asuntoonsa ja astunut tyhjään ullakkohuoneeseensa, tuntui hänestä
suloiselta nähdä ympärillään paljaat, valkeaksi silatut seinät. Hän
peitti ikkunan alemman osan, josta näkyi alas kadulle, ja jätti
avonaiseksi vain ylemmän puolen, joka oli upotettu vinosti kattoon,
jotta huoneeseen pääsisi valoa ylhäältä, ja siitä hän ei nähnyt muuta
kuin palasen taivasta. Mutta emäntä astui jonkun ajan kuluttua sisään
ja kysyi mielistelevästi, mitä hän haluaisi, ja tuotuaan ylös ruokaa ja
viiniä hän palveli häntä sekä hänen koiraansa parhaansa mukaan. Sillä
hän oli huomannut, että koiralla oli suuri valta herransa yli, ja koska
hän tahtoi voittaa herran suosion, oli hänestä viisainta saavuttaa
ensin hänen palvelijansa ystävyys. Siksipä hän pisti omakätisesti
parhaat palat koiran suuhun, kehui hänen kaunista ruumistansa ja
ihmetteli kuinka hyvin hän jo ymmärsi italiankin kieltä. Hans, jota
hänen peittelemätön tunkeilevaisuutensa kiusasi, ei voinut häntä
kuitenkaan ajaa ulos huoneesta. Sillä emännän hyvästä tahdosta riippui
kokonaan, oliko hän saapunut Roomaan vain kuollaksensa siellä. Mutta
kun emäntä uudisti pyyntönsä, ja kehoitti häntä maalaamaan kuvaansa,
koetti hän kaikenlaisilla verukkeilla päästä tästä tehtävästä, joka
täytti hänen mielensä inholla. Sitten hän syytti väsymystä ja sulki
ovensa tarkasti lukkoon ennen maata pahaan, työnsipä vielä varmuudeksi
pöydänkin oven eteen.
Seuraavat lokakuun päivät kuluivat osittain Vatikaanissa, osittain
kaupungilla, jakaantuen tasan Rafaelin ja Anninan välillä. Eroitus
oli vain siinä, että toista hän katseli näkevin silmin ja toista
turhaan tähysteli. Pian hänelle kävikin aivan selväksi: hän ei voisi
kerrassaan saada mitään aikaan, jollei hän näkisi jälleen tyttöä.
Sillä kun hän istui ullakkohuoneessaan ja koetti työskennellä, huomasi
hän vähä-väliin tähystelevänsä vain tyhjää seinää. Sitten vihelsi
hän koiraansa ja kulki onnen kaupalla pitkin kaupunkia, kunnes ilta
joutui ja viimeiset rukoilijat katosivat kirkoista ja tyhjäntoimittajat
kaduilta. Surumielin palasi hän sitten kotiinsa, ja yksinpä hänen
keskustelunsa uskotun ystävänsäkin kanssa pysähtyi. Jonkinmoinen
kylmyys oli ilmennytkin toverusten kesken sen jälkeen kuin koiran
vaisto ei ollut näyttäytynytkään niin hyväksi kuin hänen herransa
oli toivonut. Eräänä päivänä oli näet Wackerlos iloisesti haukahtaen
kiiruhtanut erään tukevan teurastajan koiran luo, jota hän luultavasti
luuli Rinaldoksi. Kelpo Hans tunsi silloin sydämensä hypähtävän aivan
kurkkuun saakka; mutta vain yhden ainoan silmänräpäyksen ajan. Sillä
samassa hän huomasi jo erehdyksen ja luotti sen jälkeen enemmän vain
sattumaan kuin minkään kuolevaisen apuun.
