eräs vanha arkkipiispa, joka parhaillaan oli käymältä kaupungissa,
ehdoitti kihlautuneitten maljan. Kunnianarvoinen vanhus näytti
erityisesti suosivan minua. Minun täytyi nousta hänen vaunuihinsa
ja antaa hänen saattaa itseni kotiin. Mutta tuskinpa olimme jääneet
kahdenkesken, kun tämän erinomaisen ystävällisyyden syy tuli ilmi.
Oletteko te luterinuskoinen? kysyi hän. Kun vastasin myöntävästi,
sanoi hän lempeästi hymyillen: Siksi te ette jää. Onni, jonka täällä
olette löytänyt, on tuottava teille vieläkin suuremman autuuden. Tulkaa
huomenna luokseni; me puhumme sitten asiasta lähemmin.
Minä seurasin kutsua; mutta siltä tieltä, jonka olin itselleni
viitoittanut, en poikennut tuumankaan vertaa. Minä vaadin itselleni
täyden omantunnon vapauden, jonka myös annoin morsiamelleni. Mitä
lapsiin tuli, niin saisi äiti sen asian ratkaista, kunnes he
itse voisivat omasta sielunautuudestaan päättää. -- Hieno, vanha
herra näytti olevan aivan tyytyväinen mielialaani ja luottavan
tulevaisuuteen. Mutta kun hänen oli jälleen pakko matkustaa pois,
jätti hän minut nuoremman sielunpaimenen, munkin hoivaan, joka tarttui
asiaan paljoa taitamattomammin ja intohimoisemmin, jotta minä vihdoin,
välttääkseni epäkohteliaisuuksia, keskeytin kaiken kanssakäymisen.
Se pantiin minulle kovin pahaksi; huomasin sen selvästi muutamien
henkilöiden käytöksestä appivanhempieni luona. Mutta kun isä oli
edelleen yhtä sydämellinen kuin ennenkin eikä talon emäntäkään, ei
ainakaan näennäisesti, kieltänyt minulta ystävällisyyttään, niin
saatoin kestää tuon onnettomuuden.
Armaani itse, jolta en salannut mielialaani, oli samaa mieltä kuin
minäkin, että meidän tuli nyt torjua kaikki tuollaiset vaatimukset.
Mitä he tahtovat? sanoi hän. Meillä on vain yksi taivas ja yksi
helvetti. Eikö totta, Amadeo? Jos minä pääsisin paradiisiin enkä
löytäisi sinua siellä, niin kääntyisin takaisin enkä saisi rauhaa,
ennenkuin olisin tavannut sinut.
Kun hän puhui tuolla tavalla, niin näin taivaan jälleen avoinna enkä
pelännyt mitään vaaraa, en edes sitä, että minun täytyisi odottaa
onneani. Me olimme päättäneet viettää häitä lokakuussa. Nuo kaksi
kuukautta sitä ennen toivoin voivani vielä kestää. Yksi asia vain
teki minut levottomaksi, se nimittäin, etten ollut saanut mitään
vastausta kihlausilmoitukseeni, yhtä vähän sisareltani kuin langoltani.
Me tunsimme niin hyvin toisemme, että en tarvinnut pelätä heidän
puoleltaan minkäänlaista estelyä. Heidän vaitiolonsa ei voinut johtua
muusta kuin sairaudesta tai muusta huolesta, jota he eivät tahtoneet
minulle ilmaista, ja vaikka elämä tuntuikin minusta niin onnelliselta,
niin tämä suru kävi päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi. Vihdoin,
kolmen tuskallisen viikon kuluttua, saapui toivottu kirje; lankoni
yksin kirjoitti. Blanche, sisareni oli vaikean lapsivuoteen jälkeen
sairastunut ja yhä vieläkin oli hänen tilansa niin epävarma, ettei
lankoni ollut uskaltanut ilmoittaa hänelle kihlautumistani. Jos suinkin
saattaisin irtaantua pariksi päiväksi, niin olisi se heille kummallekin
suuri lohdutus.
Sinun täytyy matkustaa, sanoi armaani, kun olin sanaakaan sanomatta
antanut hänelle kirjeen luettavaksi. Sinun pitää jo huomenna matkustaa.
