missä olin ja mitä oli tapahtunut. Kirkas taivas hohti lasioven
ikkunoiden kautta sisään ja hieno kuunsäde kirkasti Beatricen äidin
kuvaa, joka kamiinin yläpuolelta näytti surullisesti katsovan minuun
matalalla vuoteellani. Silloin vasta ymmärsin, mikä yö nyt oli, ja mitä
nämä tunnit minulle merkitsivät. Hirveä tuska puhkesi sydämessäni,
ja se oli tehdä minut aivan hulluksi. Minä huusin kovaan, jotta
kauhukseni kuulin oman ääneni kajahtavan tyhjässä talossa. Sitten
heittäydyin salin kylmälle lattialle, painoin kasvoni kiviä vasten ja
revin hiuksiani, ikäänkuin ruumiillinen kipu olisi voinut sammuttaa
rinnassani riehuvaa tuskaa. Silmäni samenivat kyyneleistä, jotka
pulppusivat esiin kuin veri avonaisesta haavasta, aivan tietämättäni
minä itkin. Siten makasin pitkälläni ja riehuin kuin eläin, ja olisin
mielelläni antanut koko ihmisyyteni, jos sen hinnalla olisin voinut
ostaa itselleni tajuttomuuden. Kaikki ajatukset, jotka kohosivat
eteeni, syöksin kiivaasti siihen suureen pyörteeseen, joka kohisi
sielussani. En tahtonut mitään muuta tuntea enkä ajatella kuin että
aarteeni tänä hetkenä oli toisen vallassa. Yhä uudestaan tungin tuon
ajatuksen kuin myrkyllisen aseen sydämeeni, ikäänkuin siten saisin
sen vuotamaan tyhjiinsä. Ja vasta sitten kun olin henkisesti sekä
ruumiillisesti aivan kuolemaan saakka väsynyt, hillitsin vihaani, jolla
olin koettanut tuhota itseäni,ja makasin nyt aivan liikkumatta tomussa
nauttien kivipermannon kylmyydestä, joka vilvoitti ohimoitani ja sai
kyyneleeni itsestään kuivumaan.
Vihdoin toinnuin sen verran, että saatoin nousta ylös ja mennä
puutarhaan kävelemään. Suihkulähteen partaalla rautatammen alla pesin
tomun ja kyyneleet kasvoistani ja join täysin siemauksin vettä, joka
virvoitti minua.
Nyt saatoin ajatella mitä minun tuli tehdä. Mutta vaikka olisin
tuuminut kuinka kauan hyvänsä, niin mihinkään päätökseen en voinut
tulla. Sen vain päätin, että kirjoittaisin Bicettalle seuraavana
päivänä ja pyytäisin, että hän tekisi lopun tästä epävarmuudesta ja
tuskasta ja katkaisisi sen siteen, joka yhdisti minut häneen. Hänen
kirjeensä sanat nousivat jälleen mieleeni. Mutta mitä ne saattoivat
minulle antaa sen jälkeen kuin olin nähnyt hänen astuvan ulos kirkosta
ja koko päivä ja puoli yötäkin oli kulunut tuomatta minkäänlaista
lohdutusta! Kun kello oli lyönyt kaksitoista ja kuu laskenut, niin
en voinut enää pitemmältä viipyä autiossa puutarhassa, vaan palasin
takaisin saliin. Sytytin kynttilän ja laskin sen uunin reunalle. Sitten
vedin nojatuolin lähemmäksi, otin taskustani pienikokoisen painoksen
Danten runoelmia ja aloin lukea hänen synkkiä helvetinlaulujaan.
Tunti oli ehkä siten kulunut, kun äkkiä olin kuulevinani ääntä
ristikkoportilta, ikäänkuin avainta olisi lukossa väännetty. Hiukseni
nousivat pystyyn; ensi hetkessä ajattelin, että armaani oli ottanut
itsensä hengiltä, ja että hänen levoton henkensä tuli nyt luokseni
imemään vertani. Mutta minä toinnuin heti, nousin ylös ja kuuntelin
tarkasti pimeään yöhön. Portti narahti, sitten kuului askelia hiekassa,
seuraavassa hetkessä käsi haparoi pienen salin oven ripaa, ovi avautui
ja nuorukainen, musta hattu päässä ja vaippa hartioilla, seisoi
kynnyksellä. Hattu putosi niskaan, ja minä tunsin hänet. Huudahtaen
me syöksyimme toistemme syliin ja painauduimme toisiimme, ikäänkuin
rintamme ja huulemme eivät koskaan enää olisi voineet erota toisistansa.
