tunnottomana saliin, ja laskimme hänet leposohvalle. Kun me aukaisimme
hänen vaippansa ja takkinsa, virtasi verta meidän käsillemme. Minä
kumarruin hänen ylitsensä, silloin hän veti kiivaasti voihkien henkeään
ja katsoi vielä kerran minuun ja vaipui sitten kokoon -- ja vaikeni
iäksi.
Tästä aamusta en tahdo sen enempää puhua.
Kun aurinko loisti lasiovesta sisään, makasin minä yhä vieläkin hänen
vuoteensa edessä ja katselin hänen kalpeita kasvojansa. Vanhus oli
kyyristynyt nurkkaan ja nyyhkytti; äkkiä me kuulimme ulkoa Bicettan
nimeä huudettavan, Nina hyökkäsi sisään ja kaatui huutaen kuolleen yli
ja käyttäytyi ikäänkuin hän itse olisi ollut kuoleman oma. Sitten hän
kokosi hirveässä tuskassaan kaikki voimansa ja kääntyi minun puoleeni.
Teidän täytyy lähteä pois! sanoi hän. Minä kiiruhdin vain edeltä
varoittaakseni teitä, sillä juuri ikään Richino murtautui Bicettan
makuuhuoneeseen ja etsi häntä, nyt tiedän minkä vuoksi: sanoakseen
hänelle, että hänen rakastettunsa oli kuollut. Sillä tätä hän ei
ainakaan voinut aavistaa. Kun hän ei löytänyt häntä sieltä, muuttuivat
hänen kasvonsa kalmankalpeiksi ja hän poistui huoneesta. Mutta uskokaa
minua, hän tulee tännekin etsimään häntä, ja kun hän näkee ulkona
nuo veriset jäljet -- kuulkaa! Nyt askeleet jo lähenevät. Hän se on!
Paetkaa, tai te olette kuoleman oma!
Minä en vastannut hänelle mitään. Nousin vain ylös ja jäin vaimo
vainajani viereen seisomaan. Silloin ovi avautui ja Richino astui
sisään.
En tiedä mitä hän aikoi sanoa astuessaan sisään -- sillä näkö, joka nyt
kohtasi häntä, jähmetti hänen verensä. Hän hoiperteli taakse ja tarttui
ovenpieleen pysyäkseen pystyssä. Hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät
kauhusta, ja minä näin, kuinka hän vaivalla koetti vetää henkeään.
Mitä te tahdotte täältä? sanoin minä vihdoin. Te toivoitte löytävänne
_minut_ täällä verissäni; väkenne on ollut nopsa palveluksessaan,
mutta he erehtyivät, paha kyllä, oikeasta henkilöstä. Se vahingonilo
on teiltä riistetty, ettette saa herättää tätä tyttöparkaa, joka
ei koskaan ole ollut teidän omanne, sillä tiedolla, että hänen
rakastettunsa on kuollut eikä koskaan enää voi palata. -- Mikä estää
minua nyt, jatkoin minä lähestyen häntä ja puiden hänelle vihan
vimmassa nyrkkiä, mikä estää minua nyt musertamasta sinua, kurjaa ja
potkaisemasta sinut kynnyksen yli, jotta et kauemmin saastuttaisi
hengitykselläsi tätä pyhää kuoleman majaa? Jospa edes olisit rakastanut
häntä, sinä kurja, jospa edes jokin inhimillinen tunne kaunistaisi
tekoasi! Mutta sinä koetit riistää tämän ihanan olennon itsellesi,
vetää hänet alas luoksesi, vain tyydyttääksesi himoasi ja siksi että
toiset yllyttivät sinua siihen -- mene, sanon minä, kätke kasvosi
ikuiseen pimeyteen, murhaaja! Sillä sen minä vannon sinulle: jos
ojennat vain kätesikin tämän vainajan puoleen, jos vain kiinnität
häneen katseesikin -- näillä käsillä minä revin sinut rikki! Pois! --
Kesken hirveää vihan ja vimman puuskaani hillitsin äkkiä itseni
nähdessäni hänen kasvonsa, joilla karehteli syvimmän tuskan ilme,
ikäänkuin maa hänen jalkojensa alla olisi pettänyt ja avautunut
aikoen niellä hänet kitaansa. Hän ei katsonut keneenkään, koetti vain
kohottautua pystyyn, lyyhistyi jälleen kynnyksellä kokoon ja makasi
siinä hetken aikaa. Minun täytyi kääntyä pois, jonkinmoinen säälintunne
oli vallata mieleni, mikä tuntui minusta ikäänkuin rikokselta. Kun olin
tointunut sen verran, että aioin vielä sanoa hänelle viimeiset sanani,
näin hänen horjuvan kuin juopuneen ristikkoporttia kohti ja poistuvan
puutarhasta.