Kyllä minä koetan niin hyvin kuin suinkin päästä sen ajan yli.
Kirjoittaa sinun täytyy heti, kun saavut kotiin, usein ja pitkältä,
niin usein kuin vain voit. Jospa voisin matkustaa kanssasi, mitäpä
siitä antaisinkaan! Mutta onhan se mahdotonta. Tervehdi Blanchea
ja sano, että rakastan häntä, ja vie hänelle tämä suudelma hänen
sisareltansa!
Hän tarttui nopeasti kaulaani ja suuteli minua suulle; ensi kertaa
hän nyt soi suudelman minulle. Sillä tavatessani häntä yksinkin
ja pyytäessäni sekä piloilla että tosissani, ettei hän olisi niin
kova minulle, ei hän koskaan ollut antanut myöten. Kuinka usein
tuo varovaisuus olikaan loukannut minua. Mutta hänen ei tarvinnut
kuitenkaan sanoa muuta kuin sanan ja ojentaa suloisesti hymyillen
kätensä, niin tuo mielipahan ja epäilyksen puuska heti katosi.
Niinpä sanoin jäähyväiset täysin luottaen siihen, että kaikki olisi
entisellään takaisin palatessani. Vanha herra oli silminnähtävästi
pahoillaan matkastani eikä aikonut päästää minua lainkaan syleilystään.
Rouva näytti tavatonta osanottoa sisareni sairastumisen johdosta
ja petti minut niin täydellisesti, että matkalla joka kerta häntä
ajatellessani kaduin kaikkea sitä, mistä olin häntä ennen syyttänyt.
Jätin osan tavaroistani huvilaan, sillä siellä olin kihlaukseni
julkaisusta asti asunut vanhuksen ja ystäväni Ninan hyvässä hoidossa.
Arvelin viimeistään kuukauden kuluttua palaavani takaisin, ja toivoin
saavani lankoni ja sisarenikin mukanani, jotta he voisivat olla läsnä
häissäni. Ninan oli määrä muuttaa kaupunkiin armaani seuraksi. Siten
näytti kaikki olevan erinomaisesti järjestettynä ja ero vain uhri, jota
jumalat kateudesta vaativat minulta, ennenkuin antaisivat minun nauttia
täyttä onnea.
Kotona olot olivatkin lohdullisemmat kuin mitä pitkän matkan varrella
tuskani vallassa olin ajatellut. Blanche oli voittanut vaaran ja
näyttipä siltä kuin jälleennäkemisen ilo ja kaikki hyvät sanomani
olisivat edistäneet hänen parantumistaan. Tosin en voinut ajatellakaan
sitä, että hän olisi seurannut minua häihini, yksin lapsenkin vuoksi,
josta hän ei olisi tahtonut erota. Lankoni ei päässyt myöskään erilleen
kotoa; liikkeemme vaurastui juuri siihen aikaan niin suurin askelin,
ettemme kumpainenkin voineet yhtä aikaa olla poissa. Mutta siitä
huolimatta he kehoittivat minua niin pian kuin suinkin taas lähtemään
matkaan, sillä minun oloni kotona tuntui heistäkin pikemmin tuskalta
kuin ilolta, sille kannalle kuin asiat nyt näyttivät kääntyvän.
Sillä niin varmasti kuin me olimmekin päättäneet kirjoittaa toisillemme
mahdollisimman usein ja niin uskollisesti kuin minä pidinkin sanani
enkä laiminlyönyt ainoatakaan postipäivää -- Bolognasta ei tullut
vaan ainoatakaan riviä. Viikon aikaa koetin luonnollisimmalla tavalla
selittää tätä vaitioloa. Mutta kun olin ollut kokonaista kaksi viikkoa
Genevessä saamatta yhtä vähän armaaltani kuin keltään muultakaan koko
talosta pienintäkään elonmerkkiä, jouduin lopulta hirveän tuskan
valtaan. Ainoa lohdutukseni oli se, ettei mitään onnettomuutta ollut
voinut tapahtua, koska muuten kai liiketuttavamme olisi siitä meille
ilmoittanut. Vaikka kukapa saattoi vakuuttaa minulle, ettei hän ollut
matkoilla, tai etteivät, jos yleensä kirjeitä oli mennyt hukkaan tai
otettu takavarikkoon, hänenkin kirjeensä olleet niiden joukossa?
