Pari lehteä muistojen kirjasta.
Ensi-nuoruuden haaveellisen ruskotuksen kajossa näyttää useinkin
siltä, kuin olisi ihminen luomakunnan kruunaamaton kuningas;
hänellä on tuhat mahdollisuutta, tiet avoinna joka suuntaan. Ja
yht'äkkiä onkin valaistus muuttunut, elämän keskipäivän aurinko on
jo korkealla, huomaat olevasi määrätyllä, rajoitetulla alalla, josta
ei ole poispääsyä, sillat takanasi kun ovat jo poltetut, ja jolla
muutenkin tunne ihmis-ijän lyhyydestä ja elämäntyön pituudesta sinua
tiukasti pidättää. Niin on elämänura luisunut eteesi tietämättäsi,
tahtomattasi, melkein kuin itsestään, lukemattomien tuskin
huomattavien vaikuttimien lakkaamattomista salaisista työnnöistä
itsessäsi ja itsesi ulkopuolella!
Näin on ainakin ollut minun laitani:
En koskaan nuorempana suunnitellut erikoisesti kirjailijaksi
rupeamista. Mielikuvien paperille purkaminen oli minulle ainoastaan
jonkunlainen sisäisen tervehtymisen keino, luonnollinen ja vaaraton
tapa vapautua niiden liikapainosta, ujo ja arka kun muuten olin
ja lisäksi hyvin yksinäinen. Tämä oli syynä kynäilemiseeni, niin
pitkälle kuin muistan, kaikkein ensimäisiä sepustelujani ehkä
lukuunottamatta. Sillä kun seitsenvuotiaana vuodatin paperille näin
kuuluvan syvämietteisyyden:
"Tuo koski aina pauhaa
tuoll' joen päässä vaan,
ei koskaan saa se rauhaa
eik' lepoo ollenkaan."
niin en usko sitä minkään erityisemmän sielunhädän esiinkutsumaksi.
Kenties oli tämä riimittelyn tarve jälkikaikua jostakin
lastenkirjasta tai myös vaikutusta äidistäni, jonka kerrotaan
kirjoittaneen runomittaisia kirjeitä ja jonka juuri tähän aikaan olin
kadottanut. Jälkisointu kuuluu kaikkein varhaisimmasta lapsuudestani
asti olleen minulle erittäin mieluinen.
Sitten jatkoin runojen sepittelemistä läpi koko koulu-ajan. Isältäni
sain tavallisesti joululahjaksi kaikki vuoden varrella ilmestyneet
suomalaiset runokokoelmat, jotka olivat rakkainta lukemistani ja
joiden esikuvan mukaan järjestelin kaikessa salaisuudessa omia
runojanikin jos jonkinnimisiksi kokoelmiksi, kussakin isänmaalle,
luonnolle ja Jumalalle omistetut osastonsa. Mutta ammattikirjailijan
ura ei häämöittänyt minulle edes tuulentupana. Runous kuului
mielestäni pyhään, ei arkeen. En voinut ajatellakaan sellaista
leipä-ammattina. Ja kuitenkin tunsin omasta kohdastani koulunkäyntini
velvoittavan minua vakavasti valmistumaan johonkin toimeen, jolla
voisin itseni elättää. Samaan suuntaan ohjasi harrastuksiani myös se
periaatteellinen kasvatus, jonka vaikutuksen alaisena olin kamreeri
Nybergin tunnollisessa virkamiesperheessä. Se oli nim. kuin toinen
kotini, asuin siellä, senjälkeen kun isäni oli muuttanut Helsingistä
pois, koko kouluaikani ja alun ylioppilasvuosiani, yhteensä
toistakymmentä vuotta. Luullen tekeväni isällenikin mieliksi, jos
antautuisin tietoviisaan uralle, ja myös omaa mielihaluani seuraten
jatkoin Jatko-opistossa opettajatutkinnon suoritettuani edelleen
lukujani yliopistossa, joskin toiset puolet minussa koko ajan
ikävöivät taiteen valtakuntaan.
