NAISKOHTALOITA
Kirj.
Paul Heyse
Saksan kielestä suomentanut
Helmi Setälä
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.
SISÄLLYS:
Paul Heyse.
Beatrice.
Annina.
Paul Heyse.
Paul Heyse, saksalainen kirjailija syntyi 15 p. maaliskuuta v. 1830
Berlinissä. Aluksi hän antautui klassillisen filologian ja sittemmin
romanilaisten kielten ja kirjallisuuden tutkimiseen, mutta sen ohella
hän julkaisi jo ensimäiset kaunokirjallisetkin tuotteensa. Kaikkein
ensiksi hän teki nimensä tunnetuksi runopukuisilla teoksillaan,
jotka käsittelivät enimmäkseen italialaisia aiheita. Oleskeltuaan
pitemmän aikaa Sveitsissä ja Italiassa, kutsutti kuningas Maximilian
II hänet v. 1854 Müncheniin, jossa hän siitä saakka on elänyt
antautuen kokonaan kirjailijatyöhön. Novelleissaan, Heysen suuri
kyky, hänen syvä ihmissielun ymmärtämyksensä, loistava värityksensä
ja vilkas, etelämaista tulta säkenöivä esityksensä tulee kaikkein
parhaiten esille, ja novellinkirjoittajana hän yhä vieläkin on
kaikkein suosituimpia ja enimmin ihailtuja kirjailijoita Saksassa.
Hän on julkaissut monen monituista kokoelmaa "novelleja" aina v:sta
1855 alkain 90-luvulle saakka. Tässä julkaistut novellit "Beatrice"
ja "Annina", jotka molemmat kuvaavat italialaisia naisluonteita,
ilmestyivät edellinen v. 1867, jälkimäinen v. 1860.
Sekä lyyrillisenä runoilijana että romaanin- ja näytelmänkirjoittajana
on Heyse myös tehnyt nimensä tunnetuksi. Varsinkin monet hänen
näytelmistään, niinkuin "Hans Lange" ja "Colberg", saavuttivat suuren
menestyksen näyttämöllä. Sitä vastoin hänen laajat tendenssiromaaninsa,
"Kinder der Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875) ovat vähemmän
onnistuneita. V. 1910 sai runoilijavanhus vastaanottaa Nobel-palkinnon.
Beatrice.
Me olimme istuneet jutellen aina myöhäiseen yöhön asti, me kolme
ystävystä muutamien Asti-pullojen ääressä, jotka sattumalta
olimme löytäneet ja tyhjentäneet viileässä puutarhan huvimajassa
vasta Italiasta palanneen ystävämme terveydeksi. Hän oli vanhin
meistä ja jo kypsynyt mies, kun me tutustuimme häneen kaksitoista
vuotta sitten eräällä matkalla etelämaissa. Ensi silmäyksellä oli
hänen miehekäs ulkomuotonsa, hänen jalo olentonsa ja hänen hiukan
surunvoittoinen, miellyttävä hymyilynsä vetänyt meitä puoleensa. Hänen
seurustelukykynsä, hänen tavaton sivistyksensä ja se vaatimaton tapa,
jolla hän toi sen esille, voitti kokonaan meidän sydämemme, ja ne kolme
viikkoa, jotka olimme yhdessä viettäneet Roomassa, lujittivat meidän
ystävyytemme niin vahvaksi, kuin se ikänä voi tulla niin eriluontoisten
ihmisten välillä kuin meidän. Sitten hänen oli pakko äkkiä matkustaa
Geneveen, kotiinsa takaisin, missä hän toimi arvossapidetyn
kauppaliikkeen johtajana. Mutta seuraavina vuosina me emme olleet
laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta, jolloin saatoimme tavata
toisiamme, eikä hän nytkään ollut pelännyt sitä pitkää mutkatietä, joka
johti meidän kaupunkimme kautta, voidakseen viettää ainakin vuorokauden
meidän seurassamme.
Ulkomuodoltaan hän oli aivan entisellään; hän oli yhä vieläkin kaunis
mies, hiuksissa näkyi tuskin ainoatakaan harmaata karvaa ja korkea otsa
oli sileä ja valkoinen. Mutta hän tuntui meistä harvasanaisemmalta kuin
edellisillä kerroilla ja välistä hän näytti vaipuvan niin kokonaan
ajatuksiinsa, ettei hän kuullut edes kysymyksiämme, vaan katseli
vain pitkän aikaa viinin poreilua lasissaan tai sulatti vitkalleen
jääpalasta kynttilässä. Me luulimme saavamme hänet puheliaammaksi
tiedustelemalla hänen viimeistä matkaansa. Mutta kun tämä mieliainekaan
ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan, niin annoimme hänen olla
rauhassa ja puhelimme keskenämme, iloiten siitä, että hän ainakin
ruumiillisesti oli meidän luonamme ja odotimme levollisesti, milloin
hän taas sielullisestikin palaisi piiriimme.
Sillä välin kaivelin esille kaikenlaisia ajatuksia, jotka viime
aikoina olivat minua suuresti huvittaneet, ja nuo mietteet, joita
esitin aivan kypsymättöminä ja karheamuotoisina, olisivat kaikkina
muina aikoina varmaan herättäneet ystäväni vastustusta, sillä hän
oli terävä väittelijä. Teatteriolot Italiassa olivat antaneet niihin
ensimäisen aiheen. Minä väitin, ettei ollut lainkaan ihmeellistä,
etteivät italialaiset, joiden oma elämä oli niin täynnä paatosta ja
intohimoa, olleet traagillisen kirjallisuuden alalla voineet luoda
mitään, joka olisi vetänyt vertoja kreikkalaiselle, englantilaiselle
tai saksalaiselle kirjallisuudelle. Oikeastaan ei espanjalaisten
eikä ranskalaisten laita ollut paljoa parempi, huolimatta heidän
kuuluisasta draamallisesta kukoistusajastaan. Sillä romaanilaisten
temperamentti, heidän luonteensa samoinkuin heidän kultuurinsakin, oli
nyt kerta kaikkiaan niin lujasti piintynyt sovinnaisiin muotoihin, että
varsinaiset traagilliset probleemit, jotka perustuivat vain yksilön
ihannoimiseen, jäivät heille varsin vieraiksi; sitä paitsi he eivät
muotoonkaan nähden uskaltaneet koskaan heittäytyä aivan vapaiksi eikä
kosketella häikäilemättömiä luonnonääniä. -- Samoin kuin jokainen
esteettinen keskustelu, joka ei kulje vain pinnalla, kosketteli
tämäkin ennen pitkää ihmisluonteen arvaamattomia syvyyksiä, ja sillä
välin kuin Amadeus varsin väliäpitämättömästi piirteli hopeisella
puikollaan kuvioita liinalle valahtaneeseen viiniin, puolusti Otto
vilkkaasti sitä, mitä minä olin sättinyt sovinnaiseksi muodoksi, vaan
jonka hän ankarana tapojenmäärääjänä asetti runoudessakin kaikkea
muuta korkeammalle. Hänen mielestään oli muka vaarallinen tuo minun
väitteeni, että traagillinen ristiriita saattoi poikkeustapauksessa
kohottaa luonnollisen oikeuden yläpuolelle tavallista porvarillista
oikeutta, että siis traagillinen rikos johtuisi vaan siitä, että
ihmisellä oli demooni rinnassansa ja että se nostaisi yksilön
yläpuolelle niitä rajoja, joita jokapäiväiset asetukset hänelle panevat
ja vahvistaisi hänessä sitä käsitystä, ettei hänen pitäisi puuttua
