa vauhtia Soignes'n metsän halki, joka

ulottuu Brüsselistä monta penikulmaa eteläänpäin. [Kaikkialla tässä

kirjassa tarkoitetaan Englannin penikulmia, joita menee noin kuusi

yhteen suomalaiseen.] Nuoren miehen ulkoasusta päättäen ei tuota

juuri olisi luullut, sillä hänellä oli espanjalaisen upseerin

puku ja häntä seurasi espanjalainen sotilas palvelijana. Hänen

kauniita kiharia hiuksiaan peitti kallis, sirotekoinen kypärä, johon

espanjalaiset olivat saaneet mallin maurilaisilta. Haarniska, joka

suojeli hänen rintaansa, oli yhtä kallisarvoinen ja vaikka hänen

käsivartensa ja säärensä olivat suojattomat, näyttivät kuitenkin

pistoolit satulan-taskussa ja valtava miekka hänen kupeellaan täysin

riittävän turvaamaan häntä näihin aikoihin, jolloin vuosia takaperin

oli lakattu keihästä ja tapparaa käyttämästä. Hänen kono-housunsa

ja ihotakkinsa vetivät vertoja kalliille haarniskalle mikäli niitä

voi nähdä; kirjailtu nahkahankkilus, joka riippui hänen olkapäältään,

sekä taiten taottu miekan kahva todistivat, ettei hänellä suinkaan

ollut halpa asema Espanjan armeijassa.

Hänen kasvoissaan ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi osoittanut

espanjalaista sukuperää. Hänen keltaiset kiharansa, hänen

siniset, henkevät silmänsä, hänen poskensa, joita ei aurinko eikä

maurilais-sekainen veri ollut tummentanut, ja hänen suora, solakka

vartalonsa ilmaisivat jo ensi näkemältä, että hän oli pohjanpuolen

lapsia. Hänen ohuet, tiukasti suljetut, huulensa tekivät hänet

lujatahtoisen näköiseksi. Välistä kun hän syvien ajatustensa vallassa

ummisti huulensa vielä kiinteämmin ja kypäränsä alla rypisti

otsaansa, kävivät hänen kasvonsa, vaikka tuskin olivat nähneet

kahtakymmentä kesää, niin ankaroiksi ja totisiksi, että häntä olisi

luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän ohjasi komeaa hevostaan

taitavasti ja vaivatta, mutta katsahti sitä tavan takaa levottomin

silmin ja taputti sen kaulaa, sillä se osoitti väsymyksen oireita,

matka kun oli ollut pitkä.

Hänen toverinsa oli ihan toisellainen mies. Tämän lyhyt, jäntterä

vartalo, leveät hartiat ja jykevät käsivarret, rautainen kypärä eli

patalakki, joka peitti hänen päänsä, ja tavallisen soturin haarniska

ilmaisivat, että hän oli alhaista säätyä. Mutta jos katseli hänen

kasvojaan, näki helposti, ettei niissä kuvastunut silloisille

sotamiehille ominaista tyhmyyttä ja raakuutta. Hänellä oli musta

parta, joka leualta oli leikattu suipoksi ja poskilta lyhyeksi.

Hirveä arpi kävi oikeasta korvasta suupieleen ja teki hänen kasvonsa

peloittavan näköisiksi, mutta naurava suu ja mustien silmien iloisa

loiste lievitti niiden rumuutta. Nuo kasvot kuvastivat hauskaa,

leikkisää luonnetta, uskollisuutta ja rohkeutta, ja vain joskus

vaan, kun viha veti kulmakarvat yhteen, havaitsi kyllä, että rohkeus

saattoi yltyä hurjuudeksikin.

Hänen asepukunsa ei ilmeisesti ollut niin sievätekoinen kuin hänen

isännällään; näytti päinvastoin siltä kuin se olisi ollut toista

varten valmistettu, sillä vaikka hänen sotisopansa oli pinnistetty

lujasti kiinni, ei se ylettynyt hänen leveän rintansa ympäri, ja

kypärä, joka näytti raskaalta, heilahteli sinne tänne hänen päässään.

