kertoessani hänelle, miten _minulta_ nuo päivät olivat kuluneet. Hän
ei katsonut minuun, jotta näin edessäni vain tuon suloisen, nuorekkaan
profiilin; mutta nuo kasvot olivat niin ilmeikkäät, yksin niiden
sielukas kalpeus ja hennot, tummat varjot pitkien silmäripsien alla.
Sitten minä taas vaikenin ja tunsin vain veren nopeasti kuohuvan hänen
kätensä hienoissa suonissa. Vanha Fabio katsahti kerran arasti sisään
ja kysyi pitäisikö hänen tuoda hedelmiä.
Myöhemmin, vastasi Beatrice. Vai onko sinun jano?
Minä janoan sinun huuliasi, kuiskasin minä.
Silloin hän taas pudisti päätään ja hänen hienot kulmakarvansa tulivat
vakaviksi.
Sinä et rakasta minua! sanoin minä.
Aivan liiaksi! vastasi hän huoaten. Sitten hän nousi ylös. Kävellään
vielä puutarhassa ennenkuin aurinko laskee. Minä poimin sinulle
appelsiinejä. Tällä kertaa minun ei tarvitse turvautua Ninaan.
Ja niin me läksimme ja hän piti lujasti kiinni kädestäni ja kysyi
kaikenlaista, kotimaastani ja vanhemmistani ja tokko hiuskähärä
medaljongin sisällä oli omaa tukkaani. Kun sanoin, että sisareni oli
sen antanut minulle, piti minun kertoa hänestä. Minä tahdon tavata
häntä, sanoi hän; hänen täytyy rakastaa minua, sillä minä rakastan nyt
jo häntä. Mutta me emme voi jäädä sinne, sillä isäni ei kestäisi eroa.
Minä olen hänen ainoa ilonsa. Eikö totta, palaathan sinä sitten taas
minun kanssani Bolognaan.
Minä lupasin hänelle mitä ikänä hän pyysi. Mikäpä olisikaan voinut
tuntua minusta mahdottomalta, kun tällainen ihme oli voinut tapahtua
ja tuo suloinen olento katsoi minua hellin katsein! -- Hän tuli
yhä iloisemmaksi, ja lopulta me nauroimme yhdessä kuin lapset ja
heittelimme toisiamme appelsiineillä, jotka hän oli poiminut puista
kasvihuoneen luota. Tule, sanoi hän, mennään heittämään palloa. Nina
saa pelata mukana, vaikkapa voisinkin tulla aivan mustasukkaiseksi,
sillä hän puhuu vaan sinusta. Katsos, hän menee piiloon, sillä hän
luulee häiritsevänsä meitä. Mitäpä meillä olisi sanottavaa toisillemme,
mitä ei koko maailma, taivas ja maa saisi kuulla?
Hän huusi leikkitoveriaan ja tuo kelpo tyttö tuli meidän luoksemme
hehkuvin poskin, antoi minulle kättä ja sanoi: Toivon, että te
ansaitsette onnenne. En kellekään muulle kuin teille olisi häntä
suonut. Mutta jos te ette tee häntä onnelliseksi, herra Amadeo, niin
varokaa itseänne!
Noita sanoja seurasi niin kiihkeä traagillinen liike, että me molemmat
purskahdimme nauruun ja hän itse yhtyi siihen. Ruohokentällä, jossa
tuonnoin olin tavannut molemmat tytöt, heitimme me nyt kaikki kolme
palloa ja innostuimme pian leikkiimme, ikäänkuin meillä ei olisi ollut
mitään tärkeämpiä tehtäviä ja kuin elämänonnemme ei puolisen tuntia
sitten olisi tullut ratkaistuksi.
Isä Fabio ei näyttäytynyt. Kun varjot synkkenivät, saattoivat molemmat
tytöt minut ristikkoportille. Minut työnnettiin ulos kaikkein
suloisimman ja rakkaimman suun suomatta minulle suudelmaa, ja minä
tavoittelin vain ristikon läpi hänen kättänsä voidakseni hetken aikaa
painaa huuleni edes siihen.
