Brüsselin tori tarjosi kesäkuun 5 p:nä 1568, kun aurinko kohosi
kaupungin yli, surullisen näyn. Ison, uhkean rakennuksen edustalle
oli pystytetty mestauslava, jolla aiottiin teloittaa kaksi maan
etevintä, mainiointa miestä, kreivit Egmont ja Horn. Nämä olivat
ne uhrit, joitten veri pyhitti Alankomaitten tantereen siksi
näyttämöksi, jolla taisteltiin kenties jaloin taistelu, minkä
kuudennentoista vuosisadan historia tietää mainita.
Tämä taistelu koski ihmisen pyhimpiä ja kalleimpia aarteita,
uskonnollista ja kansallista vapautta. Näitten etujen ensimäisiä
puolustajia elähytti lannistumaton vapauden halu; heitä vahvisti
luottamus Jumalan sanaan, josta on kirjoitettu: "se on voitto,
joka maailmasta saatu on". Sortajat, joita he vastustivat, olivat
silloisen ajan suurimmat mahdit, Rooman paavi, Espanjan kuningas ja
näitten väkevä ase, inkvisitsioni. Jos pappisjuonet ja hirmuvalta
milloinkaan olivat yhdistäneet kavaluutensa ja voimansa hyvää asiaa
kukistaakseen, tapahtui se tässä sitkeässä sodassa, jota kesti
kokonaista kahdeksankymmentä vuotta. Mutta tässä sodassa nähtiin
myös, että vähäinenkin ja heikko kansa voi suurimmankin vallan
masentaa, jos se yksimielisesti päättää panna henkensä alttiiksi
vapauden ja uskon puolesta.
Alankomaiksi nimitetään tätä nykyä ainoastaan Hollannin
kuningaskuntaa. Kuudennellatoista vuosisadalla sen sijaan tämä
nimi käsitti joukon maakuntia, jotka Zuyderseestä ja Dollartista
ulottuivat Ranskan pohjoisrajoihin asti ja yhteensä muodostivat tuon
viljavan liejumaan, jonka sittemmin Hollannin ja Belgian kuninkaat
ovat keskenään jakaneet. Nämä maakunnat olivat kertomuksemme aikana
Espanjan kuninkaan Filip II:n vallanalaisia. Hän hallitsi niitä
Alankomaitten kreivin Filip III:n nimellä. Hän oli perinyt tämän
alusmaan isältänsä Kaarle V:ltä ja se oli epäilemättä hänen lavean
valtakuntansa kauneimpia osia.
Teollisuuden yhtämittainen edistys, äly, rohkea ja varovainen
keinottelu, oli viidennentoista vuosisadan lopulla Alankomaitten
kansalle tuottanut niin suuren varallisuuden, ettei sen vertaista
nähty muualla maailmassa. Alankomaalaiset olivat aikansa
uskaliaimpia merenkulkijoita. Heidän sametti-, silkki-, matto- ja
palttinakankaitansa pidettiin arvossa kaikkialla, missä niistä
tiedettiin, ja -- ihmeellistä kyllä -- tässä maassa, jonka luonnolta
melkein kokonaan puuttuu romanttista ihanuutta, syntyi maalarikoulu,
jolta vain roomalaiset taiteilijat veivät voiton. Asukasten
varallisuus oli käynyt puheenparreksi. He tuhlasivat asuntoihinsa ja
pukuihinsa niin paljon rikkautta, että eräs ruhtinatar, joka kerran
asteli pääkaupungin katuja, kummastuneena huudahti, että "hän luuli
käyvänsä prinssien eikä porvarien joukossa".
Ei siis sovi ihmetellä, että Filip luuli suuren vahingon tapahtuvan
itselleen, jos hän menettäisi nämä rikkaat maakunnat -- eikä
hänen pelkonsa ollutkaan aiheeton. Alankomaalaiset olivat hänelle
epäilemättä niin uskolliset ja kuuliaiset, kuin odottaa sopi. He
tosin tarkasti valvoivat etuoikeuksiaan ja pyrkivät yhä vapaaseen
itsehallintoon, mutta se ajatus ei milloinkaan tullut heidän
mieleensä, että he irroittaisivat itsensä Espanjan ylivallasta;
päinvastoin he olivat siitä aikeesta niin kaukana, että vasta silloin
rohkenivat pyrkiä itsenäiseksi kansaksi, kun Filip puolestaan mitä
tylyimmällä ja kehnoimmalla tavalla oli katkaissut siteet, jotka
liittivät tämän uskollisen kansan hänen valtaistuimeensa.