Sitten annoin Ninan riisua vainajalta miehenpuvun yltä ja verhota
hänet siihen valkeaan pukuun, jossa ensi kerran olin nähnyt hänet.
Siten hän lepäsi koko päivän rauhallisesti hymyillen kukkien keskellä,
joita hänen ystävänsä toi hänelle puutarhasta ja ansarista. Juuri kun
Nina oli lopettanut tämän viimeisen rakkaudentyön, kuulimme vaunujen
vierivän portille. Isä istui niissä kalpeana ja hänen kuihtuneilla
huulillaan karehteli tuskallinen hymy. Fabio auttoi hänet itkien alas
ja saattoi hänet saliin. Kun hän näki lapsensa kuolinkoristeissaan,
vaipui hän ääneti hänen viereensä polvilleen ja painoi otsansa hänen
ristiin laskettuja käsiänsä vastaan. Me yritimme vihdoin kohottaa hänet
pystyyn, mutta silloin me huomasimmekin, että säälivä sydänhalvaus oli
yhdistänyt hänet rakkaan lapsensa kanssa.
Seuraavana yönä me hautasimme molemmat. Ei kukaan muu ollut läsnä
kuin Fabio ja Nina, ja don Vigillo siunasi ruumiit. Hän sanoi minulle
myöhemmin, että Richinon käskystä minun annettiin määrätä kaikki,
ikäänkuin minä olisin ollut isäntä talossa. Hän ei ollut päästänyt
ketään puheilleen ja oteltuaan kiivaasti anoppinsa kanssa oli hän
vielä samana päivänä lähtenyt Roomaan; kenraalitar sitä vastoin läksi
viettämään suruvuotta johonkin luostariin. Suljettuani kummankin
hautakammiot nousin vielä ennen päivän valkenemista hevosen selkään ja
ratsastin Firenzeen päin. Vuoden kuluttua luin sanomalehdistä, että
kenraalitar oli antanut kätensä uskolliselle ihailijalleen, nuorelle
kreiville. Niin usein kuin myöhemmin kävinkin Bolognassa vaimoni
haudalla -- niin en koskaan kuitenkaan tavannut häntä enää.
Annina.
Minä kerron nyt vain vähäisen seikkailun, joka loppuu aivan kesken
siksi, että kuoleman oas katkaisi kertomuksen langan. Varmaan monen
lukijan sydämeen koskee tuo katkaisu kipeästi. He valittavat varmaan,
että kertomus on vailla runollista oikeutusta ja pahoittelevat, ettei
siinä ole mitään sovitusta. Mutta minun mielestäni kuolema, kun se
riistää nuoren ja kauniin olennon, on ikäänkuin runoilija, joka
ikuistuttaa täydellisyyden kuvan meidän muistossamme ja estää ajan
hampaan kuluttamasta suloista olentoa. Elämä on raaka ja väkivaltainen.
Se pakoittaa hennoimmankin olennon alistumaan maallisen tuskan ja
väkivallan kovan ikeen alle. Kuolema, kun se lähestyy nuoruutta,
vapauttaa vain sen siivet lentoon, ennenkuin elämä on ne taittanut.
Ken ei voi tyytyä siihen, että kevätmyrsky raastaa puilta tuhansittain
kukkia, ennenkuin ne ovat ehtineet kypsyä hedelmäksi, hän jättäköön
tämän kertomuksen lukematta.
Tämä tarina johtaa meidät Roomaan, missä eräänä aurinkoisena lokakuun
iltapuolena nuori saksalainen maalari nousi ensi kertaa Piazza di
Spagnan portaita ylös ja suuntasi omat sekä pienen koiransa askeleet,
jota hän talutti nuorasta, Pincion kukkulan puutarhaistutuksia kohti.