Siten kului koko lokakuu ja kuukauden viimeisen päivän iltapuolena
astui ystävämme murhemielin kaupungin portista ulos koira
kintereillään, joka tuotti hänelle nyt vielä entistäkin vähemmän
lohdutusta, koska hän ei nyt välittänyt mistään muusta kuin
sisiliskojen ja peltohiirien pyydystämisestä. Mutta äkkiä koira
pysähtyi keskellä tietä, kohotti kuononsa ja oikean etukäpälänsä
ilmaan ja hyökkäsi sitten kuin hullu pienen kapakan ovesta sisään,
joka seisoi yksinäisen tien varrella eikä näyttänyt Hansin mielestä
niin houkuttelevalta, että hän siellä olisi halunnut uhrata viiniin
viimeisen penninsä. Pahoillaan hän kutsui koiraa luokseen ja jäi ovelle
seisomaan. Kapakan pimeä eteinen avautui autioon pihaan, johon oli
istutettu puita ja laitettu kukkapenkkejä, ja siellä istui vain pari
miestä pullojensa ääressä. Ja kuitenkin oli lokakuun viimeinen päivä,
jolloin muuten kauniilla ilmalla Rooman puutarhat olivat täynnään
tanssia ja hälinää. Täällä kajahteli vain yksinäinen tamburiini. Mutta
nuorukainen tunsi äkkiä salaman iskevän sydämeensä, kun karheampi ääni
vastasi hänen koiransa kirkkaaseen haukuntaan. Se oli kauan kaivatun
Rinaldon bassoääni, ja samassa Wackerlos kuljettikin kaivatun ystävänsä
riemulla tielle, koska tila sisällä tuntui heidän ilonosoituksilleen
aivan liian ahtaalta.
Myrskyaskelin nuorukainen astui eteisen läpi ja tuli vavisten
puutarhaan. Suuri lehtimaja puutarhan perällä pisti heti hänelle
silmiin. Sieltä kajahti tamburiininkin ääni, ja köynnösten takana
näki hän vaalean tytön vartalon nopeasti pyörivän tanssissa.
Tamburiininsoittaja istui aivan sisäänkäytävän vieressä. Hän käänsi
hiukan päätään, sen enempää ei Hans saanut nähdä.
Tuo iloinen säikähdys iski koko hänen ruumiiseensa niin suurella
voimalla, että hänen täytyi käydä lähimmälle penkille istumaan.
Isäntä toi hänelle viiniä ja asetti lautasellisen oliiveja hänen
eteensä. Hän ei koskenut kuitenkaan mihinkään, vaan tähysteli
lakkaamatta lehtimajaan, jossa vallitsi puolihämärä. Pian hän tunsi
tanssijattarenkin, joka hyppi iloisesti kuin lintu häkissään, Lailaksi.
Ja vanhus, jolla oli sotilaalliset viikset ja syvä arpi vasemman
silmän yläpuolella, oli varmaan isä. Mutta tuo toinen, joka istui
Anninan lähellä ja kuiskasi aika-ajoin jotakin hänen korvaansa,
kukapa se muu olisi voinut olla kuin karhu, Sor Beppe? Hänen leveä
kömpelö vartalonsa, josta puoleksi äreä, puoleksi hyväntahtoinen
paksu pää kohosi ylöspäin ilman minkäänlaisen kaulan välitystä,
vastasi täydellisesti hänen nimeänsä, vaikka karhu olikin pukeutunut
hienoihin vaatteisiin ja oli pistänyt napinläpeensä granaattikukan.
Mitä hän oli kuiskannut tytön korvaan? Se ei näyttänyt kuitenkaan
tekevän minkäänlaista vaikutusta häneen. Ainakin hän katsoi vaan aivan
ilmeettömästi syliinsä ja soitti ikäänkuin unessa pientä tiukurumpua,
kunnes Laila sanoi, että jo riitti. Sor Beppe taputti mielistellen
käsiään; varmaan syy oli hänen, että he olivat valinneet näin syrjäisen
paikan, jossa saattoi piiloutua lehtimajan suojaan niiden harvojen
vieraiden katseilta, jotka kapakassa olivat. Sillä kun Laila lakkasi
tanssimasta ja kehoitti Anninaa tulemaan ulos hänen kanssaan, näki Hans
selvästi, miten Sor Beppe sen kielsi ja kävi aivan lehtimajan aukon
eteen istumaan. Hän oli tosin jo aikoja sitten huomannut ulkopuolella
nuorukaisen, joka ei kääntänyt silmiään heistä. Ja nyt Lailankin
silmät kiintyivät tuttuun muukalaiseen; hän kumartui Anninan puoleen
ja puheli hiljaa hänen kanssaan. Väliäpitämättömyydestäkö vai jostakin
muustako syystä tyttö ei kääntynyt taakseen. -- Äkkiä noiden neljän
keskuudessa vallitsi äänettömyys, joka näytti varsinkin kiusaavan Sor
Beppeä. Sinä olet niin kalpea, Annina, sanoi hän äkkiä. Kun isä on
tyhjentänyt lasinsa, niin me lähdemme kai kotiin, ennenkuin iltakylmä
yllättää. Voimmehan ainakin sanoa, että olemme päättäneet lokakuumme
kunnollisella ja viattomalla ilolla.