Vähällä olikin, etteivät teatteri ja musiikki, jotka olivat lähinnä
sydäntäni, saaneet minua koulun päätyttyä kokonaan valtoihinsa.
Etenkin loma-ajat kotona antoivat aina uutta virikettä näille
puolille. Yksin kun aina olin, vailla sisaria ja veljiä tai muuta
samanikäistä seuraa, käytin suurimman osan ajastani mielikuvien
lietsomiseen, jossa etenkin kirjojen ahmimisella oli tärkeä osansa.
Isäni laaja kirjasto, joskin sen pääasiallisen sisällön muodosti
luonnontieteellinen ja filosofinen tietokirjallisuus ja joskin
sen arvokkain kaunokirjallisuus oli englanninkielellä, jota en
ymmärtänyt, tarjosi kuitenkin mielikuvitukselleni useamman vuoden
ajaksi riittävästi uusia löytöjä. Syvimmät vaikutelmat lapsuuteni
kodista kulkivat kuitenkin musiikin merkeissä. Isäni oli hyvin
musikaalinen, soitti viuluakin, ja iltaisin, kun hän oli virastaan
vapaa, soitimme hämärissä yhdessä, minä pianolla häntä säestäen. Nämä
ovat rakkaimpia muistojani. Musiikki yleensä syöpyi veriini niin,
että kaikki runonikin syntyivät yhtaikaa säveleen kera tai jonkun
sävelmän esiinkutsumina tai säestäminä. Ja vieläkään en saa oikeaa
lyyrillistä tunnelmaa ilman pientä melodramaattista pohjaa.
Nämä hajanaiset harrastukseni tuottivat minulle aikoinaan oikein
vakaviakin ristiriitoja, vaikka ne nyt näin kaukaa vuosien takaa
näyttävät hyvin lapsellisilta ja naurettavilta. Muistanpa eräänkin
sangen hullunkurisen kohtauksen, johon tämä kaunosieluileva
elämänuran etsintäni teki minut syypääksi. Minulla oli Jatko-opiston
konventin puolesta uskottu tehtäväksi erään juhlarunon hankinnassa
pyrkiä itsensä runoilija Eino Leinon pakinoille. Kun sitten vihdoin
seisoin tuon kuulun kannelniekan edessä, jonka virsien ääressä
niin monet talviyöt olin valvonut, päätin rohkaista mieleni
ja kerrankin kysyä neuvoa oikein asiantuntijalta. Esiinnyin
varmaankin kokonaan koomillisen hahmon sankarittarena. Luulen,
että runoilijan ratkaistavaksi asettamani elämänarvoitus oli
suunnilleen tämäntapainen: "Niin ja niin paljon olen lukenut,
laulanut, näytellyt, säveltänyt, maalannut ja toista tuhatta runoa
olen kirjoittanut, mille alalle pitää minun antautua?" Nuori
mestari kuittasi tämän pingoitetun runsaudenpulani ylimielisellä,
mutta samalla erittäin tehokkaalla tavalla. Hän vastasi: "Menkää
naimisiin!" Olisipa hän edes Hamletin tavoin huudahtanut: "Mene
luostariin, Ophelia!" Syvästi väärin-ymmärrettynä ja loukkaantuneena
menin matkoihini. Enkä vieläkään, vaikka tuosta hetkestä lie jo
vierähtänyt hyvän joukon toistakymmentä vuotta, ole taipuvainen
pitämään tätä neuvoa aivan viisaana tai hyvänsuopaisena! Mutta tuon
kaunosieluilevan ja moniharrastuksellisen maailmankatsomuksen olen
kyllä mielessäni tyystin tuominnut ja sekä ihmisenä että kirjailijana
olen myöhemmin tahallisesti ja vakaumuksellisesti voimieni mukaan
koettanut pyrkiä siitä eroon.
Samoihin aikoihin, kenties vähän aikaisemmin, (minulla on aina
ollut kovin huono aikamuisti), oli minulla onni tutustua erääseen
vanhempaan runoilijamestariin, joka otti minun haparoivat
ensi-askeleeni runoseppänä vakavammalta kannalta. Tämä isällinen
ystäväni oli J. H. Erkko. Täti Nyberg, jolta ei runokokeiluni ollut
voinut jäädä aivan huomaamatta, vei minut Maila Talvion nähtäville.