Vasta eilen hän oli saapunut kaupunkiin, oli käyttänyt loput päivää
löytääkseen niin yksinkertaisen asunnon kuin suinkin ja oli jo varhain
tänä aamuna lähtenyt Vatikaaniin katsomaan Rafaelin stanzoja ja
Sixtiniläis-kappelin kattomaalauksia, minne hänen mielensä oli palannut
monien satojen peninkulmien päästä. Kun hän keskipäivän aikana oli
astunut Pyhän Pietarin torille, oli hänen päätään pyörryttänyt ja
sydäntänsä ahdistanut. Hän kävi toisen suuren suihkulähteen varjoon
istumaan ja antoi kostean suihkusumun virkistää vaaleita suortuviaan.
Vähitellen olivat viimeisetkin kävijät Vatikaanista kadonneet,
lähteneet joko jalkaisin tai ajaen suunnattoman pilariston kehyksestä,
mutta yksinäinen matkailija istui yhä paikallaan huomaamatta, että
hänen ohut takkinsa oli aivan kostea ja että hänen kiharistansa tippui
suuria vesikarpaloita kivipaasille. Kaikki se kauneus, jonka hän oli
nähnyt, paloi ikäänkuin suurena hiljaisena liekkinä hänen sydämessään
hävittäen siitä kaikki muut maalliset tunnelmat.
Hänen rauhaansa häiritsi vasta hänen koiransa, jonka hän oli jättänyt
erään ystävällisen vanhan räätälin huostaan naapuritaloon. Koira
parasta aika oli tuntunut pitemmältä kuin hänen herrastansa. Sen oli
vihdoin onnistunut katkaista nuoransa ja hypätä ulos ikkunasta ja
juoksi nyt iloisesti vinkuen nuorukaisen luo. Tämä hyväili sitä ja
nousi nyt ylös huomattuaan, että hän oli aivan ruumista myöten märkä.
Aurinko, joka paistoi täydeltä terältä, kuivasi hänet pian ja muistutti
hänelle, että oli päivällisaika. Hän huokasi kulkiessaan kaikenlaisten
ruokapuotien ohi, ei niinkään paljon itsensä vuoksi kuin uskollisen
matkatoverinsa, joka laihana ja häpeissään katseli kauniita punaisia
kinkkuja ja makkarakiehkuroita. Nuorukainen oli jo Firenzestä saakka,
jossa hän oli vaihtanut viimeisen kultarahansa, tottunut nälkään ja
oli mielelläänkin tyytynyt vain leipäpalaan ja muutamiin viikunoihin
saadessaan vaivaloisella jalkamatkallaan virkistää sieluaan niillä
kuvilla, joita vaihtelevien maisemien rajaviivat ja värit hänelle
tarjosivat. Mutta kauneuden runsaan pöydän ääressä, jossa nuori
taiteilija herkutteli, ei koira parka voinut tyydyttää eläimellistä
himoansa. Tosin se ymmärsi, että ajat olivat huonot, eikä se
ajatellutkaan, tuo uskollinen sielu, itsekkäällä murinalla napista
kohtaloaan vastaan. Mutta kun he olivat kulkeneet koko kaupungin
läpi poikkeamatta minnekään sisään, tuntui siitä raskaalta kiivetä
Piazza di Spagnan portaita ylös, jotka polttivat sen jalkoja. Ole
huoleti, Wackerlos, puheli hänen herransa koiralle, sillä hän ymmärsi
erinomaisesti sen mielentilan; ei meidän tänään taas tarvitse mennä
nälkäisinä levolle. Kun me palaamme asuntoomme signora Pian luo, jossa
meille huonoista vaatteistamme huolimatta uskotaan velaksi, annan
minä tuoda sinulle kadun toisella puolella olevasta puodista hyviä
makkaroita, joita sinä jo aamiaisen aikana katselit ahnain silmin.
Hillitse vain hiukan vielä nälkääsi, sillä me olemme Roomassa, se sinun
pitää ymmärtää, missä paljoa suuremmatkin miehet ovat nähneet nälkää,
kun vain Rafaelin aurinko paistoi heidän lautaselleen.
Hän silitteli astuessaan eteenpäin koiran päätä, mutta hän oli
sittenkin omiin mietteihinsä vajonnut, kun hyvä toveri nuoli kuumalla,
kuivalla kielellään hänen kättään. Tällä tavalla ei elämä kauan
voisi jatkua, se selvisi nyt hänelle, vaikka hän elikin kultaisessa
huolettomuudessa. Kotoaan, josta hän vastoin isänsä tahtoa oli
lähtenyt vähäisillä säästörahoillaan, ei hän voinut mitään toivoa.
