Koulu saattoi runo- ja kynäilysuonet aiv_Kuinka meistä tuli kirjailijoita: Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia

herrassa nukkunut "Lukutuvan" ensi jakso täyttyi tuotteistani. Sinne

tulvi runoja, kuvaelmia, kaikenlaista, ja alkoipa käydä jo niinkin,

että ne läpäisivät. Mikä voitto ja kunnia! Niinikään sai paikkakunnan

lehden toimittaja tekemistä tuotteistani.

Kesä senjälkeen meni samanlaisessa runo- ja intohengessä ja kesää

seurasi talvi, ensimäinen virkavuosi alalla, johon runollinen koulu

oli johtanut.

Mutta seuraavana kesänä (1900) sattui sellaista, joka johti elämäni

tärkeälle käänteelle, ladulle, jota saan kiittää paljosta myöhemmällä

polullani.

Kuten mainitsin, kuuluivat isovanhempani runolaulajiin -- isoäitini

oli Raja-Karjalan toista tärkeämpää runolaulajasukua: Sotikaisten

-- ja heidän taitonsa oli vähitellen alkanut kiinnittää huomiotani.

Olin saanut olla heidän mukanaan niillä suomalaisilla laulujuhlilla,

jotka ensi kertaa vetivät esiin nuo salojen taitajat, ja nyt vielä,

koulutalvenani, oli isoäitini kuollut. Se muistutti minulle heidän

taidostaan.

Sain päähäni keväällä 1900 kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden

Seuralle Helsingissä kysyen, eikö seura haluaisi antaa minun ryhtyä

oikein ammatinomaisesti keräilemään vanhoja runoja kotiseudultani ja

mahdollisesti myöntäisi sitä varten pientä matkarahaa. Kysymykseeni

tuli suotuisa vastaus, sekä seuran kansanrunousosaston hoitajalta

prof. Kaarle Krohnilta että silloiselta sihteeriltä, jotka molemmat

ilmoittivat, että tilaisuus tämänkesäistä matkaa varten oli jo

järjestettykin, myönnetty asianomainen stipendi; ja matkaohjeitakin

jo seurasi. Voidaan arvata, mikä ilo valtasi miehen sellaisten

kirjeiden saavuttua.

Mutta samana kesänä ilmoitettiin toimeenpantavan suuret laulujuhlat

Helsingissä, niiden edelläkäypien yliopistollisten lomakurssien

päättäjäisiksi, ja mieleni rupesi palaamaan myös niille, molemmille.

Kirjoitin kirjallisuusseuran miehille. Heidän puolestaan kävi se

hyvin päinsä; saisipahan prof. Krohn antaa vielä suusanallisia

ohjeita matkaani varten.

Riensin Helsinkiin, tapasin noita herttaisia vanhan runouden

ystäviä, ja -- elämäni käännekohta oli alkanut. Prof. Krohn lupautui

antamaan ohjeita ei ainoastaan runonkeräysmatkojeni vaan myöskin

omain kirjallisten yritysteni suhteen näinä alkuaikoina. Tuo oli

vieläkin suurempi ilosanoma. Itse keräysmatkat, joita ulottui

kaikkiaan kolmelle kesälle ja joilla sain tutustua, paitsi koko

kotikulmakuntaani, suureen osaan Aunusta ja Pohjois-Karjalaa,

syvennyttävät tuohon elämäni lähimpään maaperäiseen perustaan ja

samalla vanhaan, elävään runoon. Yhteys Helsingin kanssa veti suureen

maailmaan päin ja liitti toisiin heimoihin, isänmaahan. Silmät

avautuivat, varsi varttui.

Kirjalliset yritykseni tuottivat vielä -- ja nyt vasta -- monta

katkeraa palaa, mutta intoa ja yritteliäisyyttä ei puuttunut.

Uusi yritys vain ja entistä parempi! Ja niin vihdoin, vähä päälle

kolme vuotta sen jälkeen, kun olin käynyt Helsingissä ja tavannut

prof. Krohnia -- sillä välin, keräysmatkojeni ohella, jatkettuani

opettajatoimiani ja alotettuani, syksyllä 1902, varsinaisen

seminaarin käynnin -- kevättalvella 1904 julkaisi nuori Kariston

liike ensimäisen runovihkoni ja hiukan myöhemmin samana keväänä

Werner Söderström Porvoossa ensi kokoelman kertomuksiani ("Tulia y.m.

kuvauksia"), kun niihin aikoihin myöskin ukko Telén Kuopiossa otti

isällisiin armoihinsa Aug. Aspegrenin seurueen näyttelemän pienen

esikoisnäytelmäni.

Sen pituinen se.

_Iivo Härkönen_.

Santeri Ivalo.

Kuinka ja koska alotin.

Jos pitäisi aivan tarkalleen vastata kysymykseen, kuinka ja

koska alottelin kaunokirjallista tuotantoani, niin kävisi se

allekirjoittaneelle varsin vaikeaksi. En tietäisi, mistä "ensi

alusta" kertoisin.

Yrittelin näet, kuten kaiketi niin monet muut, jo koulupoikana,

kirjoittelemalla pikku pätkiä toverikunnan, "konventin",

sanomalehteen, -- eli lehtiin, sillä niitä oli meidän koulussamme

kaksi, joiden molempain "toimittajanakin" tulin eri aikoina

olleeksi. Toinen oli "vakava", kirjallinen lehti, toinen taas

pilalehti, ja varsinkin tähän jälkimmäiseen sepustelin koko joukon

leikillisiä juttuja. Niille usein naurettiin, ja olen väliin

jälestäkäsin koettanut muistella, minkälaisia nuo mahtoivat olla.

Mutta siitä ei voi enää saada selkoa. Sillä tämän "Weitikka"-nimisen

julkaisun kaikki toistakymmentä vuosikertaa lienevät sittemmin,

jonkun "ankaramman ajanhengen" vallitessa koulussa, joutuneet

polttoroviolle, vaikka en puolestani muista niissä olleen mitään

kerettiläistä taikka muutenkaan maailmaapahentavaa. -- Konventin

"vakavaan" lehteen kirjoitin enimmäkseen runoja, isänmaallisia,

lyyrillisiä, eepillisiä j.n.e., -- tavallisia koulupoikarunoja.

Runomuodon viljeleminen viehätti ja houkutteli minua vielä

myöhemminkin, omituista kyllä. Ensi ylioppilasvuotenani rustailin

siten suurella innostuksella ja antautumisella laajaa murhenäytelmää

-- aihe kotimaan historiasta, -- ja sen viisi näytöstä kirjoitin

alusta loppuun runomittaisesta. Vähän Vilhelm Telliä, vähän Daniel

Hjortia, vähän Shakespearia sieltä ja täältä. Mutta se seikka, että

opukseni kirjoitin runomittaisesta, vaikutti, etten sittemmin ole

ryhtynyt sitä parantelemaan enkä rakentamaan käyttökuntoiseksi.

Kritiikin herättyä rupesin näet epäilemään sekä runojalkojani

että säkeitäni, -- en ole koskaan yrittänytkään julkaista mitään

runomuotoisista sepustuksistani.

Ne ovat menneet kaiken maailman tietä. Mutta siltä minusta kuitenkin

silloin aikoinaan tuntui, että tuo suureksi suunniteltu "draaman

koe" oli paljo jalompi ja "monumenttaalisempi" yritys kuin ne

suorasanaiset "mitättömyydet", jotka minulta sitten ensiksi tulivat

painetuiksi. Kenties ei sittenkään tuo jälettömiin vaipunut ensi

kehityskausi ollut kokonaan vaikuttamatta vastaiseen kirjalliseen

tuotantooni eikä varsinkaan suurempain historiallisten romaanien

sommitteluun.