mihinkään, ei sietää mitään, ei kunnioittaa mitään, mikä olisi hänen
sisälliselle tunteelleen vastaista. Siten sinä selität, sanoi hän,
koko maailmanjärjestyksen, jolla kuitenkin lie hyvätkin perussyynsä,
rajattoman yksilöllisyyden hyväksi, ja näytät antavan todellista arvoa
vain runoudelle, joka asettuu kokonaan lain ulkopuolelle. -- Minä
koetin hänelle selittää, että tässä oli kysymys vain varsinaisista
_traagillisista_ ristiriidoista, ja että suuret ja voimakkaat, sanalla
sanoen _sankarilliset_ sielut tavallisesti ratkaisivat toisella
tavalla ristiriitaiset velvollisuudet kuin arat, pienten tottumuksien
ja huolien rajoihin puristuneitten poroporvarien keskilaji. Nerokkaat
luonteet, sanoin minä, jotka eivät riipu muista ihmisistä, ja jotka
asettavat oman sisällisen voimansa ja suuruutensa toisille esimerkiksi,
laajentavat teoillaan yhtä suuressa määrässä siveellisyyden rajoja,
kuin nerokkaat taiteilijat murtavat ja avartavat taiteen juurtuneita
aitauksia. Ja vaikka nämät sankarilliset sielut voivatkin olla liian
suuressa määrässä itserakkaita ja ylimielisiä, niin eikö juuri
onneton traagillinen ratkaisu kirkasta ja sovita kaikkea? Ainakin
poroporvarien mielestä, joille elämä on korkeinta hyvää ja joita siis
tuskin sellaiset teot ja mielialat voivat viehättää, joita maailman
menon mukaan kuolema seuraa. Mutta runoilija ja kaikki ne, jotka häntä
ymmärtävät, iloitsee niistä korkeista ilmiöistä, joihin tavalliset
siveelliset mittakaavat eivät sovellu. Ja ken moittii epäsiveelliseksi
sitä, mikä meidän surullisen puutteellisissa porvarillisissa oloissamme
on voimakkaiden ja vapaiden ihmisten ainoa pyhä hätäpuolustuskeino,
häntä varten ei kauneus koskaan ole luotu, eikä hän tunne hyvästä muuta
kuin sen mikä on hyödyllistä.
Tämän ja muuta senkaltaista olin sanonut, kun Amadeus äkkiä kavahti
mietteistään ja ojensi pöydän yli minulle kätensä. Minä kiitän sinua,
sanoi hän; sinä sanoit siinä kelpo sanan, joka teki minulle hyvää.
Me kolme emme voi joutua keskenämme kiistaan siitä, ettei siivo
tapa ole siveellisyyden mittakaavana ja että runouden suurimmat
tehtävät ovat ihmisyyden rajamailla. Mutta yhtä asiaa minun täytyy
vastustaa: sinä koetat väittää, ettei Italiassa ole todellisia
suuria traagillisia runoilijoita siksi, että kansan luonne olisi
sovinnaisiin muotoihin sidottu. Ikäänkuin mielenlaadun ja aistin,
siveellisten ja esteettisten käsitteiden täytyisi välttämättömästi
kehittyä käsi kädessä, ikäänkuin ei monasti toinen voittaisi toista!
Jos Italiassa syntyisi suuri traagillinen runoilija, jona he aikoja
sitten ovat jo pitäneet Alfieriänsä, -- niin kansan hengetär astuisi
puolitiessä häntä vastaan, eivätkä akatemialliset tyyliennakkoluulot
voisi sen paremmin pitää aisoissa tätä aito-luonnonvoimaa, kuin
mikään opittu uskontunnustukseksi tullut tapa voi kahlehtia vapaaksi
syntyneen ihmisen oikeuden- ja velvollisuudentunnetta. Ei, jatkoi
hän näennäisesti kiihoittuneena ja silmien kiiltäessä kosteina,
heidän surunäytelmiensä liikapaatos ei ole se pohjasävel, johon tämän
jalon kansan sielu on viritetty. Minä en ainakaan saa kuunnella
tällaista väitettä panematta vastalausettani. Sillä jos ikänä joku
ihminen on antanut vain oman vaistonsa ja henkensä johtaa tunteitaan
ja toimintaansa, niin teki sen minun vaimoni, ja minun vaimoni oli
italialainen.
Hän vaikeni ja me häntä vastapäätä istuimme ihmeellisen jännityksen
vallassa, myöskin ääneti ja aivan ymmällä hämmästyksestä. Niin hyvin
kuin me luulimme tuntevammekin hänet ja kaikki hänen olosuhteensa,
niin ensi kertaa me nyt vasta kuulimme, että hän oli ollut naimisissa,
vieläpä naisen kanssa, jonka hän asetti näin korkealle, ja jonka hän
kuitenkin oli salannut meiltä ikäänkuin jonkin hairahduksen.
Hän nousi pystyyn ja käveli hetken aikaa edes-takaisin ahtaassa,
puolipimeässä huoneessa, meidän häiritsemättä häntä kysymyksillämme
tai katseillamme. Vihdoin hän astui meidän keskeemme ja sanoi syvällä,
sointuvalla äänellään:
Minä en ole puhunut teille siitä, sillä tuo muisto valtaa minut
aina niin syvästi, että tehdessäni siitä itsellenikin selkoa joudun
ikäänkuin kuumeeseen, josta en kokonaiseen viikkoon voi päästä
erilleni. Ja kuitenkin on minusta tuntunut ikäänkuin rikokselta,
että olen aina vain leikinlaskulla vastannut teidän kiusantekoonne
ja tiedusteluihinne miksi en ole mennyt naimisiin. Uskokaa minua,
pääasiallisesti saadakseni selvittää teille tämän asian, järjestin nyt
matkani siten, että saatoin teitä tavata palatessani jälleen vaimoni
haudalta. Antakaa minun siis kertoa teille kaikki, siten kuin tuo asia
nyt mieleeni johtuu. Avatkaamme sitä ennen vielä ikkunat puutarhaan;
täällä on niin tukehduttavan kuuma, että on vaikea hengittää. Kas
näin! -- ja nyt juokaa ja polttakaa sillä välin kuin minä astun tässä
edes-takaisin. Neljännesvuosisata on siitä vierinyt, ja kuitenkin näen
nyt kaikki edessäni aivan kuin se olisi tapahtunut eilen sillä en voi
saada muistoiltani rauhaa.
Kaiken sen, minkä hän kertoi aina aamunkoitteeseen asti -- sillä hänen
vaiettuaankaan emme heti voineet erota toisistamme --, kirjoitin minä
seuraavana päivänä muistiin, niin paljon kuin mahdollista hänen omien
sanojensa mukaan. Silloin en ajatellut, että tämä todellakin olisi
hänen viimeinen testamenttinsa. Mutta hän ei ollut liikoja sanonut.
Samana yönä, jolloin hän kertoi meille kaikki, sai hän kuumeen, joka
seurasi häntä kotiin saakka. Yöllinen levottomuus tuli vielä erään
tulipalon sammutustyössä lisäksi. Muutamia viikkoja sen jälkeen kuin me
viimeksi olimme nähneet hänet, saimme sanoman, että olimme kadottaneet
hänet.
Nyt ovat nämät muistiinpanot minulle sitä rakkaammat, ja tuskinpa
maltan antaa vierasten silmien nähdä niitä. Toisaalta tuntuu kuitenkin
melkein velvollisuudeltani saattaa noiden molempien ihmisten
ihmeellinen kohtalo päivän valoon. Eikö kaikki se, mikä ihmiselämässä
on jaloa ja korkeaa, pitäisi olla koko ihmiskunnankin omaa?