Hän otti minut mitä lämpimimmällä myötätunnolla siipiensä suojaan
ja hän tutustutti minut J. H. Erkkoon, josta tuli ensimäinen
runokoulu-mestarini. Millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä ja
mielenkiinnolla hän jaksoikaan käydä läpi, korjailla ja erotella
vuosien vanhaa pöytälaatikkotuotantoani. Hän teki minusta
kirjailijan, mikäli se silloisiin, kovin vaatimattomiin saavutuksiini
nähden oli mahdollista, hän antoi minulle kirjailijanimen,
risti minut L. Onervaksi, lisäten hymyillen, että ranskalaiset
tulevat ääntämään sen L'Onerva, ja hän toimitti muutamalle pikku
runolleni ensimäisen julkisuuden valon "Nuoressa Suomessa" v. 1900.
Yrittipä hän lisäksi saada minulle kustantajaakin, mutta huonolla
menestyksellä. J. H. Erkon muisto on minulle ikäänkuin jonkinlaisen
pyhyyden säteikön ympäröimä. Hänen vapautta ja intomieltä hehkuva
henkensä, hänen kaikille aatteellisille ja inhimillisille
harrastuksille avoin ja herkkä mielensä ja luja, uskollinen
ystävyytensä syöpyivät kulta-piirroksina nuoreen sydämeeni. Ihmisenä
ja runoilijana on hänen kuvansa yksi noita unohtumattoman kauniita,
jotka valaisevat vielä varjojen maasta...
Vieläkään näiden ensimäisten rohkaisujen jälkeen ei minulla
olisi ollut uskallusta omin voimin lähteä pyrkimään okaiselle
kirjailijapolulle. Että ensimäinen runovihkoni ilmestyi ja että
täten yleensä milloinkaan astuin ratkaisevasti julkisuuteen,
siitä saan edelleen kiittää hyvien ihmisten myötätuntoisia
toimenpiteitä. Taiteilija Gebhardin välityksellä joutuivat
"Sekasoinnut" ruotsalaisen Helios-yhtiön kustannettaviksi, ja
kantavat ne myös jossakin määrin hänen makunsa ja valintansa leimaa.
Luulen, että Suomen kansalla olisi vallan toinen käsitys minusta,
jos minulla olisi ollut onni päästä julkisuuteen jo J. H. Erkon
valikoimalla kokoelmalla. Tosin olin jo näihin aikoihin, v. 1904,
saanut soittimeeni joukon uusia kieliä, etupäässä ranskalaisen
runouden vaikutuksesta. Etenkin Musset'n rakkauslyriikka, johon
sitä koskettelevan laudaturikirjoituksenikin vuoksi olin silloin
erikoisemmin syventynyt, vaikutti paljon mielikuvitukseni suuntaan.
Niin, sellaiset olivat ensimäiset yritykseni. Jos minun aivan
lyhyesti olisi vastattava kysymykseen, miksi minusta tuli kirjailija,
vastaisin: Siksi, että se oli ainoa taiteenhaara, johon ei vaadittu
ulkonaista ammatti-koulua ja jota saatoin jatkuvasti viljellä muihin
päämääriin tähtäävän työni ohella. Täten sai mielikuvitukseni
määrätyn uoman ja niinpä alkoi kirjailemisen virta vähitellen vetää
voimakkaammin kuin mikään muu. Minä, joka en uskaltanut avoimesti
valita sitä, jouduin kuitenkin passiivisuudessani sen vietäväksi. Ja
siitä asti se on vetänyt minua, vetänyt nenästäkin, ohi monen paljon
elättävämmän elinkeinon. Olin nuorempana oikeassa: runoudesta ei
sittenkään ole leipä-ammatiksi!