Muistanpa vielä hyvin millä innostuksella ja lämmöllä tuota "suurta

teostani" rakentelin. Siinä oli paljo kärsimystä, paljo ristiriitoja,

paljo herkkyyttä. Asuin niihin aikoihin, ensimäisen ylioppilasvuotena

keväänä, muutamia kuukausia yksin maalla, eräässä maalaistalossa

lähellä rautatieasemaa Etelä-Suomessa, ja elin niin kokonaan tuossa

kirjallisessa työssäni, etten ajatellut mitään muuta enkä mausta

välittänyt. Kenellekään en yrityksestäni hiiskahtanut. Eräs toverini

tuli sinne sitten asuinkumppalikseni, ja häneltäkin oli tämä homma

tietysti pidettävä salassa, -- lukujanihan olin muka harjoittavinani.

Mutta öisin istuin aina draamani henkilöjen parissa, hioin ja

muokkailin heidän runomittaisia vuoropuhelujaan, surin ja iloitsin

heidän kanssaan... Sitten pistin koko tekeleen alimmas arkkuni

pohjalle, ja kävin muihin, "hyödyllisempiin", töihin käsiksi.

Vuotta, paria myöhemmin, ihan kesken tenttilukujeni, rupesin sitten

sepustelemaan pientä, ylioppilaselämää koskevaa novellia, joka tuli

olemaan painettujen teosteni ensimäinen. Kurssikirjain pänttääminen,

kun sitä oli tehtävä urakalla, tuntui usein kuolettavan kuivalta.

Sellaisina hetkinä otin toisinaan, aivan kuin uhmalla, esille

sinikantisen vihkosen, johon olin ruvennut juttuani kertomaan, ja

kirjoitin siihen kappaleen erältään, ikäänkuin henkeni kevennykseksi.

Ja jonkun tunnin kuluttua maistuivat kurssikirjatkin taas.

Näihin aikoihin olin selvästi tietoinen siitä, että kirjallisissa

hommissa noin "herkutellessani" varastin aikaa lukutöiltäni ja

valmistautumiseltani yleensä elämän vakaviin tehtäviin, mutta en

voinut olla silloin tällöin suomatta itselleni sitä huvitusta taikka

vaihtelua. Ja senkin jälkeen on usein -- miltei pitkin matkaa --

työskentelyssäni ollut tuota samaa ristiriitaa. Kirjoitin huvikseni,

aikomatta pyrkiä kirjailijaksi, ja siksi tunsin näihin töihin

riistäväni aikaa muilta tehtäviltä. Siksi ehkä myöskin nuo pienet

kirjailemiselle omistetut hetket niihin aikoihin tuntuivat huvi-,

miltei juhla-hetkiltä arkitöiden lomassa. Varsin selvästi tunsin

tuon kaiken väitöskirjatöitteni aikoihin. Selaillessani vanhoja,

kuivia asiakirjoja yhytin usein aiheen tai tapahtuman, joka minut

pysäytti miettimään, että tästähän voisi saada jotakin hauskempaa ja

nautittavampaa, kun rupeaisi tekemään... Ja kesken kaiken kävinkin

silloin tekemään muistiinpanoja ja suunnitelmia jotakin romaania

tai historiallista pikkukertomusta varten, niin "joutavaa" kuin se

minusta vakavaan työhön verraten olikin. Sellaisista muistiinpanoista

syntyi m.m. ensi itu Juho Vesaiseen.

Toisin ajoin ja jo tuolla ensimäisellä, alottelevalla

kehityskaudella, tuntui kyllä usein siltäkin, että ehkä olisi minun

jätettävä kaikki muu, ja antauduttava yksinomaan kirjallisiin töihin,

jotka mieltäni enin "vetivät". Melkein tuskaisena taistelin väliin

niissä mietelmissäni, tuntiessani, kuinka särin itseäni. Mutta ei

ollut silloin tarpeeksi uskallusta eikä itseluottamusta. Vasta paljo

myöhemmin, lähes 40-vuotiaana, repäsin itseni toisinaan vuodeksi tai

puoleksi irti kaikista muista hommista pääasiallisesti kirjallisiin

töihin.

Mutta tämähän ei enää kuulu asiaan, kun on puhe "ensi

yrityksistämme". Ne ensi yritykset olivat minun kohdaltani

hapuilevia, hajanaisia kokeita, lepokeitaita taipaleella, eikä niistä

paljo muuta ole sanottavanakaan.

_Santeri Ivalo_.

Valter Juva.

Eräs arkkiveisujuttu.

Täytynee kai myöntää, että kaikki on kirjallisuutta, mikä

kirjoitetaan ja painetaan?

Eräs varhaisimpia "kirjallisia toimia", joissa olin mukana, lienee

sekin puolestaan vaikuttanut siihen, että olen joutunut kirjailua

vain tilapäisesti harjoittamaan.

Kotini oli v. 1885 Hämeenlinnassa. Vanhempi veljeni, Vilhelm, ja

minä lueskelimme kotona varsin säännöllisesti kandidaattilukujamme.

Veljeni oli aikaisemmin kiinteiden lukujensa ohella ollut kokonaisen

vuoden Hämeen Sanomain yhdistettynä pää- ja aputoimittajana; minä

olin ylioppilasajoiltani asti kahtena vuonna noin neljä, viisi

kuukautta vuodessa ollut isäni apuna maanmittaustöissä.

Isä ei sietänyt laiskuutta. Hänellä oli muuten laajat tiedot ja

monipuoliset aatteelliset harrastukset, kirjallisuutta hän ihaili,

mutta teroitti aina mieliimme, että kirjallinen työ ei elätä miestään

köyhässä Suomessa.

Maisteri O. A. F. Lönnbohm oli tähän aikaan Hämeenlinnassa

tyttökoulun opettajana ja Hämeen Sanomain toimittajana. Hänen

luonaan asui syksyllä v. 1885 veli Kasimir, ahkerasti lueskellen

ja kynäillen. Suuri määrä Kasimir Leinon ensi runovihkon runoista

lienee valmistunut jo tämän vuoden kuluessa. Kertomus "Emmalan Elli"

oli pääpiirteissään valmis; vapaamielinen runo "Sunnuntaina" oli jo

kesällä syntynyt.

Näihin aikoihin vietettiin Hämeenlinnan perheissä laajanpuoleista

seuraelämää. Kotimme varsinaiseen tuttavapiiriin kuuluivat m.m.

ystävällisen herttainen O. A. F. Lönnbohm ja siis myöskin hänen

nuorempi veljensä sekä ennen kaikkia Paavo Cajander, joka näkyi hyvin

viihtyvän isäni seurassa.

Cajanderissa oli aina jotain suuripiirteistä. Hän oli harvinaisen

suora, rehellinen ja teeskentelemätön mies. Mahtailua ja

itseoikeutettua patentti-isänmaallisuutta puheissa tai eleissä hän

ei sietänyt. Hyvänluontoiselle leikille hän osasi panna arvoa. Me

nuoret ihailimmekin Paavo Cajanderia, "Vapautetun kuningattaren" ja

"Runolaulajan" tekijää.

Mitä Kasimir Leinoon tuli, hän nyt jo oli valinnut elämänuransa, --

oli päättänyt antautua kirjailijaksi sekä siinä rinnan suorittaa

korkeampia yliopistotutkintoja.

Vilhelm veljeeni ja Kasimiriin verraten minä -- vaikka hiukan

vanhempi ylioppilas kuin Kasimir -- lienen ollut enemmän tai vähemmän

kehittymätön. Yleensä me kolmisin olimme keskusteluissamme hyvin

kirjallisia ja filosofisia, -- yleispäteviin harkintapäätelmiin

taipuvaisia, -- hiukan elämänviisaan satiirisia, -- vaikka joskus

saattoi myös leikkiä ja puhdasta pilaa sattua väliin.