Mikä ilta ja mikä yö! Majataloni väki luuli varmaan, että olin hullu
tai englantilainen, mikä heidän mielestään olikin jokseenkin sama asia.
Palasin kotiin suuri kori kukkia mukanani, jota kaupittelija kantoi
jäljissäni; minä hajoitin ne pitkin huonettani, tilasin viiniä ja
viskasin eräälle viulunsoittajalle kiiltävän viidenfrangin kappaleen
alas kadulle. Sitten nukuin avonaisen ikkunan ääressä viileässä
yöilmassa ja muistan yhä vieläkin tunteneeni sydämeni tykytyksessä
maapallon liikkeen ja pyörinän sen kiertäessä tähtitaivasta.
Vasta seuraavana aamuna minulle selvisi, että vielä oli paljon
voitettavana, ennenkuin saisin omistaa omani. Miten pääsisin hänen
isänsä taloon? Ja voisinko yhtä pian voittaa hänen luottamuksensa kuin
tyttären? Kulkiessani juuri arkaadien alla ja tuumiessani tätä asiaa,
tuli onneni jälleen avukseni. Tapasin saman liiketuttavan, jota toisena
olopäivänäni olin käynyt tapaamassa, ja hän oli varsin ihmeissään
nähdessään minut vielä täällä. Minä puolustin itseäni sillä, että
odotin kirjettä langoltani. Olimme aikoneet perustaa haaraliikkeen
Italiaan ja ensi sijassa oli ollut kysymys Bolognasta. Joka tapauksessa
minun oli nyt välttämätöntä jäädä tänne pitemmäksi ajaksi ja tehdä
tuttavuuksia. Mainitsin muiden arvossapidettyjen perheiden ohella
kenraalinkin nimen. Liiketuttavamme ei itse tuntenut häntä. Mutta eräs
nuori pappismies, hänen serkkunsa, oli tuttu talossa ja hän välittäisi
kernaasti tuttavuuden. Minun pitäisi vain varoa kauniin rouvan silmiä;
sillä vaikka hän ei suinkaan ollut sydämetön niinkuin kerrottiin,
niin hukkaisin sittenkin turhaan aikani, sillä eräs nuori kreivi oli
hänen ilmeinen suosikkinsa eikä suinkaan jättäisi paikkaansa uudelle
tulokkaalle.
Minä yhdyin hänen pilaansa niin hyvin kuin saatoin, ja me sovimme
asiasta lähemmin. Vielä saman päivän iltana tapasin nuoren papin
eräässä kahvilassa ja läksin hänen kanssaan mainittuun taloon, joka
sijaitsi hiljaisen kadun varrella; se oli palatsi, ulkonaisesti aivan
vaatimaton, mutta sisältä tavattoman ylellisesti sisustettu. Paksuja
mattoja myöten me astuimme huoneeseen, johon joka ilta keräytyi pieni
ystäväpiiri, kaiken arvoisia prelaatteja, sotilaita, vanhoja patriseja,
yksinomaan vaan miehiä. Nuori abbottini ei voinut kylliksi kehua mikä
onni oli joutua tämän talon tuttavuuteen. Millainen rouva! huokasi hän.
Hän näytti toivovan, että hänenkin vuoronsa kerran koittaisi.