Mutta näin on vain käynyt. Ja yleensä olen taipuvainen sielunvoimien
suuntaa ja kehkeytymistä arvioitaessa pitämään sitä mahdollisimman
paljon olosuhteiden ja mahdollisimman vähän asianomaisen yksilön
ansiona tai vikana. Onhan ihmisen sielussa aina paljon erilaisia
taipumuksia ainakin alitajuisina uinumassa, riippuu asianhaaroista,
tilaisuudesta, mitkä niistä saavat luonnollisen ilmaisumuotonsa
ja pääsevät luomaan todellisuutta. Kuinka paljon todellista kykyä
sammuukaan ituunsa epäsuotuisten olosuhteiden vuoksi, ja kuinka
paljon niiden luonnottomasta puristuksesta harhautuukaan väärälle,
sopimattomalle uralle! Pieni lipsahdus raiteissa vain, tässä tai
edellisissä sukupolvissa, ja kuka hyvänsä Suomen runoilijoistakin
voisi olla vain nimetön, tuntematon soinnahdus siinä syntymättömien
sävelien kuorossa, joka yhä vieläkin humisee epämääräistä kaipuutaan
Suomen kaukaisilla paimensaloilla.
_L. Onerva_.
Olli Vuorinen.
Ensi yritykseni.
Ujostellen ja epäröiden ilmaisen tässä ensi yritykseni kirjallisuuden
alalla.
Poikasena, noin kymmenvuotiaana, heräsi minussa harras halu
lukemiseen, ja etenkin miellytti minua runot ja laulelmat mitä
vain osuin kuulemaan tahi painettuina näkemään. Syntymäpitäjässäni
Uukuniemellä oleskeli niillä ajoin melkein sokea, kirjoitusta
taitamaton mies, Jaakko Eerikäinen, joka vanhalla kalevalaisella
runomitalla sattuvasti sepitteli kaikellaisista oudommista
tapahtumista ivarunoja. Ne levisivät suusta suuhun, ja niille
kelpolailla naurettiin. Sittemmin sain kuulla kansan suusta
loppusointuisia runoja, esim. Paavo Korhosen häälaulun: "No miehet,
miehet veikkoset, näin näitä häitä juuvaan, Lopussa viel' ei entiset
ja toista aina tuuvaan" sekä Krimin sodan aikuisia sotalauluja, esim.
"Arvatkaappa ihmisraukat kuinka aika muuttuu. Jokohan nyt rakas Isä
syntisihin suuttuu" ja muutamia muita, joiden loppuvasteet minua
miellyttivät. Näiden esikuvien mukaan koetin sitten minäkin kyhätä
jotain runontapaista, kirjoittelin niitä seiniin hiilellä tahi
savenpalasella, kunnes sain lyijykynän ja vähän paperia käteeni.
Jouduin sitte 18-20 vuotiaana Maaskolan maanviljelyskouluun
lähellä Viipuria. Siellä pääsi julkisuuteen Viipurissa ilmestyvässä
_Otava_-lehdessä ensimäinen kynänkyhäykseni. Aihe oli aivan
satunnainen. Viipurin pitäjän talonpoikaisnuorukaiset joutuivat
eräässä tilaisuudessa kinastelemaan maanviljelyskoulun oppilaiden
kanssa. He halveksivat kouluamme ja meitä oppilaita, sanoivat
että ei mokomasta räähkäkoulusta kukaan herraksi pääse, ja maata
osaa jokainen kyntää koulua käymättäkin. Tällainen puhe harmitti
meitä. Minäpä rohkenin kirjoittaa asiasta _Otava_-lehteen. Se
painettiin siihen sanasta sanaan, ja me oppilaat jäimme odottamaan
maalaisnuorukaisten puolelta jonkunlaista vastinetta. Sitä ei
kuitenkaan tullut.
Tämä ensi yritys julkisuuden alalla yllytti minua useamminkin
samaan lehteen kirjoittamaan. Ne olivat joko suorasanaisia tahi
runopukuisia, ja käytin silloin milloin mitäkin nimimerkkiä tahi en
käyttänyt mitään.
Kun sitten vv. 1862-63 olin samassa maanviljelyskoulussa
alkeisopettajana, oli minulla runsaasti aikaa lukemiseen. Viipurin
lainakirjasto avasi aarteensa minulle. Siten opin tuntemaan K.A.
