Nähkääs, sanoi hän edelleen ja katseli nuorukaista hellästi silmiin,
ihmeitä ei tapahdu enää nykyään, se on totta; mutta on vieläkin
marttyyrejä maailmassa, ja monet tyhjentävät rakkaan vapahtajansa
veren sekoittamalla siihen omaansa. Miksikä minun osani olisi parempi?
Siksikö, että olen vielä niin nuori? Sitä enemmän on minulla aikaa
oppia kärsimään. Mutta ennenkuin täysi yö minulle koittaa, tahdon
vielä kerran nauttia auringosta. Olen tuuminut jotain mielessäni,
jatkoi hän kuiskaten ja hänen kauniit kasvonsa peittyivät punaan. Te
sanoitte kerran, että tahtoisitte mielellänne piirustaa kuvani. Olen
ajatellut, ettei se mikään synti olisi, vaikka sen teille sallisinkin;
ja kuulkaahan nyt, miten me voimme järjestää asian, jottei kukaan
saa sitä tietää. Kolmen päivän kuluttua matkustaa sulhaseni joksikin
aikaa pois, asioitaan toimittamaan, aina Assisiin asti. Kaksi päivää
myöhemmin on sunnuntai, jolloin menen aikaisin aamulla kirkkoon.
Minä järjestän siten, ettei kukaan seuraa mukanani, ja sitten tulen
teidän asuntoonne, Hans, ja olen teidän luonanne pari, kolme tuntia.
Silloin voimme oikein sydämen pohjasta jutella. Mutta luvatkaa minulle
pyhästi: ei mitään rakkaudesta, vaan kuin vanhat ystävät, jotka ovat
olleet tutut lapsuudesta saakka ja tahtovat kerran tyhjentää sydämensä.
Päivällisen aikana palaan taas kotiin, hunnun peitossa ei kukaan tunne
minua; sillä jos Sor Beppe saisi siitä vihiä, niin hän tappaisi minut.
Hän ei ole paha, uskokaa minua, mutta vihassaan hän on aivan hillitön,
ja mustasukkaisuus saa hänet pois suunniltaan. Ja vielä yksi asia: minä
tahtoisin niin mielelläni saada myös kuvan teistä, niin pienen, että
voisin pistää sen messukirjani väliin. Tahdotteko antaa sen minulle
muistoksi?
Annina, huudahti nuorukainen, onko se totta? Tahdotko todellakin tehdä
kaiken tuon minulle?
Tahdon, sanoi hän suloisesti hymyillen. Olen sen niin lujasti
päättänyt, että mielemmin kuolen kuin luovun päätöksestäni. Olisin sen
joka tapauksessa tehnyt ja olisin pyytänyt Lailaa ilmoittamaan sen
teille. Nyt sain itsekin sen teille uskoa; siitä olen iloinen. Minä
tiedän missä te asutte. Kuljin kerran pitkin teidän katuanne silloin
teidän koiranne kurkisti ikkunasta ulos. -- Eikö totta, te pidätte
sananne, ettekä tee meille eroa vaikeaksi, kun minun on pakko lähteä?
Nuorukainen ei vastannut. Sitten Annina otti sateenvarjon hänen
kädestään ja sanoi: Jääkää hyvästi! Minä palaan nyt yksin kotiin. Ja
pysykää poissa Via Vittorialta sunnuntaihin saakka. Jos epäilyksiä
heräisi ja minua vartioitaisiin vieläkin ankarammin, niin etten pääsisi
teidän luoksenne, niin olisi se kuolemani. Jääkää hyvästi, Hans!
Näkemiin asti, yhden ainoan kerran, ja sitten -- unohtakaamme toisemme
iäksi!
Hän vilkutti silmiään ja viittasi tavattoman herttaisesti kädellään
jäähyväisiksi ja jätti nuorukaisen vanhan palatsin eteiseen, missä he
viimeksi olivat keskustelleet. Nyt vasta, kun tyttö oli kadonnut, tunsi
nuorukainen kiihkeän halun kiiruhtaa hänen jälkeensä ja painaa hänet
syliinsä. Mutta hän hillitsi itseään, jotta hän ei tuhoaisi sitä, minkä
Annina oli hänelle luvannut.