Lailan kasvoihin ilmestyi pilkallinen hymy, jota hän töin-tuskin
saattoi hillitä. Hiljaa ja kalpeana astui Annina lehtimajasta taluttaen
isäänsä, joka varmaan oli liiaksi nauttinut viiniä. Hänen toiseen
käsivarteensa oli Sor Beppe tarttunut ja piti huolta siitä, että
hän peitti kokonaan nuoren tytön solakan vartalon heidän astuessaan
nuorukaisen pöydän ohi. Noiden kolmen takana astui vallaton Laila,
joka kohottamalla salaa olkapäitään tahtoi ilmaista, ettei hän
vapaaehtoisesti ollut etsinyt tätä seuraa eikä paikkaa liioin. Sitten
hän painoi sormensa suulleen ja teki rukoilevan liikkeen pyytäen Hansia
jäämään paikalleen. Mutta ei edes tuomiopäivän pasuuna olisi voinut
estää häntä seuraamasta heidän jälkiään. Kuitenkin hän pysytteli
jonkun matkan päässä ja koetti poistaa kaikki epäilykset pysähtymällä
vähä-väliä, katsellen maisemaa sekä oikealla että vasemmalla, ja
ollen piirustavinaan jotakin luonnoskirjaansa. Häntä ihmetytti vain
se seikka, että ystävätärkin, joka ei suinkaan ollut epäsuosiollinen
hänelle, koetti kaikella tavalla estää tuttavuuden jatkumista.
Vielä samana iltana hän sai siihen selityksen. Sillä kun seura oli
kadonnut siistiin taloon Via Vittorian varrella ja nuorukainen, Sor
Beppen äkäisen katseen seuraamana kulki suljetun oven ohitse ja
puoleksi autuaana, puoleksi epätietoisena astui edelleen hämärtäviä
katuja pitkin, kuuli hän äkkiä kuiskaavan äänen mainitsevan häntä
nimeltä. Tepastelevin askelin, aivan kuin västäräkki astui pieni Laila
hänen perässään, vilkutti hänelle silmää, ilmaisten siten, että hänellä
oli jotakin sanottavaa hänelle, mutta kulkikin samassa hänen ohitsensa
ja veti hänet viekastellen perässään yhä syvemmälle kaupunkiin, kunnes
he vihdoin tulivat Pantheonin pylväiden varjoon, missä hän salli hänen
lähestyä itseään.
Signor 'Annes, sanoi Laila kohottaen varoittavasti sormeaan, minkä
kepposen te nyt olette tehnyt meille! Emmekö me kieltäneet teitä
pyrkimästä seuraamme, ja nyt te kuitenkin riiputte kintereillämme,
aivan kuin ukkonen salaman jäljissä? Mitä te voitatte sillä, että
tuo tyttö parka, Annina, joutuu vain yhä syvemmälle karhun luolaan,
niin ettei hän hellitä käpäliään enää oven rivasta ja murahtelee niin
äkäisesti talossa, että pelosta rappauskin karisee alas seiniltä?
Hävetkää, että laskette tuollaisen taakan lapsi paran hartioille,
joka parhaansa mukaan koettaa kestää onnettomuuttaan. Paha periköön
teidän tyhmän koiranne, joka sai koko tämän ikävän jutun aikaan! --
Ja hän hutki suutuksissaan viatonta elukkaa, joka pakeni ihmeissään
päivänvarjon iskuja.
Laila hyvä, vastasi nuorukainen, älkää ainakaan tänään tehkö mitään
pahaa koira rukalle, joka vihdoin on taas saattanut minut teidän
läheisyyteenne.
Minunko? kysyi hän pilkallisesti. Turhia verukkeita! sanokaa suoraa,
hyvä herra: te olette rakastunut Anninaan, aivan korvia myöten, sanon
minä teille. Se on yksi tosiasia. Toinen on se, että teidän täytyy
heittää Annina mielestänne, niin kaunis ja hyvä ja suloinen kuin hän
onkin, ja luvata nyt minulle kunniasanallanne, että vältätte häntä
tästä lähin yhtä kiihkeästi, kuin lienette tähän saakka häntä etsinyt.