Gottlundin, Jaakko Juteinin, Paavo Korhosen, Olli Kymäläisen, Pietari
Makkosen ja Antti Puhakan runoja. Kalevalaankin tutustuin, ja tällä
vanhalla runomitalla useimmat runoyritykseni kyhäsin.
Vuosien vieriessä pirahteli silloin tällöin leipähuolien lomassa
pieniä runoja, joita lähetin sanomalehtiin. Ollessani sitten
oppilaana Jyväskylän seminaarissa vv. 1868-72 rupesi niitä enemmän
syntymään. Tähän vaikutti sekin, että samaan aikaan osui seminaarissa
olemaan useita runokykysiä oppilaita: Erkko, Lönnbeck, Killinen,
Isa Asp y.m., jotka samaa henkeä herättivät tovereihinkin. Runojani
annoin V. Kilpisen toimittamaan "Kansan lehteen", kirjoitinpa erään
runon venykkeillä, ja siitä K. minua erittäin kiitteli ja lahjoitti
minulle useita venykkeillä painettuja kirjojansa. Vielä enemmän
runo-intoa koitui siitä, kun Julius Krohn (Suonio) otti julaistakseen
"Suomen Kuvalehdessä" useita runojani. Hauskaa hauskempi oli kun
ankara A. Ahlqvist (Oksanen) "Kielettäressä" suosiollisesti arvosteli
Jyväskylän seminaarilaisten albumia "Suomen saloilta I" ja siinä
mainitsi minunkin runojani. Näitä professorivainajia muistelen
arvonannolla vielä nytkin vanhoilla päivilläni.
_Olli Vuorinen_.
Theodolinda Yrjö-Koskinen.
Miten tulin kirjailijaksi.
On kysytty, miten tulin kirjailijaksi. Siinä, kuten kaikissa elämäni
vaiheissa, olen nähnyt, että "Herra johtaa kaikk' mi kohtaa". Papin
tyttärenä jouduin paljon seurustelemaan kansan keskuudessa ja tulin
tuntemaan rahvaan miesten ja naisten sisäistäkin elämää. Pappilassa
meillä oli viisi palvelijatarta. Usein oli heidän joukossaan nuoria
tyttöjä, ja näille kerroin lukemiani ruotsalaisia kertomuksia. He
valittivat, ettei sellaisia ollut painettu suomeksi. Mieleeni johtui
silloin monasti, että olisi hauska kirjoittaa tapauksia heidän omasta
elämästään. Varmaankin heidän olisi hauska lukea sellaista, jota itse
olivat nähneet ja kokeneet.
Jouduin sitten vuosien kuluttua naimisiin maisteri J.A. Hahnssonin
kanssa, joka oli suomenkielen kolleegana Kokkolan ylialkeiskoulussa,
ja me perustimme kodin, jossa suomenkieli oli kotikielenä. Pieni
tyttönen kuoli minulta, ja silloin tuntui niin tyhjältä ja ikävältä,
että välttämättömästi tarvitsin jotakin erikoista työtä. Kysyin
senvuoksi mieheltäni, ottaisiko hän korjatakseen harjoitelmiani, jos
hiukan kirjoittaisin suomea. Hän lupasi. Mutta jätettyäni hänelle
kirjoitukseni hän hämmästyi, kun huomasi, että se oli kertomus.
Hän luki sen ääneensä tohtori Blomstedtille, joka silloin osui
olemaan Kokkolassa. Tämä oli sitä mieltä, että se oli julkaistava
Novellikirjastossa, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura juuri
siihen aikaan toimitti. Niin siis syntyi minun ensimäinen suomalainen
novellini, "Haapakallio, idyllintapainen kertomus Hämeenmaasta". Sitä
seurasi joukko toisia. Kansani syville riveille ne kirjoitin, ja
kansa on työni runsaasti palkinnut lukemalla niitä.
Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan aihe tulemiseeni kirjailijaksi.
_Theodolinda Yrjö-Koskinen_.
Liite.