Minun täytyi lopulta lähteä matkaan, etten joutuisi aivan epätoivoon.
En voi kuvaillakaan missä tilassa matkustin yötä päivää. Pelästyin
itsekin siistiessäni pukuani jonkun matkan päässä kaupungista ja
katsahtaessani peiliin. Tuollaisella sulhasnaamalla en todellakaan
luullut palaavani takaisin.
Oli varhainen aamu, kun ajoin niin nopeasti kuin saatoin tuttua
maantietä myöten ja käskin ajurin pysähtymään huvilan ristikkoportille.
Vapisevin polvin hypähdin maahan ja vetäisin kelloa. Kesti hetken aikaa
ennenkuin vanhan kelpo Fabion pää kurkisti ristikon takaa. Tunnettuaan
minut pelästyi hän pahoin, ei malttanut edes napittaa vanhaa takkiaan,
jonka alta paljas rinta pilkisti esiin, vaan riensi luokseni niin
pelästyneen näköisenä, että jo kaukaa huudahdin hänelle: Hän on kuollut!
Hän pudisti päätään ja avasi nopeasti portin. Mutta pelästyksestä
hän oli niin hengästynyt, että vaan hitaasti ja epätäydellisesti sain
häneltä kuulla kaikki. Hän näki kuinka kalpea olin kasvoiltani ja
kuinka huonosti olin nukkunut ja siksi hän luuli välttämättömäksi
ilmaista minulle totuuden vain varovaisesti, vaikkei hän olisi voinut
minua sen pahemmin kiusata kuin juuri tuolla epäröimisellään.
Monta seikkaa, joita salassa oli valmisteltu, hän ei tiennyt itsekään,
sillä hän oli kuullut vain pääasiat Ninalta. Mutta minä, joka tunsin
ihmisiä, en hetkeäkään epäillyt, mitkä syyt olivat vaikuttaneet koko
tähän pirulliseen juoneen.
Tuskin olin lähtenyt matkaan, niin Roomasta oli ilmestynyt serkku, joka
arveli itsellään olevan oikeuksia morsiameeni. Oliko hänet kutsuttu
nyt vasta paikalle, vai olisiko hän omin ehdoin ilmestynyt siinäkin
tapauksessa, etten olisi lähtenyt matkalle, sitä en koskaan ole saanut
tietää. Hän oli varsin surkea olento, vakuutti Fabio. Kaikenlaiset
seikkailut, kortinpeluu ja huono elämä olivat turmelleet hänet. Mutta
koska hän oli kardinaalin veljenpoika ja vanhaa aatelia, niin oli se
sittenkin edullinen naimiskauppa. Bicetta ei ollut koskaan voinut häntä
sietää. Fabio muisti hänen kolme vuotta sitten täällä puutarhassa
antaneen hänelle kerran aika korvapuustin, kun hän oli uskaltanut
suudella pientä serkkuaan. Silloin hän oli vannonut, että hän kostaisi
sen vielä Bicettalle, kun hän tulisi hänen vaimokseen. Ja nyt olivat
asiat kehittyneet niin pitkälle, että hän saattoi tehdä uhkauksestaan
totta. Kaikki vaikutusvaltaiset ihmiset olivat hänen puolellaan,
myöskin äiti, ja vanhan herran he olivat siihen määrin peloittaneet
helvetinrangaistuksilla, jos hän antaisi lapsensa kerettiläiselle, että
tämä oli alistunut eikä uskaltanut sanoa enää mitään koko asiaan. Mutta
katsellessaan Bicettaa hänen sydäntänsä ahdisti ja tuntikausia hän
saattoi istua ja itkeä kuin lapsi, eikä hän puhunut sanaakaan vaimonsa
kanssa, sillä hän tiesi, että tämä oli kaikkeen syypää.
Entäs Bicetta? kysyin minä vihan kiehuessa suonissani.