Sillä minä en siedä, sanoi hän lujalla äänellä, en siedä lainkaan,
että te rupeatte nyt vielä kiusaamaan tuota tyttö parkaa, kun jo
ennestäänkin niin moni harjoittaa tätä kristillistä tointa.
Laila! huudahti nuorukainen liikutettuna, mitä se merkitsee? Onko
totta, että tuo kömpelö junkkari on iskenyt silmänsä tähän enkeliin?
Onko se todellakin mahdollista?
Puh! sanoi Laila, tuolla kömpelöllä junkkarilla on rahapussi, aivan
yhtä pyöreä ja paksu kuin hän itsekin, eikä hän niin tyhmä olisikaan,
jos maailma olisi autio saari ja Annina ja Sor Beppe sen ainoat
asukkaat. Monet Roomassa ottaisivat hänet, vaikka hänellä olisi vain
puolet rikkaudestaan; kaikki muut paitsi Annina, jolla on hyvin
kummallinen maku. En voi sitä teille sen paremmin todistaa, kuin että
tuo hupakko on teihin suuresti mieltynyt, vaikka te olettekin yhtä
heikko kuin David tuon goljattimaisen Sor Beppen rinnalla ja takistanne
päättäen omistatte enemmän päässänne kuin taskussanne.
Onko hän sanonut sinulle, Laila, että hän ajattelee minua?
Sanonutko? Mitä vielä, silloin te tunnette hänet huonosti. Ja sen
vuoksi vieläkin kerran, minä en siedä, että koetatte häntä tavata enää
ainoatakaan kertaa. Sillä hän on karhun käpälissä, eivätkä kaikki
pyhimyksetkään voisi häntä pelastaa, pikemmin karhu musertaisi hänet
kuin hunajakakun. Juttu on jo siksi vanha ja isä ihastunut tuohon
rakkaaseen vävyyn, ja äiti, joka on aina vuoteenomana, on kokonaan
pappien vallassa, jotka tahtovat mielemmin kuulla Sor Beppen rahapussin
kilinää kuin aamumessun kelloja. Rakas Sor Giovanni, jos teillä
todellakin on sydäntä -- ja näyttäähän todellakin siltä, kuin olisitte
rakastunut -- niin pankaa tavaranne kokoon ja vaeltakaa Porta del
Popolosta ulos, menkää sinne mistä te tulittekin ja pyytäkää kyyhkysiä
tai satakieliä niin paljon kuin tahdotte, älkää vain Phönix-linnuille
virittäkö ansoja. Ja sen sanoo teille hyvä ystävänne, joka mielellään
uskoo vaikka kuinka paljon pahaa miehistä, mutta luottaa siihen, että
teillä on omantunnon tapainen takkinne alla. Oletteko ymmärtänyt? Hyvää
yötä, signor!
Hän jätti nuorukaisen seisomaan pilarien varjoon ja kiiruhti pois
päästäkseen vielä ennen yötä asuntoonsa, Trastevereen. Mutta Hans ei
voinut liikahtaa paikaltaan, niin voimakkaana riehui tuska ja onni
hänen sydämessään. Hänen oli aivan mahdotonta käsittää, että hänen
olisi pitänyt luopua armaastaan ikipäiviksi juuri samassa hetkessä,
jolloin hän oli jälleen löytänyt hänet. Mutta samalla kuin hänen
sielu parkansa oli vaipua pohjattoman autuuden mereen, näki hän äkkiä
kohoavan ympärilleen teräväpäisiä kallioita, ja korkeimmalla huipulla
Sor Beppen jättiläishaamun, joka pilkallisesti irvisteli hänelle ja
hieroi lihavia, sormuksilla koristettuja sormiaan nauraen kilpailijansa
särkyneelle onnelle.
Tunnin aikaa hän kulki vielä kuin mieletön edestakaisin kiihkeästi
keskustellen itsensä kanssa, koiran hiipiessä korvat lupassa
hänen rinnallaan. Sielunmyöjät, raivosi hän. Antavat tuon aarteen
ensimäiselle parhaalle, joka maksaa hänestä vain hyvän hinnan.