Vihdoin Beatrice irtaantui syleilystäni ja katseli minua kyyneltynein
silmin kauan ja ääneti. Miten kalpea sinä olet! sanoi hän sitten.
Aivankuin olisin sinulle tehnyt pahaa. Mutta nyt on kaikki tuska
loppunut. Minä olen pitänyt sanani: Minä olen täällä, _sinun_ vaimosi,
enkä kenenkään muun, vaikka mikä tuho minua kohtaisi! Oi, Amadeo, miksi
maailmassa on niin paljon pahoja ihmisiä! Miksi he heittävät lokaan sen
mikä on kaikkein puhtainta ja häpäisevät kaikkein pyhimmän! Miksi he
pakoittavat meitä jumalan kasvojen edessä valehtelemaan ja vannomaan
väärää valaa, jotta meidän täytyy huulillamme myöntyä siihen, mihin
sydämemme ei suostu! He saivat minut niin pitkälle, että minun oli
pakko valita kahden synnin välillä: antautua sille miehelle, jota minä
halveksin, tai kuin varas hiipiä yöllä sen luo, joka maailman silmissä
ei koskaan voi olla minun omani. Mutta eikö totta, Amadeo, jumala
mittaa toisella mitalla kuin itsekkäät ihmiset? Hän ei tahdo, että
rikkoisin sinulle antamani lupauksen. Hän ei voi myöskään tahtoa, että
me molemmat joutuisimme perikatoon, että minä hautautuisin luostariin,
ja sinä kulkisit rakkaudetta ja ilotta yksinäisessä maailmassa. Hän on
luonut sinut minua varten, minut sinulle. Ota minut siis, sillä minä
kuulun sinulle! Tuo toinen ei ole sormellaankaan saanut minuun koskea.
Kun meidät jätettiin yksin, sanoin minä hänelle: Jos te nyt yritätte
lähestyä minua, joko tänään tai milloin muulloinkaan, niin otatte te
minut hengiltä. Sillä minä olen jumalalle vannonut, etten elä sen
hetken yli, jolloin te röyhkeydessänne luulette saaneenne oikeuden
minun ylitseni. Minä olen sanonut tämän kaiken teille jo edeltäkäsin.
Sittenkin te olette pysynyt aikeessanne. Niinpä minä nyt seuraan _omaa_
tahtoani. -- Ja siten minä jätin hänet ja sulkeuduin huoneeseeni,
kunnes tiesin, että koko talo nukkui. Sitten Nina auttoi ylleni
miehenvaatteet -- ja nyt olen täällä! Oi, Amadeo, onni olla sinun
omasi olisi liian suuri, jollen olisi sitä taistelulla ja antautumalla
vaaraan voittanut!
Hän syöksyi kaulaani ja painoi hohtavat poskensa olkapäätäni vasten.
Kaikki se hehku ja intohimo, jonka hän neitseellisessä ylpeydessään oli
viikkokausia kihlausaikanamme tukehduttanut ja tuskin katseellakaan
ilmaissut, puhkesi nyt ilmiliekkiin ja leimahti pääni yli.
Kun me jälleen saatoimme ajatella ja puhua, kertoi hän minulle kaiken
sen, mikä oli tapahtunut eromme jälkeen, kertoi kaikki äidin juonet,
miten isä turhaan oli yrittänyt puolustaa itseään ja lastaan papillista
ylivaltaa vastaan, ja miten hän itse oli koettanut rehellisyydellään
saattaa vihamiehet häpeään ja lopulta riistää heiltä kaikki aseet.