AHO, JUHANI: Synt. 1861, tuli ylioppilaaksi 1880, kunniatohtoriksi
1907. Julkaissut: Muuan markkinamies, Rautatie, Papin tytär,
Helsinkiin, Yksin, Lastuja I-V, Papin rouva, Heränneitä,
Panu, Katajainen kansani I-II, Kevät ja Takatalvi, Tuomio,
Sanomalehtimiesajoiltani, Juha, Tyven meri, Omatunto, Rauhan erakko
y.m.
ANTTILA, SELMA: Synt. 1867. Julkaissut: Kuvia työväen kaupungista,
Hallimajan nuoret, Kaupunginlapsi, Ristiriitoja, Vaihdokas,
Pankinjohtajan tytär y.m.
ATRA, KAARLO: Synt. 1879. Julkaissut: Valhetta, Laura, Musta siipi,
Kunnian vuoksi, Ariane, Pyhä Cecilia, Salaisia syitä y.m.
CANTH, MINNA: Synt. 1844, kuoli. 1897. Julkaissut: Murtovarkaus,
Roinilan talossa, Työmiehen vaimo, Hanna, Köyhää kansaa, Salakari,
Kauppalopo, Papin perhe, Novelleja, Sylvi, Anna Liisa, y.m.
ENGELBERG, RAFAEL: Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1902, fil.
tohtoriksi 1914. Julkaissut: Työpajan töminässä, Pyhä muisto, Kotona
käymässä, Tuulten tuoreitten hiljainen humina, Pitkän Perän suuresta
pitäjästä, Kalevalan tarina, y.m.
HAAHTI, HILJA (Krohn): Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1898, fil.
kandidaatiksi 1902. Julkaissut: Oraita, Helvi, Israelin tyttäret,
Kesätoverit, Kotkat, Valkeneva tie, Ikiaartehet, Hehkuvan kevään maa,
Kun valkenee, Tuhotulva, y.m.
HÄRKÖNEN, IIVO: Synt. 1882, tuli kansakoulunopettajaksi 1906.
Julkaissut: Rajamailla, Karjalan kirja, Kultaisilta päiviltä, Runojen
ja metsäin Karjala, Kylätuomari, Heimokannel, y.m.
IVALO, SANTERI: Synt. 1866, tuli ylioppilaaksi 1885, fil.
kandidaatiksi 1889, fil. tohtoriksi 1894. Julkaissut: Hellaassa,
Reservikasarmista, Iltapuhteeksi, Juho Vesainen, Aikansa lapsipuoli,
Anna Fleming, Margareta, Lahjoitusmailla, Tuomas piispa, Erämaan
taistelu, Viipurin pamaus, Pietari Särkilahti, Vienan vallan
taittuessa, y.m.
JUVA, VALTER: Synt. 1865, tuli ylioppilaaksi 1884, maisteriksi 1890,
komissioni-maamittariksi 1896, fil. tohtoriksi 1907. Julkaissut:
Kuvia ja säveliä, Runoja, Matkan varrelta, y.m.
JÄRVI, KAARLO, AUGUST: Synt. 1869, tuli ylioppilaaksi 1886,
kansakoulunopettajaksi 1901. Julkaissut: Kuvauksia, Työmiehiä,
Puoliluonne, Nousukas, Opettaja, Loinen, y.m.
KALLAS, AINO: Synt. 1878. Julkaissut: Lauluja ja ballaadeja, Kirsti,
Meren takaa I-II, Ants Raudjalg, Lähtevien laivojen kaupunki,
Seitsemän, Suljettu puutarha, Tähdenlento, y.m.
KIANTO, ILMARI: Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1892, fil.
kandidaatiksi 1898. Julkaissut: Väärällä uralla, Soutajan lauluja,
Hiljaisina hetkinä, Margareeta, Pyhä viha, Punainen viiva, Pyhä
rakkaus, Metsäherran herjaaja, Porokirja, Vienan virroilta, Karjalan
kankahilta, y.m.