Kuninkaallekaan he eivät saisi häntä myödä! Ja kun tuo karhu saa
hänet omakseen, sulkee hän hänet ummehtuneeseen loukkoon, eikä kukaan
enää saa hänestä iloita. Kuinka suurella riemulla tuo konna astuikaan
ohitseni! Oi, hänellä on syytä olla ylpeä, ettei tyttö juokse häneltä
karkuun, kun hän antaa koirien vartioida häntä ja päästää hänet
korkeintain vain kerran pyhäpäivänä pimeään kapakkaan, jotta hän voisi
näyttää tuota sulotarta roskajoukolle ja kerjäläisille. Ja häntäkö
en saisi kadehtia enkä häiritä hänen rauhaansa? Ja vaikka hän olisi
liitossa kaikkien Rooman paavien ja helvetin kanssa, niin minä tahdon
nähdä jälleen enkelini ja kuulla hänen omasta suustaan, eikö hän vielä
ole autettavissa, enkö _minä_ voi häntä auttaa!
Kun hän oli selvitellyt itselleen tämän päämäärän, tuli hän paljoa
levollisemmaksi ja unohti kokonaan, ettei hän vielä tiennyt, mihin
keinoihin hänen pitäisi ryhtyä. Hänen mielensä paloi takaisin Via
Vittoriaan ja siellä hän istui sydänyöhön saakka eräällä kivellä
Anninan taloa vastapäätä ja ajatteli toivolla ja kaiholla hänen
kauneuttaan ja alakuloisuuttaan.
Mutta seuraavana päivänä, kun raskaat huolet herättivät hänet
jo varhain unesta, tuntui elämä hänestä kovin mustalta. Sillä
taiteilijakevytmielisyydestään huolimatta ei ystävämme kuitenkaan
pitänyt sopivana sytyttää armaansa taloa palamaan, jotta hän siinä
tilaisuudessa voisi pelastaa hänet, varsinkaan kun ei olisi lainkaan
varmaa, että Sor Beppe tekisi hänelle sen ilon ja menettäisi henkensä
liekeissä. Mistään suoremmasta, porvarillisemmasta keinosta hänellä
tuskin olisi apua. Sillä paljon menestystä hän ei myöskään voinut
toivoa, jos hän menisi vanhan soturin puheille ja pyytäisi, ettei hän
naittaisi tytärtään, ennenkuin maalari Hans oli tullut kuuluisaksi
mieheksi ja saattaisi tulla häntä kosimaan nelivaljakolla. Niinpä
seuraavina päivinä täytyi tyytyä vain tuulentupiin, joita nuorukainen
rakensi tulevaisuuden pilviin, ja ainoa järkevä asia, johon hän ryhtyi
oli se, että hän voitti vastenmielisyytensä ja alkoi, tosin puoli
horroksessa, maalata Madonna Pian muotokuvaa, tämän istuessa jäykkänä
kullasta ja silkistä ja vihreä papukaija aivan kuin jahtihaukka
kädellä, viimeinen lahja, jonka hän oli saanut mieheltään ennen
onnetonta veitsenpistosta. Samalla hän teki luonnoksen hyvin kaunista
taulua varten, joka kuvasi Rebekkaa ja Eleasaria kaivolla. Tytölle
hän aikoi antaa Anninan kasvonpiirteet, ja väsynyt matkamies, jolle
suloinen tyttö tarjoo virkistävää juomaa, saisi kuvata häntä itseään.
Hän oli ollut aivan oikeassa ajatellessaan, että kaikki onnistuisi
hyvin, jos hän vain näkisi Anninan jälleen. Kuva tuli kahdessa päivässä
peloittavan muotoiseksi; itse sommittelu edistyi nopeasti ja eräs
juutalainen, joka nuuski nimettömän nuoren taiteilijan atelierissä,
tilasi sen heti ensi näkemältä. Heti tämän tapauksen jälkeen
nuorukainen kiiruhti onnellisena ulos ja käveli ainakin toistakymmentä
kertaa Via Vittoriaa pitkin silmät Anninan ikkunoihin luotuina. Jos
Sor Beppe nyt olisi tullut häntä vastaan, niin olisi tuon jättiläisen
täytynyt väistyä hänen tieltään, tai hänet olisi armotta heitetty
kumoon.