Mutta uskonpuhdistuksen valo, joka sytytti ilmituleen koko
Saksanmaan, oli tunkeunut näihinkin seutuihin. Filip, joka oli yhtä
harras paavinuskolainen kuin julma tyranni, aavisti, että hänen
huonekunnalleen ja Alankomaille välttämättömästi tulisi ero, jollei
hän aikanaan estäisi tuota hirveää harhauskoa leviämästä noihin
maakuntiin. Kun hän v. 1559 kävi tässä valtakuntansa osassa, oli hän
kauhukseen huomannut, että pahuus jo oli paisunut huolestuttavassa
määrässä ja oli kaiken lisäksi vaarallisinta laatua, sillä tänne
oli päässyt kalvinilainen eli reformeerattu harhaoppi, jota
sanottiin vallankumoukseen ja kapinan vehkeisiin paljon Lutherin
oppia taipuvaisemmaksi. Vihan vimmassa hän päätti ettei hän lepää,
ennenkuin on hävittänyt maasta protestanttisuuden kaikkineen
päivineen. Ranskan kuninkaan Henrik II:sen kanssa hän neuvotteli,
kuinka he tulella ja miekalla tuhoisivat kaikki eri-uskolaiset,
niin ylhäiset kuin alhaiset, ja näin vapauttaisivat maailman tuosta
"kirotusta turilas-parvesta".
Nämä hankkeet ilmoitettiin varomattomasti Oranian prinssille
Vilhelmille, joka oleskeli silloin panttivankina Ranskan kuninkaan
hovissa. Tästä hetkestä alkaen jalo prinssi päätti, henkensäkin
uhalla, suojella viatonta Alankomaitten kansaa. Mutta tätä prinssin
aikomusta ei Espanjan kuningas tuntenut, sillä siinä tapauksessa
hän ei suinkaan olisi antanut tämän hallittavaksi neljää rikkainta
ja mahtavinta pohjoismaakuntaa, nim. Hollantia, Seelantia,
Länsi-Frieslantia ja Utrechtia.
Koko maan hallitus oli uskottu kuninkaan sisarelle, Parman
herttuattarelle Margarethalle. Hänen apunaan tässä toimessa oli
kardinaali Granvella ja maan ylimyksistä koottu neuvoskunta,
jossa paitsi Oranian prinssiä kreivit Egmont ja Horn sekä parooni
Berlaiment olivat mahtavimmat. Pian havaittiin kuitenkin, että
kuningas oli päättänyt hallita oman mielensä mukaan, huolimatta
kansan tahdosta, sellaisena kuin se ilmeni säätyjen kokouksessa
ja aateliston neuvoskunnassa. Välittämättä vastarinnasta ja
syrjäyttäen kaikki kansan etuoikeudet, toi kardinaali Granvella
maahan espanjalaisen inkvisitsionin, jonka jälkeen heti alkoi kiivas
ja yleinen vaino. Jesuiitta-seuran jäseniä hiipi joka perheeseen
urkkien salaisimpiakin seikkoja. Inkvisitsionin virkamiehet, joitten
häijynilkinen julmuus ei aina pukeunut edes hurskauden verhoon,
hätyyttivät jokaista, ken vain ei osoittanut matelevaa nöyryyttä.
He hirttivät, polttivat, silpoivat ja kahlitsivat tuhansia, eikä
kuitenkaan puuttunut niitä, jotka rohkenivat tunnustaa puhdasta
evankeliumia ja vastustaa kirkon erhetyksiä, vaikka heitä uhkasi
köyhyys ja elinkautinen vankeus, vaikka heitä surmattiin hirttämällä,
kuristamalla, elävältä nylkemällä tai polttamalla ja muilla
hirveillä, usein toista vuorokautta kestävillä kidutuksilla.