* * * * *

Hämeenlinnan suuret syysmarkkinat olivat tulossa. Yhteiskunta

oli äskettäin ollut järkyksissä. Kaupungista kotoisin olevan

vanginvartijan Vilénin oli kyytirattailla murhannut hänen

kuljetettavanaan ollut rosvo ja tutkintavanki. Murhaaja oli tämän

tehtyään karannut, mutta pian joutunut uudestaan kiinni. Tästä oli

ollut luettavana seikkaperäinen, repäisevä kertomus Hämäläisessä,

paikkakunnan vanhoillisessa lehdessä, jonka pääkirjoituksen paikalla

aina komeili edellisen puoliviikon ilmatiedot sekä pari kolme palstaa

kauheita tapaturmia, tulipaloja, rosvojuttuja ja veritöitä.

Hämeen maaseuduilla oli tähän aikaan pääasiallisena

runokirjallisuutena arkkiveisu. Arkkiveisuja julkaisi etenkin

kirjoitustaitoinen gentlemanni Simo Hirvinen, runotuotannostaan

laajalti kuulu. Yhtä oivallisia runoilijoita oli myöskin traagillisen

romanssin, "Akselin ja Hiltan" tuntematon tekijä. --

Kasimir Leino istui lukuhuoneessamme. Puhelimme Suomen

kirjallisuusoloista. Ylimieliset ivalauseet sinkoilivat; pian oltiin

arkkiveisuissa. Mieleemme johtui Vilénin murha ja saman viikon

syysmarkkinat: -- Simo Hirvisellä taas uusi, loistava arkkiveisun

aihe!

Kenestä ensimäinen leikillinen ehdotus lienee lähtenyt, en osaa

sanoa, mutta pian puolittainen maisteri Vilhelm, kirjailija Kasimir

Leino ja ylioppilas Valter olivat päättäneet itse julkaista

markkinoiksi arkkiveisun "Vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta".

Kun asianomaiset kuuluivat Hämeen Sanomain likimpään piiriin,

huomattiin helpoksi saada tämä kirjallinen tuote painetuksi, niin

että tekijäin nimet pysyvät salassa. Alifaktori J. Leinonen kyllä

voi hankkia markkinapäiviksi toimeliaan ja uutteran kolportöörin.

Elettiin realismin merkeissä. Meidän arkkiveisumme ei olisi

arkkiveisu, jos se eroaisi muista samantapaisista. Koko huvimme,

koko ivamukailu-ilomme oli oleva siinä, että kirjoittaisimme niin

viheliäistä runoutta kuin osaisimme, mutta kuitenkin säännöllisin

runosäkein. Tyystin oli säilytettävä arkkiveisun "Jumala paratkoon!"

Kaikki oli oleva runopukuista proosaa. Runoelman eepillinen puoli

oli saatavissa vanhasta hassusta Hämäläisestä. Vilénin murha oli

kirjoitettava laulettavaksi niinkuin "Akseli ja Hilta". Pituus

vähintään pari-kolmekymmentä säkeistöä.

Sovittiin, että Kasimir Leino ja minä kirjoittaisimme Vilénin-runon

kumpikin erikseen, alusta loppuun saakka. Seuraavana päivänä yhdytään

Kasimirin luona, runot verrataan toisiinsa. Kummastakin ehdotuksesta

valitaan aina parhaiten onnistuneet säkeistöt ja yksityiskohdat.

Kriitillisen ja toimituksellisen puolen suostui veljeni ottamaan

hoitoonsa. Hän saattoi olla mukana hauskassa ilveilyssä, mutta tahtoi

pysyä passiivisena taiteenharrastajana.

Minulla oli hallussani jäljennös eräästä runosta, jonka todellinen

kuritusvanki, -- härmäläinen puukkojunkkari, -- oli kirjoittanut

vankilassa, ja jonka Söörnäisten vankilanpäällystö oli korjannut

talteensa. Tämä otettiin esiin, luettiin ja huomattiin hyväksi.

Päätettiin julkaista _kaksi_ arkkiveisua. Toisena oli "Surullinen

valitusvirsi, jonka lauloi onneton koppivanki Söörnäisten Kakolassa".

Veljeni lupasi hioa runoelmaa ja parannella sen virheellisiä säkeitä.

Voin vakuuttaa, että puuhaan ryhdyimme puhtaasta yltiöpäisestä

poikamaisuudesta. Olimme huolettomia nuoria miehiä ja halveksimme

sydämen pohjasta kaikkia rahallisia ansioita. Mutta ymmärsimme

tyystin, että yhtiöliikkeemme tietysti oli oleva myöskin rahallisesti

kannattava.

* * * * *

O. A. F. Lönnbohm oli lähtenyt tilapäiselle matkalle, ja hänen

veljensä niskoilla oli illalla ollut Hämeen Sanomain toimitustyötä

ja oikaisulukua. Kun seuraavana päivänä yhdyttiin, niin Kasimir

Leinolla sentähden oli esitettävänä ainoastaan määrärunonsa Vilénin

murhasta. Minulla oli, paitsi määrärunoa, myös "Lammin reservipoikain

laulu", joka hengettömyydessä varmaan vei voiton itse esikuvistansa,

ynnä eräs "Akselin ja Hiltan" hempeämielinen kohtaus Hämeenlinnan

puistossa.

"Ja Akseli ja Hilta

ne istui Parkissa;

ja kaunis oli ilta,

kuu loisti taivaalla."

"Surullisen valitusvirren" oli veljeni saanut pätevään asuun.

Vilénin-runojen ehdotukset luettiin, ja kumpainenkin huomattiin

varsin ansiokkaaksi. -- Ei siis muuta, kumpikin painatetaan!

Toiseen arkkiveisuun otetaan "_Laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta

murhasta_" ja toiseen "_Uusin ja paras laulu vanginvartia Vilénin

kauhiasta murhasta_". Edelliseen tulee lisäksi "Surullinen

valitusvirsi" j.n.e. sekä jälkimäiseen minun molemmat täyterunoni.

-- Vaikka toimitamme näin laajat ja hyvät arkkiveisut, niin pysymme

tavanmukaisessa hinnassa, 15 penniä lentolehdeltä.

Kasimir Leinon runosta muistan -- ikävä kyllä -- ainoastaan

repäisevän kohdan, jossa kerrottiin, kuinka murhaaja, nukkuessaan

metsätorpassa, vihdoin vangittiin:

"Kun rosvo puukko vyöllä

penkillä pötkötti,

niin kruununmiehet yöllä

jo hänet vangitsi." --

Tämän jälkeen seurasi runossa vielä asianmukainen _sens-moral_.

Minun runoni alkoi:

"Voi, kuink' on mailma turha

ja synnin valta suur,

taas surkia kun murha

on tapahtunut juur.

Ja murhe mielen täyttää,

kun tuota kertoilen

ja synkiältä näyttää

tää laakso murheiden." --

Runoni oli lennottomasti päättynyt köyhänlaisiin säkeisiin:

"-- -- -- -- --

ja vietiin Kakolahan

tää roisto kavala."

Tämä loppu ei tyydyttänyt kriitillistä veljeäni. Istuvassa

neuvottelussa hän yhteen henkäykseen saneli siihen seuraavat

lisäsäkeet:

"Niin paha palkan saapi

jo täällä mailmassa:

Kun kuolo saavuttaapi

on toinen Kakola!

Siks' pitäis meidän tietää,

niin täällä vaeltaa,

ettemme sitten viettää

saa tuskaa kauhiaa."

Runo oli nyt ensiluokkainen!