Puoleen yöhön ei nuorukainen ummistanut silmiänsä, mutta tuska
ei enää pitänyt häntä valveilla, vaan onni, joka salaa lauloi ja
humisi hänessä niinkuin muinoin, kun hän lapsena oli iloinnut
joulun tulosta. Ullakkohuoneen nurkissa riehui marraskuun myrsky ja
paukkui helähtelevillä ikkunaruuduilla ja sade ratisi yläikkunaa
vasten, ikäänkuin sitä olisi kivillä pommitettu. Mutta nuorukainen
istui vuoteellaan ja katseli messinkilampun hämärää liekkiä, jonka
jokainen tuulenpuuska oli vähällä sammuttaa. Vasta tänään hän huomasi
kauhukseen, kuinka paljaat hänen huoneensa seinät olivat ja kuinka
kehnot huonekalut. Tänne Annina astuisi sisään, tuohon madonpuremaan
nojatuoliin, jonka päällinen oli aivan virttynyt, hän pyytäisi
häntä istumaan, ei täällä ollut edes jakkaraa, jolle hän voisi
nostaa jalkansa eikä kaunista lasia, josta hänelle voisi tarjota
juomaa; ja kuinka savuinen kattokin oli, kuinka paljas ja halkeamia
täynnä kivilattia! Kaikki tuo oli korjattava, tai hän saisi koko
elinaikansa hävetä. Jo yöllä hän alkoi hiukan siistitä huonetta, poisti
hämähäkinverkot nurkista, keräsi vähäiset tavaransa, jotka olivat
hajallaan huoneessa, vanhaan seinäkaappiin ja asetti ne järjestykseen.
Hänen hommatessaan sammui lamppu, ja hänen oli pakko paneutua levolle.
Nyt hän kuunteli salaisen riemun vallassa rajuilmaa, joka ei voinut
tuhota häntä eikä hänen onneaan. Viiden päivän kuluttua saapuisi kevät
hänen kolkkoon kamariinsa, eikä hän epäillyt lainkaan, että kivilattian
raoista silloin puhkeaisi esiin orvokkeja ja ruusuja ja että satakieli
rakentaisi pesänsä hänen vanhan vuoteensa telttakatokseen.
Huomaamatta hänen ajatuksensa vaihtuivat unelmiksi, joita ei mikään
varjo pimentänyt. Annina ja hän olivat kahden kesken, milloin jossakin
huvilapuutarhassa Rooman porttien ulkopuolella, milloin rasvatyynellä
merellä, ja vasta sitten kun he olivat kiivenneet Pietarinkuvun
ylimpään huippuun ja istahtaneet rautaiselle penkille, kuulivat he
alhaalta Sor Beppen äänen joka torui ja murahteli ja uhkasi kiivetä
heidän perässään; mutta he eivät pelänneet, he naureskelivat vain salaa
keskenään, sillä he tiesivät, että portaat, jotka johtivat ylös, olivat
aivan liian ahtaat, jotta Sor Beppen lihava ruumis olisi päässyt niissä
kulkemaan.
Mutta jo varhain seuraavana aamuna istui nuorukainen stafliansa
ääressä eikä liikahtanut paikaltaan ennenkuin ilta hämärsi. Hän ei
syönyt juuri mitään siitä ruuasta, jota signora Pia tyrkytti hänelle,
ja koetti vain saada Rebekka ja Eleasar kuvansa valmiiksi, mikä ei
onnistunut hänelle kuitenkaan ennenkuin seuraavana aamupuolena, sillä
päivät olivat lyhyet ja keskeyttivät varhain hänen työnsä. Mutta tulen
valossa hän alkoi piirustaa omaa kuvaansa peilistä, niin pientä vain,
että saattoi sulkea sen kouraansa. Hän huomasi nyt ensi kertaa, miten
hänen kasvonpiirteensä vuoden kuluessa olivat tulleet terävämmiksi
ja kypsemmiksi; selvään niissä saattoi nähdä kuluneen vuoden ja
yksinäisen vaelluksen ilojen ja surujen jäljet. Hän piirusti kuvaansa
lukitun oven takana kunnes silmiä alkoi kirveliä. Sitten hän valvoi
mieliajatuksissaan aina keskiyöhön saakka, vaikkei hän tänä iltana
ollutkaan yhtä keveällä mielellä kuin edellisenä.