Niinpä annan hänen nyt kertoa.
* * * * *
Olin juuri täyttänyt viisikolmatta vuotta, kun isäni kuoli; nähtyäni
hänen tuskallisen kuolinkamppailunsa tuntui minusta kuin olisin käynyt
kymmenen vuotta vanhemmaksi. Vähää aikaisemmin oli ainoa sisareni,
johon olin hyvin kiintynyt, mennyt naimisiin erään nuoren ranskalaisen
liikeystävämme kanssa, jonka perhe jo kauan oli asunut Genevessä,
ja joka yhtyi nyt meidän liikekumppaniksemme. Me olimme aivan kuin
veljeksiä keskenämme, ja kun hän ja sisareni vaatimalla vaativat, että
lähtisin pariksi kuukaudeksi matkoille, saavuttaakseni jälleen mielen
tasapainon, annoin tässä asiassa, niinkuin kaikessa muussakin heidän
määrätä puolestani, varsinkin kun kipeästi kaipasin toisten apua.
Pianpa ilmanvaihdos, niinkuin rakkaat omaiseni olivat olettaneet,
vaikuttikin edullisesti minuun. Nuoruus ja elämänhalu palasivat
takaisin; minä saatoin jälleen ihailla täysin määrin luonnon kauneutta,
ja taideharrastukseni, joka jo aikaisemmilla matkoillani Saksassa ja
Ranskassa oli herännyt henkiin, sai runsaasti tyydykettä Milanossa
ja Venedigissä, jonne ensi aluksi suuntasin kulkuni jatkaen sieltä
hiljakseen etelätä kohti.
Ennen kaikkea teki mieleni Firenzeen, ja ajatellessani niitä
aarteita, joita siellä saisin ihailla, kuljin väliäpitämättömänä
monen taideteoksen ohi, joita matkan varrella kohtasin. Niinpä en
ollut varannut Bolognaakaan varten muuta kuin yhden päivän, kiiruhdin
nopeasti vain kirkkojen ja taulukokoelmien läpi ja viskauduin
iltapäivällä vaunuihin ajaakseni vanhalle San Michele nimiselle
luostarikukkulalle saadakseni sieltä kokonaiskuvan tästä merkillisestä
kaupungista, jotta siten voisin rauhoittaa matkaomaatuntoani.
Päivä oli kuuma kuin keskikesällä ja vaikka muuten saatoin yhtä
hyvin sietää kuumuutta kuin kylmyyttäkin, niin teki helle minut
tänään kuitenkin aivan raukeaksi. Maantie, joka johtaa San Michelestä
kaupunkiin, oli aivan tyhjä. Puutarhamuurien yläpuolelta kuroittelivat
puut ja pensaat tomuisia oksiaan, vaunun pyörät vaipuivat raskaasti
kädensyvyydeltä kuumaan hiekkaan, ajurini nyökkäsi niin unisena
päätään, että töin-tuskin pysyi tasapainossa ja väsynyt hevonen
hiipi korvat lupassa pitkin maantien reunaa, voidakseen käyttää
hyväkseen sitä kapeata varjoa, jonka silloin-tällöin joku huvila tai
puutarha-aita heitti tielle. Minä olin viskautunut mukavaan asentoon
vaunujen selkänojaa vasten ja asettanut sateenvarjoni teltaksi, jonka
alla lepäsin puolihorroksissa.
Äkkiä herätti minut levostani varsin kovakouraisesti jokin esine,
joka lensi vasten kasvojani, ikäänkuin ohiajaessa jokin oksa olisi
pyyhkäissyt silmiäni. Hypähtäessäni äkkiä pystyyn ja katsoessani
taakseni, kiintyi katseeni kaikkein ensiksi kukkivaan granaattioksaan,
joka lepäsi sylissäni ja joka varmaan oli lentänyt muurin yli vaunuun.
Äkillinen liikkeeni näytti antavan hevoselle pysähtymismerkin. Ajuri
nukkui edelleen aivan rauhassa. Niinpä minulla oli kylliksi aikaa
tutkia levollisesti sitä paikkaa, mistä oksa oli lennätetty, ja tein
sen sitä suuremmalla innolla, kun kuulin korkean puutarhamuurin takaa
selvään tukahdettua naurunhihitystä, ikäänkuin vallaton tyttönen
olisi salassa iloinnut onnistuneesta kepposestaan. Ja aivan oikein,
enpä tarvinnut kauan seisoa ojossa vaunuissa ja odottaa tarkasti
pitäen muuria silmällä, kun muurin reunan takaa ilmestyi kiharapää
suuren firenzeläishatun alta. Kaksi vastahakoista silmää vakavien
kulmakarvojen alta kiintyivät minuun ja näyttivät katselevan minua kuin
ihme-eläintä ainakin. Mutta kun minä kohotin granaattioksaa, painoin
kukat huuliani vasten ja huiskutin sillä nuorelle kepposentekijälle,
peittyivät nuo suloiset kasvot äkkiä tummaan punaan ja samassa ilmestys
taas katosi, jotta minä, jollei minulla olisi ollut oksaa kädessäni,
olisin voinut luulla koko tapausta unennäöksi.
Astuin mietteissäni alas vaunuista ja kuljin pari askelta muuria myöten
korkean portin edustalle. Vanhan ristikon lomitse, joka oli vanhaa
keskiaikuista tekoa, näin osan puutarhaa ja talon, joka alaslasketuin
ikkunaverhoin seisoi jalavien ja akasiapuiden keskellä. Minä ravistelin
lukkoa, jota ei käynyt avaaminen ja käteni oli jo tarttumaisillaan
kelloon, kun salainen pelko esti minua pyrkimästä tämän vieraan
alueen sisäpuolelle. Ja kuinka nolon vaikutuksen olisinkaan tehnyt,
jos minulta olisi kysytty mitä varten olin tunkeutunut sinne? Siksipä
tyydyin odottamaan vain hetken aikaa, eikö oksanheittäjä ilmaantuisi
uudelleen, ja tarkastelin sillä välin niin kiihkeästi taloa, jossa ei
ollut mitään merkillistä, ikäänkuin olisin aikonut piirustaa sitä,
kunnes auringonpaahde kävi sietämättömäksi ja karkoitti minut jälleen
varjotelttani alle. Ajuri heräsi myös samalla, nykäisi ohjaksia ja me
jatkoimme matkaa, minä kurkistaen yhä taakseni, vaikkei mitään suloista
enää ollutkaan näkyvissä.
Kun palasin takaisin "Kolmen pyhiinvaeltajan" ravintolaan, puhkesi kova
ukkonen helteisen kaupungin yli ja seuraavana yönä oli virkistävän
vilpoista ja kosteaa kaduilla, jotta en voinut kyllikseni kuljeksia
pitkien arkaadien alla, juoda milloin missäkin kahvilassa jäävettä
ja tutkia kalpeassa lyhdyn valossa milloin mitäkin kirkon portaalia.
Mutta vaikka väsytinkin itseni seisomisella ja kävelemisellä, niin en
sittenkään voinut ennen aamunkoitetta nukahtaa. Että nuo puutarha-aidan
takaa pilkistäneet nuorekkaat kasvot pitivät minua valveilla, sitä en
voinut itsekään uskoa, vaikka tuo kuva alituisesti olikin edessäni.