Harvoin lienemme purskahtaneet sellaisiin naurunremahduksiin kuin

kaikissa näissä toimissamme.

Yhtiöjäseneksi liikkeeseen otettiin nyt alifaktori J. Leinonen,

leikillinen, nuorimies. Arkkiveisut painettiin. Leinonen hankki

markkinapäiviksi kolportöörin, mutta sattui onnettomuudeksi

saamaan epärehellisen, vanhan markkinalurjuksen. Kolportööri jätti

jälkeensä melkoisen kassavaillingin. Hän hävitti viinoihinsa meidän

omaisuutemme!

Kun sittemmin tehtiin osakeyhtiömme liikkeenselitys, niin voitot ja

tappiot menivät vastakkain tasan. Kirjallinen työmme oli tuottanut ±

Nyt saatoin kokemuksesta tietää, että isäni oli oikeassa

väittäessään, että kirjallinen työ ei lyö leiville maamme pienissä

oloissa!

Noin viikkoa myöhemmin oli meillä vieraina perheen tuttavapiiri, ja

siinä emme malttaneet olla kaikessa hiljaisuudessa kertomatta Paavo

Cajanderille arkkiveisuhuijaustamme. Juttu koko groteskimaisuudessaan

oli hullunkurisinta, mitä hän oli kuullut. Hän nauroi ihan

katketakseen! Paavo Cajanderin naurussa oli aina jotain vapaata ja

miehekästä. Hän itse arvosteli asioita riippumatta sovinnaisuuden

kaavoista.

O. A. F. Lönnbohm, vanha veitikka, oli siinä vieressä ja

nauroi leveää he-he-he-nauruaan. Hän iski silmää puoleksi

ongelmaiseen tapaansa ja sanoi veljelleen, että vastaisten

kirjallisuushistorioitsijain on syytä panna merkille, kuinka Kasimir

Leino oli alottanut kirjallisen uransa julkaisemalla ensi työkseen

"varsinaista rahvaan runoutta".

Meidän tarkoituksemme oli kyllä ollut, että runoteostemme

"kirjailijanimet" pysyisivät visusti salassa. Mutta toisella

tai toisella tavalla näkyy asia tulleen tietoon Mikkolan

lyseolais-kumppanustoon, johon paitsi Mikkolaa kuuluivat Mäkkylät,

Forsmanit ja Sadeniukset. Kun parikymmentä vuotta myöhemmin tapasin

tohtori J. B. Mäkkylän, niin kävi ilmi, että hän tunsi tämän jutun ja

vielä osasi ulkoa eräitä "Surullisen valitusvirren" säkeitä, jotka

minä jo olin ennättänyt unhottaa.

_Valter Juva_.

K. A. Järvi.

Mitenkä minä aloin "kirjoitella".

Mitenkäkö minä muka aloin "kirjoitella"? Se on tavallaan surullisen

lystillinen juttu -- nyt näin kaukaa katsottuna. Sillä tänä vuonna ja

juuri samoina aikoina kuin tätä kirjoitan, on kulunut tasalleen 25

vuotta, kun ensimäinen tekeleeni "Kuvauksia" ilmestyi Edlundin komean

kirjakaupan näyteakkunalle. On siis tässä nyt samalla juhlittava

kirjallisen askarteluni hopeahääpäivää ja verestettävä vanhoja

vaalenneita muistoja "Kirjailijaliiton" myötätuntoisella osanotolla.

En ollut täysin täyttänyt 22 ikävuottani, kun tuo ihmetapaus joutua

julkisuuden mieheksi sattui minun vähäpätöisen elämäni kohdalle.

Mutta kirjoitellut minä olin jo sitä ennen sanomalehtiin runoja,

novellinpäitä y.m. Kotimaakuntain sanomalehdet K. F. Kivekkään

"Kaiku" Oulussa ja O. Ansaan "Pohjalainen" Vaasassa olivat avanneet

palstansa minunkin kyhäyksilleni, ja lähimmässä tuttavapiirissäni

tunnettiin jo kyllä minun "kirjailijanimeni" ennenkuin "Kuvauksia.

Kirjoitti K. A. Järvi" pyörähti kirjakauppojen näyteikkunoihin.

Tällä kirjalla on oma esihistoriansa, ehkäpä rikkaampi kuin muilla

julkaisuillani, ja joka tapauksessa siinä on runottaren ensi

lemmen huumaavaa hurmiota, mikä saa veret lämpenemään nyt vielä

hopeahääpäivänäkin. Mutta ensin tässä tuo esihistoria. Minussa oli

ilmennyt "kirjailijan vikaa" tavallista aikaisemmin. Lyseon viime

luokilla se kohosi kroonilliseksi kuumeeksi. Kun esim. toverit

syysiltoina kulkivat tyttöjensä kanssa posetiivin soidessa ja

rumpujen päristessä "hoijaban" (= karusellin) ympärillä Heinätorilla,

istuin minä yksinäisyydessä kotona ja sorvasin heksametrimitalla

runoa sekä "Kullervosta" että "Ainosta", mitkä ihanat tuotteet kauan,

kauan sitten tuli on syönyt. Mutta ensimäinen kirjallinen tuotteeni,

mikä oli suomennos muutamasta ruotsalaisesta kuvalehdestä ja

yhteistyötä erään toverini, nykyään arvoisan pastorin, kanssa, näki

päivänvalon "Oulun Ilmoituslehden" palstoilla -- sivumennen sanoen

emme rohjenneet sitä muualle tarjota. Saimme tästä 20 markkaa. Saalis

miestä yllyttää. Minä aloin kirjoittaa alkuperäistä, ja tuo toverini

kävi ne kauppaamassa "Ilmoituslehdelle". Teimme tällaista kauppaa

siihen asti kuin "Ilmoituslehdeltä" loppuivat rahat. Minä tähtäsin

silmilläni jo "parempia" julkaisupaikkoja, sillä "Ilmoituslehden"

tekijäpalkkiokin oli joka kerralta alennut, vaikka sen minun

käsitykseni mukaan olisi pitänyt nousta. "Pohjalainen" maksoi

hyvästi, lähetti aina pyydettäessä postiremissan, ja O. Ansas vainaja

tuon tuostakin muisti lämpimällä, kehottavalla kirjeellä. Minusta

tuli "Pohjalaisen" vakinainen avustaja ja siinä julkaisin noista

"Kuvauksistanikin" jotkut.

Olin tullut ylioppilaaksi ja myös "Kaikuun" kirjoittelijaksi. Niin

että niitä alkoi jo olla useampia rautoja tulessa. Kokosin kesällä

1890 muutamia novellinpäitä ja lähetin Helsinkiin kauppaneuvos G.

W. Edlundille, joka siihen aikaan oli kai maamme suurin kustantaja.

Herra kauppaneuvos lähettää pian korkeimman kohteliaisuuden vireessä

kulkevan ruotsinkielisen kirjeen ja pyytää lisää "manuskriptiä",

luvaten maksaa 50 mk. painoarkilta. Minut löi ilon yllätys. Kokosin

parhaimmat tuttavani, uskoin heille salaisuuteni, me pidimme pienet

kemut, joissa Edlundin kirje tarkkuudella läpikäytiin ja sitten --

juotiin minun kirjailijaksitulomalja. Eikä sitä juotaessa yksin minun

silmäni loistaneet ja poskeni punottaneet, vaan yhtä paljon noiden

ystävien, jotka jakamattomalla riemulla ottivat osaa minun tulevaan

maineeseeni...

Edlund sai lisää käsikirjoitusta, ja minä jännityksellä odottelin,

milloin kirja ilmestyy. Mutta siitä ei kuulunut mitään. Jo rohkenin

kirjeessä kysäistä. Ei tule vastaustakaan --

Menin syyslukukaudeksi Helsinkiin opiskelemaan. Oli määräni lukea

latinan approbatur ja kävin yliopistolla latinan kirjoituksissa.