Täydellinen onnentunne valtasi hänen mielensä vasta taas sitten,
kun hän toisen päivän illalla oli jättänyt taulunsa juutalaiselle
taidekauppiaalle ja saanut paitsi uutta tilausta koko kasan tosin
hiukan kuluneita kultarahoja. Moneen kuukauteen ei hän ollut omistanut
näin suurta rahasummaa, ja hän astui nyt Corsoa ja Via Condottia myöten
kasvoillaan sulhasen ilme, joka on lähtenyt ostamaan morsiuslahjoja.
Omituista kyllä ei hänen mieleensä iskenyt lainkaan se ajatus, että hän
valitsisi Anninalle jonkun korutavaran tai näkinkenkiä ja koralleja,
joita hän näki suurissa joukoin. Sellaisenaan oli Annina nuorukaisen
mielestä kallein aarre koko maailmassa, ja hänestä olisi tuntunut
naurettavalta, jos hän olisi yrittänyt koristaa häntä kurjalla kullalla
tai kivillä. Mutta sen huoneen, johon hän oli luvannut tulla, piti olla
kyllin arvokas voidakseen ottaa häntä vastaan. Kaikkein ensiksi hän
osti vanhanaikuisen kauniin nojatuolin, jonka veisteltyä selkänojaa
pieni kruunu koristi. Sitten hän valitsi varsin suuren maton, jolla hän
aikoi peittää lattian, ja päätti tämänpäiväiset ostoksensa hankkimalla
vielä kaksi kauniisti hiottua kristallipikaria. Eipä madonna Pia
ihmetellyt niinkään vähän, kun seuraavana aamuna kaikki nuo kauneudet
tuotiin hänen vaatimattoman vuokralaisensa ullakkohuoneeseen. Mutta
nuorukainen, jonka emäntä luuli äkkiä tulleen mielenvikaiseksi, kertoi
saavuttaneensa taulullaan niin suurta suosiota, että korkeita vieraita
voisi minä hetkenä hyvänsä tulla hänen luokseen, ja varsinkin jos
Golkondan prinsessa aivan äkkiarvaamatta saapuisi hänen työpajaansa,
niin tahtoi hän toki tarjota hänelle kunnollisen istuinpaikan. Olenhan
sanonut teille, Sor Giovanni, lausui emäntä kohottaen ilmaan kätensä,
teissä on enemmän, kuin mitä luulisikaan, ja jos onni vain kerta
katselee teitä minun silmilläni, niin ei se koskaan enää teitä jätä.