Kansassa syttyi kapinan henki. Eivät katoliset itsekään jaksaneet
tätä enää kärsiä. Mutta paavillisia pullia ja pannakirjoja sateli
yhtämittaa onnettomaan maahan. Keisarillisia asetuksia julkaistiin ja
pantiin voimaan vierasten sotajoukkojen avulla; näitä sotajoukkoja
palkittiin niillä tavaroilla, joita sortajat uhreiltaan riistivät.
Kauppalaivoilla, jotka ennen olivat kuljettaneet tavaroita kaikkiin
maailman satamoihin, pakeni nyt lukuisasti kauppiaita, jotka
asettuivat Saksaan ja Englantiin vieden näille maille pääomansa
ja liikeälynsä. Lukuisat ja avarat vankihuoneet olivat syyttömiä
täpötäynnä, mutta pahantekijät pääsivät irralle, kun vain olivat
köyhiä ja osasivat supista "Ave Mariaa". Ihmiset eivät enää uskoneet
läheisimpiään, omia lapsiaan, vaimojaan, miehiään. Ei kukaan
uskaltanut julkisesti puhua uskonnosta, ja ainoastaan siellä missä
kaksi tai kolme uuden opin harrastajaa sattui yhteen, huojensivat he
keskenään sydäntään, etsien voimaa ja lohdutusta uskostaan.
Tämä menettely, joka polki kaikkien oikeuksia, yllytti mahtavan
aateliston vihaan. Hallitsijattarelle (Parman herttuattarelle)
tuotiin ylenmäärin moitteita, valituksia ja uhkauksia. Hän oli
helläsydäminen nainen ja valitukset koskivat kipeästi häneen, mutta
hän ei voinut aatelisille antaa rauhoittavaa vastausta; hän ei voinut
heille sanoa, ettei vika ollut hänen, vaan kuninkaan ja ennenkaikkea
kardinaalin. Mutta he huomasivat sen itse ja Oranian prinssi,
jota pidettiin maan ensimäisenä miehenä ja joka suuresti vaikutti
kansaan, tuimistui heidän vapautensa kirkolliselle sortajalle. Nyt
vaadittiin, että kardinaali erotettaisiin virastaan. Ensin kuningas
kylmäkiskoisena ja ylpeänä ei virkkanut mitään, sitten hän antoi
armollisen, mutta karttavan vastauksen. Mutta tämä ei tyydyttänyt
aatelismiehiä. He solvasivat ja pilkkasivat kardinaalia, he uhkasivat
kuningasta ja puhuivat kapinasta. Kuningas vimmastui, työnsi heidän
uhkauksensa karttuneella katkeruudella takaisin, mutta myöntyi
vihdoin ja kardinaali lähti tiehensä v. 1564.
Tämä tapaus herätti maakunnissa suurta riemua ja nyt odotettiin
kultaista aikakautta. Tosin inkvisitsioni ei poistunut kardinaalin
kanssa, mutta hallitsijatar osoitti nyt suurempaa lempeyttä ja
vaino taukosi pitkäksi aikaa melkein kokonaan. Aatelisto ja säädyt
kutsuttiin taas kokoon, puhtaan opin vainotut harrastajat eivät
etsineet enää piilopaikkoja, ihmiset kulkivat usein peninkulmamääriä
harrasta saarnamiestä kuullakseen, ja miehet kuljettivat myötänsä
nuijia ja miekkoja, häntä suojellakseen. Kansa virkistyi uudelleen.
Se toivoi, että sille suotaisiin ainakin uskonvapaus; se toivoi,
että rauha ja onni vihdoinkin majoittuisi rehellisten Alankomaitten
asukkaitten luo.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Elokuulla v. 1566 sattui tapaus, joka
mursi kaikki toiveet. Tarkoitamme tuota äkkinäistä uskonvimmaa, jota
ei vieläkään ole voitu täydelleen selittää, ja jota historiassa
nimitetään kuvainraastoksi. Pahan hengen voimalla se tempasi
pyörteeseensä kansan, varsinkin alhaisemmat luokat. Neljänä
päivänä hävitettiin neljäsataa kirkkoa ja kaikki mitä niissä oli.
Tieto tästä ilkityöstä saattoi kuninkaan raivoon. Hän päätti
nyt mitä suurimmalla ankaruudella uudistaa vanhat vainopäivät.