Hän puhkaili ja läähätti hankalan taakkansa alla ja ne lyhyet

huomautukset, joita hän toisinaan lausui, osoittivat, ettei hän

ensinkään olisi paheksinut, jos hänen herransa olisi ajanut vähän

hiljempaa. Mutta nuorukainen ei ottanut vaaria näistä viittauksista,

vaan istui ajatuksissaan suorana satulassa eikä huomannut mitään

ympärillään.

Aurinko alkoi jo aleta. Vaikka sen säteissä vielä oli voimaa, eivät

ne kuitenkaan tunkeneet paksun lehtikatoksen lävitse, joka varjosti

matkustajia. Vain joskus osui joku säde pölyiselle ja huonolle

maantielle, joka tuskin sellaisen nimeä ansaitsikaan. Kavioiden

kapse, joka kajahteli pitkin metsää, säikytti tämän asukkaita,

kauriita, kaniineja, jäniksiä ja epälukuisia lintuja, liikkeelle

heidän leposijoiltaan; mikä kirkuen, mikä kiitäen ne riensivät pakoon

noitten kahden miehen edestä, jotka tällä hetkellä ajattelivat ihan

toista kuin heidän ahdistamistaan. Tuota menoa jatkettiin kauan

aikaa aivan ääneti ja yhä useammin palvelija osoitti karttuvaa

mallittomuuttansa, kunnes vihdoin hänen isäntänsä hevonen sai aikaan

sen, mitä hän ei itse voinut.

Nuorukainen ei luultavasti ajatellut tämän tilaa, vaan kannusti

sitä. Se hypähti kerran eteenpäin, kompastui ja olisi ilman

ratsastajansa taitoa syöksynyt maahan. Palvelijan kasvot välähtivät

tyytyväisyydestä.

"Me olemme kulkeneet jo hyvän matkaa, Yonker, eikä hevosista ole enää

mihinkään, ellemme säästä niitä", sanoi hän, hevostaan pidättäen.

"Meidän täytyy antaa niille vettä. Onko sellaista paikkaa lähellä?"

kysyi nuori mies, jota oli puhuteltu Yonker'iksi. [Lyhennys sanasta

Yonkherr, nuori herra.]

"Sata askelta tästä on 'Herttua'", vastasi palvelija, maiskutellen jo

edeltäpäin huuliaan.

"Tule siis!" sanoi Yonker.

Hitaasti ajaen he hetken päästä saapuivat huononnäköiseen

ravintolaan, jossa kyltti-rauskalle sivelty kummallinen värien

sekasotku matkustajille ilmoitti, että tämä oli "Herttua", missä muka

sekä ihminen että eläin voi viettää kelpo pidot.

Mitä eläimiin tuli, näytti kyltti puhuvan totta, sillä huoneen

edustalla aterioi onnellinen sikaperhe suurien puitten varjossa,

jotka ympäröivät kapakkaa.

Jättäen hevosensa palvelijan haltuun, päätti nuori mies tutkia, oliko

toinenkin puoli päällekirjoitusta totta; hän astui sisälle matalaan,

kehnosti kalustettuun suojaan ja pyysi kannullisen olutta. Ilma oli

sangen lämmin ja olut välttävää, niin että Yonker nautti juomansa

hyvällä halulla. Mutta äkkiä laski hän pikarin pöydälle, kapsahti

pystyyn ja riensi vastakkaisen oven luo. Täältä kuului kiivasta

väittelyä, jota säesti miekkojen kalske.

Vähäiselle pihamaalle tultuaan näki hän palvelijansa juuri

hankkiutuvan tappeluun erään oudon miehen kanssa; hän saapui hyvään

aikaan estämään taistelua, sillä molemmat olivat jo vetäneet esiin

miekkansa.

Riidan syy oli tämä:

Palvelija oli, herransa käskyä totellen, vienyt molemmat hevoset

huoneen takaiselle pihalle, hoidellakseen niitä siellä. Tätä varten

oli talon isäntä antanut hänen käytettäväkseen sangon ja ruuhen.