Maanmiehistään, jotka oleskelivat tässä kaikkien kansallisuuksien
suuressa majatalossa, hän ei tuntenut ketään ja hän olisi ollut liian
ylpeä turvautuakseen vieraaseen apuun. Tosin oli jo eilen hänen
emäntänsä, joka jo ensi hetkellä oli mieltynyt hänen lapsekkaaseen
kiharapäähänsä, tahtonut tilata häneltä kuvan miehelleen, Sandro
Carpaccille, joka jo kaksi vuotta oli istunut vankilassa pienen
puukoniskun vuoksi. Mutta ruoholesken karheiden, rokonarpisten
kasvojen hempeämielinen ilme oli hänelle kovin vastenmielinen. Ja
tänään, jolloin hänen sielunsa oli täynnä sitä korkeinta kauneutta,
mitä ihmiskäsi jumalan armosta oli luonut, vannoi hän juhlallisesti
mielemmin syöksyvänsä koirineen Tarpeijan kalliolta syvyyteen, kuin
tahraavansa kättään synnillä, joka soti hänen suurten edeltäjiensä
henkeä vastaan. Nojautuessaan kivistä kaidepuuta vasten ja
ajatellessaan ettei yksikään niistä aiheista, joita hän matkan
varrella oli keksinyt, ollut arvokas suutelemaan Michel Angelon
delfiläisen sibyllan vaatteen lievettäkään, huomasi hän äkkiä, että
koira kävi levottomaksi ja ilmaisi äkäisellä murahduksella, että se
oli huomannut vihollisen lähettyvillä. Sillä huolimatta alentavasta
nimestään ja pienestä ruumiistaan oli sillä taisteluun altis sielu
ja se hyökkäsi käskemättä suurienkin heimolaistensa kimppuun, jota
sen raadellut korvat ja moni viallinen kohta sen mustassa turkissa
selvästi todistikin. Eipä nälkäkään voinut hillitä sen virkeyttä. Ja
kun se nyt tunsi suuren verikoiran katseen kiintyvän itseensä, ilmaisi
se rohkeasti muristen ja kiivaasti nuoraa nykien, että se ainakin oli
aivan viaton, jos koirat pääsivät koskematta toistensa ohi.
Verikoirakin, vaikka se ei päästänyt ainoatakaan ääntä, näytti haluavan
ottaa asian vakavalta kannalta. Koiraa talutti ketjuista nuori
roomalaisnainen, joka oli ystävättärensä kanssa kävelyllä, ja koira
kiristi ketjuja nyt kaikin voimin, sillä olisihan se alentavaa, jollei
se ottaisi taistelun vaatimusta lainkaan korviinsa. Äkkiä se päästikin
vihaisen ulvonnan ja hyökkäsi, vetäen jäljessään valtijatartaan
ketjuista, saksalaisen riidanrakentajan kimppuun, joka näytti sille
hampaitaan ja laahasi nuorukaista muutamia askelia vihollista vastaan.
Pois, Rinaldo! -- Hiljaa, Wackerlos, hiljaa! huusi tyttö ja nuorukainen
samassa hengenvedossa. Mutta koirat olivat jo hyökänneet toistensa
päälle, pieni saksalainen oli tarttunut suurta roomalaista korviin
kiinni, tämä käännähti ja uhkasi iskeä suuret leukansa vihollisen
lapaan; nuorukainen vetäisi nuoraa, tyttö koetti irroittaa hennot
sormensa ketjuista, jotka puristivat häntä yhä kovemmin, ja kukapa
tiesi, miten asia olisi päättynyt, jollei ikäänkuin taikavoimalla
rauhan henki olisi iskenyt taisteleviin; koirat irtaantuivat äkkiä
toisistaan, katselivat ja haistelivat toisiaan kunnioittavasti ja
vaihtoivat sitten ystävyydenosoituksia, jotka eivät mielellään olisi
voineet olla sen herttaisempia. Rinaldo laski miettivänä raskaan
keltaisen käpälänsä Wackerlosin selkään, Wackerlos nuoli kuumalla
kielellään ystävänsä leveää messinkikaulanauhaa, ja molemmat olivat
niin syvästi vajonneet uuteen tuttavuuteensa, että olisi ollut
mahdotonta eroittaa niitä toisistaan.