Astuessani sisään kiintyi silmäni kaikkein ensiksi vanhaan kenraaliin,
joka istui vanhassa nojatuolissa vastapäätä erästä vanhaa kaniikkia
ja heidän välissään seisoi marmoripöytä, jolla dominonappulat
kilahtelivat. Taburetilla heidän vieressään oli kuva-arkkeja,
sotilaiden kuvia sekä sakset, joilla vanhus tavallisesti leikkasi
niitä, kun ei ketään sattunut olemaan saapuvilla, joka olisi voinut
pelata dominoa hänen kanssaan. Lamppu riippui katossa hänen päänsä
kohdalla, ja taaskin, tässä voimakkaassa valaistuksessa, hämmästytti
minua hänen ja Beatricen yhdennäköisyys. Toverini ei sallinut minun
kauan viipyä vanhuksen luona. Lausuttuani pari kohteliasta sanaa,
joihin vanhus vastasi lapsellisen hyväntahtoisella hymyllä ja
kädenpuristuksella, täytyi minun astua viereiseen pieneen kabinettiin,
missä talon emäntä loikoi leposohvalla ja pitkä, keikarimainen nuori
mies istui keinutuolissa häntä vastapäätä, kumpikin silminnähtävästi
hiukan ikävystyneinä kaksinpuheluunsa. Nuori mies selaili albumia,
joka lepäsi hänen polvillaan, kaunis rouva ompeli kirjavaa tyynyä
ja hyväili vähä-väliä pienen brokaaditohvelinsa kärjellä suuren
angorakissan selkää, joka nukkui tyynyllä hänen jalkojensa juuressa.
Seinäkynttilöiden himmeässä valossa, joiden liekit heijastuivat
lukemattomista peileistä, en huomannut heti, että edessäni oli
aamuinen kaunotar, sama jonka olin messussa nähnyt, vaikka pieni
helmiäisvarsinen viuhka olikin eräällä sivupöydällä. Mutta hän tunsi
minut varmaan heti ensi silmäyksellä. Hän hyökkäsi niin kiivaasti ylös,
että kampa irtaantui hänen tuuheasta tukastaan ja suortuvat valahtivat
hajalleen hänen hartioilleen. Kissa heräsi ja sähisi minulle, pitkä,
nuori mies heitti minuun terävän katseen, ja minä itse hämmästyin
siihen määrään tuntiessani hänet, että olin hyvin kiitollinen kun
pieni suulas toverini ei antanut minulle puheenvuoroa. Rouvakaan ei
sanonut hyvään aikaan sanaakaan, vaan katseli minua taaskin samalla
tutkivalla katseella, joka oli vaikuttanut minuun kirkossakin jo niin
epämiellyttävästi. Vasta sitten kun hän huomasi, että kreivi aivan
jäätävän epäkohteliaasti koetti olla huomaamatta minua, elostuivat
hänen kasvonsa. Ajettuaan kissan pois, hän pyysi minua istumaan
sohvalle viereensä puhuen hiljaisella hyväilevällä äänellä, mikä olikin
nuorekkainta hänessä. Selailkaa te sillä välin nuotteja, herra kreivi,
jotka tänään sain Firenzestä. Myöhemmin aion laulaa, ja te saatte
säestää minua.
Nuori leijona koetti murahtaa jotain vastaan, mutta sinisien silmien
luja katse hillitsi hänet. Hetken kuluttua me kuulimme, miten hän
viereisessä salissa tapaili akordeja flyygelillä. Sillä aikaa täytyi
pienen abbotin avata erästä uutta ranskalaista romaania ja minä
yksin sain liehakoida emäntää. Jumala tietää, kuinka minä kadehdin
noita molempia muita, varsinkin kaniikkia dominopöydän ääressä! Jo
ensimäisestä sanasta aikain, jonka vaihdoin tuon naisen kanssa, tunsin
vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka vain lisääntyi, mitä selvemmin
hän osoitti minulle mieltymistänsä. Minun täytyi ottaa avukseni koko
järkeni voidakseni säilyttää edes kohteliaisuuden varjoa ja todellakin
kuunnella mitä hän sanoi; sillä ajatukseni olivat koko ajan kaukana
puutarhasalissa, ja kaiken hilpeän ja turhanpäisen puhelun läpi kuulin
vain armaani lempeän äänen ja näin hänen vakavat silmänsä surullisina
kiintyvän minuun.