Kun hän ruokki hevosia ja valeli niiden jalkoja kylmällä vedellä,

alkoi hän hiljaisella äänellä laulaa yhtä niistä monista lauluista,

jotka siihen aikaan olivat ainoana kansan kirjallisuutena. Se oli

Retorein (Rederykes) veljeskunnan sepitelmiä. Tämän jäsenet kuuluivat

keskisäätyyn. He ilmaisivat tunteensa ja mielialan runoissa, jotka

tosin olivat taiteellisesti ala-arvoisia, mutta salaisen ivansa ja

pistävän sukkeluutensa vuoksi miellyttivät kansaa paljon enemmän kuin

ajan jalommat kirjalliset tuotteet. Retoreita oli joku aika takaperin

kielletty pitämästä kokouksia, ja oli kovin vaarallista laulaa heidän

laulujaan, jos joku Alban puoluelaisista sattui kuulemaan; mutta

monella rohkealla miehellä ja erittäin Geuseillä (kerjäläisillä) oli

salainen ilo siitä, että he lauloivat niitä missä ikänä voivat, ja

niitä nähtiin usein naulattuina kadun kulmiin ja torien äärille.

Palvelijan hyräillessä lauluaan, sattuivat hänen silmänsä hevoseen,

joka seisoi pihan nurkkauksessa kiinnitettynä toiseen ruuheen. Se oli

jotenkin peitossa riippuvien puunoksien takana, mutta siltä puolen

kuuluva ryske herätti palvelijan huomiota. Hän älysi kohta ettei se

ollut kapakan hevosia, sillä satula ja ohjakset osoittivat, että sen

omistaja oli matkamies, varakas matkamies, vieläpä korkea-arvoinenkin.

Vaistomaisesti hän herkesi laulamasta ja vilkasi ympärilleen,

oliko hevosen omistaja ollut lähettyvillä ja kenties kuullut hänen

laulunsa. Tämä varovaisuus oli kuitenkin liian myöhäistä. Hänen

ahkerasti puuhaillessaan hevosen vieressä, oli nimittäin eräs

ravintolan taka-ovella seisova mies tarkoin katsellut häntä ja

hänen kasvoilleen välähti tyytyväinen hymy, kun hän kuuli tunnetun

kerjäläislaulun sanat ja sävelen.

Vaikka vieras oli samanikäinen kuin palvelija -- nimittäin

puolivälissä neljättäkymmentä -- oli hän ulkonäöltään tämän

täydellinen vastakohta. Hän oli laiha, kookas ja sen ohessa

varreltaan kyllin väkevä pitääkseen kelpolailla puoliaan, jos hänen

kimppuunsa käytiin. Hänen kasvonsa, vaikka niitä ympäröi samallainen

musta parta kuin toisenkin kasvoja, olivat ihan erilaiset. Ne olivat

pitkähköt, luisevat, silmiinpistävät. Korkea ja kapea otsa, johon

huolet olivat uurtaneet monta vakoa, syvällä kuopissaan hehkuvat

silmät, jotka salamana välähtivät esineestä toiseen ilmaisematta

muuta kuin täydellistä mielentyyneyttä ja kylmäkiskoisuutta,

kyömynenä, korkeat poskipäät ja ohuet huulet -- tästä kaikesta syntyi

kokonaisuus, joka väkisinkin herätti huomiota, mahdollisesti myöskin

vastenmielisyyttä.

Ainakin Yonkerin palvelijaa näytti hän harmittavan; sillä kun hän

oli vierasta aikansa katsellut, jonka toinen kohteliaalla hymyllä

suvaitsi, kysyi hän äänellä, joka ilmeisesti oli aiottu loukkaavaksi:

"No, mieskulta, te näytätte julmasti rakastavan laulua, koska minua

niin hartaasti kuuntelette."

"Saattaa olla", vastasi vieras, "mutta minä neuvon sinua, ystäväni,

hillitsemään soitannollista intoasi, sillä puillakin on tähän aikaan

korvat, kuten tiedät."

Näin puhuen hän lähti ovelta lähemmäksi ruuhta.

Palvelija tähyili häntä kypäränsä alta ja hänen silmänsä iskivät

tulta. Vieras oli puhunut tyynellä ja vakavalla äänellä, ikäänkuin

hän olisi tottunut käskemään ja tälläkin kertaa vain olisi nuhdellut

omaa palvelijaansa. Nuhdeltu ei vastannut mitään, vaan otti sangon

ja valeli hevosiaan vedellä. Hän huomasi tehneensä sangen tyhmästi,

koska outo luultavasti oli espanjalainen tai vakoilija, joka

voisi saattaa hänet pahaan pulaan. Hänen päätöksensä oli valmis

silmänräpäyksessä. Hän aikoi karskisti ruveta riitaan miehen kanssa,

siten välttääkseen vaaran. Siksi hän, kun vieras verkalleen lähestyi,

vikkelästi pisti sangon hänen jalkainsa eteen siten, että tämän

täytyi joko potkaista se kumoon taikka kompastua siihen ja kaatua.