Professori kutsui aina vuoroltaan yhden eteen tutkittavakseen. Niin

tuli minunkin vuoroni. Menin arkana eteen, sekausin ja vastasin kai

hyvinkin typerästi, sillä hra professori laski minun kustannuksellani

kärkevän sukkeluuden, jolle täpötäyteinen luentosali nauroi. Mutta

toista kertaa ei siellä minulle naurettu. Sillä siihen loppuivat

ainiaaksi minun latinan opintoni. Tuo pilkka meni läpi luiden ja

ytimien, sillä minulla oli aina ollut lyseossa ensimäiseltä luokalta

viimeiselle asti lukukausitodistuksissani latinassa korkein arvosana.

Sentähden oli latinan läksyni jäänyt valmistamatta, kun minä ahersin

taas kirjallisissa alotteissa. Olin pannut alulle sittemmin kirjana

ilmestyneen "Työmiehiä", ja asunnossani Fredrikinkadulla viihdyin

paremmin sen ääressä kuin latinan opinnoissa.

Mutta tuosta kauheasta pilkasta piti saada hyvitystä. Vihdoinkin

rohkaisin itseni ja menin esitteleytymään kauppaneuvos Edlundille.

Nyt oli minulle tullut sisällinen pakko saada varmuus asiassa. Joko

latinan approbatur tai kirjallinen debyytti -- siinä nyt senaikuisen

elämäni lähin päämäärä. Sillä jos Edlundissa huonosti onnistaisi,

palaisin minä sittenkin latinan professorin tentteihin.

Astuin Edlundin loistoisaan kirjakauppaan. Kysyn apulaiselta

kauppaneuvosta, ymmärrätte, hiukan rintaäänellä. Apulainen kuljettaa

minut kirjakaupan Esplanaadin puoleiseen laitaan, missä eristetyssä

osastossa Edlund istuu kirjoituspulpettinsa ääressä. Esitteleydyn

ja mainitsen asiani. Kauppaneuvos, joka minun silmissäni näytti

haudastaan nousseelta Fritz Reuterilta semmoisena kuin tämän

saksalaisen humoristin olin kuvissa nähnyt, teki aivan porvarillisen,

ellen sanoisi poroporvarillisen vaikutuksen. Ja tätä minä muka olin

aristellut! Mutta annappas olla. Hän heittää minuun arvostelevia

katseita. Sitten levittää kätensä ja puolivihassa ärjäisee: "Herra

lähettää mulle pari plaria ja niistäkö minun pitäisi laittaa kirja?"

Todella hämmästyin. "Herra kauppaneuvos ei ole siis mielestään vielä

saanut tarpeeksi manuskriptiä?" kysyin. "En, en, en, kuulettehan.

Onko teillä lisää vai -- annanko pois paperinne?" Tämä alkoi olla

yhtä kiusallista kuin latinan tentissä, sillä kauppaneuvos rupesi

etsimään papereita. Eikä istumaan pyytänyt. "Jos herra kauppaneuvos

suvaitsee ottaa minulta lisää käsikirjoitusta, niin mielelläni

laitan." -- "Sitähän olen jo vartonut enemmän kuin puoli vuotta.

Mutta herra ei vaan ole lähettänyt. Tämän vertasella" -- hän oli jo

löytänyt paperini -- "en mitään tee. Tässä ne ovat."

Niin -- siinä ne todella olivat. Ja hän melkein tarjosi niitä jo

pois. Mutta sitten asetti ne takaisin pöydälleen ja kysäisi: "Voitte

kai ittekin ymmärtää, että näistä tulee vain pari plaria? Lupaako

herra joulun jälkeen lähettää lisää, niin sittenkin pränttään?"

Minä lupasin. Ja lähdin. Käynti oli tehnyt minuun perin runottoman

vaikutuksen. Päätin Edlundin särmikkäisyyden johtuneen siitä,

että esiinnyin suomen kielellä, mikä kieli vielä siihen aikaan

Helsingissä oli pannaan pantu. Asemani oli jotenkin sekava. Mutta se

päättyi siihen, että muutamana joulukuun alkupäivän aamuna istahdin

Pohjanmaan junaan ja läksin kotiini Ouluun. Runotar oli sittenkin

voittanut, ja niin jäi selkäni taakse sekä latinan approbatur että

pro exercitio.

Oulussa upposin kirjoittamaan. Posti kuljetti Edlundille niin

runsaasti käsikirjoitusta, jotta loput palasivat käyttämättöminä

takaisin ja niiden mukana jyrkkä kielto: "ei tarvitse enempää!" Nyt

sen kirjan siis piti ilmestyä ylen pian. Mutta se viipyi. Saapuipa

sitten eräänä päivänä korrehtuurivedokset -- ensimäiset, mitä

olin elämässäni nähnyt. Minut käskettiin lukea oikoluku joutuin,

sillä kirjapaino odottaa. Ja minä luin yötä myöten, korjasin

korjauslukuarkit, kuten ainekirjoituksenopettaja korjaa koulupojan

vihkoa. Kauppaneuvos lähetti tulisen haukkumakirjeen sellaisesta

korjausluvusta -- sillä kirjapaino odotti. Ja otti minulta pois

korjauslukuoikeuden, luetti sen Helsingissä minun kustannuksellani

5 markasta painoarkilta. Näin kävi yhä jännittävämmäksi

lemmenseikkailuni runottaren kanssa.

Sitten odotin kirjani valmistumista, kunnes muutamana aamuna

luin Uuden Suomettaren takasivulta kaksipalstaisen ilmoituksen

sen ilmestymisestä. Yhtään vapaakappaletta en saanut. Niin ollen

olin pakotettu, jos mieleni sitä nähdä, itse ostamaan sen Oulun

kirjakaupasta. Sieltä sen haetutinkin. Ulkomuoto oli ruma, painos

ilman välikkeitä, paperi huonoa, lyhyesti -- _vastenmielinen_!

Annoin sen Oulussa Teuvo Pakkalalle. Hän sitä säälien silmäsi, tuo

hyväsydäminen kirjailija, joka kaikkea epäonnistunutta on säälinyt.

Enkä nähnyt enkä kuullut "Kuvauksistani" muuta mainetta kuin

että "Päivälehti" siitä kirjoitti lyhyehkön arvostelun, jossa ei

liioin kiitetty, ei moitittu, sanottiinpahan vain, että näyttäköön

tulevaisuus, mikä miehestä tulee, jos on mitään tullakseen.

"Valvoja" siitä sitten myös puhui "Työmiehien" yhteydessä. Sanalla

sanoen: se oli suurelle yleisölle kuolleena syntynyt kirja. Kovalle

otti ennenkuin ukko Edlund suoritti tekijäpalkkion 350 markkaa,

poisluettuna korjauslukumaksu. Eikä kummakaan, sillä hän oli tehnyt

laskuissaan hirvittävän erehdyksen. Ja kuitenkin "Kuvauksia" teki

minusta kirjailijan.

Minun olisi tietysti pitänyt hävetä ja lopettaa kirjaileminen tähän,

jos olisin ymmärtänyt Mutta jolla on aivoissaan kirjallinen kuume,

kuten minulla oli, on hullu ja syyntakeeton. Niinpä ryhdyin kohta

ensimäisestä vastoinkäymisestä lannistumatta kirjoittamaan kahta

pontevammin "Työmiehiä". Se valmistui kesän kuluessa ja tarjosin

sitä "Otavalle", joka eli ensimäistä ikävuottaan. Siellä kohtasin

kohta ymmärtäväisen ja neuvovan vastaanoton. Ja "Työmiehiä" ilmestyi

vielä saman vuoden jouluksi kirjakauppaan kokonaan toisenlaatuisella

menestyksellä kuin aprillikuun "Kuvauksia". Se saavutti monet

kiittävät arvostelut. Yksin Hufvudstadsbladetkin antoi pari palstaa

-- pelkkää kiitosta, josta oli seurauksena, että se käännettiin

ruotsin kielelle.