Siten oli näistä tärkeistä päivistä jo kaksi onnellisesti kulunut
ja seuraavista piti vielä koettaa jollakin tavalla suoriutua,
jotta ei menehtyisi odotuskuumeeseen. Tänä aamuna on hän nyt
matkustanut, ajatteli nuorukainen. Jos nyt kulkisin Anninan talon
ohitse, niin ehkäpä toinen ikkunaverhoista olisi puoleksi avattu! --
Sitten hän muisti, että Annina oli pyytänyt häntä kärsivällisesti
odottamaan ja pysymään poissa, ja päätti ansaita suuren onnensa
tottelevaisuudellansa. Kuolettaakseen aikaa alkoi hän piirtää hiilellä
maisemaa valkealle seinälle, kuvasi siihen komean puutarhan ja meren
rannan, merenneitosia, jotka tanssivat tyynessä illassa ja paimenen,
joka soitti pilliään. Aivan etualalla lähteen partaalla, joka lorisi
viheriöivän tammen juurella, istui nuori pari käsi kädessä, selin
koko maailmaan, syventyneinä vain toistensa katselemiseen. Ja kun
nuorukainen näki tyhjän alan näin kauniina, täytti hän muutkin
tyhjät paikat koristeilla, joissa Phönix-linnulla oli tärkeä osa ja
jossa rumaa huuhkaajaa haukka piteli pahoin. Siten hän muutti tuon
kolkon kamarin ihanaksi satulinnaksi, josta hän itsekin iloitsi
tarkastellessaan valmista työtään. Ei muuta puuttunut enää kuin
hiukan auringonpaistetta, mikä olisi antanut valoa ja lämpöä koko
huoneelle. Hiilisäiliö haisi pahalta ja sakea ilma nousi ylös kattoon
painostaen rintaa. Siksipä nuorukainen olikin kovin kiitollinen, kun
hän hirveän yön jälkeen, jolloin kaikki myrskyt olivat liittoutuneet
yhteen ikäänkuin ennustaen maailman loppua, näki lauvantai-aamuna
taivaan siintävän sinisenä ja iloisena jälleen; ja hän hengitti
ahnaasti avonaisesta ikkunasta auringonsäteitä, jotka lämmittivät
jälleen etelämaisella lämmöllään. Tämän viimeisen päivänsä hän
käytti nyt lopullisiin valmistuksiin ja kuljetti huoneeseensa
meheviä hedelmiä, harvinaisia makeisia ja kaikenlaisia herkkuja.
Hän hankki myös pari pullollista makeaa frascati-viiniä ja järjesti
kaikki herkut niin taidokkaasti pöydälle, että niitä olisi kelvannut
tarjota itse Golkondan ruhtinattarellekin. Yöllä, kun kuu tirkisti
huoneeseen ja sen säteet kimaltelivat kristallilaseissa ja hopeoittivat
appelsiinit, viikunat ja suuret rypäleet valaisten merenneitosten
tanssia seinälläkin, luuli nuorukainenkin hetken aikaa näkevänsä
ihanaa unta. Mutta samassa hänen mieleensä iski, miten pian koko tuo
ihanuus katoaisi, ja syvä surumielisyys sai hänessä vallan. Onni oli
niin lähellä, mutta yhä lähemmäksi tuli myös se hetki, jolloin hänen
täytyi luopua rakkaimmastansa. Hetken aikaa hän antautui tämän tunteen
valtaan. Hän näki Sor Beppen selvästi edessään, hänen vahingoniloiset
kasvonsa, joka sai hänen verensä kuohahtamaan. Ei! huusi hän ja pui
nyrkkiään, niin ei saa tapahtua, se olisi halpamaista pelkurimaisuutta,
jos sallisin sen tapahtua kättänikään liikuttamatta, ponnistamatta
kaikkia voimiani. Meidän täytyy paeta, vaikka meidän olisi pakko etsiä
suojaa autiosta luolasta ja kerjätä leipää campagnan paimenilta. Mutta
niin pahasti eivät asiat ole. Eikö minulla ole taidettani, joka hankkii
meille kaikkialla, minne vain menemme, toimeentulomme? Eikö se ole
minua tähänkin asti auttanut, kun olin vain tyhjäntoimittaja ja istuin
kädet ristissä? Pettäisikö se minut nyt, kun on kysymyksessä tasoittaa
tämän enkelin elämä? Ensi kertaako tytär karkaisi vanhempainsa kotoa ja
palaisi vasta vuosien kuluttua takaisin pyytämään heiltä siunaustansa?
Näin hän puheli itsekseen myrskyisten tunteiden vallassa, ja mitä
kauemmin hän tuumi asiaa, sitä luonnollisemmalta ja välttämättömämmältä
hänestä tämä päätös tuntui. Hänen katseensa osui koiraan, joka nukkui
vuoteen jalkapuolessa aavistamatta mitään. Miksi oli kaitselmus
valinnut tämän kehnon välittäjän viedäkseen kaksi aivan ventovierasta
yhteen, jollei tarkoituksena olisi tuottaa pelastusta lapsi paralle?