Mutta vaikka ajatukseni ja tunteeni olivatkin niin kaukana poissa,
niin kaunis rouva ei näyttänyt olevan tyytymätön tähän ensimäiseen
keskusteluun. Hän oletti varmaan, että aivan toisellaiset syyt
aiheuttivat raskaan mielialani, ja se seikka, että olin halunnut
tutustua hänen perheeseensä, näytti hänestä joka tapauksessa
suotuisalta merkiltä. Hän kehui italian kieltäni, vaikka siinä
olikin hiukan piemontilainen sävy, mutta se katoaisi kyllä helposti,
jos kävisin usein talossa kaikkina vapaina iltoina ja pitäisin
hänen kotiansa aivan kuin omanani. Hänellä itsellään oli surullisia
velvollisuuksia täytettävänä, huokasi hän vilkaisten viereiseen
huoneeseen, josta juuri samassa kajahti vanhan herran hyväntahtoinen
nauru sen johdosta, että hän oli voittanut pelin. Vasta näinä
iltahetkinä hän alkoi elää. Olinhan minä tosin nuori, ja tuskinpa
keskustelu alakuloisen ja ennenaikojaan vakavaksi tulleen naisen
kanssa saattaisi minua viehättää. Mutta todellinen ystävyys, jommoista
hän saattoi tarjota, oli ehkä vähäisen uhrauksenkin arvoinen. Minä
muistutin hänen mielestään erästä aikoja sitten kuollutta veljeä, jota
hän oli suuresti rakastanut. Tuon yhtäläisyyden hän oli jo kirkossakin
huomannut, ja siksi hän oli minulle kovin kiitollinen siitä, että olin
tullut hänen kotiinsa.
Suurella taidolla teeskennellen hämilläoloa hän painoi silmänsä
maahan. Samassa hän ojensi hymyillen minulle kätensä, jota keveästi
suutelin. Ystäväni! sanoi hän kuiskaten. Onneksi uusien vieraiden tulo
esti minua antamasta vastausta, joka ei olisi ollut vilpitön. Uudet
tulokkaat olivat pappeja, täydellisiä maailmanmiehiä, jotka kohtelivat
minua heti kuin vanhaa tuttavaa. Kreivikin astui jälleen sisään ja
kuiskasi pari sanaa rouvan korvaan. Kaikki nousivat ja läksivät saliin,
missä flyygeli seisoi. Nyt rouva alkoi laulaa uusia laulujaan kreivin
säestäessä häntä. Hänen kaunis äänensä taipui mitä loistavimpiin
juoksutuksiin ja liverryksiin, ja vähä-väliä huomasin miten hän
vilkaisi siihen pimeään nurkkaan, missä minä seisoin nojautuneena
seinää vasten ja yhdyin koneellisesti, heti kuin aaria oli loppunut,
yleiseen suosionosoitukseen. Minä ajattelin koko ajan toista ääntä,
jonka olin kuullut huvilassa.
Livreapukuiset palvelijat astuivat ääneti sisään ja toivat hopeisilla
tarjottimilla sorbetia ja jäätelöä. Laulu lakkasi ja kaikki alkoivat
keskustella ja nauraa; kenraali ilmestyi toisten joukkoon keppinsä
varassa, kertoi hyvillään, että hän oli voittanut kuusi peliä
perätysten ja kysyi pelasinko minäkin. Kun vastasin myöntävästi,
pyysi hän minua huomenna vastapelaajakseen, ja kutsui sitten
kamaripalvelijaansa, sillä hänen oli nyt aika panna maata. Se oli
lähdön merkki. Talon emäntä hymyili minulle vielä merkitsevästi
ja sitten minä kiiruhdin ennen muita pois salista, sillä tahdoin
yksinäisyydessä pudistaa yltäni ne vastenmieliset vaikutelmat, jotka
täällä olivat kuohahtaneet ylitseni.