Siihen aikaan oli ylen harvinaista, että alottelija julkaisi

yhtenä ja samana vuotena kokonaista kaksi kirjaa niinkuin minä

kokemattomuudessani tein. Olisipa ollut parempi, että olisin

ymmärtänyt ottaa Edlundilta takaisin "Kuvaukseni" silloin, kun hän

niitä jo puolittain tarjosi. Mutta sentäänkin -- mihinkään myöhempään

kirjaani en ole edeltäpäin sellaisia kultaisia unelmia kiinnittänyt

kuin "Kuvauksiini". Ja kun niitä muistan, elän kuin uudelleen ne

toisen ylioppilaskesän runottaren kuumat kosiskelut. "Kuvaukset"

-- yksin ne saivat runottaren ensi lemmen kaikessa tuoreudessaan,

välittömyydessään ja hulluudessaan.

Edellä on nyt kerrottu asian historiallinen puoli. Mutta sen

sielullinenkin puoli vaatii sivunsa. Milloin heräsi minussa

kirjallisen tuottavaisuuden halu? Taisin olla lyseon keskiluokilla,

kun Suomalainen teatteri alkukesästä vieraili Oulussa. Ida Aalberg

esitti "Leaa" ja "Ofeliaa". Hän pudotti sähkökipunan vereeni:

uinuvat tunteet heräsivät ja syttyivät haaveet. Niinpä istuin

muutamana niistä kesäilloista, jolloin teatteri Oulussa oli,

silmänkantamattoman rasvatyynen meren rannalla tekemässä päätöksiä

ruveta näytelmäkirjailijaksi. Yritinkin pieniä kokeita draaman

alalla. Mutta lyriikka voitti ja rupesin kirjoittamaan runoja.

Kunnes tutustuin Minna Canthiin, joka otti minut kokonaan. Ymmärsin,

että Minna Canth ei kirjoita yksin vain mainetta saadakseen, vaan

että hänellä on paljon suurempi tarve kirjoittaa puutteenalaisten,

sorrettujen ja onnettomien ihmisten puolesta. Niiden palvelukseen

aioin minäkin kynäni suunnata. Minkä aikomuksen myös olen pitänyt.

Miten esteettinen hurmio, ollessani alle parinkymmenen, piteli minua

vangittuna ja mitä uhreja runottarelle pyrin kantamaan, siitä tässä

tilitys nyt elämäni iltapuoleen kallistuessa. Olin 19-vuotias, kun

sain käsiini ensimäisen vihkon Minna Canthin suomentamaa Georg

Brandesin "Päävirtauksia 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa" --

tuskinpa siitä lie koskaan muuta kuin se vihko ilmestynytkään.

Sieltä jostakusta paikasta luin tämän ajatuksen: Se on vasta oikea

runoilija, joka rohkenee ottaa kulkijan sauvan käteensä ja lähteä

samoilemaan maita mantereita juoden janoonsa luonnon kirkkaista

lähteistä, maaten sammalvuoteella ja raviten itseään sillä, mitä

kukin päivä voi hänelle tarjota. Brandes tietysti tahtoi puhua

kuvannollisesti runoilijakutsumuksen ankarasta vaatimuksesta antautua

kokonaan runottaren palvelukseen. Mutta minä yritin toteuttaa hänen

oppiansa puustavillisesti: Karata pois kodista ja omaisten luota

tuntemattomille seikkailuretkille. Olin jo sen elokuun kuutamoisen

yönkin määrännyt, jolloin lähtisin matkalle markka pari taskussani.

Aioin kuitenkin vielä nähdä äitiäni. Menin lamppu kädessä klo 12

yöllä katsomaan häntä muka viimeisen kerran hänen nukkuessaan.

Mutta siinäpä tunne nousi kovasti vastaan: hylkäätkö hänetkin, joka

hyväksesi on niin paljon, paljon uhrautunut? Järki voitti. Nukkumaan

lähdin ja tapoin Chateaubriand-haaveilun.

Olen sitten myöhemmin saanut kokea, että runottarelle kyllä saavat

ne, joiden kohtaloksi tuo tuli, uhrata koko elämänsä tyytymällä

siihen niukkaan palkkaan, jota se palvelijoilleen suoda voipi,

mutta paljon, paljon runottomammin ja siis ilman sitä lyyrillistä

kauneutta kuin mitä Brandes on sanonut. Kuinka monta kirjallista

mustilaista parastakin aikaa lämmitteleekään meidänkin maassamme

itseään runottarien puolikylmillä nuotiotulilla poltettuaan takanaan

kaikki sillat hyvinvoipaan porvariselämään? Sillä runottaret ovat

perin kitsaita. Niitä vain, jotka heille kultalyyryillä ylistystä

helkyttävät, suvaitsevat he kutsua sen tulensa äärelle, missä

ei koskaan kylmä. Jos aina niitäkään. Tälle tulelle me kaikki

esikoisteoksiamme kirjoitellessamme uskomme pääsevämme. Mutta: "monet

ovat kutsutut, mutta harvat valitut".

_K. A. Järvi_.

Aino Kallas.

Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana.

Ensimäinen virolainen inspiratsionini oli sekoitus vanhaa

feodaali-ilmastoa ja kuumaa saarenmaalaista kesäpäivää. Olimme

ajaneet helteisenä juhannuksen aikuisena sunnuntaina pari peninkulmaa

halki Kaarman ja Karjan pitäjäin karujen nummien, kun keskellä

kivikkojen ja vainioitten aukeni vähäinen saareke puutarhaksi

jalostettua maata. Kukkansa varistaneiden kirsikka- ja omenapuitten

varjossa oli harmaa, yksikerroksinen rakennus, jonka huoneet

tuoksuivat puhtautta ja lahoa puuta. Talon isäntä oli mieheni eno,

Karjan pitäjän lukkari Friedrich Allas, -- rauha hänen sitkeälle ja

virolaiselle sielulleen! -- mies kuudenkymmenen korvissa, elehtivä

ja käpeä, vain luuta ja jänteitä, leuassa puikkelehtiva pukinparta.

Lukkarin poika ja itse lukkari ja lukkarin lanko, -- siinä oli

jo papillisuutta yhden miehen osalle! Saarenmaalainen viro soi

laulahtavana hänen huuliltaan, mutta hänen harmaa, hiirenhiljainen

vaimonsa, käsityöläisen tytär, katkaisi vaitiolonsa aina

kuresaarelaisella saksallaan.

Istuimme mehiläistarhassa, oli raukaisevan kuuma, ja meille

tarjottiin menneenvuotisia, vaaleita saarenmaalaisia pähkinöitä

ja hunajaa vahakennoissa. En tiedä itsekään, kuinka keskustelumme

siihen kääntyi. Mutta siinä istuessamme ja pähkinöitä särkiessämme

saarenmaalaisen poutataivaan alla, alkoi isäntämme tarinoida

työorjuuden ajoista. Ja hän iski tulta, kaikesta käpperästä

kuivuudestaan ja luonnollisesta hyvänsävyisyydestään huolimatta.

Tuli eloa kellahtaviin poskipäihin, vaaleahkot silmät saivat väriä.

Tällä saarenmaalaisen syrjäpitäjän lukkarilla oli oikeudentajuntansa

väärentämättömänä ja järkkymättömänä tallella. Hän vihasi sortoa ja

vääryyttä.

