ei vieläkään sanonut hänelle sanaakaan eikä ainoallakaan liikkeellä
osoittanut huomaavansa hänen läsnäoloaan, seisoi hän hetken aikaa
epäröiden, mitä hänen tulisi tehdä. Hänen oli sääli nuorukaista,
jota tuska ja suru näytti jähmettävän kokonaan. Mutta hän ajatteli
toisaalta, että hän oli sen hyvin ansainnutkin ja lisäsi siksi vain
vielä: Minä menen nyt Anninan luo tiedustelemaan miten yö on häneltä
kulunut. Jos kaikki on hyvin, niinkuin toivon, kuljen päivällisen
aikana tästä vielä ohitse ja nyökkään teille päätä. Mutta jos minä
pudistan päätäni, niin kaikki on vielä ennallansa. Voikaa hyvin, Sor
Giovanni ja rukoilkaa enkelimme puolesta!
Laila poistui huoneesta, veti oven jäljessään kiinni ja kuunteli
ulkona, eikö nuorukainen vieläkään liikahtaisi paikaltaan. Kun kaikki
edelleen oli hiljaista, astui hän mietteissään portaita alas. Lapsi
parat! sanoi hän. Voi sitä rakkautta!
Kun hän astui ulos kadulle, täytyi hänen pysähtyä. Tavaton tungos esti
häntä pääsemästä eteenpäin, kadun toisella puolella seisoivat ihmiset
ikkunoissa ja katsoivat säälivästi kadulle, jossa saattojoukko kulki
hitaasti edelleen. Hän näki valkoisiin kapuziniläisvaippoihin puettuja
munkkeja, jotka Roomassa kantavat kuolleita hautaan. Hirveä aavistus
valtasi hänen mielensä. Ketä he kuljettavat? kysyi hän eräältä tytöltä,
joka uteliaana oli astunut hänen rinnalleen ja kohonnut varpailleen. --
En tiedä, kuului vastaus. Varmaankin jotakin nuorta tyttöä, luultavasti
kaunistakin, koska ihmiset tunkeutuvat hänen ympärilleen nähdäkseen
häntä. -- Sillä välin saattojoukko läheni paareineen, jota munkit
kantoivat päittensä tasalla auringon paisteessa. Samassa kuului koiran
haukuntaa ylhäältä ikkunasta, joka yltyi yhä kiivaammaksi ja kumea
ulvonta vastasi siihen saattojoukosta. Annina! huudahti Laila parka
ja tarttui naapuriaan käsivarteen kiinni. Ja tungoksen läpi kiiruhti
suuri verikoira Lailan luo ja koetti riistää hänet paarin läheisyyteen,
ikäänkuin se olisi etsinyt apua vainajalle. Ylhäällä avonaisilla
paareilla makasi kalpea tyttö, viheriä seppele hiuksissaan, ruusu
ristiin lasketuissa käsissään. Kuinka kaunis hän on ja kuinka nuori!
kuiskasivat kaikki ihmiset, jotka seisoivat kadulla. Siunattu olkoon
hänen sielunsa. Kauniimpaa enkeliä ei koskaan ole ollut!
Siten saattojoukko kulki raittiissa syysauringossa katua myöten San
Carloa kohti ja katu signora Pian talon edustalla tyhjentyi; sillä
Lailakin seurasi heti toisten jäljessä Rinaldon mukana, kun hän hiukan
vain oli tointunut. San Carlossa, madonnan kuvan ääressä, jolle Annina
oli vannonut valansa, piti vainajan levätä kolme päivää, kunnes hänet
laskettaisiin hautaan. Lähin tie ei kulkenut nuoren saksalaisen asunnon
ohi. Mutta kantajat eivät voineet välttää tätä mutkatietä, sillä Via
Vittoria oli korjaustöiden vuoksi suljettu. Sattumalta Annina siis
kuolleena kulki samaa tietä, jonne hän elävänä niin hartaasti oli
halunnut.
Puolta tuntia myöhemmin palasi signora Pia messusta kotiin, astui
hitaasti portaita ylös ja pysähtyi ylimmälle asteelle hengähtämään.
