Enpäs pane. (Mennen ikkunan luo.) Tuulet tekevät hyvää kuumalle päälle.
(Nojautuen ikkunasta katselemaan.)
URPIA (hyräilee, yhä pitkällään sohvalla).
Lill' Margit lemmetön
oli kuolon syy — —
POLLE (palaa keskinäyttämölle; puoliksi itsekseen). Katu on tyhjä kuin
hautausmaa. Ei poliisia eikä edes haudankaivajaa.
URPIA (katsoo äkkiä, kuin jännittyneenä, kelloansa). Kello on kohta
kaksitoista. (Pollelle.) Lakkaa juomasta, lurjus, ja painu siitä
kotomurjuun.
POLLE (mennen päättävästi oikealle ja istuutuen tuolille). Enpäs lähde.
Oletko nähnyt mihin tyhjyyteen se meidän katu päänsä puskee? Polle sen
tietää, kun on polttanut aivojansa kolmatta päivää lemmen alttarilla ja
unohduksen roviolla.
URPIA (nousee istumaan). Oletko hullu? Hän tulee tänne, hän, Ruth Bilde
— — Mars matkaan, poika.
POLLE (perin synkkänä). Menen sitten hirteen. Katsos, kun siitä
viimeisestä kulmasta kääntyy, alkaa polvilumpioita ilkeästi kuumottaa,
ruumis on tyhjä ja aivot seisovat päässä. Mutta sydän — se vasta
helläksi käy ja ruikuttaa—
URPIA (hermostuneesti, suuttuneena). No, ruikuta sitten — — (Kääntyy
ikkunaan päin; nousten.) Mutta kiinni tuo kyklooppisilmä! (Menee,
sulkee nopeasti ikkunan, vetämättä verhoja eteen, ja jää taka-alalle,
tuijottaa synkkänä eteensä.)
POLLE (yhä hurjistuen; puoliksi itsekseen). Ja ne lyhtytolpat ne
törröttää kuin hangot ja hauturin lapiot! Halaapas niitä! Se se
vasta on sielulle leikki. (Katsahtaa Urpiaan ja huomaa hänen synkän
ilmeensä.) Mitäs luimistelet? Jokos tuli onnenpoikaankin vesikauhu? Nyt
sopisi onnettoman Pollenkin sanoa: ruikuta, poika, pese itkulla joka yö
tämän elämän viheliäistä naamaa—
URPIA (tullen Pollen luo; laskien kätensä hänen olalleen; kuin
muuttuneena). Olet oikeassa, veli. Rakkauteni on vienyt minut tuskaan
ja hätään. (Nopeasti, kiihkeästi.) Hän on minun, hän on sanoin ja
suudelmin sen vannonut. Hänen vaatteittensa liehunnassa, hänen
kasvojensa ympärillä on maailma autuasta ilmaa, jota vailla en voi
elämätä hengittää. Mutta — vuorenpeikkoja on vieläkin olemassa. Vain
lyhyen hetken saan hänet tavata, joskus viimaisessa puistossa, joskus
täällä, riettaassa talossa. Takanani on uskoton vaimo, joka ei tajua
omaa syyllisyyttään, sillä maailman silmissä olen syyllinen minä.
Ja edessäni? — Kuin vuoren seinä ja syvällä sen uumenissa vangitun
prinsessan luola. Tällä roviolla en kestä enää. Jotain on tehtävä —
POLLE. Äläs mitä, lyö Jarbas maahan ja nitistä koko kuningas. Pyhä
Yrjänä voittaa aina.
URPIA. Ei riitä teräksinen miekka — tähän maailman aikaan. (Heittäytyy
leposohvalle.)
POLLE. Kuules, Korppi sen saa selvittää. Se se meitä usutti ja heitti
tähän peevelin liemeen. Pannaanpas koville se runokokki. Saadaan nähdä,
paniko valhetta sekaan. Hei, poika, surut säkkiin ja lystiks ilta. Haen
Korpin tänne. (Lähtee nurkkaovea kohti.)