Eihän mikään ollut vielä kadotettua. Olihan hänellä vielä sen verran
rahaa, että hän saattoi suojattinsa kanssa päästä meren rannalle, missä
kaikki muu selviytyisi.
Ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään laskeutui
hän nyt levolle ja nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin
aikoihin. Sillä hän ei surrut sitäkään, mitä Annina hänen tuumastaan
arvelisi. Hän luotti rakkauteensa ja vaikutusvaltaansa. Ja kun kirkas
auringonpaiste herätti hänet ja hän kuuli katolta lintujen laulua,
nousi hän yhtä rohkealla mielellä vuoteeltaan kuin onnellinen sulhanen
hääaamunaan, joka muutamien tuntien kuluttua saa kuljettaa morsiamensa
kirkkoon onnittelevien ystävien ja naapurien seuraamana.
Järjestettyään vielä hiukan huonettaan istahti hän staflian ääreen
ja kuunteli kellojen kajahdusta kaikista torneista, jota ääntä hänen
sydämensä tykytyskin säesti. Signora Pia astui hänen ovensa ohitse,
huusi hänelle hyvää huomenta ja astui raskain askelin portaita alas
matkalla messuun. Pieni talo oli aivan tyhjä. Avonaisen ikkunan ääressä
istui koira ja katseli vakavin silmin ihmisvirtaa, joka kulki kadulla.
Hänen herransakin silmäsi silloin-tällöin ulos, mutta vetäytyi heti
taas näkyvistä ikäänkuin peläten, että hänen salaisuutensa näkyisi
hänen otsallaan ja että kaikki ihmiset voisivat sen siitä lukea. Joka
hetki teki hänet yhä levottomammaksi, pelokkaammaksi ja kiihkeämmäksi.
Hän pelkäsi, että tyttö hiljaisella voimallaan voisi tehdä hänen hurjat
aikeensa tyhjiksi, ja rohkaistakseen mieltään hän alkoi kiivaasti
sättiä Sor Beppea ja kaikkia, jotka pitivät hänen puoltaan ja yltyi
vihdoin niin vimmoihinsa, että hän pui nyrkkiään ja paljasti puukkonsa
musertaakseen kaikki, jotka tunkeutuivat hänen ja hänen kaihonsa
esineen väliin. Sillä välin oli ulkona kaikki hiljennyt, kellojen ääni
vaijennut. Äkkiä Wackerlos alkoi haukkua, ja samassa kilahti ovikello
ja nopeita askeleita kuului portaista. Kalveten riisti nuorukainen oven
auki ja näki hunnutetun tyttövartalon ilmestyvän eteisen puolihämärään
ja heittävän huntunsa silmiltä heti päästyään ylimmälle asteelle. Mutta
Anninan rakkaiden kasvojen asemesta hän näki edessään pikku Lailan
pyöreän naaman, joka näytti kovin säikähtäneeltä, silmätkin olivat
synkät, ja suu nyreissään, jommoisena nuorukainen ei ollut häntä ennen
nähnyt.
Hän astui aivan nuorukaisen eteen, joka pelästyksestä aivan mykkänä
ja jähmettyneenä nojautui ovipieleen ja sanoi äkäisellä äänellä:
Ettepä taida suuresti iloita nähdessänne minut, kelpo Sor Giovanni.
Kiittäkää jumalaa, ettei teidän tarvitse kärsiä kovempaa rangaistusta
ilkitöistänne. Teitä en minä tosin säälisikään. Teillä ei ole
omaatuntoa ja itsekäs te myös olette niinkuin kaikki miehet, menköön
koko maailma nurin, kun te vaan saatte leikkikalunne. Mutta jos Anninan
täytyy kärsiä teidän tähtenne, niin -- varokaa itseänne!