En voinut niistä kuitenkaan vapautua, ennenkuin taas seuraavana päivänä
hämärän tullessa kuljin huvilaan. Tiesin kyllä, että sisäänpääsö oli
minulta kielletty; en aikonutkaan muuta kuin ristikosta kurkistaa
sisään nähdäkseni vain vilahdukselta armaani hameen tai hatun
nauhan. Mutta hän seisoikin itse balkongilla, aivan yksin, katsellen
maantielle, ikäänkuin odottaen jotain. Hetken aikaa me tyydyimme
vain iskemään toisillemme silmää ja vilkuttamaan käsillämme. Sitten
hän antoi merkin, että hän aikoi tulla alas, ja heti sen jälkeen hän
astui ulos pienestä ovesta ja tuli luokseni, kasvot hohtaen iloa
ja rakkautta. Hän ojensi minulle kätensä. Kun kysyin, pitikö minun
todellakin jäädä ulkopuolelle, nyökkäsi hän vakavasti päätään ja sanoi,
painaen kätensä sydäntänsä vasten: Sinä olet siitä huolimatta täällä!
-- Sitten me puhelimme kauan aikaa rakkaudestamme, kunnes kerroin
hänelle, että olin eilen käynyt hänen vanhempiensa luona. Kun lausuin
sydämellisen sanan hänen isästään, tarttui hän nopeasti käteeni ja
suuteli sitä, ennenkuin ehdin sitä estää. Äidistä ja hänen hommistaan
en sanonut sanaakaan; hän ymmärsi hyvinkin vaikenemiseni. Mene sinne
uudestaan, sanoi hän, ja koeta olla isälle niin hyvä kuin suinkin.
Aivan varmaan hän kiintyy sinuun. Sitten hän pyytäessäni saada suudella
häntä, painoi poskensa ristikkoa vasten ja vetäytyi nopeasti luotani,
kun kuulimme ratsastajien lähestyvän. Minun oli pakko lähteä pois,
sydän täynnä tyydyttämätöntä kaihoa. Minun täytyy tunnustaa, että
silloin heräsi minussa epäilys, tokko hänen tunteensa todellakin oli
lämmin minua kohtaan. Tiesinhän tosin, että italialaiset tytöt yleensä
hillitsivät tunteitaan antaakseen useinkin naimisiin jouduttuaan niille
täyden vapauden. Mutta hän ei sallinut minun edes ristikon kautta
suudella hänen suutaan! Sitten ajattelin taas kaikkea sitä, mitä hän
oli sanonut minulle ja näin samalla hänen katseensa edessäni, ja olin
lohdutettu.
Tietysti olin sovittuna aikana kenraalini luona, joka heti komensi
minut pelipöytään. Tänään oli talossa vähemmän vieraita kuin eilen.
Vanha kaniikki istahti ikkunalokeroon ja alkoi kuorsata kuuluvasti,
vapautettuani hänet dominon pelaamisesta. Tällä kertaa ei rouva
vetäytynyt kabinettiinsa, vaan istui sohvassa lähellä pelipöytää ja
pitkä ihailija entistään pahatuulisempana häntä vastapäätä. Hän oli
antanut hänelle romaanin käteen, josta hänen piti lukea. Kreivi luki
usein väärin ja viskasi vihdoin kirjan luotaan kiroten niinkuin maassa
oli tapana, vaikka ei sitä muuten hyvässä seurassa tavallisesti tehty.
