Jospa oisin laululintu
riemurinta pieni,
yöt ja päivät laulelisin,
se ois minun työni.
Ettäkö olla laulaja,
voi ajatusta hurjaa,
Väinön kielten soinnuttaja
mökin poika kurja.
Aura, kuokka ja lapio
toverina sulla,
kynä muste ja paperi,
joutavia kuulla.
Isänmaasi palvelus
toimi suuri sulla:
"Saven kääntö, viljelys"
runollista kyllä.
Mist' aate hurja alkuaan,
sen sanoa ma saan:
Runeberg toi hehkuaan
rintaani kaipaavaan.
Siell' tulen sai hän syttymään,
mi ei voi sammua,
vaan saanenko sen leimumaan,
sit' en voi sanoa.
Samaa hehkua ennenkin
moni on tuntenut,
jakanut sitä muillekin,
vaan toivo pettänyt.
Vaan onnetar kun selkänsä
on hälle kääntänyt,
häll' runotarkin lempensä
on lopen salannut.
Vaan asiaa jos tutkitaan
valossa oikeassa,
vastaus selvä löydetään
lauseessa vakaisessa:
Ei ole pakko sisäinen
runojen näiden luoja,
maineen pyyntö turhamainen
se lie ilmituoja.
Eipä vuolten veistäen
runojakaan luoda,
ne ois kun ääni arvoton,
mi eloa ei tuota.
Jospa, Runotar sä jalo,
suosikkisi oisin,
omanani lempes valo,
jotta laulaa voisin.
Yöt ja päivät laulelisin
huolia kansani pois,
säkeniä säihkyttäisin,
jotta säihke valon lois.
Vaan ei suuri lienekkänä
tenho säkenellä,
syttyvi ja sammuvi,
loistain pimeällä.
Onnettaren suosikkina
jos vaan olla voisin,
runottaren lemmikkinä
tulen synnyttäisin.
Niin huomenkoiton uusi aamu
toivon sarastaisi,
epäilyksen synkkä haamu
tyhjään hajoaisi.
_Johannes Linnankoski_.
Heikki Meriläinen.
Nuoruuteni muistoja.
Koska nuoruuteni koti oli ahdasmielinen kerettiläiskoti, jossa
ei saanut vähimmässäkään määrässä lukea maallista kirjallisuutta
ja sitä vähemmän vielä oli tilaisuutta oppia kirjoittamaan, niin
en kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana tuntenut ensimäistäkään
kirjoituskirjainta, sitä vähemmän osasin niitä piirtää. Mutta silloin
tutustuin ihmiseen, jonka kanssa tulin tehneeksi ikuisen liiton; tämä
kauppa ei ollut kuitenkaan vanhempieni mieleen ja he vastustivat
sitä siihen määrään, että täytyi jättää koti, joten jouduin aivan
tyhjänä maailmalle. Sitä ennen olin kuitenkin oppinut sepän taidon,
jolla viralla lähdin kiertelemään maita ja mantereita kuin kelloton
hevonen. Se etten voinut antaa minkäänlaista tietoa olostani, tuotti
sanomatonta ikävää itselleni ja ehkä yhtäpaljon sille, joka minua
muisti. Mutta kerran sieltä kotiuduttuani panimme tuumamme tukkuun,
minun piti ruveta kirjoittamaan. Morsiamellani oli kirjoitusneuvot,
ja paperin apua saatiin morsiameni isän vanhoista käräjä-pöytäkirjain
laiteista, ja silloin sitä ruvettiin työhön. Morsiameni teki
aakkoset, joita minun piti ruveta jäljittelemään, mutta sepän käsistä
niitten syntyminen oli, niin vaikeata, että jollei niin perin
lämmin asiain tila olisi siihen pakottanut, niin tuskinpa vieläkään
kykeneisin sanaa paperille luomaan. Oppiaikaa ei kestänyt kuitenkaan
kokonaista keväistä päivää ennenkun kirjoitin paperille sanat: Ei
oppi ojahan kaada, eikä tieto miestä tieltä työnnä. Ja morsiameni oli
tästä niin iloinen, että sitä päivää hän ei ole vieläkään unohtanut.