Olin aina pitänyt mahdottomuutena sitä seikkaa, että yksi ainoa katse
voisi sytyttää liekkiin sydämen. Ja siksi syytin kiihoittuneita
hermojani levottomuudestani.
Vasta seuraavana aamuna, kun minulle tuotiin jo edellisenä iltana
tilaamani lasku ja minun siis toden teolla tuli lähteä, huomasin,
etten voinutkaan sitä tehdä ja aloin tarkemmin miettiä asiaa. Mieleeni
muistui, että minun piti täällä Bolognassa käydä tervehtimässä erästä
liiketuttavaamme. Siinä suhteessa ei omatuntoni muuten ollut turhan
tarkka. Mutta nyt minusta tuntui aivan välttämättömältä täyttää tämä
kohteliaisuusvelvollisuus. Myöskin minä soimasin itseäni siitä, että
olin kovin pintapuolisesti katsellut Rafaelin madonnaa, puhumattakaan
muista laiminlyömisistä. Bologna tuntui minusta äkkiä paljon
merkillisemmältä, varsinkaan kun Firenze ei sittenkään menisi minulta
hukkaan.
Lopuksi kuvailin mielessäni, että oksanheittäjällä oli kaikkein
pienin osa päätökseni muutokseen. Kummallista, mitä enemmän ajattelin
tuota tapausta, sitä epäselvemmiksi kävivät nuo kasvot, ja lopulta
yksin silmät päilyivät mielessäni. Päivän kuluessa, täyttäessäni
turistivelvollisuuksiani, en huomannut myöskään olevani vähimmässäkään
määrässä hermostunut. Kuitenkin, kun pahimman kuumuuden hellitettyä
läksin kävelemään huvilaan johtavaa tietä myöten, ikäänkuin se olisi
ollut aivan luonnollinen asia, valtasi minut omituinen pelko, ja
muistan vielä aivan selvästi mitä lauluja hyräilin rohkaistakseni
mieltäni.
Kun tulin paikalle, oli kaikki entisellään niinkuin eilenkin, talo
puutarhan keskellä näytti vain vähemmän autiolta, sillä ikkunaverhot
olivat avatut ja balkongilla oli pieni koira, joka alkoi minua
vimmatusti haukkua, kun en poistunut ristikkoportilta. En tälläkään
kertaa uskaltanut soittaa. Tuntui aivankuin joku olisi varoittanut
minua, ja melkeinpä toivoin itsekin etten näkisi enää noita kasvoja,
jotta huomenna voisin kevein mielin matkustaa. Kuitenkin kiersin ensin
koko muurin ympäri, joka kulki varsin etäälle ja toisella puolella
ulottui aina mataliin mökkeihin ja maissipeltoihin saakka. Sielläkin
oli kaikki hiljaista. Tultuani erääseen kohtaan, jossa pensasaita
kosketti muuria, jotta saatoin helposti kiivetä sille ja kurkistaa
puutarhaan, tein sen empimättä, koska ei ollut ainoatakaan ihmistä
lähellä. Sillä paikalla juuri kuroittuivat suuren rautatammen oksat
muurin yli. Minä nousin nopeasti muurille ja tartuin matalimpaan oksaan
kiinni pysyäkseni pystyssä.
Parempaa paikkaa en olisi voinut etsiä; sillä tuskin sadan askeleen
päässä minusta näin eräällä auringon polttamalla ruohokentällä, joka
parhaillaan kuitenkin oli varjossa, kaksi nuorta tyttöä pallosilla,
vaikkeivät he aavistaneet, että kukaan näki heitä. Toisella oli valkea
hame yllä ja sama suuri olkihattu päässä, jonka olin jo eilen nähnyt.
Hän ei ollut kovin suuri vartaloltaan, mutta ei pienikään, solakka kuin
nuori mantelipuu, ja samalla liikkeiltään sulava kuin pieni lintu,
jommoista mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt. Mustat hiukset
hulmusivat leikkiessä vapaasti hartioilla, kasvot olivat kalpeat,
hampaat ja silmät vain loistivat, ja vähäväliä hän naurahti ääneensä,
kun pallo osui syrjään; kuullessani hänen äänensä sykki sydämeni joka
kerta kiivaasti ja pensasaita tärisi jalkojeni alla. Hänen toverinsa
oli melkein samanlaisessa puvussa, mutta hän ei ollut yhtä siro ja
näytti olevan alempaa säätyä. Minä tuskin huomasinkaan häntä, sillä
minulla oli yllin-kyllin tekemistä seuratessani tuon ihastuttavan
olennon kaikkia liikkeitä. Miten hän kohotti käsivarttaan heittäessään
palloa, miten hän katsoi tiukasti korkeuteen pallon jälkeen, miten
hän riemuitsi, kun heitto onnistui, pyöritti päätään, kun pallo osui
väärään -- jokainen liike ilmaisi ihastuttavaa nuoruuden voimaa ja
elämänrunsautta! Minä tunsin selvästi, että minun rauhani oli nyt
mennyt, ja antauduin ensi kertaa eläissäni tunteen valtaan, joka
yllätti minut yhdellä iskulla ja riisti minut kokonaan mukaansa.
Kesken tätä tunnettani tuumin juuri, mitenkähän voisin peloittamatta
lähestyä häntä, kun sattuma -- ei, vaan hyvä tähteni tuli avukseni.
Pallo, jonka hän oli heittänyt korkealle ilmaan, lensi vanhan
rautatammen latvan yli, jonka varjossa minä seisoin piilossa, ja kiiti
kauaksi viereiselle niitylle. Tyttö katsahti huolissaan sen jälkeen
-- en tiedä, tokko hän heti huomasi minut. Mutta kun minä hyppäsin
nopeasti alas ja ilmestyin jälleen palloineni entiselle paikalle,
näin hänen katsahtavan mustine silmineen hämmästyneenä, mutta ei
pahastuneena sinne, minne minä olin asettunut. Toinen huudahti hiukan,
juoksi hänen luokseen ja puhui jotakin hyvin nopeasti, jota en voinut
kuulla. Mutta hänen liikkeistään saatoin huomata, että hän kehoitti
toista pakenemaan taloon. Tuo suloinen olento ei näyttänyt välittävän
hänen kehoituksestaan, vaan odotti levollisesti, milloin muukalainen
antaisi löytönsä takaisin. Kun minä vitkastelin yhä vaipuneena
katselemiseen, kohosi hänen silmiinsä ylpeä, uhmaileva katse, hän
heitti kiharansa taakse ja aikoi kylmästi kääntää minulle selkänsä
juuri samassa kun minä kohotin pallon ilmaan ja nopealla liikkeellä
pyysin häntä hiukan odottamaan. Sitten irroitin kaulastani kultaisen,
sydämenmuotoisen medaljongin, jossa oli sisareni hiuksia, kiinnitin sen
nauhoineen kaikkineen kirjavaan palloon ja heitin sen niin taitavasti
muurin toiselle puolelle, että se putosi melkein hänen jalkojensa
juureen valkoiselle puutarhahiekalle.
Hän astui ylpeän ryhdikkäänä pari askelta minua kohti, nosti pallon
maasta ja huomattuaan medaljongin, katsahti minuun nopeasti ja niin
tulisesti, että katse tunkeutui ytimiini saakka. Hänen toverinsa
astui hänen luokseen ja näytti kysyvän häneltä jotakin. Mutta hän ei
vastannut, pisti pallon sekä kultaisen helyn taskuunsa ja kohotti
sitten minua kohti kädessä olevaa karttuaan kauniilla liikkeellä,
jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, aivankuin joku ruhtinatar olisi
kiittänyt hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän kääntyi ja astui
hitain askelin, kertaakaan taakseen katsahtamatta, taloon päin.