Kaikesta huolimatta hän ei ollut vielä kuitenkaan onnistunut nähdä
Anninaa uudelleen, vaikka hän joka päivä hiipikin hänen talonsa
ympärillä. Ikkunaverhot olivat suljetut, aivan kuin itämaalaisessa
haaremissa. Silloin-tällöin hän näki vain isän jossakin ikkunassa
poltellen savipiippunysäänsä. Vanhus tirkisteli puoleksi lapsellisesti
hymyillen kadulle eikä näyttänyt huomaavankaan nuorukaista, ei edes
silloinkaan, kun tämä kunnioituksesta sitä miestä kohtaan, jolla
oli tällainen tytär, nosti tervehtien hänelle hattuaan. Tunkeutua
taloon tai muuten päästä mihinkään salaiseen yhteyteen tytön kanssa,
oli kerrassaan mahdotonta. Naapurit, jotka Sor Beppe oli lahjonut
puolelleen, osoittivat muukalaiselle, joka kahdesti päivässä kulki tätä
katua myöten, sanatonta epäluuloa. Hän ei voittanut mitään muuta, kuin
että hän ohikulkiessaan ja nipistäessään koiraansa korvista, kunnes se
alkoi vinkua, sai kuulla Rinaldon tutun bassoäänen hiljaa kajahtavan
talon sisältä, äänen, joka ilmaisi, että koirakin oli kadottanut
vapautensa.
Siten kuluivat ensimäiset marraskuun viikot ja tavattoman varhainen
talvi koitti. Myrsky ja sade raivosi kaduilla, roomalaiset istuivat
päivät pitkin vaippoihinsa kääriytyneinä kahviloissa, muukalaiset
palelivat hiilisäiliöiden ääressä tai tukehtuivat savuun, jota myrsky
tuprutti kamiinista huoneisiin, eikä kukaan lähtenyt asiatta ikävälle
kadulle. Vain ystävämme, jonka huonoa ullakkohuonetta ei käynyt
lämmittäminen, vaelsi, vaikka hän oli jättänyt vaippansa jo Firenzeen,
uskollisesti niinkuin ennenkin joka päivä Via Vittorialla, vaikka hänen
mielentilansa kävikin jokaiselta sadepäivältä yhä toivottomammaksi.
Sattuipa silloin eräänä iltana, kun hän hetkeksi etsi suojaa pahaa
ilmaa vastaan San Carlon portilla, että huntuun kiedottu olento astui
nopeasti ulos kirkosta ja pelkäämättä myrskyn raivoa avasi heti suuren
vihreän sateenvarjonsa palataksensa kotiinsa. Hän oli niin kokonaan
kiedottu vaippoihin ja huiveihin, ettei vartalosta voinut nähdä
kerrassaan mitään. Ja kuitenkin nuorukaisen sydämen tykytys ilmaisi
hänelle, että Anninan hame oli sipaissut hänen ohitsensa. Epäröimättä
hän astui hänen jälkeensä ja ennätti hänet, kun hän hetkeksi pysähtyi
taistellen sateenvarjollaan myrskytuulta vasten. Nuorukainen ei sanonut
sanaakaan, hän tarttui vain vapisevin käsin varjoon ja piti sitä
lujasti tytön pään yläpuolella. Kääntykäämme nurkkauksesta, sanoi hän
sitten hiljaa, katsomatta tyttöön. Siellä me olemme paremmin myrskyn
suojassa. Tulkaa minun mukanani, Annina, jumalan tähden, älkää kieltäkö
minulta tätä pientä suosiota; kuka tiesi, näenkö teitä enää koskaan.
Anninan huntu oli siirtynyt syrjään, ja nuorukainen näki nyt, kun
hän astui ääneti hänen rinnallaan, että hän oli vielä tavallistakin
kalpeampi. Annina katsoi häneen rukoilevasti aivan kuin avuton lapsi.
Tarkoituksellako vai epähuomiossako hän ei kääntynyt Via Vittorialle?
Annina itse ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unessa, suuret
silmät katsoivat hiljaa ja surullisesti vain kauas eteensä, kun
nuorukainen äkkiä, sateen hyvän aikaa vain ratistessa heidän päittensä
yläpuolella, sai puheenlahjansa jälleen ja ilmaisi Anninalle kaiken
sen, mikä viikkokausia oli painanut hänen mieltään. Hän ei salannut
mitään, ei vihaansa Sor Beppea kohtaan, ei lujaa päätöstään taistella
Anninan puolesta kuin elämästä ja kuolemasta, ei köyhyyttään. Vain
rakkaudestaan hän ei maininnut montakaan sanaa eikä tiedustellut
myöskään Anninan tunteita, ikäänkuin se olisi ollut selvä asia. Annina
ei sanonut myöskään vastaan. Hans oli tarttunut hänen käteensä ja
puristi sitä kiihkeästi joka kerta, kun hän puhui vihamiehestään, tai
tuskastaan, kun hän tiesi Anninan elävän tuollaisessa orjuudessa.