Vasta sitten kun hän oli nähnyt, kuinka turhaa kaikki oli ollut, kun
hän ymmärsi, että hänet armotta eroitettaisiin isästä ja vietäisiin
kaukaiseen luostariin, josta hän ei edes olisi voinut toimittaa
minulle kirjettäkään, oli hän äkkiä muodon vuoksi suostunut kaikkeen
pelastaakseen siten meidät molemmat. He tiesivät sen ja tahtoivat
kuitenkin, sanoi hän. Ehkäpä he eivät muusta välittäneetkään kuin
muodollisesta voitosta. Heille oli aivan yhdentekevää, joutuisiko
sieluni perikatoon. Ovatko he koskaan moittineet sitä naista, jolle
isä parkani antoi nimensä, vaikka hän antautuu kokonaan intohimojensa
valtaan? He ovat kaikki valheen palvelijoita, siksi etteivät he voi
sietää totuutta, joka tuottaisi heille itselleen vain häpeää! Oi,
Amadeo, sata kertaa olen mielessäni tuuminut, miten pakenisin luoksesi
ja sitten julkisesti tunnustaisin koko maailmalle, että olin sinun
vaimosi ja pysyisin sinä iankaikkisesti. Mutta sinä et tiedä, kuinka
voimakkaita he ovat. Jos me matkustaisimme nyt pois, yötä päivää, niin
he saavuttaisivat meidät kuitenkin ja silloin olisit varman kuoleman
oma. Ja sitten -- isä parkani! Hän ei kestäisi eroa minusta! Mutta
älä sure. Me olemme nyt toistemme omat, ja ne, jotka sen tietävät,
ovat meille uskollisia. Anna anteeksi, etten jo tänä aamuna sinulle
kirjeessäni ilmoittanut, että tulisin luoksesi. En tiennyt voisinko
panna aikeeni täytäntöön, olisihan tuo kurja voinut ampua minut
kieltäytyessäni alistumaan hänelle. Ja jos en olisikaan tullut, niin
etköhän olisi kärsinyt vieläkin enemmän kuin nyt epätietoisuudessasi,
sillä olinhan luvannut sinulle olla uskollinen enkä antautua
kenellekään muulle kuin sinulle? Nyt tulen joka yö luoksesi. Nina on
sen aikaa minun sijaisenani ja näyttelee osaani siltä varalta, että
minua ehkä kaivattaisiin, ja talon ovenvartija on kelpo mies, joka
vihaa herraansa ja sinun tähtesi hän on valmis menemään vaikka tuleen.
Hän näki, että minä kesken onneani, pitäen vaimoani sylissäni,
kuitenkin olin hiljainen ja miettiväinen. Mikä sinua vaivaa? kysyi hän.
Oletko surullinen?
Kun meidän on pakko salata sitä, sanoin minä, mikä on pyhä oikeutemme;
kun meidän täytyy piiloutua yön varjoon, ikäänkuin olisimme
pahantekijöitä voidaksemme pitää valamme, jonka olemme toisillemme
vannoneet!
Älä ajattele sitä, sanoi hän ja siveli otsaani kädellänsä. Kukapa
tiesi, mitä voi tapahtua? Emme voi luottaa mihinkään muuhun kuin
olevaan hetkeen ja omaan sydämeemme. Miksi emme voisi kiittää jumalaa
siitä, joka tietää, että tämä on meille parhaaksi? Kuulehan, minä en
tahdo istua tässä kuin sinun rakastettusi, kädet ristissä ja antaen
toisten huolehtia sinusta. Sinä olet varmaan nälissäsi, enkä minäkään
ole eilisestä saakka nauttinut mitään. Tiedänhän missä Fabiolla on
varastonsa. Anna minun nousta sylistäsi, rakas mieheni; minä valmistan
meille hääaterian, paljoa iloisemman kuin tämänpäiväisen, jossa
jokainen pisara viiniä oli isälleni kuin katkerinta sappea.
Hän hypähti pystyyn ja kiiruhti varastohuoneisiin ja kellariin. Sillä
välin minä nostin pöydän keskelle lattiaa ja sytytin kaikki kynttilät,
joita oli tomuisissa seinähaarukoissa. Kun hän palasi takaisin kantaen
lautasia ja laseja, pysähtyi hän iloisesti huudahtaen kynnykselle.