KAJANDER, ROBERT: Synt. 1848, postiekspeditööri. Julkaissut: Mestarin
nuuskarasia, Amalia ystävämme, Postikonttorissa, Pahassa pulassa,
Pukkisen pidot, Kumarrusmatka, Sanni Kortmannin koulu, y.m.
KOKKO, JUHANA: Synt. 1856, tuli kansakoulunopettajaksi 1897.
Julkaissut: Kölliskö, Räisäspoika, Kruununmetsissä, y.m.
KOUTA, AARNI (Arnold Candolin): Syntyi 1884, tuli ylioppilaaksi 1904.
Julkaissut: Tulijoutsen, Dityrambeja, Suomalaisia näyttelijöitä,
Jäiset temppelit, Uhriliekki y.m. Suomentanut erinäisiä Nietzschen ja
Strindbergin teoksia.
KROHN, HELMI: Synt. 1871. Julkaissut: Kansan hyväksi, Surun lapsi,
Mennyt päivä, Vanhan kartanon tarina, Elämäkerrallisia kuvia I-II,
Kaksi ihmistä, Kun suuret olivat pieniä, Isa Asp, Siipirikko, Suomen
suuria miehiä, y.m.
LARIN KYÖSTI: Synt. 1873, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut: Tän
pojan kevätrallatuksia, Kylänlauluja, Ajankäänteessä, Kulkurin
lauluja, Juhannustulilla, Unta ja totta, Kuisma ja Helinä,
Kellastuneita lehtiä, Herra valtuusmies, Tuhkimo ja kuninkaantytär,
Musta hepo, Leipä ja laulu, Meren maininkeja, Ad astra, Lemminkäinen,
Vuorivaeltajat, Aslak Hetta, Katupeilin kuvia, Oli kerran, Lauluja
vanhasta kaupungista, Ballaadeja, Valittuja runoja, Korpinäkyjä,
Sydänpäivän lauluja, y.m.
LEINO, EINO: Synt. 1878, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut:
Maaliskuun lauluja, Tarina suuresta tammesta, Yökehrääjä, Sata
ja yksi laulua, Tuonelan joutsen, Ajan aalloilla, Hiihtäjän
virsiä, Johan Vilhelm, Sota valosta, Pyhä kevät, Kivesjärveläiset,
Kangastuksia, Päiväperhoja, Helkavirsiä, Simo Hurtta, Kaunosielu,
Talvi-yö, Päivä Helsingissä, Naamioita I-V, Runokirja, Tuomas
Vitikka, Jaana Rönty, Halla, Olli Suurpää, Suomalaisia kirjailijoita,
Nuori nainen, Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja,
Suomalaisen Kirjallisuuden historia, Tähtitarha, Elämän koreus, y.m.
Suomentanut erinäisiä Runebergin, Topeliuksen, Goethen, Schillerin,
Danten, Racinen y.m. teoksia sekä valikoiman laulurunoutta.
LINNANKOSKI, JOHANNES: Synt. 1869, kuoli. 1913. Julkaissut: Ikuinen
taistelu, Laulu tulipunaisesta kukasta, Taistelu Heikkilän talosta,
Kirot, Pakolaiset, Simson ja Delila, Jeftan tytär, Sirpaleita, y.m.
MERILÄINEN, HEIKKI: Synt. 1847. Julkaissut: Korpelan Tapani,
Huutolaistyttö, Kuvaus kovilta ajoilta, Kahleeton vanki, Sattumuksia
Jänislahdella, y.m.
ONERVA, L. (Madetoja): Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1901.
Julkaissut: Sekasointuja, Mirdja, Runoja, Murtoviivoja, Särjetyt
jumalat, Nousukkaita, Mies ja nainen, Inari, Iltakellot, Vangittuja
sieluja, Kaukainen kevät, y.m.
VUORINEN, OLLI: Synt. 1842, tuli kansakoulunopettajaksi 1873.
Julkaissut: Sepitelmiä, Kotikuusen kuuluvilta, y.m.
YRJÖ-KOSKINEN, THEODOLINDA: Synt. 1838. Julkaissut: Kotikuusen
kuiskehia, Huutolaiset, Syksyn karisteita, y.m.