Hän kuuli koiran huoneessa surkeasti vinkuvan ja hyppivän ovea vasten,
niinkuin sillä oli tapana tehdä, milloin sen herra oli ulkona. Säälistä
avasi emäntä oven, joka ei ollut lukossa ja astui sisään. Samassa hän
näki nuorukaisen makaavan liikkumattomana maassa ikkunan ääressä, hänen
huulensa olivat aivan kalpeat, silmät ilmeettömät ja käsi tavoitteli
sydäntä, ikäänkuin kuula olisi lävistänyt hänen rintansa. Ääneensä
huutaen, jolloin uskollinen koira jälleen alkoi surkeasti vinkua,
kiiruhti emäntä onnettoman vieraansa luo, nosti hänet maasta ja kantoi
hänet ähkien ja valittaen vuoteelle, koettaen tuskissaan kaikilla
mahdollisilla keinoilla saada hänet virkoamaan. Vasta monen yrityksen
jälkeen, pestyään hänen otsaansa ja ohimoitaan viinillä, jonka
nuorukainen oli ostanut Anninaa varten, avasi hän jälleen väsyneesti
silmänsä. Heti paikalla hyppäsi koira vuoteelle ja nuoli aivan hurjana
ilosta hänen kasvojansa, ja kun tointunut nuorukainen tunsi uskollisen
toverinsa, näytti hänen muistinsakin palaavan ja hän purskahti
katkeraan itkuun. Signora Piakin alkoi itkeä. Jumalan kiitos, huudahti
hän kohottaen kätensä taivasta kohti, te elätte, Sor Giovanni. Kuinka
hirveästi minä pelästyinkään! Juokaa nyt viiniä ja syökää hiukan, sillä
varmaan te heikkoudesta tulitte tunnottomaksi, koska ette eilen illalla
syönyt mitään.
Innokkaasti ja avuliaasti hän kaatoi toiseen kristallipikariin viiniä
ja toi sen nuorukaiselle vuoteeseen. Mutta tämä työnsi sen kauhulla
luotaan ja käänsi kasvonsa seinään päin, purskahtaen uudestaan itkuun.
Emäntä ei ymmärtänyt yhtään mitään. Ehkäpä hän tahtoo nukkua, sanoi
hän, ja parasta se olisikin. Hän tekee liiaksi työtä, hänen henkensä ei
anna hänelle rauhaa, hän kuluttaa kaikki voimansa. -- Päätä pudistaen
hän poistui hiljaa huoneesta, kuulostaakseen jälleen hetken kuluttua.
-- --
Päivä oli kulunut ja tähtikirkas taivas kaareutui nukkuvan Rooman
yli. San Carlon lukkarin ikkunaan kolkutettiin hyvin myöhään ja
vastahakoisesti vanhus pisti päänsä ulos kylmään yöhön ja kysyi mitä
haluttiin. Hän näki nuorukaisen seisovan koiransa kanssa ulkona ja
tämä tarjosi hänelle hopearahaa, jos hän heti paikalla avaisi hänelle
kirkon oven. Hän oli vannonut uskollisuutta kappelin madonnalle eikä
hän saisi rauhaa, ellei hän saisi polvistua hänen alttarinsa ääreen.
Unen horroksessa ja kysymättä sen enempää astui vanhus huoneestaan
ulos, otti rahan vastaan ja päästi myöhäisen kävijän sisään; koirakin
hiipi sisään heidän jäljissään. Kirkossa oli pimeä, vain tähtien hämärä
valo tunki ikkunoista sisään ja ikuinen lamppu paloi pääalttarilla.