Talon emäntä nousi ylös ja viittasi häntä seuraamaan sivuhuoneeseen,
josta kuului sitten kuiskaavaa, kiihkeää puhelua. Kuulin vain sen
verran, että hän uhkasi karkoittaa hänet talostaan, jollei hän
parantaisi tapojaan. -- Vanhus, joka iloitsi hyvästä pelionnestaan,
kuunteli heitä hetken aikaa. Mikä heitä vaivaa? sanoi hän. Minä
kohautin olkapäitäni. Omituinen tuskallinen ilme karehti hänen
kasvoillaan. Hän huokasi ja näytti hetken epäröivän, tokko hänen
pitäisi sekaantua asiaan. Sitten hän vaipui taas kokoon ja näytti
uneksivan. -- Kaniikki heräsi, nuuskasi ja tarjosi nuuskarasiastaan
vanhalle herrallekin. Hän saavutti nyt jälleen tasapainonsa, ja
me jatkoimme innokkaasti peliämme. Hän pyysi minua, kun vihdoin
tein lähtöä, tulemaan toistekin, hän pelasi paljoa mielemmin minun
kanssani kuin Don Vigilion, kaniikin kanssa. Näin sanoen hän puristi
herttaisesti kättäni ja osoitti tavatonta ystävällisyyttä, sillä
heikkoudestaan huolimatta hän noudatti yleensä kaikkia vanhan ajan
ritarillisia kohteliaisuuksia. -- Rouva sanoi minulle kylmemmin
jäähyväiset kuin edellisenä iltana, kreivin vuoksi, niinkuin minusta
tuntui, sillä heidän välillään oli sillä välin sovinto taas rakentunut.
Enkä minä erehtynytkään. Sillä seuraavana iltana, kun kreivi pienen
huviretken vuoksi ei voinut olla tavallisella paikallansa, koetti rouva
kaksinkertaisella voimalla vetää minua verkkoihinsa. Minä näyttelin
viattoman nuoren miehen osaa, joka kaikessa kunnioituksessaan ei kuule
eikä näe eikä ymmärrä mitään, ja huomasin samalla, ettei hän oikein
uskonut minuun. Mutta varmaan hänen ponnistustensa vähäinen menestys
loukkasi häntä ja yllytti häntä voittamaan hinnalla millä hyvänsä minun
todellisen tai teeskennellyn kylmyyteni. Suuttumus riisti hänet niin
kokonaan valtoihinsa, ettei hän kreivinkään palatessa takaisin huolinut
vähääkään peitellä tunteitaan. Muutkin perheenystävät huomasivat,
miten asian laita oli. Varsin pian sain liiketuttavaltani kuulla,
että kaupungissa jo puhuttiin minusta; hän onnitteli minua tämän
valloituksen johdosta, eikä voinut aavistaa, millaisessa mielentilassa
itse olin. Huomasin, etten saanut enää päivääkään viivytellä tuomatta
oikeat tarkoitukseni esille.
Eräs keskustelu nuoren kreivin kanssa antoi asialle ratkaisun.
Hän odotti minua eräänä iltana, kun palasin kotiin majatalooni,
tervehti minua kylmänkohteliaasti ja pyysi lyhyesti ja vakavasti, että
joko luopuisin käynneistäni talossa tai valmistuisin toisellaiseen
ratkaisuun. Minä olin muukalainen enkä varmaankaan tuntenut maan
tapoja, muuten hän ei olisi välittänyt antaa minulle edeltäpäin tätä
varoitusta.
Minä pyysin häntä odottamaan vielä vuorokauden, sitten hänkin
myöntäisi, ettei mikään olisi naurettavampaa, kuin kilpailu meidän
kahden välillä. Hän katsoi ihmeissään minuun; mutta kun en antautunut
sen parempiin selittelemisiin, kumarsi hän ja läksi matkaansa.
Toisena päivänä sangen varhain -- sillä tiesin, että vanha herra oli
aikainen -- läksin hänen luokseen ja tapasin hänet makuuhuoneessaan,
polttaen kaikessa rauhassa pitkää turkkilaista piippua. Hänellä oli
ympärillään kaikki leikatut kuvansa monissa eri pahviaskeissa ja hän
kaiveli ja katseli niitä. Kun hän näki minut, ojensi hän iloisesti
minulle kätensä, kiitti, että kerran aamullakin olin tullut häntä
tervehtimään, tarjosi minulle piippua ja tahtoi kaiken mokomin, kun
kieltäydyin polttamasta, antaa minulle muistoksi pari ratsumiestä,
joihin hän itse pani erityistä arvoa. Sydäntäni ahdisti ajatellessani,
että onneni oli tämän vanhan mies paran käsissä. Mutta mainittuani
hänen tytärtänsä, muuttui ihmeekseni hänen kasvojensa ilme kokonaan.