Sitten hän alkoi kiireesti kattaa pöytää ja kaatoi itse laseihimme
viiniä. Meidän onneksemme, sanoi hän. Jospa sisaresikin olisi täällä --
muita häävieraita en kaipaisikaan!
Sitten hän joi ja tarjosi minulle ruokaa, asetti lautaselle eteeni
lihaa ja oliiveja ja leikkasi minulle leipää ja kehoitti syömään
aivankuin hyvä emäntä ainakin. Minä söin hänen tähtensä kaikesta
hiukan, vaikken kaivannutkaan ravintoa. Hänkin maisteli vain hiukan,
kunnes minä aloin syöttää häntä kuin lasta, ja pistin parhaat
linnunpalat hänen suuhunsa. Hän avasi nauraen suunsa ja antoi minun
syöttää. Nyt minä olen aivan kylläinen, sanoi hän ja nousi pöydästä.
Minä toimitan sinulle vain vielä paremman vuoteen kun mitä nuo patjat
lattialla ovat. Sillä Fabio ei huomaa mitään tuollaista. Vanha sotilas
tuskin tietää makaako hän maassa vai höyhenpatjalla. Viisainta on, että
makaat huoneessani yläkerroksessa, missä vuoteeni vielä on paikoillaan,
sen sijaan, että makaisit täällä alhaalla, jonne joku voisi nähdä
sisään ja antaa sinut ilmi.
Hän riippui käsivarressani ja vei minut, sammutettuamme kynttilät,
yläkerrokseen, pieneen huoneeseensa. Kun astuimme Fabion makuuhuoneen
ohi, kuuntelin minä, liikahtaisiko hän vuoteellaan. Ole huoleti,
kuiskasi Bicetta. Hän tietää, että olen täällä. Noutaessani viiniä
kohtasin hänet, kun hän tuli puutarhasta sisään, jossa hän oli
poiminut meille hedelmiä hääateriaamme varten. Hän itki ja suuteli
aivan epätoivoissaan käsiäni. Mutta hän ei tule näkyviin, jottei hän
häiritsisi meitä. --
Päivä ei vielä koittanut, kun hän itse sanoi, että meidän täytyi nyt
erota. Minä tahdoin välttämättä saattaa hänet kaupunkiin asti, ja kun
hän näki minut siinä valepuvussa, jossa jo päivällä olin liikkunut
kaduilla, salli hän minun tulla. Hän painoi taaskin leveälierisen hatun
syvälle otsaansa, ja minä käärin leveän viitan hänen ympärilleen.
Siten me astuimme ristikkoportista ulos ja kuljimme kaupunkia kohti.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt kaduilla, ei ainoatakaan tulta palanut,
taivaalla hohti vain aamutähti vaalean sinertävänä, ja tuuli puhalsi
raittiisti pohjoisesta. Me puhuimme tuskin sanaakaan koko matkalla.
Sydäntäni ahdisti, ja hänkin näytti nyt vasta käsittävän, kuinka
luonnoton meidän suhteemme oli, kun meidän piti erota. Tultuamme hänen
talonsa edustalle, puristautui hän kauan kyynelsilmin rintaani vasten
ennenkuin hän antoi sovitun merkin ovenvartijalle. Huomiseen asti!
sanoi hän ja irroitti kätensä kaulastani. Sitten hän hiipi raollaan
olevasta ovesta sisään, ja minä jäin yksin pimeään seisomaan.
Katkera tunne valtasi mieleni. Näin oli minun jälleen ollut pakko
luopua hänestä, omastani, joka ei tahtonut kuulua kellekään muulle
kuin minulle, jättää hänet vieraaseen taloon, jonka ovi ikipäiviksi
oli minulta suljettu. Kynnykselle minun täytyi jäädä seisomaan, ja
jos talon isäntä sattumalta astuisi ovesta ulos, niin täytyisi minun
piiloutua nurkkaan kuin varkaan, joka pakenee kiinniottajaansa. Ja mitä
tästä tulisi? Miten voisimme kestää elämää, jonka oli pakko kulkea
tällaisia salateitä? Oliko se edes onnea, jota täytyi joka päivä ostaa
tuskalla ja huolella?