Eihän minulla tietystikään ollut sieltä mitään etsittävää, ja liian
rohkealta olisi tuntunut tehdä tänään vielä uutta yritystä. Mitäpä
minä tällä hetkellä olisinkaan voinut muuta enää voittaa? Hän oli
varmaankin tuntenut minut. Minun ilmestymiseni ilmaisi hänelle varmaan
tunteeni; sydämeni olin heittänyt hänen jalkojensa juureen, hän oli sen
nostanut maasta ja nyt se lepäsi hänen kädessään. Enkö soisi hänelle
miettimisaikaa? Olin sitäpaitsi sellaisessa kuumeessa, että olisin
puhunut aivan sekaisin, jos olisin nyt tavannut hänet.
Tänäkin yönä nukuin hyvin vähän, mutta en koskaan ollut sen suuremmalla
riemulla valvonut ja laskenut tuntien lyöntejä. Kun päivä taaskin
koitti, menin museoon ja istahdin pyhän Cecilian kuvan eteen ainakin
kahdeksi tunniksi. Tutkin siinä itseäni kuin puhtaassa peilissä.
Tunsin, ettei mikään aistillinen kummitus ollut pannut päätäni
pyörälle, vaan että se kipinä, joka oli kimmonnut sydämeeni, oli
todellakin lähtenyt taivaallisesta tulesta. Aamu oli ihana. Kaikki oli
vielä vain aavistusta ja esimakua, ja kuitenkin oli mieleni täynnä
ääretöntä ihastusta, ikäänkuin hän olisi istunut rinnallani ja olisin
kuullut hänen sydämensä sykkivän omaani vasten. Pyhimys hiljaisessa
hartaudessaan ei voinut nähdä taivasta sen auempana edessään.
Taaskin annoin päivällislevon ajan mennä menojaan, ennenkuin läksin
huvilaa kohti kulkemaan. Mutta tällä kertaa en tyytynyt siihen, että
olisin vain katsellut ristikon kautta sisään; minä vedin rohkeasti
kelloa enkä pelästynyt, vaikka se piti hirveätä melua. Koira ilmestyi
äkäisenä balkongille, alhaalla talossa aukeni sivuovi korkean
lasioven vieressä, ja pieni mies, jonka hyväntahtoisille kasvoille
suuret harmaat viikset antoivat naurettavan sankarillisen ilmeen,
astui ristikkoa kohti silminnähtävästi ihmetellen odottamattoman
vieraan tuloa. Minä selitin aivan kangertamatta, niinkuin edeltäpäin
olin tuuminut, että olin muukalainen ja että aioin kirjoittaa
matkaoppaan Italiasta, johon halusin saada myös kuvauksia Bolognan
ympäristöllä olevista huviloista. Siksi oli minulle hyvin tärkeää
saada hiukan katsella täälläkin ympärilleni, koska talo oli rakennettu
vanhanaikuiseen tyyliin ja monessa suhteessa oli varsin merkillinen.
Harmaaparta ei näyttänyt ymmärtävän paljoakaan kaikesta tästä. Mieleni
on paha, sanoi hän, mutta minulla ei ole lupa laskea herraa sisään.
Huvila on kenraali Alessander P:n oma, jonka lipun alla itsekin
olen palvellut, ja Sveitsin, josta herra on kotoisin, tunnen hyvin,
sillä olen marssinut sen maan läpi Bonaparten joukossa. Sitten kun
sota loppui ja minun täytyi hoitaa haavojani, komensi kenraali minut
tänne rauhaa nauttimaan, ja kun hän meni uusiin naimisiin, jätti hän
tänne minun huostaani tyttärensä, sillä tietäähän herra miten käy,
kun nuori tytär on nuorta äitiä kauniimpi. No niin, me elämme täällä
aivan rauhassa, eikä signorinalta puutukaan yhtään mitään, sillä isä
lähettää hänelle melkein joka viikko jotakin kaunista, ja laulu- ja
kieliopettajia on hänellä myöskin sekä seuraa minun tyttärestäni niin
paljon kuin hän haluaa. Kaupunkiin hän ei vaan pääse, eikä äiti välitä
hänestä vähääkään; mutta sitä hän ei sure, kun isä kuitenkin kerran
kuussa pääsee häntä tervehtimään. Mutta joka kerta, kun hän käy täällä
varoittaa hän minua vaalimaan lasta kuin silmäterääni ja sunnuntaisin,
kun hän menee messuun, saatan minä aina häntä Ninan kanssa, emmekä me
päästä häntä hetkeksikään silmistämme. Mitäpä näkemistä tässä vanhassa
talossa olisi? Minä vakuutan teille, se on samanlainen kuin sadat muut,
eikä puutarhassakaan ole mitään erikoisia kasveja. Se vielä puuttuisi,
että te kirjoittaisitte meistä kirjan; siitä syntyisi vaan toraa herran
kanssa ja ehkäpä hän hyväksi lopuksi ajaisi minut, vanhan miehen, pois
talostaan.
Minä koetin häntä parhaani mukaan rauhoittaa, mutta enemmän kuin
mitkään hyvät sanat auttoi kultaraha, jonka pistin ristikon kautta
hänen kouraansa. -- Minä huomaan, että te olette kunnon mies, sanoi
hän, ettekä tahdo tehdä vanhaa sotilasta onnettomaksi. Jos te
välttämättä tahdotte, niin minä näytän teille talon, jotta saatte
uteliaisuutenne tyydytetyksi. Sitä helpommin voin sen tehdä, kun
signorinalla parasta aikaa on laulutunti; siten hän ei saa lainkaan
tietää, että olen päästänyt vieraan sisään.
Hän avasi suurella avaimella ristikkoportin ja saattoi minut taloon.
Maakerroksessa oli suuri, vilpoinen sali, jossa uutimet ja raskaat
ikkunaverhot estivät päivän pääsemästä sisään. Minä pyysin, pysyen
uskollisesti siinä osassa, jonka olin ottanut näytelläkseni, hänen
avaamaan yhtä ikkunaa, jotta voisin tarkastella kuvia, jotka riippuivat
seinillä. Ne olivat vähäarvoisia perhemuotokuvia, ainoastaan yksi,
uunin yläpuolella, veti huomiotani puoleensa. Tuossa on meidän
signorinamme äiti, sanoi vanhus; minä tarkoitan, hänen oma äitinsä,
joka on ollut jo viisitoista vuotta kuolleena. Hän oli kaunis
nainen, häntä nimitettiin kauniiksi pyhimykseksi; tytär on hyvin
hänen näköisensä, mutta hän on iloisempi ja hyppii aivan kuin lintu
väsymättömästi häkissään edestakaisin.
Onpa hänellä linnun äänikin, sanoin minä näennäisesti aivan
väliäpitämättömästi. Eikö hän juuri tuolla ylhäällä laula?
Aivan niin, sanoi vanhus. Teatterikapellimestarimme tulee tänne
kahdesti viikossa. Kun sitten isä (il babbo sanoi vanhus) tulee tänne
käymään -- ja hän jää joka kerta useaksi tunniksi -- laulaa tytär
hänelle uusia aarioitaan, ja silloin herra rukka on onnellinen kuin
paradiisissa. Muuten hänellä on vähän iloa elämässä, ja jollei hänellä
olisi tuota lasta, niin parempi hänen kai olisikin olla toisessa
maailmassa.
Mikä häntä vaivaa? kysyin minä. Onko hän sairas?