Vaikka nuoruuden kotini oli niin ahdasmielinen kerettiläiskoti, ettei
saanut lukea muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, niin raamattua
ja postilloja luin niin paljon, että lukutaitoni kehittyi jotenkin
hyväksi. Niinpä nyt maailmalle tultuani joutui käsiini Kalevala,
Kanteletar, Seitsemän veljestä, Nummisuutarit y.m. Näitä lukiessani
lämpesin ja poveeni syttyi tunne, että jokaisella ihmisellä on velkaa
isänmaalleen, ja niinpä minullakin, mutta mitäpä osaisin tehdä muuta
kuin elää ihmisenä. Mutta lukiessani Kalevalaa ja Loitsurunoja
huomasin, että niistä puuttui taikauskon näkyvä puoli, käsintehtävät
taijat, siis koko taikausko puuttui ei vähempää kuin ruumista.
Tässä oli ala, jossa luulin jotakin voivani, ja sitä paitsi tapasin
ylioppilas Jooseppi Mustakallion hänen sadunkeräysmatkallaan, jolta
sain kuulla, että Suomalaisen Kirjallisuuden seura Helsingissä ottaa
mielellään vastaan senlaisia keräyksiä ja antoi vielä kymmenen
markkaa kehoitukseksi edes kotiseuduilla kirjoittamaan niitä
käsintehtäviä taikoja ja runojakin, vaikka runot lienevätkin jo
ennen kirjoitetut. Vaan minä en tyytynyt ainoastaan kotiseutuun,
vaan tein matkan Venäjän Karjalaan kulkien Suomen puoleisissa
kylissä Akonlahdesta aina Lapin rajoille asti. Tämän matkani olin
tehnyt, kun eräänä kesänä, muistaakseni 1886, neiti Lydia Stenbäck
huvimatkoillaan osui kotiini Sotkamon Naapurivaaran Heikkilään.
Kun kotini oli luonnonihanalla paikalla, niin viihtyi hän siellä
viipymään enemmän aikaa, joten tuli puhelluksi yhtä ja toista.
Mutta eräänä sateisena päivänä oli heinäniityllä ollessa märkä
vaate hieronut polveeni pienen haavan, josta parin päivän kuluessa
syntyi paise, joka saattoi minut melkein vuoteenomaksi. Kun valitin
ikävääni päästä heinäniitylle, niin Lydia Stenbäck toi tuolin minun
vuoteeni viereen ja istuttuaan siihen iloisesti virkkoi: "Minäpä
esitän sinulle, hyvä ystävä, semmoista työtä, että varmaan unohdat
niittyikäväsi, vieläpä vaivasikin." Minä nauroin vastaan ja sanoin:
"No millähän sinä nyt meinaat minut juovuttaa senlaiseen humalaan,
että en tietäisi elämästäni." Hän tekeytyi totiseksi, mutta
iloinen hymy kuvastui kasvoissa, kun sanoi, ettei aio juovuttaa
tiedottomaksi, vaan tietoiseksi. "Minulla on kauan aikaa ollut
aavistusta, että sinulla on taipumusta kirjailijaksi ja nyt on
ikäänkuin sallimus, että sinulla on siihen aikaa ja tilaisuutta.
Eipähän sinua muuten saisikaan kiinni, jos jalkasi olisivat terveet."
"Kirjailijaksi," huudahdin minä. "Se unesi ei suinkaan tule
toteutumaan."
"Mutta minäpä uskon, että se toteutuu", sanoi neiti Stenbäck.