Kuinka uppo-uusi oli minulle maailma, joka hänen kertomuksissaan

aukeni! --Feodaali-aikuinen maailma tuskin miespolvea takaperin,

muurinkorkuisine rotueroituksineen, rajattomine isännänoikeuksineen

toiselta puolen, -- toisaalla orjankumarruksineen ja

raipanläiskeineen. Olin kuin yhtäkkiä siirtynyt keskelle keski-aikaa.

Allas puhui yhä kerta alkuun päästyään, hänen hiljainen, nöyrä

vaimonsa kuunteli ja sisimmässään kai kauhistui miehensä kapinallisia

mielipiteitä, mutta minuun tarttui sinä hetkenä ja ainaiseksi jotain

siitä kipeästä, kärsityn vääryyden tunnosta, mikä oli kaikkien

näitten työorjuuden aikuisten tarinoitten pohjasävynä.

Ensimäiseen virolaisaiheiseen novellikokoelmaani käytin useita vanhan

Allasen anekdooteista. Hän itse oli esikuvani kertomukseen "Lukkari

ja kirkkoherra", häneltä samoin on novellieni "Kaupunkimatka",

"Ingel", "Kubja-Pärtin kuolema" varsinainen aihe.

Näin ulkoapäin sain siis ensimäisen vaikuttimen virolaiseen

tuotantooni, ja kesti vuosia, ennenkuin siihen ehtivät yhtyä myös

sisäiset.

_Aino Kallas_.

Ilmari Kianto.

"Soutajan laulujen" aikoina.

Ote yksityiskirjeestä v. 1897.

Alituisessa huminassa ja kuminassa tämä minun aikani täällä on

vierinyt sen jälkeen kuin toisen lapseni maailman markkinoille

avojalkaisena ja armoa pyytävänä juoksemaan panin. Mutta tässä

avojalkaisessa kerjäläispojassa ovat jo muutamat huomanneet

jotain arkipäiväistä ylempääkin, hänen _muutamia_ laulujaan on

myötätuntoisuudella ja hellällä ihmetyksellä kuunneltu -- ja se

minulle, hänen isälleen ja opettajalleen, on tuonut iloista ja

raitista lievennystä, että "jos en minä, isä, mihinkään kelpaakkaan,

niin minun rakkaassa pojassani sentään on jotain hyvää, jota

erityisissä piireissä ymmärretään ja jolle tiedetään antaa arvoa". Ja

se on jo enempi kuin mitä monena mustana hetkenä olen voinut uneksia.

Se on varsin pieni luku suureen yleisöön nähden, joka lyyrillisestä

runoudesta (ja yleensä runoudesta) nauttii ja sitä ymmärtää, mutta

niin on ollut kaikkina maailman aikoina senjälkeen kun kansat

kohosivat runolliselta luonnonkannaltaan, ja yhä pienemmäksi se

piiri pienenee, kuta enemmän maailma sivistyy ja keksinnöissä ja

mukavuuksissa vaurastuu. Jumala varjelkoon minua koskaan tulemasta

kuivaksi käytännön mieheksi, jolla vain järki pelaa kuivaa

numeropeliä, mutta tunne-elämä on kiristetty ja tukahdettu ihan

kuoliaaksi! Ja opettakoon minua kaiken jalouden isä halveksimaan sitä

mielipidettä, että muka täytyy olla erikoisessa yhteiskunnallisessa

asemassa ollakseen mies -- ja ihminen, tai yleensä ollakseen muka

_jotakin_. Kunpa oppisi kaikkia arvoja ja "titteleitä" ylenkatsomaan

ja voisi vain koko sielullaan ja ruumiillaan palvella niin suurta

jumalatarta kuin on runotar, niin sittenhän elämä elämää olisi --

minullekin! Mutta... ja montakin "muttaa"... Vaan jääköön sanomatta.

Ilman itserakkautta sanoen: olette kait nähneet arvostelun

_Päivälehdessä_ (huhtikuun 30 p. -- Vapun aattona!) Soutajastani

-- se oli kaunis arvostelu ja oikealla tavalla tehty, vaan olihan

se tietysti minuun ja muihinkin nähden hiukan epä-pätevä, koska

oli niin likeisen ja nuoren tekemä kuin Eino Leinon, jota eivät

_nuoruutensa_ tähden monet suvaitse, vaan joka itse väittää,

ettei nuoruus ole mikään vika -- ja pitäähän huomata, että hän

18-vuotiaaksi on aivan harvinaisesti kehittynyt, kehittynyt siinä

määrässä, ettei moni 30-vuotiaskaan hänelle vertoja vedä (_minun_

mielestäni ainakaan). Arvostelu P:lehdessä tuli varsin sopivaan

aikaan -- Vapun aattona, jolloin kaikki ylioppilaat vielä ovat

kaupungissa ja lisäksi valtiopäivämiehet -- niin että minut jo

Vappuna juhlissa ja juomingeissa monelta taholta tunnettiin

laulustani -- paitsi "Väärästä urastani". Hui hai! -- kaikki tämä

on tietenkin tuolle itserakkauden tunteelle kova koettelemus,

mutta toivoni on kumminkin, etten minä koskaan _niin_ pöllöksi

tule, että luulisin että "minähän tässä nyt jotakin olen" -- minä

avaran taivaan alla yksikseen huutava pienen pieni sääski! Kunnia

ja maine on sittenkin valhetta, perästäpäin se siksi osoittautuu.

Valtiopäivämiesten (nim. Pohjalaisten kansallismielisten) kanssa oli

meillä tässä kaksi viikkoa takaperin yhteinen illan ja yön vietto

Ylioppilastalolla, enkä koskaan muista olleeni niin innostuneessa

seurassa, jossa ei ollut ainoastaan tavattoman paljon puheita, vaan

lisäksi monta todella hyvää puhetta. Aina 18-vuotiaasta ylioppilaasta

yli 70-vuotiaaseen vanhukseen (rovasti Törnudd) nousi silloin

tuontuostakin estraadille, ja oli niissä paitsi tuota pohjalaista

"kerskuvaa verta", myös vakavia elämänkokemuksen sanoja meille

nuorille. Hauska oli nähdä noita valtiopäivämiehiä ja heidänkin,

paljon todellisempaa innostustaan, kun maljoja isänmaalle juotiin.