Kardinaali Granvellan sijaan hän lähetti Alankomaihin elokuulla
v. 1567 Alban herttuan ja tämän kanssa 30,000 miestä. Tuosta
seurasi kuusi kurjuuden vuotta, joitten historia on kirjoitettu
verellä ja kyyneleillä. Kardinaali oli ollut ruoska, herttua oli
skorpioni. Hän oli ankara sotapäällikkö, mutta vielä ankarampi
uskonkiihkossaan, teräväjärkinen, lujatahtoinen, nopea toimissaan,
pelkäämätön ja säälimätön. Filipillä ei ollut ainoatakaan niin
uskollista palvelijaa, paavilla ei ainoatakaan niin harrasta
alamaista, jesuiittaseuralla ei kelvollisempaa asetta. Tuskin hän oli
kuukauttakaan johtanut pahamaineista "verineuvostoa", kun hän jo oli
pannut vankeuteen tai mestauttanut kaikki etevimmät aatelismiehet
ja porvarit. Mutta tämä oli vain tulevien tapausten alkunäytös;
kuukauden kuluessa hän oli julistanut kuolemantuomion jokaiselle maan
asukkaalle.
Kansa vapisi. Ken saattoi, möi omaisuutensa ja jätti maan, jos
kohta suurikin vaara ja tappio uhkasi häntä. Ken ei voinut, taipui
hiljaisuudessa ikeen alle ja loi silmänsä "prinssiin", ainoaan
mieheen, joka, kuten tiedettiin, kykeni auttamaan. Mutta Oranian
prinssi, joka oli aikansa järkevimpiä ja taitavimpia valtiomiehiä,
tunsi Espanjan kuninkaan sekä hänen edusmiehensä, herttuan, aivan
hyvin, eikä siltä puolelta odottanutkaan laupeutta eikä armoa.
Sentähden hän, saatuaan tietää, että Alba teki tuloa, heti ryhtyi
toimiin ja jätti maan viisi kuukautta ennen kuin herttua sinne
astui. Turhaan koetti hän vakuuttaa muitakin aatelismiehiä tämän
keinon tarpeellisuudesta. Turhaan muistutti hän heitä Filipin
ja Alban luonteesta, uhkauksista, joita he jo olivat saaneet
kuulla, ja salaisista tiedoista, joita hän itse oli saanut heidän
aikomuksistaan. Muutamat uskoivat ja noudattivat varoitusta. Hän
itse vetäytyi, veljineen saksalaisille tiluksilleen, siellä vartoen
ennustustensa toteutumista. Niistä tulikin tosi pikemmin kuin hän oli
ajatellutkaan.
Elokuun viimeisinä päivinä v. 1567 saapui Alba Brüsseliin.
Neljätoista päivää sen jälkeen kutsuttiin Egmont ja Horn hänen
luokseen päivällisille. Kaikkialta varoitettiin Egmontia sinne
lähtemästä. Vieläpä aterian kestäessä joku kuiskasi hänen korvaansa,
että hän pakenisi; mutta hän ei tahtonut uskoa pahaa isännästään.
Puolen tuntia sen jälkeen hän ja Horn olivat vankeja ja muutaman
viikon päästä heidät vietiin Gentin linnaan, jossa heitä pidettiin
yhdeksän kuukautta, kunnes heidät tuotiin takaisin Brüsseliin
mestattavaksi.
Kuvaamaton oli se hämmästys, joka syntyi maassa, kun tieto tästä
vangitsemisesta levisi. Yleisesti kunnioitettiin ja rakastettiin
molempia kreivejä, varsinkin Egmontia, joka mainioitten urotöittensä
vuoksi Ranskan sodassa oli päässyt armeijan suosikiksi. Mutta kun
heidän jälkeensä vielä monta muuta etevää miestä pantiin kiinni, oli
kammo kahta suurempi. Oranian prinssi, joka oli maanpakolaisuudessa,
jonka omaisuus oli otettu takavarikkoon ja jonka ystävät
suurimmaksi osaksi olivat vangittuina, ei voinut juuri mitään Alban
ylivallalle. Tosin oli alussa vuotta 1568 ja kuukautta ennen kuin
kertomuksemme alkaa, hänen veljensä kreivi Louis Frieslandissa saanut
voiton espanjalaisista, mutta muutamia päiviä sen jälkeen hänen
palkkasoturinsa havaitessaan turhaan toivoneensa ryöstöä, nousivat
kapinaan; ja näin taistelun hyvät hedelmät jälleen menivät hukkaan.