En ollut palannut vielä huvilaan, kun olin jo lujasti päättänyt
tehdä lopun tästä sietämättömästä olosta. Heti paikalla tuli mieleni
keveämmäksi, ja astuessani aamun sarastaessa tyhjiä katuja myöten,
saatoin vasta täydellisesti iloita onnestani ja miettiä tarkasti mitä
nyt oli tehtävä, jotten sitä jälleen kadottaisi. Tultuani perille oli
vanhus jo puutarhassa työssä. Minä uskoin hänelle aikeeni, ja vaikka
sen toteuttaminen tuntuikin hänestä vaikeammalta kuin minusta, myöntyi
hän kuitenkin kaikkeen, mitä häneltä pyysin; se ei suinkaan ollut
niin vanhalle miehelle kuin hänelle mikään helppo uhraus, varsinkin
kun hänen täytyi erota tyttärestään. Mutta niin pian kuin oli kysymys
Bicettasta, oli hän aivan tahdoton.
Päivä kului meiltä valmistuksissa, ja useammin kuin kerran olin
tilaisuudessa ihailemaan vanhan soturin huolenpitoa ja varovaisuutta.
Iltapuolella nukuin. -- Yöllä, jo kello kymmenestä aikain olin
paikallani kaupungin portin läheisyydessä, josta Bicettan piti tulla.
Me emme olleet sopineet, että tulisin häntä vastaan. Kun siis astuin
esiin piilopaikastani ja hiljaa nimitin häntä nimeltä, hätkähti hän,
mutta ottaessani hatun päästäni, tunsi hän heti minut ja ojensi vaipan
alta vapisevan kätensä minulle, ja sitten me jatkoimme matkaamme ääneti
toisiamme katsellen. Sillä vieläkin me kohtasimme muutamia ihmisiä,
jotka palasivat kaupunkiin, ja heissä olisi voinut herätä epäilyksiä,
jos he olisivat kuulleet vienon äänen leveän miehenhatun alta. Vasta
puutarhasalissa, missä oli valoisaa ja kodikasta ja Fabion valmistama
yksinkertainen illallinen odotti meitä, alkoi hän vapaasti puhua.
Hän kertoi, miten hän oli viettänyt päivänsä, kuinka pitkältä ja
kolkolta se oli tuntunut. Richino oli kohdellut häntä hyvin kylmästi,
ehkäpä siinä toivossa, että se nöyryyttäisi häntä ja tekisi hänet
taipuvammaksi. Ihmisten, vanhempien ja kaikkien vieraiden edessä hän
tekeytyi onnelliseksi aviomieheksi. Mutta illalla hän oli sanomatta
sanaakaan vain kumartanut hänelle ja heti vetäytynyt omaan huoneeseensa.
Tämmöistä elämää ei voi jatkua, sanoin minä äkkiä, oltuani hyvän aikaa
ääneti. Se halventaa sekä sinua että minua. Siitä on tehtävä loppu;
siihen ei tarvita muuta kuin sinun suostumuksesi; minä olen jo tehnyt
päätökseni.
Amadeo! sanoi hän ja katsoi hämmästyneenä minuun. Mitä sinä tarkoitat?
Pitääkö meidän erota? Tapa minut mielemmin!
Ei, sanoin minä; älä pelästy. Minä en vaadi meiltä mitään
epäinhimillistä, yhtä vähän sinulta kuin itseltänikään. Jos eroaisin
sinusta, -- vaimostani, -- toisesta minuudestani, niin, -- sinä olet
oikeassa, se olisi samaa kuin kuolema! Mutta meidän nykyinen elämämme
on vieläkin pahempaa kuin kuolema, se on elämää, joka murhaa meidän
sielumme vapauden ja aateluuden ja varhemmin tai myöhemmin vie meidät
molemmat perikatoon. Ja vaikka minä voisinkin, mikä tuntuu kuitenkin
aivan mahdottomalta, elää täällä salassa vuosi vuodelta, niin
millaisessa tilassa minä viettäisinkään täällä päiväni, työttömänä
ja yksinäni, kaikista muista ihmisistä paitsi sinusta erossa, ilman
elämäntehtävää, hirveiden tuskien raatelemana, eläen vain arvotonta
elämää piilopaikassani! Mutta edullisemmissakin olosuhteissa -- jos
voisin vapaasti käydä talossasi ja olla rakastajasi, -- katsos, minun
on nyt kerta mahdoton sietää valhetta ja puolinaisuutta. Minun täytyy
saada ilmaista suoraan tunteeni ja tunnustaa omakseni se, minkä minä
omistan. Ymmärrätkö, mitä minä tarkoitan?