Vieras teki edellisen tempun ja potkaisi sangon menemään pitkin pihaa.

"Niin totta kuin nimeni on Hannu", huusi palvelija, asettuen vieraan

eteen ja teeskennellen hämmästystä ja suuttumusta, "mitä tuo tietää?

Eikö riitä, että otatte minua opastaaksenne, täytyykö teidän myöskin

loukata minua?"

"Hiljaa, hyvä Hannu, en aikonut loukata sinua. Varoitus aikanaan

on hyödyllinen ja kerjäläistoimesi salaisuus säilyy yhtä hyvin

minun takanani kuin itselläsikin. Ei, älä lähesty minua -- vihaan

tarpeetonta riitaa; sitäpaitsi en milloinkaan taistele palvelijan

kanssa, kun hänen herransa on lähellä. Pois tieltä!"

Näin sanoen vieras, joka oli pysynyt aivan levollisena, vähän sysäsi

palvelijaa. Mutta tämä näytti selvästi tahtovan tappelua, sillä hän

vastasi pilkallisella ja kiukkuisella äänellä. Eikä aikaakaan, niin

kumpainenkin oli jo vetänyt esiin miekkansa ja ottelu oli juuri

syntymäisillään, kun nuori herra ilmestyi näyttämölle ja astui

riitaveljesten väliin.

"Mitä Jumalan äidin nimessä täällä tapahtuu?" kysyi hän. "Mitä sinä

teet, Hannu?"

Molemmat miehet laskivat aseensa ja kääntyivät puhujan puoleen.

"Hän oli vähällä estää erään teidän hyvän ystävänne saapumasta tänä

iltana Rookeryyn", sanoi vieras Yonkerille.

Viime mainittu katseli ensin palvelijaansa, sitten vierasta, hieman

kummastellen.

Vieras jatkoi:

"Hannun olisi sopinut säästää urhoollisuutensa sellaisen vihollisen

varalle, joka paremmin kuin minä olisi vastannut hänen taitoaan ja

kykyään."

Herra ja palvelija vaihtoivat keskenään pikaisen silmäyksen.

"Te näytte tuntevan palvelijani", sanoi Yonker kylmäkiskoisesti.

"Tunnenpa teidätkin, Yonker", vastasi vieras, hienosti kumartaen.

"Pietari Blink ei ole turhaan antanut tarkkaa kuvaustaan. En luule

erehtyväni, kun otaksun, että puhuttelen Yonker Karel Galamaa.

Tuntisinpa hänet vaikka hän sata kertaa matkustelisi espanjalaisen

upseerin valepuvussa."

Puheen viimeinen osa lausuttiin niin hiljaa, että isäntä ja emäntä,

jotka seisoivat vähän matkan päässä ja kummastellen katselivat

näytelmää, eivät kuulleet mitään. Nuorukainen, jota oli puhuteltu

Galamaksi, seisoi tuokion aikaa epäröiden, ikäänkuin hänen olisi

ollut vaikea päättää, millä silmin hän katselisi tulokasta. Hän

tarkasti tätä kiireestä kantapäähän, jonka toinen aivan tyynesti

salli. Vihdoin Galama, nähtävästi jotenkin rauhoittuneena, lausui:

"Te puhuitte vastikään Blink'istä. Selittäkää tarkemmin. Tunnetteko

hänet?"

"Ehkä tämä paperilippu antaa teille paremman selityksen kuin minä",

sanoi vieras, pistäen kätensä takin alle ja vetäen esille pienen

paperikäärön, joka oli sidottu kiinni silkkilangalla. Yonker avasi

paperin ja luki seuraavat muinaisgoottilaisilla kirjaimilla kyhätyt

rivit Hannun kurkistaessa hänen olkapäänsä yli:

Tämän tuoja on tietääkseni hyödyllinen apumies. Hän osaa hyvin

käyttää piirustinta ja on taitava laskija. Te voitte luottaa

häneen. Hänen nimensä on Gerard Bock. Jumala teitä suojelkoon.