Niinpä siis kuninkaan ja hänen apuriensa mieletön uskonkiihko pakotti
vihdoin Oranian prinssin kuulemaan vaivatun kansansa valitushuutoja
ja oman sydämensäkin käskyä, ja pakotti hänet nostamaan kapinan
lipun, josta kapinasta ennen pitkää kasvoi varsinainen sota. Ensin
käytiin tätä sotaa ainoastaan Alban herttuaa ja muita espanjalaisia
virkamiehiä vastaan; mutta kolmentoista-vuotisen verisen taistelun
perästä pohjoisetkin maakunnat luopuivat kuninkaasta. Kun ne miehet,
jotka yrittivät hävittää uuden uskonnon, samalla koettivat uuvuttaa
kansaa valtiolliseenkin orjuuteen, kiihtyi vastustushalu niin
valtiollisista kuin uskonnollisistakin syistä. Muutamat tarttuivat
aseisiin, puolustaakseen omantunnon vapautta, mutta useat -- ja
näihin kuului suurin osa -- taistelivat valtiollisen vapautensa ja
itsenäisyytensä puolesta, kun taas useita elähytti pelkkä
koston- taikka saaliinhimo.
Tällä tavalla yhdistyivät suuret joukot miehiä -- niitten
joukossa monta sangen jalosukuistakin, joilta oli viety kaikki,
mitä maailmassa on kalleinta -- sissikuntiin, jotka hätyyttivät
kostonhimoisina, missä ikänä tapasivat, vihollisiaan espanjalaisia
ja pappeja, joita he katsoivat kaiken pahuuden päälähteeksi. He
nimittivät itseään "Kerjäläisiksi" eli "Geuseiksi" -- minkätähden, se
selitetään edempänä. Usein nämä rohkeat ja osaksi jumalattomat miehet
eivät muuta kuin ryöstivät, raastoivat ja murhasivat, vaan usein
he myöskin suuresti edistivät vapauden pyrintöjä, kaapaten Alballe
meneviä ruokavaroja ja kirjeitä. Muutamat olivat niin jalomielisiä,
että ottivat toimittaakseen asioita, jotka tuottivat niin paljon
vaaroja ja niin vähän palkintoa, että täytyy kummastella, kun lukee
näiden sankarien uskaliaista vehkeistä. He kuljettivat salakirjeitä
Saksassa olevan prinssin ja hänen kotimaisten ystäväinsä välillä,
saattaakseen hänen tietoonsa kaikki, mitä Alankomailla tapahtui, ja
joka hetki nämä uroot panivat henkensä alttiiksi.
Vähän kreivi Louisin voiton perästä Frieslannissa tuli tiedoksi,
että herttua itse espanjalaisten soturiensa etunenässä aikoi marssia
häntä vastaan; eikä aikaakaan kun jo toinen vielä kamalampi sanoma
liikkui maassa. Kerrottiin, näet, että herttua, ennenkuin hän lähti
liikkeelle, aikoi olla saapuvilla, kun etevimmät aatelismiehet ja
niitten joukossa molemmat kreivit Egmont ja Horn mestattiin. Huhussa
olikin perää. Näön vuoksi nostettiin oikeusjuttu, jota ajettiin
lakia ja oikeutta vastaan. Kreivit tuomittiin kuolemaan, vietiin
vahvan vartija-joukon saattamana Gentistä Brüsseliin ja teljettiin
Broodhuysiin.
Nuolen nopeudella levisi tieto tästä kautta kaupungin ja maan.
Kansalaiset olivat ikäänkuin ukkosen huumeissa ja kulkivat toinen
toisensa ohitse, sanaakaan puhumatta. Valtiollinen näköpiiri
synkistyi synkistymistään. Kylät ja kaupungit olivat miltei tyhjät,
kun kaikki jalot, rikkaat ja älykkäät asukkaat joko harhailivat
pakosalla, kantoivat kahleita, tai kävivät sissisotaa. Sortava ies
kävi päivä päivältä raskaammaksi ja näytti todella siltä, kuin Jumala
olisi heidät kokonaan hyljännyt.