Niin, Bicetta! sanoi vanhus. Jospa hänestä saisi selvää! Ensiksi,
kun häntä vaadittiin luopumaan luterilaisesta sulhasestaan, vastasi
hän aina: Minä olen luvannut hänelle jumalan edessä, että tulen
hänen vaimoksensa, sen valani minä pidän, vaikka se olisi minulle
kuolemaksi. -- Eikä hän sanastaan luopunut; ja kun serkku tuli hänen
luokseen tervehdykselle, sanoi hän aivan kylmäverisesti: elkää vaivatko
itseänne, Richino; vaikken koskaan olisi nähnytkään Amadeoa, niin
en teitä sittenkään koskaan olisi rakastanut. Kun hän yritti sitten
tarttua hänen käteensä ja sanoa hänelle koreita sanoja, oli hän Ninan
läsnäollessa kohonnut pystyyn ja sanonut: Te olette kehno mies, kun
koetatte tavoittaa toisen omaa. Menkää! Minä halveksin teitä! -- Eikä
hän sen jälkeen ollut tahtonut häntä enää nähdä. Mutta mitä siitä nyt
on sanottava, hyvä herra, kun häät nyt sittenkin tulevat vietetyiksi ja
Bicetta, niinkuin Nina sanoo, ei vuodata enää ainoatakaan kyyneltä eikä
pyydä eikä rukoile enää keneltäkään apua, ei isältä, eikä äidiltä eikä
keltään ihmiseltä, tuskinpa itse jumalaltakaan? Tosin hän ei ole saanut
teiltä ainoatakaan kirjettä, yhtä vähän kuin te olette saanut niitä
monia, joita hän on teille kirjoittanut ja jotka useinkin itse olen
vienyt postiin. Sillä näyttääpä siltä kuin postiherrat tietäisivät,
mikä heidän velvollisuuteensa kuuluu, kun kardinaalin veljenpoika aikoo
ryöstää muukalaiselta hänen morsiamensa. Mutta sittenkin on kumma,
että hän niin pian on alistunut. Sillä eihän hän voinut epäillä teidän
uskollisuuttanne. Nina sanoo, että on uhattu lähettää hänet luostariin,
jollei hän suostu serkkuun. Luostari ei tosin ole mikään sopiva paikka
Bicettalle. Mutta luulisinpa, että se sittenkin olisi parempi kuin
avioliitto tuon miehen kanssa, koska hän kuitenkin rakastaa teitä,
ja niinkuin sanottu, minun vähäinen järkeni on nyt pysähtynyt eikä
tyttärenikään voi kyllin tätä ihmetellä.
Sillä välin kuin kelpo vanhus kertoi tämän kaiken minulle, loikoilin
minä aivan poissa suunniltani nojatuolissa kamiinin edessä, missä me
kihlautuessamme olimme istuneet käsikädessä. Minä en voinut ajatella
ainoatakaan selvää ajatusta; niin, näyttipä siltä, kuin en olisi enää
kyennyt tuntemaan, rakastamaan enkä vihaamaan, ikäänkuin kaikki olisi
minussa pysähtynyt, samoinkuin kellosta yhdellä ainoalla iskulla voi
taittaa vieterin. Vasta hyvän ajan kuluttua toinnuin jälleen ja saatoin
kysyä, milloin häitä oli määrä viettää. Tänään iltapuolella, sanoi
vanhus hirvittävällä äänellä. Silloin minä hypähdin pystyyn, sillä tuo
kauhea ratkaisunhetki, joka oli niin lähellä, sai minut taas täysin
tajuntaani.
Harmaaparta tarttui molempiin käsiini ja katsoi pelästyneenä silmiini.
Jumalan tähden, sanoi hän, mitä te aiotte tehdä? Te ette tiedä, mikä
valta heillä on. Jos näyttäydytte julkisesti kadulla, niin kukapa
tiesi, mitä ennen iltaa voi vielä tapahtua.
Minä menen sinne, sanoin minä, astun valepuvussa tuon konnan eteen ja
sanon, että toinen meistä on liikaa maailmassa. Kai sinulla on vanhat
pistoolisi vielä kunnossa, Fabio? Muuta en tarvitse. Päästä minut!
Ensin saatte _minut_ ampua, sanoi hän ja tarttui niin lujasti
käsivarteeni, että huomasin, ettei hän hyvällä päästäisi minua
menemään. Ja sitäpaitsi, sanoi hän, tiedättekö mitä Bicetta siihen
sanoisi?