Laila astui nopeasti huoneeseen ja nuorukainen seurasi häntä aivan
tajuttomana. Kas vaan, sanoi tyttö huomattuaan hedelmät ja viinin ja
kaikki kauniit laitteet huoneessa, onhan täällä niin kaunista, että
tytön pää voi mennä aivan pyörälle. Ehkäpä viinissä on unijuomaakin?
Sääli, että niin paljon vaivaa ja viekkautta menee hukkaan. Sillä
sanoakseni sen heti paikalla: Annina ei astu koskaan jalallaan tämän
kynnyksen yli. Ymmärrättekö, hyvä herra?
Laila, huudahti nuorukainen, mitä on tapahtunut, mitä minun tulee
ajatella sinun puheistasi ja käytöksestäsi? Mitä on Anninalle
tapahtunut? Kuka hävytön on --
Hiljaa! keskeytti Laila häntä; vihanne on turha. Ei ole kysymystäkään
muusta kuin yhdestä hävyttömästä, ja se olette te, niin juuri te,
vaikka kasvonne näyttävätkin niin lempeiltä ja vaaleat hiuksenne niin
viattomilta. Teidän on turha kysyä mitään, sillä minä en ole salannut
teiltä mitään ja olen vaan pyytänyt, että armahtaisitte tuota onnetonta
raukkaa. Tekö armahtaisitte! Miehelläkö olisi omaatuntoa! Nyt kaikki on
käynyt, niinkuin pelkäsinkin.
Mitä? Mitä? kysyi nuorukainen tuskissaan.
Tietäkää, sanoi hän levollisemmin, minä sanon teille kaikki, vaikka
tiedän liiankin hyvin, että kaikki ne tuskat, joita tyttö teidän
tähtenne kärsii, eivät koske teihin vähääkään, vaan imartelee vain
teidän itserakkauttanne. Sillä ettekö te tiennyt, että te teitte
Anninan elämän vain raskaammaksi koettamalla tavata häntä uudelleen?
Ja sittenkin te seisoitte kuin virstantolppa, joka ei voi liikahtaa
paikaltaan, sekä sateessa että auringonhelteessä Via Vittorialla, ja
sittenkin te käytitte hyväksenne hetkeä, jolloin hän taisteli tuulta
vasten hiipiäksenne hänen luokseen, kun hän ei voinut päästä teitä
pakoon ja viekoitellaksenne häntä kaiken maailman hullutuksiin. Voi
teitä, jolla on noin viattomat silmät, mutta käärmeensydän! Jos teidän
rintaanne iskisi puukon ja etsisi sieltä sydäntä, niin kivi vastaan
tulisi. Nuorukainen tarttui tyttöä hartioihin kiinni ja pudisteli häntä
kuin mieletön. Sano, sano, huusi hän kumealla äänellä, äläkä kiduta
minua enää kauemmin lörpötyksilläsi. Onko hän sairas, onko hän kuollut?
Onko hän suljettu huoneeseensa vai rääkätty mielenvikaiseksi?