Hän tuli vakavaksi ja hiljaiseksi; jännitetty piirre otsassa ilmaisi
vain, että hänen oli vaikea tästäkin aineesta keskustellessa pitää
ajatuksiaan koossa. En salannut häneltä mitään, ensi kohtaamisestamme
alkaen aina tähän hetkeen saakka. Hän nyökkäsi silloin tällöin
myöntävästi päätään; ja kun puhuin rakkaudesta, loistivat hänen
silmänsä ja hän katsoi taivasta kohti juhlallisen liikutuksen vallassa,
mikä tosiaankin kirkasti hänen jalot kasvonsa. Sitten kerroin hänelle
olosuhteistani, sanoin, että jos hän uskoisi minulle tyttärensä, minä
tietenkin tahtoisin viedä nuoren vaimoni mukanani kotimaahani, mutta
että olisin halukas muutamiksi vuosiksi jäämään hänen läheisyyteensä,
jotta en riistäisi häneltä tytärtänsä. Silloin hän tarttui molempiin
käsiini ja puristi niitä niin voimakkaasti, etten olisi uskonut tuolla
sairaalla miehellä olevan sellaista voimaa. Sitten hän veti minut
puoleensa, suuteli minua sydämellisesti voimatta sanoa sanaakaan,
kunnes voimat uupuivat ja hän vaipui jälleen tuoliinsa. Mutta hetken
kuluttua hän pyysi minua auttamaan häntä ylös ja kun hän seisoi
jaloillaan, sanoi hän: Sinä saat minun aarteeni, poikaseni, ja minä
kiitän jumalaa siitä, että olen saanut elää tämän hetken. Tule! mennään
vaimollenikin kertomaan. Minusta tuntui heti nähdessäni sinut, että
sinä olit hyväsydäminen. Ja vaikka minulla olisi kymmenen tytärtä, niin
en voisi toivoa heille parempaa kohtaloa. Kas vaan, kas! tuota pahaa
lasta, Bicettaa! Hankkii itselleen rakastajan babbonsa selän takana!
Mutta sellaisia he ovat kaikki. Kun rakkaudesta on kysymys, niin ei
voi keneenkään luottaa, ei keneenkään! -- Hänen kasvoihinsa ilmestyi
puoleksi tuskallinen, puoleksi surullinen ilme ja hän huokasi; ehkäpä
joku muisto iski hänen mieleensä. Sitten hän syleili minua jälleen,
nipisti minua korvasta, sanoi minua rosvoksi, teeskentelijäksi ja
petturiksi, ja veti minua kädestä ulos huoneesta viedäkseen minut
rouvansa luo, jonka huoneet olivat talon toisessa siipirakennuksessa.
Kamarineito tuli eteisessä meitä vastaan, katsoi minua ihmeissään
silmiin ja päästi kenraalin vasta sitten emäntänsä luo, kun hän
oli ensin ilmoittanut hänelle hänen tulonsa. Minua oli vielä liian
varhaista tavata. Olin hyvin mielissäni siitä, vaikka odotus tuntuikin
sietämättömältä. En kuullut sanaakaan siitä, mitä sisällä puhuttiin,
ainoastaan sen, että vanhan herran ääni muuttui yhä kovemmaksi ja
käskevämmäksi, jommoista sävyä en siinä ennen ollut kuullut. Seurasi
sitten jälleen hyvän aikaa hiljaista kuiskutusta, kunnes ovi avautui
ja vanhus tuli ulos pää pystyssä ikäänkuin voitetun taistelun jälkeen.