Sinä olet oikeassa, sanoin minä ja tunsin, että kaikki voima taas
minusta katosi. Enhän sitä todellakaan tiedä. Mutta minun täytyy se
saada tietää, muuten tulen hulluksi. Päästä käsivarteni irti, anna
minulle hattuni, minä menen hänen luokseen, minä murran kaikki ovet,
jotka minulta telkitään, kaikki muu käy kyllä, kun vaan näen hänet!
Mutta hän ei päästänyt minua irti. Hän painoi minut jälleen tuoliin ja
sanoi: Tiedättehän, ettei kukaan tahdo teille eikä signorinalle eikä
vanhalle herralle enemmän hyvää kuin vanha Fabionne. Antakaa minun siis
neuvoa teitä, älkääkä syöksykö pää edellä onnettomuuteen. Jos luulette,
että teidät lasketaan sisään, niin erehdytte suuresti. Talo on häiden
vuoksi täynnä uusia palvelijoita. Kylläpä teidän kävisi pahasti, jos
tuollaisena menisitte sinne ja pyrkisitte morsiamen puheille. Antakaa
minun mennä, minua he eivät viskaa ulos, vaikkei äiti minua suuresti
rakastakkaan; mutta pahimmassa tapauksessa voin kutsuttaa tyttäreni
puheilleni, ja jos annatte minulle pari sanaa mukaan, niin tulevat ne
varmemmin perille kuin paavillisessa postissa. Istukaa tuohon ikkunan
ääreen ja kirjoittakaa, ja jos tunnen Bicettan oikein, niin hän vastaa
teille.
Hän kiiruhti hakemaan minulle kynää ja paperia, mutta tilani oli
niin surkea, etten voinut pitää kynää kädessä enkä saada ainoatakaan
järkevää sanaa paperille, sellainen oli se myrsky, joka sydämessäni
raivosi. Antakaa olla, sanoi vanhus. Mitäpä teidän tarvitseekaan
kirjoittaa? Siinä on jo kylliksi, että hän saa tietää teidän olevan
täällä. Jos hän sittenkin vielä tahtoo viettää häitä, niin eivät siinä
sitten sadatkaan kirjeet auta.
Näin sanoen hän jätti minut. Mutta sitä ennen täytyi minun vannoa
hänelle, että pysyisin piilossa tässä talossa, jossa ei kukaan muu
asunut ja etten avaisi kellekään muulle kuin hänelle ovea. Päivä oli
jo valjennut; vanhus palasi vielä kerran takaisin ja toi minulle
viiniä ja leipää, kun hän näki, kuinka heikko olin. Sitten jäin yksin
tyhjään taloon. En voinut pysyä hiljaa paikoillani, vaan laahauduin
puutarhaan appelsiinipuiden suojaan, joista Bicetta oli poiminut
minulle hedelmiä ja granaattipensaan varjoon, josta hän oli taittanut
minulle ensimäisen rakkaudenmerkkinsä. Kaikkialla näin hänen olentonsa,
ja mitä elävämpänä se astui eteeni, sitä käsittämättömämmältä tuntui
minusta, että hän olisi unohtanut minut. Vaikka olinkin yömatkasta
väsynyt, niin en voinut nauttia viiniä enkä leipää; ainoastaan yhdestä
appelsiinistä imin ahnaasti mehua ja se virkisti minua ikäänkuin siten
olisin imenyt itseeni uutta toivoa ja rohkeutta. Sitten astuin taloon
ja kuljin kaikkien huoneiden läpi. Hänen huoneessaan oli vielä kaikki
entisellään, kirja, jota hän viimeksi oli lukenut, oli avattuna. Minä
luin samasta kohdasta eteenpäin ja Petrarcan runojen hiljainen musiikki
virvoitti ja viihdytti minua. Bicettan pienen korituolin, jossa hän jo
lapsena oli nukeillaan leikkinyt, olin nostanut balkongille ja joka
säkeeltä katsahdin tielle, eikö mitään tietoa jo saapuisi. Mutta minä
olin äkkiä tullut levolliseksi enkä pelännyt enää ratkaisua.