Vain heikosti nuori roomalaisnainen yrittikin sitä tehdä, eikä nuori
saksalainen ollenkaan. Hän katseli vain kauniita kasvoja edessään,
jotka naurettava sattuma oli suuresta ihmisjoukosta tuonut niin
lähelle häntä, ja jotka suloista hämmästystä hehkuen saivat nyt pitää
hänen katseensa hyvänään. Nuorella tytöllä oli yllään yksinkertainen,
mutta soma puku, suuri firenzeläinen olkihattu päässä ja raskaat
kultaiset renkaat korvissa. Nyt hän käänsi kasvonsa puolittain pois
muukalaisesta, jotta tämä saattoi ihailla hänen puhtaita piirteitänsä,
raskaita mustia palmikoitansa, pyöreän leuvan alta pilkistävää
valkoista kaulaa ja tavattoman solakkaa, nuorekasta vartaloa.
Vihdoin nuorukaisen mieleen iski ajatus, että hänen kai piti murtaa
jää, koskei neito vieläkään uskaltanut kohottaa katsettaan maasta.
Neiti, sanoi hän parhaalla italian kielellään, en voi suuttua
pahankuriseen koiraani, vaikka hän peloitti teitä ja keskeytti kuin
rosvo kävelynne. Ilman tämän järjettömän luontokappaleen sekaantumista
ei minulla olisi ollut tilaisuutta eikä rohkeutta puhutella teitä.
Jollei se ole teille epämieluista, niin pyytäisin saada luvan astua
pari askelta rinnallanne, varsinkin kun olisi julmaa liian aikaisin
katkaista tuota nuorta ystävyyttä -- näin sanoen hän osoitti koiria.
Tyttö ei vastannut sanaakaan, vaan vilkaisi nopeasti häneen loistavin
silmin, nähdäkseen voisiko hän luotaa häneen. Sillä aikaa kuin
tyttö näytti vielä epäröivän, sanoi hänen seuralaisensa, vilkas
vallaton olento, joka varmaan oli iloinnut siitä, että nuo molemmat
näyttivät olevan hämillään: Minkä me sille voimme, Annina? Herroja
on enemmän, kolme kahta vastaan. Kai meidän täytyy odottaa, kunnes
Rinaldo suvaitsee saattaa meidät kotiin. Pahimmassa tapauksessa,
jollei hän millään tahdo erota uudesta ystävästään, koetamme jollakin
herkkupalalla saada ne eroamaan toisistaan. Vai oletteko te ehkä
musikaalinen, signor? Sillä laulua se lähtee karkuun, varsinkin
saksalaista.
Jumalan kiitos, etten osaa laulaa, sanoi nuorukainen nauraen, pienen
seurueen lähtiessä nyt liikkeelle, koirat etunenässä. Mistä te
tiedätte, että olen saksalainen?
En italiankielen ääntämisestänne, vastasi nopeasti pieni lörpöttelijä.
Vaan punastumisestanne, kun puhuttelitte Anninaa. _Meidän_ nuoret
herramme, nuo tyhjäntoimittajat, eivät siinä suhteessa ole yhtä nopsat.
Mutta minä tunsin kerran erään saksalaisen, joka oli teitä paljoa
vanhempi ja sittenkin hän punastui, kun hän minulle -- kuinka vanha te
oikeastaan olette?
Kaksikolmatta.
Entäs nimenne?
Saksassa minun nimeni on Hans. Mutta tultuani Italiaan olen muuttanut
vanhan Hansin uudeksi Giovanniksi, joka miellyttää minua paljoa enemmän.
Hän katsahti Anninaan, ja huomasi hänen huuliensa liikkeestä, että hän
yritti itsekseen lausua vierasta nimeä.
Sitten he astuivat hetken aikaa ääneti vieretysten, puutarhan
hiljaisemmassa osassa, jonne ei näkynyt kaupunkia, vaan josta oli
näköala Sabinivuorille ja Campagnan yli. Suloinen tuoksu täytti leudon
syysilman, jota he kaikki syvään hengittivät ja he ajattelivat kukin
omalla tavallaan sitä omituista sattumaa, joka oli vienyt heidät
yhteen, jotta he kulkivat nyt kuin hyvät tuttavat yhdessä ja iloitsivat
kauniista ilmasta. Iloisen Lailan päässä risteili monta vallatonta
ajatusta. Hän käänsi päivävarjonsa siten, ettei nuorukainen voinut
nähdä heidän kasvojaan, ja kuiskasi ystävänsä korvaan kaikenlaisia
salaisuuksia, purskahtaen itse yhä vallattomampaan nauruun, jota
vastoin Annina käyttäytyi paljoa arvokkaammin ja oli varmaan pahoillaan
siitä, etteivät he kohdelleet muukalaista sen kohteliaammin. Äkkiä
Laila kääntyi taas tämän puoleen ja kysyi katsoen veitikkamaisesti
häneen:
Teiltä on jäänyt morsian kotiin, signor Giovanni?