Sinä saat hänet, poikani, sanoi hän; asia on päätetty. Vaimoni lähettää
terveisensä. Ensin hän pani vastaan. Roomassa asuu eräs serkku, nuori
Laffe, joka vuosi sitten lähtiessään täältä sanoi: Säilyttäkää Bicetta
minulle, minä tahdon naida hänet. Mutta se oli vain pilaa, ja sinä ja
minä, me tarkoitamme molemmat täyttä totta, sinä saat hänet, Amadeo.
Onhan se totta, huokasi hän, että annan monen asian mennä menojaan.
Kun tulee vanhaksi, niin ohjakset höltyvät. Mutta on asioita, Amadeo,
jotka pakoittavat minua jälleen tarttumaan aseihin. Tule tänä iltana;
sinä saat tavata hänet täällä. Syleile minua, poikani! Tee hänet
onnelliseksi; hän on sen tuhatta kertaa ansainnut vanhan isänsä tähden.
Me erosimme vanhuksen syleiltyä minua ylhäällä portailla. Kun
illalla palasin takaisin, oli talo tavallista kirkkaammin valaistu,
eteisessäkin oli jo paljon väkeä, jotka katselivat minua uteliain
silmin. Salissa istui kenraali tavallisella paikallaan, kaniikki häntä
vastapäätä, mutta dominonappulat olivat koskemattomina marmoripöydällä.
Sillä isän polvella istui tytär yksinkertaisessa puvussa ilman
minkäänlaisia koristeita ja helyjä, granaattikukkia oli hänellä vain
hiuksissa ja kätensä hän oli kiertänyt vanhuksen kaulaan, ikäänkuin
hänen olisi ollut tukalaa olla tässä seurassa ja etsisi turvaa ainoan
ystävänsä luota. Niin pian kuin hän näki minut, liukui hän alas
paikaltaan ja seisoi hiljaa kuin kuvapatsas, kunnes tarjosin hänelle
käteni. Hän heitti pikaisen katseen sohvaan, jossa äiti istui, komeassa
puvussaan; hänen hiuksensa valuivat hajallaan paljaille olkapäille,
täyteläinen, valkoinen käsivarsi nojasi punaiseen sohvatyynyyn,
hän näytti ehdoin-tahdoin tahtovansa voittaa komeudellaan solakan
neitseellisen kaunottaren. Hänen vieressään istui pitkä kreivi, taaskin
varmana ja kopeana yksinvaltiudestaan, nyökäten minulle suojelevasti ja
hyväntahtoisesti päätään. Astuessani yhdessä morsiameni kanssa heidän
luokseen, huomasin kyllä, että rouva hiukan kalpeni. Mutta hän tervehti
ja onnitteli minua suloisesti hymyillen, tarjosi kätensä suudeltavaksi
ja suuteli Bicettaa otsalle, jonka tämä väliäpitämättömästi salli
tapahtua. Vain hänen vapiseva kätensä ilmaisi minulle, millä mielellä
hän oli.
Nyt meidän täytyi ottaa kaikkien onnittelut vastaan ja minä ihmettelin,
millä erinomaisella arvokkaisuudella armaani kesti tuon korupuheiden
tulvan. Isä katseli meitä alituisesti onnellisena. Sitten hän viittasi
meidät luokseen ja pyysi meitä istumaan ikkunakomeroon, jossa oli
kaksi nojatuolia, ja hän itse alkoi pelata Don Vigilion kanssa. Pian
me kokonaan unohdimme, missä me olimme. Puheenhälinästä ympärillämme
ei tunkeutunut sanaakaan korviimme. Ulkona kadun yli pingoitetussa
ketjussa riippui himmeä öljylamppu. Mutta sen valo oli riittävä, jotta
taisin katsoa onneani suoraan silmiin ja hurmautua hänen hymyilystään.