Miten sen ottaa, rakas herra, sanoi vanhus kohauttaen olkapäitään. Minä
ainakin olisin mielemmin kuollut kuin eläisin tuollaista elämää. Ken
hänet tunsi silloin, kun hän oli vielä armeijassa -- tuo jättiläinen
Giovanni da Bologna torilla ei katso ylhäisemmin ja ritarillisemmin
maailmaan kuin minunkaan kenraalini aikoinansa. Ja nyt -- se on
sydäntäsärkevää. Kaiken päivää hän istuu nojatuolissaan ikkunan
ääressä, leikkaa kuvia tai pelaa dominoa, ikäänkuin hän ei kuulisi eikä
näkisi mitään, ja kun hänen vaimonsa sanoo hänelle jotakin, katsoo
hän arasti häneen sivulta ja vastaa myöntyvästi kaikkeen. Vaan niissä
asioissa, jotka koskevat signorinaa, on hän vielä entisellään, siinä
ei kukaan saa petkuttaa häntä, tai jos sen tekee, niin saa kokea, että
vanhalla jalopeuralla on vielä käpälät, vaikka hänen kyntensä ovatkin
leikatut.
Ja miten hän on tullut tuollaiseksi?
Sitä ei kukaan tiedä, herra. Siinä talossa on tapahtunut sellaista,
josta vain hiljaa kuiskaillaan. Minun luullakseni hän on kerran saanut
kovan iskun tuolta naiselta, minä tarkoitan hänen armoltaan nuorelta
rouva kenraalittarelta, josta hän ei ole voinut kokonaan parantua.
Nyt hän kantaa sitä kuormaa, jonka hän on ottanut hartioilleen, yhtä
kärsivällisesti kuin vanha sotilas kestää nälkää ja janoa, vaikka
hänestä ei olekkaan muuta kuin varjo jäljellä. Niin, niin, on nekin
juttuja!
Sillä välin me nousimme portaita ylös ja lähenimme yhä laulua. Äänessä
oli jotakin karheaa, hiomatonta; se oli korkea, nuorekas sopraani,
melkein poikamainen sävyltään, ja tuntuipa siltä kuin hän olisi
laulanut vain siksi, että hänellä oli jotakin sydämellään, välittämättä
vähääkään äänen kauneudesta.
Mikä on signorinan nimi? kysyin minä tultuamme ylös.
Beatrice. Me kotiväki nimitämme häntä Bicettaksi. Oi, kuinka hyvä sydän
hänellä on! Ninani sanoo aina: Isä, sanoo hän, jos hänen pitää odottaa,
kunnes hän löytää miehen, joka on hänen arvoisensa, niin saa hän jäädä
vanhaksi piiaksi. Katsokaa, herra, tuossa on hänen pieni huoneensa.
Siinä ovat hänen kirjansa; hän lukee usein puolet yöt, sanoo Nina, ja
vaikka mitä kieltä. Tuossa vieressä on heidän yhteinen makuuhuoneensa.
Kuva hänen vuoteensa yläpuolella esittää herra raukkaani kenraalin
univormussa, sellaisena kuin hän johdatti meitä taisteluun. Tuolla
takana, tuon pienikasvuisen miehen, joka heiluttaa kivääriään, pitäisi
muka olla minä, sanoo signorina. Hän on itse maalannut sille viikset,
jotta kuva olisi enemmän yhtänäköinen. Mutta tulkaahan, ei täällä ole
mitään merkillistä. Huonekalut ovat vanhoja, nähkääs. Kenraali olisi jo
kerran tahtonut lähettää tänne uusia, mutta lapsi ei huoli kuulla siitä
puhuttavankaan. Sillä tällaista täällä oli vainajan viettäessä täällä
ensimäisen kesänsä nuorena rouvana. Ja tuolla balkongilla hän istui
aina viileinä iltoina ja tuuditti kehtoa ja katseli kaupunkiin päin
odottaessaan puolisoansa palaamaan asioiltaan kotiin.
Minä astuin ulos ja kumarruin ihmeellisen liikutuksen vallassa
hyväilemään koiraa, joka häntää heilutellen nuoli kättäni. Jokainen
tuon kelpo vanhuksen sana vaikutti kuin öljypisara siihen tuleen, joka
minussa paloi. Ja sitten tuo ääni viereisessä huoneessa, joka sai tulen
yhä korkeammalle leimahtamaan!
Jotta en antaisi itseäni ilmi, mainitsin yhtä ja toista puiston
tyylistä, mosaikkipöydästä, joka seisoi keskellä suurta huonetta
sekä vaalenneesta freskokuvasta, joka koristi kattoa. En voinut
irtaantua täältä ja palata taas eteiseen, vaikka oppaani näytti käyvän
kärsimättömäksi. Äkkiä laulu viereisessä huoneessa katkesi, seuraavassa
silmänräpäyksessä lensi ovi auki ja hän seisoi itse, nuottivihko
kädessä kynnyksellä.
Noin läheltä en ollut häntä vielä nähnyt. Mutta sittenkään en nähnyt
häntä entistään paljoa selvemmin, sillä kaikki musteni silmissäni. Heti
ensi silmäyksellä olin vain huomannut, että hänellä oli medaljongini
kaulassa.
Vanhus oli peräytynyt askeleen ja änkytti nyt jotain anteeksipyyntönä,
nykäisten salaa minua takinliepeestä.
Ei se tee mitään, Fabio, sanoi hän. Kuljeta herraa vain kaikkialle, jos
hän tahtoo nähdä taloa ja puutarhaa. Mene mukaan, Nina, kääntyi hän
ystävättärensä puolen, joka istui matalalla istuimella pianon vieressä
ompeluksineen; ja kuule, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
Hän kuiskasi jotakin Ninan korvaan, katsoen koko ajan minuun ja
kumarsi sitten suloisesti minulle, joka en saanut hänelle sanaakaan
sanotuksi. Samalla hän laski ikäänkuin tietämättään, oikean kätensä
medanjongilleen ja kääntyi jälleen opettajansa puoleen, joka oli
katsellut tätä välikohtausta uteliain silmin.
Laulutunti näyttikin rauhallisesti jatkuvan meidän kolmen astuessa
alas portaita. Nina katseli minua tutkivasti jokaisessa portaitten
käänteessä, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Vasta sitten kun olimme
puutarhassa, kääntyi hän isänsä puoleen.
Bicetta käski, että noukkisin herralle kaksi appelsiinia. Hänen on
varmaankin jano pitkän kävelynsä jälkeen. Kuljetaan suihkulähteen
ohitse, siellä ovat kaikkein kypsimmät.
Minä seurasin molempia kuin unessa ja käänsin katseeni taloon,
ikkunaan, josta hänen äänensä kuului yhä vielä. Uudin oli hiukan
vedetty ylös, jotta saatoin nähdä hänet puoleksi varjossa ja luulin
varmaan huomaavani, että hän katsoi jälkeemme. Nina vilkaisi myöskin
ikkunaan ja sitten taas minuun. Minä en välittänyt salata häneltä
tunteitani; mieluimmin olisin avannut hänelle kokonaan sydämeni.
Mutta kun isä oli läsnä, niin en voinut muuta kuin saavuttuamme
ristikkoportille ja hänen ojennettuaan minulle appelsiinit, kuiskata
hänelle: Tervehdi häntä ja sano, että hän saa vielä kuulla minusta.