Hän nyökkäsi päätään ja katsoi miettivästi maahan.
Minä tiedän, että se on sinulle vaikeaa, jatkoin minä ja tartuin hänen
käteensä, joka oli aivan kylmä ja tunnoton. Sinun täytyy iki ajoiksi
erota täältä, et saa koskaan enää nähdä isääsi, jollei hän rohkaise
mieltään ja tule meidän luoksemme, sinun täytyy jättää kotimaasi ja
kaikki se, mikä nuoruudesta asti on ollut sinulle rakasta, et saa
enää polvistua kirkossa samaan paikkaan, missä äitisi on rukoillut.
Ja sinä kammoksut vierasta maata ehkä sitä enemmän, kun sinun nyt
täytyy _paeta_ sinne, sen sijaan että olisit ilolla ja kunnialla sinne
kulkenut, ja sinusta tuntuu kuin täytyisi sinun karttaa niidenkin
ihmisten katsetta, jotka sinua rakastavat. Eikö niin, Beatrice?
Hän nyökkäsi jälleen päätään. Mutta sitten hän katsoi minuun ja sanoi:
Minä tahdon kestää _kaikki_, jos sinä vaan olet onnellinen!
Armaani, sanoin minä ja suljin hänet syliini, sinä luotat siihen --
eikö totta? -- että olen tarkasti punninnut mitä olen sinulle ja
itselleni velkaa, ja ettei mikään uhraus ole minulle liian suuri,
kunhan se ei vaan loukkaa kunniaani eikä halvenna minua sinun
silmissäsi. Yksi ainoa keino voi vapauttaa meidät niistä pauloista
ja siteistä, joita viholliset ovat meille virittäneet. Olet aivan
oikeassa, kun sanoit, ettemme ratsain pääsisi heitä pakoon. Meidän
täytyy olla varovaisempia, jotta he eivät saisi meitä kiinni. Olen
puhunut Fabion kanssa, hän tuntee tiet ja polut, jotka johtavat
Anconaan yhtä tarkalleen kuin oman puutarhansa. Hän opastaa meitä, me
kuljemme jalan, vain yön aikana, kaikki kolme talonpoikaispukuihin
puettuina ja jatkamme sieltä matkaa meritse Veneziaan. Fabiokin luopuu
kaikesta, mikä on hänelle kallista ja rakasta, voidakseen auttaa meitä
vapauteen ja onneen. Onko sinulla rohkeutta, oma vaimoni, onko sinulla
voimia lähteä miehesi kanssa tuolle pitkälle matkalle?
Vaikka maailman ääreen! sanoi hän ja puristi kättäni. Sinun ei tarvitse
valittaa minun puolestani. Minä voin mitä hyvänsä sinä minulta toivot.
Minä syleilin häntä liikutettuna. Tule! sanoin sitten ja nousin
pystyyn. Syökäämme hiukan vahvistuaksemme matkaa varten.
Hän säpsähti. Joko tänään, Amadeo! Minä rukoilen sinua, älä vaadi
minua lähtemään näkemättä vielä kerran isä parkaani ja ilman niitä
muistoja, joita minulla on äidistäni. Minä lupaan sinulle, etten horju
päätöksessäni, etten ainoallakaan kyyneleellä ilmaise itseäni, kun
suutelen viimeisen kerran isääni. Mutta minä tunnen selvästi: jollen
saa ainakin sanattomasti sanoa hänelle jäähyväisiä, niin en missään
maailmassa voisi saada rauhaa, ja kodinkaipuu veisi minulta kaikki
voimani. Mitäpä se meitä vahingoittaisikaan? Ei kukaan aavista, että
olet täällä, ja kun huomen-iltana lähden kotoa, niin jätän kaikki
taakseni, sen lupaan sinulle. Anna minulle vain nämät muutamat tunnit
valmistusaikaa. Sitten sinä saat minut, ikäänkuin olisin suoraan
taivaasta pudonnut syliisi ja ikäänkuin minulla ei olisi muuta kotia
kuin sinun rakkautesi.