Ja kuitenkin minä hyökkäsin kuin salama istuimeltani, kun vanhus äkkiä
taas ilmestyi alhaalle portin eteen. Mitä tietoja sinä tuot? huusin
minä. Mutta hänen huolestunut katseensa, kun hän tervehti minua, sanoi
jo kyllin. Vavisten koko ruumiissani hyökkäsin portaita alas häntä
vastaan. Lukekaa itse, sanoi hän. Ehkäpä te ymmärrätte paremmin, mitä
hän tarkoittaa.
Minä repäisin avonaisen paperin hänen kädestään, johon Bicetta oli
kiireessä lyijykynällä kirjoittanut: "Armaani -- se mikä tapahtuu, ei
ole enää autettavissa. Älä koetakkaan estää sitä, mutta usko minua;
minä en ole kenenkään muun oma kuin sinun. Sinä käsität kaikki, kun
tapaamme taas toisemme, ehkä hyvinkin pian; mutta tapahtukoon se
milloin hyvänsä, aina minä olen sinun omasi." -- Paperin reunaan oli
vielä lisätty: "Pysy piilossa. Kaikki on kadotettu, jos näyttäydyt."
Tuijottaessani noihin harvoihin sanoihin, kertoi vanhus, ettei hän itse
ollut häntä puhutellut; Nina oli välittänyt asian, eikä hän häneltäkään
ollut saanut tietää sen enempää, kuin ettei signorina ollut näyttänyt
kovin hämmästyneeltä kuullessaan, että olin palannut takaisin. Minä
olen jo kauan odottanut häntä, sanoi hän. Sitten, kun kamarineiti oli
tuonut morsiuspuvun sisään, oli hän seisoaltaan kirjoittanut ikkunan
ääressä ja käskenyt Ninan sanomaan isällensä, että hän pitäisi asian
aivan salassa ja huolehtisi hyvin minusta. Sitten hän oli laskenut
aivan levollisesti hiuksensa hajalleen, jotta niitä kammattaisiin häitä
varten. Hän oli kirjoittanut hyvin levollisesti kirjeenkin, sanoi
Nina, ikäänkuin ihminen, joka on valmis kuolemaan, siksi ettei hän
voi enää kestää tuskiaan ja merkitsee vain paperille vielä viimeisen
tahtonsa. Nina oli aina luullut tuntevansa häntä yhtä hyvin kuin
itseäänkin; mutta viime aikoina ei hän ymmärtänyt häntä sen enempää
kuin taivaallista kaitselmustakaan.
Ja minä, joka luulin tuntevani hänet paremmin kuin minkään muun
ihmisen, minkä verran minä nyt häntä ymmärsin luettuani ainakin sata
kertaa hänen kirjeensä? Jollei hän tahtonut olla kenenkään muun oma
kuin minun, niin miksei hän sitten paennut luokseni, miksi hän ei
hakenut luostarista turvaa, kunnes olisin keksinyt jonkun keinon hänen
vapauttamisekseen? Miksei tuollainen huima teko olisi mahdollisempi
ja luonnollisempi kuin taipuminen pakolliseen kohtaloon, alistuminen
kahleihin, joita vain kuolema saattoi katkaista?
Ja kuitenkin noissa yksinkertaisissa sanoissa oli jotakin, joka
rohkaisi mieltäni, kun olin vaipua epätoivoon ja viihdytti minua joka
kerta, kun vihan ja tuskan huuto purkautui huulieni yli. Nukuinkin pari
tuntia ja saatoin sen jälkeen nauttia hiukan ruokaa, jota uskollinen
hoitajani tarjosi minulle. Me emme puhuneet mitään keskenämme. Vasta
sitten, kun vihkimisaika lähestyi, jouduimme kiivaaseen otteluun. Minä
pysyin lujasti kiinni siinä vaatimuksessa, että tahdoin olla siellä
läsnä, ja hän pani kaikin voimin vastaan. Lopulta, kun hän näki,
etten alistunut, auttoi hän itse minua pukeutumaan hänen vaatteihinsa
ja painoi syvälle otsaani vanhan repaleisen olkihatun, jota hän
tavallisesti käytti puutarhassa työskennellessään. Mutta minä tulen
mukaan, herra Amadeo, sanoi hän. Luulenpa, että jonkun täytyy pidättää
teitä käsipuolesta, kun te joudutte pois suunniltanne.