Pietari Blink.

"Nimenne on, kuten näen,--?" sanoi Galama, katsahtaen ylös paperista,

kun oli sen loppuun saakka lukenut.

"Gerard Block", sanoi vieras ja kumarsi kohteliaasti.

"Gerard mikä?" tutki Hannu ja teki sellaisen liikkeen, kun olisi hän

mielinyt käydä vieraan kimppuun, mutta hänen herransa pidätti häntä.

"Gerard Block", vastasi vieras, kun Yonker toisti kysymyksensä. "Eikö

kirjeessä ole niin?"

"Ei", vastasi Galama, "täällä mainitaan nimi Bock."

"Siinä varmaan on erehdys", sanoi vieras. "Olen tietääkseni kastettu

Amsterdamin Nikolain kirkossa Gerard Block'iksi. Niin ainakin äitini

sanoo."

"Minun mielestäni teidän olisi pitänyt jäädä kastamatta ja

syntymättä", mutisi Hannu, sysäten kypäränsä kallelleen.

"Minua ei kummastuta, että Pietari Blink erehtyy", sanoi Galama.

"Eipä hänestä koskaan ollut kynäilijäksi."

"Mutta, Yonker, l-kirjaimen kirjoittamiseen ei mahtane mennä pitkää

aikaa!" sanoi Hannu. "Ja jos siinä on erehdys, niin miksi ei hän ole

sitä ennen huomannut? Varmaan hän kuitenkin on kirjeen lukenut." Ja

hän osoitti vierasta.

Tämä puri huultaan ja lausui ikäänkuin ei olisi kuullut Hannun sanoja:

"Se on minusta sitä kummempaa kun Pietari on tuntenut minut niin

kauvan aikaa ja on tavallisesti hyvin tarkka. Onneksi on minulla

hallussani muitakin todistuksia, jotka voivat teitä vakuuttaa

ystävällisistä aikeistani."

Taas pisti hän kätensä takin alle ja veti näkyviin sinisen

silkkinauhan, joka riippui hänen kaulassaan. Siihen oli ripustettu

pieni vaskiraha, jonka toiselle puolelle oli piirretty Filipin,

maakuntain hallitsijan kuva, ja toiselle kerjäläispussi ynnä

kirjoitus: "_Fidèles au roy jusqu'à la besace_" (Kuninkaalle

uskolliset kerjuupussiin saakka).

Nuori aatelismies katseli rahaa ja hymyili lausuen äänellä, josta

pieninkin epäluulon vivahdus oli kadonnut:

"Yksin tämä, mestari Block, voisi meistä tehdä ystävykset. Utelias

olen sentään kuulemaan, kuinka löysitte minut ja miksi olette

täällä. Mutta on jo myöhäinen. Mene sisälle ja juo oluesi, Hannu, ja

lähtekäämme sitten pois. Arvatenkin te kuljette samaa tietä kuin me;

jos niin on, sopii meidän matkalla lähemmin tutustua," lisäsi hän,

kääntyen vieraaseen kohteliaan miehekkäästi, joka osoitti että hänen

luonteensa, vaikka hän oli nuori, jo oli elämän kokemusten kypsyttämä.

"Hm!" jupisi Hannu, vitkaan sisälle käydessään, jossa kannullinen

olutta vartoi häntä. "Tuo mies ei ensinkään miellytä minua. Block!

Bock! Block! Niissä on melkein sama sointu, mutta on kuitenkin sen

verran eroa, ettei Pietari olisi voinut siihen kompastua. Ja kaiken

lisäksi hänellä oli rautapaita: se vasta kummallista. Minä en muista

nähneeni kellään meikäläisistä sellaista. Se on liian raskas eikä

kyllin vahva. Pidän kun pidänkin miestä silmällä. Yonker ei kelpaa

häntä kaitsemaan. Hänellä ei ole minun silmiäni; hän ei tee muuta

kuin ajattelee, ajattelee, ajattelee."

Hannu joi oluensa ja näki, palatessaan pihalle, molemmat miehet jo

satulassa. Hän hyppäsi hevosensa selkään ja hetken kuluttua oli

kavioiden kapse etäällä vaiennut.