Nuorukaisen kiivaus pehmitti tytön mieltä, hän irtaantui nyt hänestä,
kävi istumaan tuolille ja sanoi ilman minkäänlaisia verukkeita: Hän
on sairas, ja te olette saattanut hänet sairaaksi, ja siksi hän
ei voi tulla; nyt te sen tiedätte. Eilen illalla hän käski minut
luokseen. Pahan ilman vuoksi en ollut käynyt häntä useampaan päivään
tervehtimässä, ja muutenkin oli hän käynyt kylmemmäksi minua kohtaan
sen jälkeen kuin hänellä oli salaisuuksia, joita hän ei tahtonut
minulle ilmaista. Nyt minä kiiruhdin kuitenkin hänen luoksensa, sillä
epäilin jotain pahaa. Hän oli lapsesta asti hyvin heikko terveydeltään,
ei hän koskaan ollut sairas, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli
heikompaa ainetta kuin muut. Tullessani hänen luoksensa tapasin hänet
vuoteessa, kasvot olivat aivan muuttuneet, sillä hän makasi hirveässä
kuumeessa; mutta hän tunsi minut heti, käski isän poistua ja viittasi
minua aivan lähelle vuodettaan, jotta hänen kuuma hengityksensä poltti
kasvojani ja kyyneleeni alkoivat valua. Laila, sanoi hän, minä olin
luvannut mennä huomenna hänen luokseen, jotta hän saisi piirustaa
kuvani ennenkuin meidän oli pakko erota toisistamme. Kirkkoaikana
aioin mennä sinne, koska Sor Beppe on matkoilla. Olisiko se ollut
syntiä? kysyi hän. Mutta ajattelehan, juuri iltaa ennen lähtöään
pyysi Beppe minua mukanaan kävelylle ja äkkiarvaamatta hän vei minut
San Carloon, missä eräässä kappelissa seisoo samainen madonnan kuva,
joka paransi minut sairastaessani isoarokkoa, jotta kasvoni tulivat
jälleen aivan sileiksi. Ja seisoessamme siinä kahden kesken alttarin
edessä tarttui hän äkkiä oikeaan käteeni, laski sen jumalan äidin
hameen liepeelle ja sanoi: Kaikkein pyhimmän madonnan nimessä vanno,
Annina, ettet tahdo tavata enää tuota saksalaista, että väistyt hänen
tieltään minun poissa ollessani, jos kaukaa hänet näkisit ja että
koetat vihata häntä yhtä paljon kuin minäkin! -- Hän lausui nuo sanat
tukehtuneella äänellä ja hänen silmänsä iskivät tulta. Minä olin
aivan sanaton. Hän tiesi siis, että olin puhutellut Hansia, hänen
vakoilijansa olivat toimittaneet hyvin asiansa. Mutta minä en saanut
sanotuksi niitä sanoja, joita hän minulta vaati. Odotettuaan hetken
aikaa hän sanoi: Tyttö, sanoi hän, sinä et tunne minua vielä. Minä
olen lempeä kuin lammas, mutta jos joku kohottaa kätensä ja koettaa
riistää sinut minulta, niin vereni alkaa kiehua. Olen tähän asti
antanut tuon miehen olla rauhassa, vaikka hän onkin kohdellut minua
hävyttömästi. Sillä niin kauan kuin olen sinun luonasi, nauran minä
hänelle vasten kasvoja. Mutta nyt, kun minun on pakko matkustaa, en
siedä sitä kauemmin, ja jollet sinä vanno minulle, niin toimitan minä
hänet muulla tavalla pois tieltä. -- Laila, mitä minä saatoin tehdä?
kysyi hän. Minä vannoin madonnan nimeen kaiken sen, mitä hän minulta
vaati. Sillä minä tiedän, ettei hän mustasukkaisuudessaan pelkää mitään
ja että hän olisi kylmäverisesti voinut ottaa Giovannin hengiltä.
Mutta seuraavana päivänä, kun Beppe oli lähtenyt ja minä istuin yksin
huoneessani, saattoi valani minut epätoivoon. Olinko vaatinut liiaksi
onnea itselleni, ennenkuin olin valmis antautumaan koko elämänaikuiseen
kurjuuteen? Enhän pyytänyt muuta kuin saada olla kaksi tuntia hänen
kanssaan, jotta hän olisi voinut piirustaa kuvani vihkoonsa! Ja hän
lupasi minulle, ettemme puhuisi rakkaudesta keskenämme. Ja mitä varten
me olisimmekaan puhuneet? Tiesimmehän sen ilmankin. Jos minä en nyt
mene hänen luokseen, niin mitä hän ajattelee minusta? sanoi Annina;
kirjoittaa en kehtaa, sillä kirjoitan niin huonosti eikä minulla ole
ketään, jolle voisin sanella. Voi tuota valaa, Laila! Kokonaisen
vuorokauden minä lausuin nuo sanat yhä uudestaan itsekseni löytääkseni
jonkun syyn, joka vapauttaisi minut niistä. Mutta minä olin joka
puolelta sidottu. Ja juuri sille madonnalle oli minun pitänyt vannoa,
joka kerran oli auttanut minua! Ei ainoakaan pappi olisi voinut
vapauttaa minua valastani, ei edes paavi, sen minä ymmärsin. Mutta kun
perjantai-ilta koitti ja sydämeni oli aivan pakahtua kuolemantuskasta,
läksin vanhan eukon luo Chiavica del Buffaloon -- se on näet povaaja,
selitti Laila, joka aina jonkun neuvon keksii, mutta ilkeä nainen hän
on, voi sitä surkeutta, että Anninan piti mennä hänen luokseen! -- ja
kun minä kerroin eukolle, nimiä nimittämättä, että olin vannonut San
Carlon madonnalle luopuvani aikeesta, joka ei itsessään ollut syntiä
ja kysyin, enkö millään tavalla voisi vapautua tästä valastani, niin
neuvoi hän minua ryömimään kolme kertaa polvillani Lateraanin portaita
ylös ja lahjoittamaan madonnalle uuden puvun, silloin hän varmaan
vapauttaisi minut valastani. Yöllä hiivin sitten, vaikka olikin kovin
paha ilma, sateessa ja tuulessa, vaippa vain hartioillani Lateraaniin.