Ja anna tämä toinen hedelmä hänelle, jos hän syö sen --. Samassa tuli
vanhus väliin, ja hän oli minulle nyt vähemmän ystävällinen kuin
päästäessään minut sisään. Minä toistin lupaukseni, vakuuttaen olevani
vaiti. Mutta hän näytti jostain muusta syystä kantavan minulle vihaa,
ja hänen rehelliset kasvonsa pysyivät yhä synkkinä.
Yöllä minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa minä selitin hänelle
mielentilani ja jätin koko kohtaloni hänen käsiinsä. Ja kun tuo askel,
jonka olin uskaltanut ottaa, väliin tuntuikin kovin seikkailumaiselta,
niin otin käteeni appelsiinin, joka oli pöydällä kirjeeni vieressä
ja painoin sen huuliani vasten, suljin silmäni ja ajattelin häntä
sellaisena kuin olin nähnyt hänet kynnyksellä suloisesti hymyilevänä ja
painaen kädellään kultaista sydäntä, joka riippui hänen kaulassaan.
Sen jälkeen nukahdin levollisesti aina valoisaan aamuun saakka ja
annoin jälleen päivällisajan mennä ohitse ennenkuin läksin itse
kirjeenkuljettajana ratkaisevalle matkalleni. Onni suosi minua.
Olin tuuminut pitkää, tehokasta puhetta, jolla voittaisin vanhuksen
puolelleni, jos hän epäröisi toimittaa kirjettäni perille. Mutta
hänen asemestaan tulikin Nina soittaessani ristikkoportille; nyt
saatoin säästää kauniit sanani. Tuo viisas lapsi ei näyttänyt lainkaan
hämmästyneeltä nähdessään minut jälleen. Hän otti myös kirjeen
epäröimättä vastaan. Mutta kysyessäni, luuliko hän, että signorina
vastaisi minulle, näytti hän vaan hyvin valtioviisaalta ja sanoi:
Kuka sen tietää? -- Minä tulen kuitenkin huomenna takaisin, sanoin
minä, aivan samaan aikaan, ja pyytäisin häntä odottamaan minua tässä
ristikolla, jotta minun ei tarvitsisi soittaa eikä sekoittaa hänen
isäänsä tähän salaisuuteen.
Isääkö? sanoi hän nauraen. Häntä me emme pelkää. Hän tekeytyy aina
niin ankaraksi ikäänkuin hän olisi ihmissyöjä, mutta kun Bicetta vain
katsookin häneen, niin voi hän kietoa hänet sormensa ympärille. Mutta
tulkaa huomenna mielemmin tuntia myöhemmin. Meillä on piirustustunti,
emmekä voi kuitenkaan teidän tähtenne ajaa professoria pois. Tahdotteko
sen tehdä?
Vaunut vierivät maantietä myöten, hädin tuskin ennätin vain huutaa
tyttöselle myöntävän vastauksen, kun hän oli jo kadonnut näkyvistäni ja
minä itse pakenin pitkin muuria, jotta minua ei tavattaisi ristikolla.
Vaunut pysähtyivätkin portille ja vanha harmaapartainen ystäväni,
huvilanhoitaja, hyppäsi ajurin rinnalta maahan ja auttoi alas vaunuista
pitkäkasvuista lumivalkeaa herraa, jonka heti tunsin silmistä, otsasta
ja nenästä Beatricen isäksi. Hän astui hiukan kumarana ja sipsuttavin
askelin ja hieroi tyytyväisesti hymyillen käsiänsä. Palvelija nosti
vaunuista korin, jossa oli kukkia ja monenlaisia kääröjä ja kantoi
sitä vanhuksen jäljissä. Minä olin painautunut niin lähelle muuria,
ettei kukaan huomannut minua. Mutta itse saatoin nähdä selvästi koko
tapahtuman. Ennenkuin kukaan oli vielä ehtinyt soittaakaan, lensi
ristikkoportti selkosen selälleen ja tyttären solakka, valkoinen
vartalo kiepsahti vanhan herran kaulaan, joka sulki hänet syliinsä
liikuttavan kiihkeästi ja kantoi sitten puolittain hänet sisään. Toiset
seurasivat jäljessä. Kateellisin silmin näin portin taas sulkeutuvan.
Miten sain tämän päivän ja seuraavan yön tunnit kulumaan, en tiedä
itsekään. Minua ympäröi alituinen hämärä, suloinen huumaus, unenhoure,
joka painoi silmäni umpeen, samalla kuin sielussani lauloi ja kajahti
ikäänkuin huilujen ja viulujen äänet. Sillä ihmeellistä! niin epävarma
kuin aina ennen olin ollut naisten ja nuorten tyttöjen seurassa,
vaikka tiesinkin, että minua pidettiin kauniina nuorena miehenä,
niin tällä kertaa odotin niin suurella luottamuksella kohtaloni
ratkaisua, ikäänkuin olisin ollut yhtä varma tuon tyttösen rakkaudesta
kuin auringon noususta aamulla. Minusta tuntui aika vaan kuluvan
niin sanomattoman hitaasti ennenkuin saisin kuulla sen hänen omilta
huuliltaan.
Minun täytyy tässä kertoa vielä eräästä omituisesta tapauksesta,
joka kohtasi minua seuraavana päivänä eräässä kirkossa. Ilman mitään
tarkoitusta olin astunut kirkkoon, saadakseni vain aikani kulumaan.
Sillä minua eivät huvittaneet vähääkään kuvat eikä pilarit eivätkä
ihmiset, jotka polvistuivat alttarin ääressä. Olin niin hajamielinen,
etten muistanut edes astua hiljaa, vaikka messu oli parhaillaan.
Vasta erään vanhan eukon harmistunut murahtelu sai minut huomaamaan,
että olin käyttäytynyt sopimattomasti. Jäin siis seisomaan ensimäisen
pilarin juureen, kuuntelin urkujen huminaa ja pienen kellon kilinää
ja vedin keuhkoihini suitsutuksen mieluista hajua. Mutta antaessani
katseeni hajamielisesti kulkea yli polvistuneen joukon -- minä itse,
joka olin ankaran calvinistin poika, en tietystikään yhtynyt tähän
hartaustoimeen -- huomasin aivan vastassani eräässä sivutuolissa
kaksi tummansinistä silmää, joiden yläpuolella kaareutui valkoinen,
vaaleanruskean tukan ympäröimä otsa ja jotka taukoamatta ja
liikkumattomasti koko messun ajan tähystelivät minua. Olen valmis
myöntämään, että kaikkina muina aikoina tämä äänetön puhuttelu olisi
viekoitellut minua vastaamaan. Mutta sinä aamuna olin aivan tunteeton
ja olisin mieluimmin heti lähtenyt pois, jollen olisi pelännyt
tuottavani uudestaan häiriötä. Mutta kun kaikki kohosivat pystyyn,
huomasin, miten tuo kaunis nainen nopeasti nousi ja vetäen mustan
pitsiharsonsa päänsä yli astui kapeata käytävää pitkin suoraan minua
kohti. Hän oli kaunis vartaloltaan, hiukan liian täyteläinen, mutta
liikkeiltään kevyt, jotta hän teki vielä hyvin nuorekkaan vaikutuksen.
Valkeassa kädessään, joka oli paljas ja piteli harsoa kiinni, oli
hänellä pieni helmiäisvarsinen viuhka. Hän avasi sen puoleksi ja
liikutteli sitä huolimattomasti tullessaan minun kohdalleni ja katsoi
minua samalla levollisesti, mutta hyvin merkitsevästi suoraan silmiin.
Kun minä en ollut ymmärtävinäni mitään, heitti hän hiukan päätään
taakse, hymyili kopeasti, jotta hänen kauniit hampaansa kimaltelivat ja
astui kohisten ohitseni.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo unohtanut tämän välinäytöksen.