Kukapa tietää, vaikka hän olisikin ollut oikeassa! Mutta kun me
tulimme kirkkoon, olivat häävieraat ja morsiuspari jo paikalla ja
ihmistungos oli niin hirveä, että koko torikin kirkon edustalla oli
täynnään väkeä, jotka tahtoivat ainakin nähdä morsiussaaton. Minä
moitin vanhusta, että hän ilmaisemalla väärän ajan oli pettänyt
minua. Hän piti kovasti puoliaan, ja vakuutti erehtyneensä. Niinpä me
odotimme väkijoukossa, ja kellojen soitto, joka kajahti voimakkaana
ympärilläni, sai minut jälleen vajoamaan puolitainnoksiin, kunnes
äkkiä kuului huuto: Nyt he tulevat! Silloin olisin kaatunut kumoon,
jollei Fabio olisi tukenut minua. Siitä huolimatta kiinnitin katseeni
kirkon porttiin, josta hänen oli määrä astua ulos. Ja nyt hän todella
tulikin. Ja minä ihmettelin, miten saatoin kestää tuota näkyä, kuinka
saatoin jälleen rauhoittuakin, vaikka hän astui puolisonsa rinnalla.
Sulhanen oli aivan sellainen, kuin Fabion kuvauksesta olin häntä
kuvaillut mielessäni, mies, jonka yhdellä nyrkin iskulla olisin voinut
kaataa maahan; ja hänen kuihtuneilla kasvoillaan karehti hymyily,
joka sai vereni kiehumaan. Hän tervehti riemulla ja kopeasti oikealle
ja vasemmalle ja siveli vaaleita viiksiään. Bicetta sen sijaan astui
kansanjoukon läpi kehenkään katsomatta, hänen kasvonsa olivat aivan
jäykät, ja silmät tuijottivat suoraan eteensä. Eräs lapsi ojensi
hänelle kukkakimpun. Silloin hän nosti lapsen maasta ja suuteli häntä,
ja minä näin selvään, että hän hymyilikin. Jollen olisi seisonut niin
kaukana eikä Fabio ollut takanani, niin tuon hymyilyn nähdessäni
olisin tunkeutunut väkijoukon läpi ja kysynyt häneltä ääneen, miten
hän tänä päivänä saattoi hymyillä. Mutta hymy katosi nopeammin kuin
saatan siitä kertoa. He nousivat vaunuihin, jotka vierivät pois. Heidän
jäljissään ajoivat vanhemmat, kenraali parkani istui aivan masentuneena
ylpeän nuoren rouvansa rinnalla, sitten seurasivat kaikki vieraat ja
pappismiehet, jotka siinä talossa kulkivat ulos ja sisään. Arkkipiispa
itse oli vihkinyt heidät, kuulin naisten kertovan vieressäni. Morsian
ei aikonut ensin huolia sulhasesta, mutta pyhä isä itse oli kehoittanut
häntä siihen. Toisesta, luterilaisesta miehestä ei tiedetty mitään. --
Niin, niin sanoi toinen, hänen sisarensa kuului kuolleen, sen hän sai
rangaistuksekseen, kun hän ei tahtonut luopua kerettiläisuskostaan. --
Tuollaista lörpötystä kuulin joka puolelta. Fabio veti minut mukanaan
pois. Mutkateitä myöten hän saattoi minut huvilaan. Minä sallin hänen
seurata mieltänsä; voimani olivat lopussa; en ollut enää ennallani,
vaan kuumesairas tai unissakävijä.
Vielä nytkin, ajatellessani tuota päivää, en ymmärrä miten pääsin sen
loppuun. Kiihkeä luontoni oli varmaan niin kesyttynyt ruumiillisesta
väsymyksestäkin pitkän matkan jälkeen, koska tylsästi sallin kaiken
tuon kauheuden tapahtua. Minä horjuin tullessani kotiin. Fabio pakoitti
minua juomaan pari lasillista viiniä; se vaikutti niin voimakkaasti,
että kaaduin kumoon ja tulin aivan tajuttomaksi.