"Meillä ensi jouluksi ilmestyy naisyhdistyksen kalenteri, johon
minä uskon saavani sinulta pienen kappaleen. Sen ei tarvitse olla
pitkä, esimerkiksi kertomus jostakin, merkillisestä päivästä joko
nuoruutesi, lapsuutesi tai miehuutesi ajalta."
Sille neiti Stenbäckin lauseelle en nauranut, mietin vaan pienen
hetken, jonka kuluttua sanoin: "Ainetta kyllä on vaikka köyttä
tekisin. Tuohan paperia, lyijykynä ja joku kirja kirjoituspöydäksi."
Neiti Stenbäck löi kätensä yhteen ja juuri kuin lentämällä toi
minulle ne tarvittavat raaka-aineet ja sanoi: "Elä huoli kirjoituksen
kauneudesta, minä kirjoitan puhtaaksi."
Minä asetin paperipalasen kirjan kannelle, johon vuoteellani
selälläni ollen lyijykynällä piirsin sanat: Eräs tavallisimpia
pyhäpäiviä lapsuuteni ajoilta, ja tämän lauseen alle rupesin
kirjoittamaan kertomusta.
Neiti Stenbäck oli utelias. Hän asetti tuolinsa minun sänkyni pään
taakse, jossa aina väliin käsiään hykerrellen iloisesti sanoi: "No
sitähän tulee kun turkin hihasta."
Neiti Stenbäck kirjoitti kertomuksen puhtaaksi ja kaikinpuolin
laittoi painokuntoon, ja kun elokuun alussa lähti Helsinkiin, niin
matkusti hän Oulun kautta ja Oulussa hän veljelleen, Kaiun toimittaja
Kivekkäälle näytti sitä kertomusta. Tämäkin sen nähtyään innostui
ja lähetti minulle viisikymmentä markkaa, joitten ohessa pyysi
minua kirjoittamaan pitemmän kertomuksen hänen kustannettavakseen.
Silloin sillä kuukaudella syntyi "Korpelan Tapani" ja joutui se
painosta seuraavaksi jouluksi. Tämän ilmestyttyä sain monelta taholta
kehoituksia jatkamaan kirjailijatointani. Ja ehkä minulla jossain
määrin olisi ollut kirjailijan lahjoja, jos kohtalo olisi sallinut
minulle tilaisuutta niitä kehittämään. Tätäpaitsi taloudelliset
puutteet ovat jokaista kirjateostani tehdessä hiipineet esiin,
jotta kaikki teokset on täytynyt keskeneräisinä jättää käsistään.
Ja loppujen lopuksi, kun "Korpelan Seppä" tuli julkisuuteen, niin
nimimerkki K. L. julkaisi Suomettaressa siitä niin myrkyllisen
arvostelun, että siihen ei jäänyt lukemisen arvoista riviä. Jos se
arvostelu olisi ollut jossakin muussa lehdessä eikä Helsingin Uudessa
Suomettaressa, joka aina oli antanut tunnustuksensa niin Suomalaisen
Kirjallisuuden seuran palveluksessa ollessani kuin myöskin
arvostellessaan kirjateoksiani, niin en olisi ollut millänikään.
Vaan kun se oli Suomettaressa, niin uskoin, että minun kirjoitukseni
tästälähtien ei enää ansaitse painomustetta. Ja silloin valitsin
ainiaaksi työaseekseni kuokan. Sen jälki ei kaipaa eikä tottele
maistereitten arvosteluja. Sen kielessä ei ole pärjääjän myrkkyä eikä
kielittelijäin liverryksiä.
Silloin kun "Korpelan Seppä" ilmestyi, oli eräs kirjateos lähes
puolitiehen kirjoitettuna, mutta se on tuosta sanotusta syystä ollut
koskemattomana. Nyt monien ystävien ehkä vilpittömien kehoituksien
johdosta olen luvannut saattaa sen loppuun, jos terveyteni sallii.
Eri asia sitten, onko sillä ansiota päästä julkisuuteen.
_Heikki Meriläinen_.