Mutta iloni oli äkkiä kadonnut. Mitä lähemmäksi ilta tuli, sitä
pelokkaammaksi kävi mieleni ja sovittuna aikana laahauduin kuin
rikoksentekijä, jonka on määrä astua tuomarin eteen, tietä myöten
huvilaa kohti.
Pelästyin pahanpäiväisesti, kun en tavannutkaan Ninaa ristikkoportilla,
niinkuin olin luullut, vaan sen sijaan näin hänen isänsä seisovan
siinä. Mutta vanhus, vaikka hän näyttikin kovin äreältä, nyökkäsi
kuitenkin minulle jo kaukaa päätään ja viittasi minua lähemmäksi
astumaan.
Te olette kirjoittanut kirjeen signorinalle, sanoi hän pudistaen
päätään. Ai, ai, miksi te sen teitte? Jos olisin sen aavistanut, niin
ette minun luvallani olisi astunut jalallanne tähän taloon. Ja herra
raukkani ja kaikki se, mitä olen hänelle luvannut ja kaikki mikä tästä
vielä koituu -- en uskalla sitä edes ajatellakaan!
Rohkea, vanha ystäväni, sanoin minä, en aikonut tehdä mitään teidän
selkänne takana. Jos olisitte eilen ollut kotona, niin olisin itse
antanut kirjeen teille ja joka tapauksessa olisitte voinut lukea
kirjeeni ja nähdä siitä, ettei minulla ole mitään muuta kuin rehellisiä
tarkoituksia. Mutta sanokaahan jumalan tähden --
Tulkaa, keskeytti hän minut. Ei huolita hukata aikaa. Te olette kunnon
nuori mies, ja sitä paitsi miten minä, vanha houkkio voisin sitä estää,
vaikka tahtoisinkin? Onhan hän valtijattareni, uskokaa minua, niin
nuori kuin hän onkin. Kun hän sanoo: Minä tahdon! niin ei kukaan voi
vastustaa häntä. Ja hän tahtoo tavata teitä, nyt heti, hän tahtoo itse
puhua kanssanne.
Pääni meni aivan pyörälle kuullessani nuo sanat. Minä olin toivonut
vain kirjettä; ja sen sijaan!
Vanhus näytti itsekin olevan liikutettu, kun kiihkeästi puristin
hänen kättänsä. Hän vei minut taloon aivan kuin toissapäivänäkin,
alakerroksen saliin. Nyt olivat kaikki luukut ja uutimet avatut, jotta
ilta-aurinko pääsisi sisään, kaksi tuolia seisoi kamiinin kummallakin
puolella ja toisesta kohosi, meidän astuessamme sisään, suloisen
tyttöni vartalo astuen pari askelta vastaani. Hänellä oli kirja
kädessä, jonka välistä pisti kirjeeni esiin. Hänen tuuhea tukkansa oli
kierretty päälaelle ja musta samettinauha pujotettu sen läpi. Rinnalla
riippui taaskin medaljongini.
Fabio, sanoi hän, avaa ovi puutarhaan ja ole penkereellä siltä varalta,
että tarvitsisin sinua.
Vanhus kumarsi kunnioittavasti ja seurasi hänen käskyään. Sillä
välin me seisoimme liikkumatta vastatusten enkä minä saanut
sydämentykytykseltä sanaakaan sanotuksi.
Hänen katseensa kohtasi vakavana, puoleksi kysyvänä, puoleksi
ihmetellen minun katseeni. Lopulta hän näytti tointuvan ja
pääsevän selville siitä, mikä vielä äsken oli tuntunut hänestä
arvoitukselliselta. Hän ojensi minulle kätensä, johon nopeasti tartuin
uskaltamatta sitä kuitenkaan painaa huulilleni.
Tule, sanoi hän, ja käy istumaan. Minulla on sinulle paljon sanottavaa.
Näetkös tuota kuvaa? Se on minun rakas äitini, joka aikoja on jo
kuollut. Kun olin lukenut sinun kirjeesi, kävin tähän istumaan ja
kysyin häneltä, mitä minun pitäisi vastata sinulle. Sitten minusta
tuntui että hän vaati minua sanomaan sinulle totuuden. Ja totuus on se,
että siitä saakka kuin näin sinut vaunuissa, en ole ajatellut mitään
muuta kuin sinua, enkä kuolemaani saakka lakkaa sinua ajattelemasta.
En tiedä mikä minulle tuli, kun kuulin nuo hänen yksinkertaiset
sanansa. Minä syöksyin hänen tuolinsa ääreen, tartuin hänen molempiin
käsiinsä ja peitin ne suudelmilla ja kyynelillä.
Miksi sinä nyt itket? sanoi hän ja koetti nostaa minua maasta. Etkö
ole onnellinen? Minä ainakin olen. Olen kokenut jo paljon tuskaa
elämässä, mutta tänä hetkenä on kaikki kadonnut; minä tiedän vain, että
sinä olet minun luonani ja minä sinun ja etten koskaan enää voi tulla
onnettomaksi.
Hän nousi pystyyn ja minä riuhtasin itseni ylös. Minä tahdoin onnen
huumeessani sulkea hänet syliini, mutta hän peräytyi lempeästi. Ei,
Amadeo, sanoi hän, se ei saa tapahtua. Sinä tiedät nyt, että olen sinun
enkä koskaan tule kenenkään muun omaksi. Mutta olkaamme levolliset.
Tänä pitkänä yönä olen kaikkea ajatellut. Sinä et saa tulla enää
tähän taloon, sillä minä olen kunnon Fabiolle luvannut, että otan
sinut täällä ensimäisen ja viimeisen kerran vastaan. Sillä jos tulet
useammin, niin minä kadottaisin kokonaan oman tahtoni, enkä minä voi
tuottaa häpeää isälleni. Kuule, sinun täytyy mennä hänen luokseen,
sinun ei ole vaikea päästä tuttavaksi taloon; siellähän käy, lisäsi hän
huoaten, ilmankin niin paljon nuoria miehiä, aivan vieraitakin. Kun
hän oppii hiukan tuntemaan sinua ja saa luottamusta sinuun, niin pyydä
häneltä minua omaksesi, voit sanoa hänelle senkin, että me tunnemme
toisemme ja etten tahdo ketään muuta miehekseni kuin sinua. Jätä kaikki
muu minun huostaani, lupaa vain minulle, ettet anna luottamustasi
hänen vaimolleen. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua, sillä hän ei
rakasta minua eikä mielellään näkisi minua onnellisena. Oi, Amadeo,
onko se todellakin mahdollista, että sinä rakastat minua, aivan yhtä
paljon kuin minäkin sinua? Tuntuiko sinustakin jo ensi päivänä,
ikäänkuin salama olisi iskenyt viereesi ja maa tärissyt ja puut ja
pensaat syttyneet tuleen? En tiedä, miten minun päähäni pisti heittää
oksalla vasten kasvoja vierasta ihmistä, joka nukkui sateenvarjon
alla. Enhän nähnyt edes silmiäsi; se oli lapsellinen päähänpisto, jota
kaduin melkein samassa kuin olin sen tehnyt. Mutta sitten piti minun
välttämättä vielä kerran kurkistaa muurin yli ja silloin sinä seisoit
pystyssä vaunuissa ja tervehdit minua granaattikukkasilla, ja samassa
tunsin ruumiissani kylmän ja kuuman väreitä ja sen jälkeen sinä seisot
alati edessäni, vaikka ryhtyisin mihin hyvänsä.