Onpa se suora kysymys, sanoi Hans. Ja yhtä suoraan vastaan myös teille:
Ei!
Mutta onhan teillä sormus sormessa?
Olen saanut sen äidiltäni.
Ah, sen voi kuka hyvänsä meille sanoa. Meillä äidit eivät lahjoita
pojilleen sormuksia. Sen saavat muut tehdä.
Äitini lahjoitti sen minulle, kun hän makasi kuolinvuoteellaan. Hän
pyysi minua kantamaan sitä, kunnes menisin kihloihin. Siihen kestää
vielä vähän aikaa.
Taaskin hän vilkaisi Anninaan, joka katsoi vakavasti eteensä. Nyt vasta
hän huomasi raskasmielisen ja hajamielisen ilmeen tytön kulmakarvojen
ympärillä, jotain kärsivää, uneksivaa, joka ei soveltunut tuon kauniin
lapsen hempeään nuoruuteen. Hän olisi antanut mitä hyvänsä, jos hän
olisi nähnyt nuo punaiset huulet hymyssä. Ja hän alkoi nyt, kun hänen
vakava vastauksensa oli saanut Lailan vaikenemaan, puhua matkastaan,
kertoi kaikenlaisista hauskoista seikkailuista, joihin hän oli joutunut
kielen taitamattomuuden, herkkäuskoisuutensa ja koiransa vuoksi. Kun
mieliala oli käynyt iloisemmaksi, muutti hän puheenainetta, ja puhui
etelän kauneudesta ja niistä ihmisistä, jotka siellä asuivat. Laila
vaatimalla vaati häntä sanomaan, missä naiset olivat häntä enimmin
miellyttäneet. Hän otti jokaisen erikseen tarkastelun alaiseksi, puhui
ensin lombardialaisista naisista, jotka eivät olleet niin kauniita
kuin hän oli olettanut ja kertoi lopulta kahdesta sisaruksesta
Radicofanissa, joiden kuvat hän oli ikuistanut vihkoonsa myöhään
yöllä nuotion valossa. Silloin hänen piti näyttää vihkoaan ja tytöt
selailivat sitä kauan istuen penkillä kukkulan rinteellä nuorukaisen
seisoessa heidän edessään, nimittäen paikkojen ja henkilöiden nimiä
ja kertoen miten hän monta kertaa viekkaudella oli saanut muutamia
kuvia piirretyksi. Wackerlos loikoili sillä välin väsyneenä ruohossa
ja Rinaldo lepäsi hänen vieressään nojaten mukavasti päätään ystävän
selkää vasten. Etäällä linnut lauloivat ja rotkotiellä heidän
jalkojensa juuressa usutti ajuri hevostaan juoksuun.
Entäs täällä Roomassa? kysyi Laila, kun hän oli kääntänyt viimeisen
lehden ja vihko lepäsi nyt Anninan sylissä.
Tulin vasta eilen tänne, vastasi nuorukainen. Olen kuitenkin nähnyt jo
yhdet kasvot, jotka ovat jalommat ja suloisemmat kuin mitkään ennen
näkemäni. Jos kerrankin saisin vaikka vain tunnin vertaa tutkia ja
piirustaa niitä, niin olisin onnellinen ihminen.
Hän katsoi samalla tahallaan pois Anninasta, joka tutki kiihkeästi
luonnoskirjaa.
Ja tunnetteko te nimeltä tämän kauneuden Phönix-linnun? kysyi vallaton
tyttö aivan viattomasti. Vai ilmaisetteko te tavallisesti salaisuutenne
vain punastumisella?
Mitäpä se minua auttaisi, sanoi hän sykkivin sydämin, vaikka
lausuisinkin hänen nimensä! Minä olen sittenkin hänelle vieras, ja ken
tietää, saanko koskaan nähdä häntä jälleen.