Hän katseli minua silmiin, enkä minä voinut vastustaa hänen katsettaan,
vaikka matkan lykkäytyminen tuntuikin minusta kammottavalta. Niinpä
siis suostuin hänen pyyntöönsä, ja hänen iloisuutensa, joka heti taas
palautui, riisti minutkin pian kaikista synkistä ajatuksista. Me
söimme yhdessä, Fabio palveli meitä, emmekä me puhuneet sen enempää
koko aikeestamme. Sitte lähetin vanhuksen nukkumaan ja kannoin itse
jälkiruuan sisään ja pienen pullollisen makeaa viiniä, jota Bicetta joi
mielellään, vaikka vain pienin kulauksin, mutta muutamatkin pisarat
nostattivat punan hänen kalpeihin kasvoihinsa. Ken olisi nähnyt meidät
tuon pienen pöydän ääressä rinnatusten, Bicettan yhä poikavaatteissaan,
hiukset vain hajallaan hartioilla, nähnyt hänen ottavan lasin
minun huuliltani ja juovan itse siitä, syövän minun lautaseltani,
heittävän appelsiinikuorilla kissaa, joka hiipi sisään ja saatuaan sen
karkoitetuksi suutelevan minua äkisti, ikäänkuin joku kolmas henkilö
olisi kääntänyt meille selkänsä, jotta meidän ei enää ollut pakko
hillitä tunteitamme -- ken meidät siinä olisi nähnyt, hän ei olisi
voinut luulla, että me olimme vaaran joka puolelta uhatessa vain salaa
anastaneet itsellemme tuon lyhyen hetken ja nautimme vain ryöstöstä!
Bicetta nousi sitten ylös ja veti minut mukanaan puutarhaan. Anna minun
sanoa jäähyväiset, sanoi hän, rakkaille puilleni, granaattipensaalle,
appelsiinipuulle ja suihkulähteelle. Huomenna ei meillä ole
siihen aikaa. -- Me läksimme käsi kädessä. Hän joi vielä kerran
marmorialtaasta, pisti appelsiinin taskuunsa ja taittoi granaattioksan.
Näidenkin täytyy päästä mukaan, sanoi hän. Pohjoisessa, sinun luonasi,
ei sellaisia kasva. Siellä minä opin kyllä tulemaan toimeen ilman
niitäkin. Ja tätä palloa -- hän nosti sen maasta, kun hän huomasi sen
jääneen ruohikkoon -- en tahdo jättää tänne. Meidän lapsemme, jatkoi
hän kuiskaten painautuen minuun, meidän lapsemme saavat sillä leikkiä,
ja sitten sinä kerrot heille, että vaihdoit sydämesi tällaiseen
palloon. --
Me olimme saapuneet sille paikalle, jossa silloin olin kurkistanut
muurin yli. Korkeiden oksien alla oli nurmi vielä tuoresta ja pehmeää,
ja ilma oli puhdasta, tomusta vapaata. Ei palata sisään, sanoin minä.
Minä tuon peitteen ja levitän sen näiden lehvien alle, täällä on
suloisempi maata kuin meidän kuumissa huoneissamme.
Tee niin, sanoi Bicetta. Usein tyttönä makasin täällä monta yötä; Nina
kiersi käsivartensa pääni alle, ja minä katselin tähtien tuiketta
oksien lomitse, kunnes silmäni painuivat umpeen.