Annina ei vetänyt pois kättään. Hän ei olisi häneltä huuliaankaan
kieltänyt, jos Hans olisi pyytänyt saada suudella häntä. Mutta
nuorukaisen mieli oli niin kuohuksissa, ettei hän tiennyt mitä hän
teki. Annina, sanoi hän, me olemme kovin onnettomia. Kuinka onnettomia
me olemmekaan, kun emme edes tänä hetkenä, jonka taivas itse on meille
suonut, voi olla iloisia. Minä näen rakkaat kasvosi nyt lähelläni,
joita niin kauan aikaa olen ikävöinyt, ja tunnen sinun hengityksesi,
ja kuitenkin silmitön tuska ja huoli sinun tähtesi saa mieleni
aivan kuohumaan. Puhu jotakin, armaani; sano, tiedätkö itse mitään
lohdutusta, sano ennen kaikkea, ettei minun pidä joutua epätoivoon, ja
minä lupaan sinulle, että rohkaisen mieleni kuin mies enkä anna käsieni
syliin vaipua, ja silloin kaikki on onnistuva ja me nousemme taisteluun
vaikka koko helvettiä vastaan.
Annina pysähtyi äkkiä, kun hän oli lausunut nämät sanat, ja pidätti
lempeästi hänen käsivarttaan. Hans, sanoi hän pehmeällä, hillityllä
äänellään koettaen selvästi lausua vieraskielistä nimeä, madonna on
armollinen, kun hän sallii minun tyhjentää sydäntäni teille. Sillä se
oli kovin täysi, kauan en olisi tätä tuskaa enää kestänyt. Kun joka
päivä näin teidän sekä kauniilla että rumalla ilmalla kulkevan talomme
ohi --
Näitkö minut?
Joka kerta. Minä seisoin uutimen takana, vaikka en saanut sitä avata.
Kun olitte astunut ohi, niin luulin menehtyväni suruun ja mieluimmin
olisin heittäytynyt alas kadulle. Mutta se olisi ollut jumalatonta. Oi,
Giovanni, miksi me kohtasimme toisemme? Enhän aikaisemminkaan ollut
iloinen, mutta en tiennyt syytä siihen niin selvästi kuin nyt. Nyt minä
tiedän sen koko elämäni ajan.
Mitä sinä sanot? Oletko jo sitten ihmisten ja jumalan edessä hänen
omansa? Eikö jokainen päivä voi vielä tuoda sinulle pelastusta?
Ei, sanoi hän. Vanhempani kiroisivat minut, äitini kuolisi surusta. Ja
vaikkapa Sor Beppe nyt juuri kuolisikin, niin mitä se meitä auttaisi?
Te ette ole kristitty, te olette luterilainen, sellaiselle he eivät
koskaan anna lastaan.
Annina, huudahti Hans pelästyneenä. Entäs sinä, jos olisit vapaa eikä
sinun olisi pakko noudattaa vanhempiesikaan mieltä --? Minä rukoilisin
madonnaa, että hän lähettäisi armonsäteen teidän sydämeenne. Mutta
se on turhaa; minä tiedän aivan varmaan, että minun täytyy tulla Sor
Beppen vaimoksi, vaikka edeltäpäin kuolisin. Ja niinpä meidän on pakko
erota, Hans, siinä ei auta mikään; ihmeitä ei nykyaikana enää tapahdu.
Tyttö, kuinka voit sellaista sanoa tai ajatella? huudahti Hans
epätoivoissaan ja heitti hänen kätensä luotaan.
Olkaa luja ja hyvä, pyysi Annina vapisevalla äänellä. Mitä minä teen,
jos tekin joudutte epätoivoon? Te matkustatte takaisin Saksaan ja
unhotatte Anninan ja painatte jonkun muun sormeen äitinne sormuksen.
Mutta minä, minä jään tänne!