Te olette oikeassa, sanoi Laila kuivasti. Ehkei se olisi teille
kummallekaan terveellistä, ei ainakaan teille. Sillä ette suinkaan te
_hänestä_ tiedä, vaikka hän jo aikoja sitten olisi antanut sydämensä
toiselle.
Annina nousi äkisti ylös. Laila, sanoi hän, mitä me olemme tehneet!
Tunnen ilmasta, että aurinko menee pian mailleen, ja me olemme yhä
täällä, vaikka meidän oli lupa vain olla tunnin verran ulkona.
Tulehan, kultaseni, sanoi Laila ja kiersi kätensä Anninan kainaloon ja
kohotti päivävarjoaan ikäänkuin se olisi ollut keihäs, kiiruhtakaamme
nopeasti kotiin ja minä lupaan kujeilla niin hurjasti isän kanssa, että
hän unohtaa torua meitä, ja että itse karhukin, Sor Beppe, murahtaa
vain partaansa. Hyvää yötä, signor 'Ans, ja kun te tapaatte jälleen
Phönix-lintunne, niin tervehtikää häntä minun puolestani, mutta varokaa
itseänne, ettette ota selkoa hänen pesästään, sillä voisihan sattua,
että sen läheisyydessä olisi toisiakin terävämpisilmäisiä ja -kynsisiä
lintuja. Eikö totta, Annina?
Kaunotar, joka oli ollut aivan kalpea, punastui silmiään myöten. Voikaa
hyvin, signor! sanoi hän hiljaa ja ojensi epäröiden kapean, viileän
kätensä, jota toinen häneltä pyysi. Neiti, sanoi nuorukainen, enkö saa
toivoa tapaavani teitä toistekin?
Hän pudisti pelästyneenä päätään. Ei, ei! sanoi hän nopeasti ja
kääntyi pois. Laila antoi nuorukaiselle toisen selän takana merkin,
jota tämä ei ymmärtänyt, kutsui sitten koiran luokseen, joka erosi
vain vastenmielisesti ystävästään, ja he poistuivat sitten paikalta
nuorukaisen seuratessa heitä katseillansa.
Me olemme jälleen yksin, Wackerlos, sanoi Hans ja nosti väsyneen
elukan viereensä penkille. Tuolla he kulkevat ja sanovat: Hyvästi
ikipäiviksi! Olkoon tältä päivältä. Mutta huomenna, kun me olemme
syöneet kylliksemme ja nukkuneet hyvin, lähdemme me matkaan ja etsimme
kaupungin joka ainoan nurkan, ja olisipa se ikuinen häpeä koko sinun
suvullesi, jollet voisi löytää tuota kelpo Rinaldoa. Oi, Wackerlos, jos
pääset hänen jäljillensä, niin sinulle koittaa suloisin koiran elämä
koko maailmassa, silavaa saat aamiaiseksi ja kananpaistia illalliseksi
ja päivät pitkin saat leikitellä ystäväsi Rinaldon kanssa.
Koira iski hänelle kaihomielin silmää, ryömi sitten penkiltä alas
ja haukkui heikolla äänellä merkiksi, että hän sellaisesta palkasta
olisi ollut valmis heti paikalla lähtemään liikkeelle. Aurinko oli
jo laskenut kauaksi taivaan rantaan, ympäröivät pensaat paloivat
kuin tulessa, jota vastoin kaukaiset vuoret siinsivät sinipunervan
ilman läpi ja harmaat varjot kulkivat lainehtivan Campagnan yli.
Maalarin silmää, joka muulloin niin mielellään koetti tunkeutua
ilman salaisuuksiin, peitti tänään kultainen harso, joka kätki
häneltä koko maailman ja väistyi vain joskus sen verran, että hän
saattoi nähdä ihastuttavan tytönpään piirteet ja kaksi salaperäistä
silmätähteä edessään. Kaidepuidenkin ohi, josta näkyi koko kaupunki
majesteettisuudessaan, Pyhän Pietarin kruunu ylimpänä ilta-auringon
purppurahohteessa, astui hän hajamielisenä ja väliäpitämättömänä. Hän
ei kyennyt sulattamaan uusia ihmeitä. Mitäpä sellainen päivä, joka
oli näyttänyt hänelle delfiläisen sibyllan ja roomalaisen kukoistavan
neidon, voisi enää sen lisäksi tarjota?