Kuljetin pari tyynyä ulos ja Bicettan vaipan, ja hän laskeutui
mukavasti makaamaan ja jakoi minulle puolet kaikesta. Yläpuolellamme
ei kuulunut ainoatakaan ääntä, lehdet riippuivat liikkumattomina
auringonpaahteesta väsähtäneillä oksilla, vain suihkulähde lorisi, enkä
minä saanut unta, vaikka nuoren vaimoni hiljainen hengitys jo hyvän
aikaa oli minuakin uneen kutsunut. Pari kertaa hän puhui unissaan, en
voinut ymmärtää sanoja, mutta yhä vieläkin voin kuulla hänen äänensä
viattoman suloisen kaiun ja nähdä hänen kasvonsa, suljetut silmät
kääntyneinä harmaata ilmaa kohti, kulmakarvat ikäänkuin kysyvästi
kohonneina ylöspäin, ja huulet salaperäisessä hymyssä, ikäänkuin hän
uneksisi jotain, mikä hämmästytti häntä itseäänkin, näki unia, jotka
olivat suloisempia kuin mitkään todelliset tapaukset.
Nyt minäkin vaivuin uneen.
Kun heräsin -- en tiedä, kuinka monen tunnin kuluttua, mutta taivas
ei vielä ruskottanut -- huomasin olevani yksin ja minun täytyi hetken
aikaa tuumia, miten olin joutunut tänne ulos. Sitten pelästyin, kun
Bicetta ei enää ollutkaan rinnallani. Miksi hän oli hiipinyt pois?
Minä hyökkäsin ylös ja aioin mennä sisään katsomaan oliko hän ottanut
ainakin vanhuksen mukanaan. Mutta tuskin olin astunut pari askelta, kun
kuulin porttikellon kiihkeästi soivan ja minut valtasi äkkiä hirveä
aavistus, jotta unohdin kaiken varovaisuuden ja kiertäen rakennuksen
ympäri hyökkäsin puutarhan läpi suoraan portille. Vanhus oli kuitenkin
ehtinyt ennen minua. Kun käännyin rakennuksen nurkkauksesta, näin hänet
jo portilla koettaen nostaa maasta mustaa olentoa, joka oli vaipunut
kynnykselle. Beatrice! huusin minä kiiruhtaen eteenpäin. Hän avasi
juuri silmänsä Fabion tukiessa häntä ja katseli minuun tuskallisesti ja
toivottomasti. Heti sen jälkeen hän yritti taas hymyillä.
Ei hätää, Amadeo, kuiskasi hän vaivalla painaen kätensä sydäntä
vastaan. En tunne mitään tuskaa, älä ole huolissasi. Oletko pahoillasi
minulle, kun läksin pois herättämättä sinua? Näin sinun nukkuvan
niin sikeästi, enkä luullut myöskään mitään vaaraa olevan. Mistä
kummasta he voivat tietää, että olet palannut takaisin? Ah niin,
unohdin kertoa sinulle, että Richino eilen päivällispöydässä äkkiä
sanoi ranskaksi, jotta ei kukaan muu kuin minä sitä ymmärtäisi:
Uskotteko te kummituksiin, rouvani? Jos kummituksia on olemassa, niin
kummitelkoot niin paljon kuin haluavat. Mutta jos _elävät_ keksivät
ruveta _kummittelemaan_, niin kunniani kautta, kyllä minä pidän huolta
siitä, että he muuttuvat varjoiksi! -- Luulin hänen ilman aikojaan
vaan puhuvan. Oi, Amadeo, nyt minä en voi matkustaa, nyt sinun
täytyy lähteä yksin, aivan heti paikalla. -- Nuo kaksi miestä, jotka
väijyivät ulkona, luulivat tosin _sinun_ kulkeneen ohi. He puhuttelivat
minua päästyäni noin kymmenen askeleen päähän ristikolta. Kun en
vastannut mitään, tekivät he, mitä heille oli käsketty. Mutta se ei
onnistunutkaan; katsos, minä voin kävellä ja puhuakin. Jätä minut tänne
huoleti, minä en kuole, kun vaan tiedän, että sinä olet turvassa. Ja
sitten -- minä tulen jäljessä, niin pian kuin paranen. Lähde, armas
mieheni -- ennenkuin päivä valkenee -- sinun kätesi -- huulesi --