Mutta eräästä sivukappelista loisti kirkas valo; siellä seisoi Anninan
matalat paarit madonnan alttarin edessä. Korkeat kynttilät paloivat
puolikehässä hänen ympärillään, risti seisoi pääpuolessa. Vanha
lukkari, joka ehkä aavisti, miksikä nuorukainen näin myöhään vielä
oli tullut kirkkoon, jäi pilarin varjoon seisomaan ja katsoi vain
salaa kappeliin. Hän näki muukalaisen polvistuvan paarien viereen ja
katselevan kauan aikaa vainajan kauniita kasvoja. Sitten hän huomasi,
että hän veti sormuksen sormestaan ja painoi sen kalpean armaansa
sormeen ja otti sen sijaan ruusun hänen kädestään. Sitten hän etsi
esille paperin taskukirjansa välistä, johon oli jotakin piirretty, se
oli hänen oma kuvansa, jota Annina oli pyytänyt. Hän työnsi sen hiljaa
päänaluksen alle ja painautui aivan vainajan ylitse, ikäänkuin hän
olisi koittanut katseillaan sytyttää tuleen sammunutta elämänkipinää.
Samassa kajahti tornista keskiyön hitaat lyönnit. Nuorukainen kohosi
maasta ja hoiperteli kappelista ulos, huomaamatta vanhusta, joka
säälien katsoi hänen jälkeensä. -- --
Joulun aikoihin juolahti juutalaisen taidekauppiaan mieleen
tiedustella, miten sen kuvan oli käynyt, jonka hän oli tilannut
saksalaiselta maalarilta. Kun hän astui katonalaiseen atelieriin,
näki hän signora Pian istuvan ikkunan ääressä ja kehräävän. Tämä oli
mielissään tavatessaan juutalaisen, ehkäpä hän tietäisi kertoa jotakin
vuokralaisesta, joka ei moneen viikkoon ollut palannut asuntoonsa.
Eräältä sukulaiseltaan, joka omisti tilan lähellä Olevanoa, ja joka
joskus oli käynyt häntä tervehtimässä, oli signora Pia kuullut, että
taiteilija kuljeskeli levottomasti vuoristossa, vietti yönsä paimenten
leirillä tai kurjissa kyläkapakoissa ja että kaikki vuoristolaiset
tunsivat hänet ja hänen koiransa. Arveltiin hänen olevan hiukan
heikkomielisen, koska hän ei koskaan nauranut eikä viipynyt missään
yötä kauemmin, vaikka ilma olisi ollut millainen hyvänsä. Mutta
Olevanon serkku oli puhunut hänen kanssaan ja huomannut, että hän oli
aivan täydessä järjessään, ainoastaan kovin alakuloinen ja ihmisarka
nuoruuteensa nähden! -- Minä toivon, että hän palaa takaisin, sanoi
signora Pia. Siksi en huoli vuokrata huonetta kellekään muulle, vaan
annan sen olla ennallansa. Katsokaa, tuossa ovat vielä viinipullot ja
lautaset hedelminensä, jotka hän oli hankkinut siltä varalta, että
joku prinsessa kerran tulisi häntä tapaamaan ja katselemaan hänen
taulujansa. Ja tuon suuren maiseman, jota te kehutte niin hyväksi,
piirusti hän vielä pari päivää ennen lähtöänsä; äärettömän nopeasti se
häneltä valmistui. Mikähän kumma sai hänet pois suunniltansa? Rakkaus
se varmaankaan ei ollut, sillä hän oli tavattoman kelpo nuorukainen
ja aivan viaton, sen minä voin todistaa. Mutta kukapa tietää, ehkä
hän todellakin oli rakastunut johonkin prinsessaan. Voi, Sor Davidde,
kunpa voisi tietää, millä tuollaista nuorta mieltä voi parantaa! Mutta
nuoret ovat kuin hyttysiä. He voisivat elää aivan erinomaista elämää,
-- mutta heti kun he näkevät tuliliekin, joka ei kuulu heille lainkaan,
hyppäävät he pää edellä kadotukseen, jotta he saisivat vaan tuntea
kipua. Ja sen jälkeen kulkee niin moni ontuen maailmassa, eikä ymmärrä
itsekään minkä vuoksi. Mutta me emme voi sitä asiaa auttaa, hyvä herra,
eikä se teekkään mitään; oikea ihminen tulee sittenkin ennalleen
jumalan avulla, ja sydämen laita on aivan kuin käsivarren tai jalankin.
Kun se kerran on taittunut, niin se ei taitu toista kertaa enää yhtä
helposti. Ja onhan siinäkin joku lohdutus!