Portaat olivat niin märät kuin suihkulähteet, sanoi hän ja minä tunsin
kuinka vesi huuhteli jääkylmänä polviani, ja sittenkin hirveä tuskani
pakoitti minua täyttämään rangaistukseni ja minä rukoilin, ikäänkuin
viimeinen hetkeni olisi koittanut. -- Kun kello tornissa löi kolme,
olin suorittanut tehtäväni ja minä kiitin jumalaani; sillä voimani
sammuivat silloin aivan kuin kynttilän valo. Kokonaisen tunnin verran
täytyi minun vielä levätä portissa, kunnes polveni kannattivat minut
taas kotiin. Laila, nyt tulee pahin kaikesta, sanoi hän, ja kohosi
puoleksi istualleen vuoteessaan, niin kovaa tuskaa hän tunsi. Sillä kun
olin taas kotona ja kaikki oli kestetty, eivätkä edes vanhemmatkaan
olleet huomanneet mitään, niin kuulin äänen sydämessäni, joka sanoi,
että kaikki oli ollut turhaa, että tekisin sittenkin väärin, jos
rikkoisin lupaukseni ja että joutuisin perikatoon, jollen pitäisi
valaani. Laila, tuo tieto vei kaikki voimani; ja siitä saakka makaan
nyt kuumeessa ja jumala tiesi, jaksanko tästä enää nousta ylös!
Laila vaikeni ja kätki hetkeksi kasvonsa käsiinsä; kova liikutus
vapisutti koko hänen ruumistaan. Kun hän vihdoin nosti taas silmänsä
nuorukaisen puoleen, joka liikkumattomana nojasi seinään, pelästyi hän
sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat tehneet häneen. Signor
'Annes, sanoi hän ja nousi pystyyn, nyt te tiedätte kaikki. Annina
pyysi, etten ilmoittasi teille muuta kuin mitä hänen oli täytynyt
luvata Beppelle. Minun piti vain tuoda teille hänen terveisensä
ja pyytää teitä lähtemään pois kaupungista. Mutta minä arvelin,
ettei rangaistus tekisi teille pahaa ja jos teissä olisi hiukankin
ihmisyyttä, niin te tuntisitte olevanne yhtä kurja kuin pahantekijä
ja saisitte siten hyvän opin koko elämäksenne. Te ette näytä vielä
olevankaan niin turmeltunut kuin minä pelkäsin; se ilahduttaa minua,
ja jos te jo tänään lähdette pois Roomasta, niin annan teille kaikki
anteeksi. Ah, Sor Giovanni, jos luterilaisetkin rukoilevat, niin
rukoilkaa tyttö raukan puolesta, jolle olette tehnyt niin paljon
pahaa, jotta hän voittaisi kuumetaudin eikä lähtisi vielä kolkuttamaan
paradiisin ovea, sillä meidän täytyisi ikuisesti surra häntä.