Kilistin minä siellä maljaani paitsi kotikuntamme edusmiehen,

Kokkosen kanssa, myöskin muutaman Pulkkilalaisen, Haanpään kanssa, ja

Sakke reuhake se mistä lie saanut päähänsä tulla minulle _aiheita_

muka antamaan, koska minä näyn kykenevän "kirjallisiin töihin" -- ja

meni armollisuudessa niin pitkälle, että sanoi nimensä tästälähin

olevan Sakarin (jonka minä varsin hyvin tiesin ennestään) ja minä

taas vakuutin olevani Ilmariksi ristitty. -- Se oli juuri samana

lauvantai-iltana, jona "lauluni" Akateemisen kirjakaupan ikkunaan

ilmaantuivat (ennenkuin itse tiesinkään). Kun likempänä 4:ää aamulla

tulin juhlasta kotiin, valkeni aamu niin omituisella hohteella, ja

raikkaan ilman läpi kajahtelivat venäläisten pääsiäisyön kellot, ja

herrasväkeä ja muuta kansaa palaili hiljakseen pienissä joukoissa

kirkosta. Ja minä kiipesin kivimuurin yläkerrassa olevaan kamariin

ja katselin taivaalla vaihtuvia värejä, ja auringon nousua odotellen

otin kanteleeni, jonka äänet tuohon aikaan vuorokaudesta soivat

paljon heleämmin -- ja aamulla sitten sain ihmeekseni kiitokset

serenaadista viereisessä huoneessa juuri ensi yötään viettäneeltä

"Nuurlundin" Vikeltä, joka ihmeissään oli kuunnellut, että mistä

se kuuluu. Omituinen tunne on ihmisessä yön valvottuaan valoisana

kevätaamuna -- Vapun hurjien metelien jälkeen samoin olin

auringonnousua ihailemassa Kaivopuiston kalliolta ypöyksin k:lo 4-5

aamulla, kun yöllä oli heittänyt raikkaan sateen ja pajut, koivut ja

nurmi jo näytti elinmerkkejä ja meri oli hiljaisessa mainingissa ja

merilinnut lentäessään pitivät omituista ääntä -- ja toiselta puolen

nousi tulipunainen päivä ja toisella puolen häälyi synkänsinisiä

pilviä ja ukkonen jyrisi... Mutta minä silloin ajattelin elämääni

murheisena, sillä minä olin samana yönä puhellut siitä toisen kurjan

kanssa, joka vakuutti olevansa samallainen -- ja kuitenkaan emme me

toisiamme -- ymmärtäneet. Oi kuinka suloista ja samalla katkeraa

on olla päältäpäin raikkaan valkolakkisen nuorukaisen näköinen ja

povessaan kantaa -- käärmettä!

Kappelissa täällä nyt useampi päivä tulee istutuksi ihan kuin

itsestään -- kolmansa iltana istuin minä siellä S. Ingmanin, Teuvo

Pakkalan, Eino Leinon ja Yrjö Weijolan kanssa, mutta... Niillä (s.o.

meillä mukamas) on kova aikomus perustaa erityinen Kaunokirjailijain

Seura, joka on kokonaan erillään tämän maan nyk. viikinkikynimyksistä

ja sitä nyt valmistellaan kaikkien kannunvalajani kauhuksi ja

kateeksi. Seuran vakinaiseksi jäseneksi pääsee jokainen, joka

painosta on julkaissut yhdenkin erityisen kaunokirjallisen teoksen,

ja kun ruvettiin sellaisia listalla muistelemaan, niin kuka olisi

uskonut, että lukumäärä nousi noin 60 paikkeille. Ja koko joukko

nousevia ja valmistuvia kirjailijoita on tulossa -- erittäin sitten

kirjallisuuden harrastajat, jotka pääsevät ulkojäseniksi. Saa nähdä

mitä tästä seurasta nyt tullenee. --

_Ilmari Kianto_.

Robert Kiljander.

Ensi yritykseni.

Jos oikein muistan, niin ensimäinen tekeleeni oli yksinäytöksinen

huvinäytelmä nimeltään Giftermålsannonsen (Naimailmoitus), sillä

aluksi kirjoitin ruotsiksi. Eräs vanhempi naimahaluinen täti oli

Hufvudstadsbladetiin pannut naimailmoituksen, johon sukunimellä

vastattiin ja pyydettiin kohtaamaan Kaisaniemessä. Siellä oli

passarina vanhempi, viinaan menevä vahtimestari, jolla oli se

päähänpisto, että hän, jonka sukuperä oli hämärä, polveutui

tuntemattomasta, ylhäisestä suvusta, joka viimein tunnustaisi hänet

omakseen ja antaisi hänelle kaikki hänelle tulevat oikeutensa

takaisin. Kuinka se erehdys sitten syntyi, että neiti luuli

vahtimestaria kirjeen lähettäjäksi ja tämä taas tätiä sukulaisekseen,

sitä en enää muista, mutta kirjeen oli kirjoittanut eräs nuori mies,

joka oli kihloissa neidin sisarentyttären kanssa ja joka arvasi tädin

tuon ilmoituksen kirjoittajaksi kostoksi siitä, että täti heidän

kihlaustaan vastusti. Koko skandaali tuli sitten ilmi, tädin täytyi

antaa myönnytyksensä ja luultavasti hänestä ja vahtimestarista tuli

onnellinen pariskunta.

Samaan aikaan, noin 1867-68 vaiheilla, sepitin vielä useampiakin

kappaleita, jotka, samoin kuin yllämainitunkin, heitin tuleen, koska

en katsonut voivani saada toimeen mitään kunnollista.

Sitten kului monta vuotta. Olin muuttanut Jyväskylään ja tutustuin

siellä Minna Canthiin, joka paraikaa sommitteli 'Murtovarkaus'

nimistä kappalettaan, ja hänen kehoituksestaan minä, melkein

pilalla, uudestaan tartuin kynään. Olin kuullut puhuttavan eräästä

nuuskaavasta sulhasmiehestä, jonka lemmitty niin kovasti vihasi

nuuskaa, että sulhasparka ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja

ulkona portin takana uskalsi _tätä_ herkkua pistää nenäänsä. Sillä

tavalla syntyi "Mestarens snusdosa", jonka Minna sitten suomensi ja

josta hän myöhemmin kirjoitti hauskan koseriian nimeltään "Kuinka

meistä tuli kirjailijoita".

Käsikirjoitus makaili sitten kauan pöytälaatikossani, sillä enhän

minä aikonut kappaletta julkisuuteen. Mutta eräänä kauniina

kesäpäivänä riivasi minut yhtäkkiä itse piru, pistin sepustukseni

koteloon ja lähetin sen Bergbomille. En kauan saanut odottaa

ennenkuin vastaus tuli, että kappale oli hyväksytty. -- Se oli

merkkipäivä elämässäni ja luulin, että kaikkien ihmisten olisi

pitänyt nähdä, että jotain erinomaista oli minulle tapahtunut.

Ylpeydestä säteillen näytin Bergbomin kirjeen vaimolleni ja parille

tuttavalleni. Vaimoni oli kyllä siitä hyvin iloinen minun puolestani,

mutta nuo toiset eivät nähtävästi ollenkaan käsittäneet asian

merkillisyyttä, katsoivat vaan minuun tylsästi ja välinpitämättömästi

ja mutisivat: hm! Sitten rupesin odottamaan kappaleen esittämistä, ja

vihdoin viimein, 4 p. tammik. 1881, se meni. Kun posti saapui, hain

kuumeentapaisesti Suometarta, joka siihen aikaan oli ainoa lehti,

joka kirjoitti Suomalaisesta teatterista. Mitä sanoo arvostelu,

mitähän se sanoo? -- Ei mitään. Ei sanaakaan koko kappaleesta. Ei

edes mainittu, että se oli näytelty. Hm! -- --

Niinkuin "Mestarin nuuskarasia", niin on "Amalia ystävämmekin"

suurimmaksi osaksi Minna Canthin suomentama, mutta jälestäpäin olen

kirjoittanut suomeksi. Viimemainitussa kappaleessa ei alussa ollut

noita tätejä, jotka loppupuolella ilmestyivät, pistin ne sinne

Bergbomin kehoituksesta. Muuten hän ei juuri kappaleissani ehdottanut

suurempia muutoksia ja jos hän sen tekikin, niin en laiskuudesta ja

välinpitämättömyydestä aina hänen neuvojaan seurannut, jota sitten

usein kaduin. Ainoa hänen ehdottamansa suurempi korjaus on tehty

"Pukkisen pidoissa", jossa Anna-muori, vasta sitten kun hän on

perillä, saa tietoa perheen tuhlaavaisesta elämästä; sillä kappaleen

ensimäisessä sommittelussa hän tiesi siitä jo edeltäpäin ja tuli

sen vuoksi kaupunkiin. Se oli hyvä muutos, joka teki juonen paljon

luonnollisemmaksi. Kappaleen aihe on muuten saatu ruotsalaisen

kirjailijan Lean pienestä kertomuksesta "Till sist" (Vihdoinkin).

Jos siis minusta on tullut kirjailija, niin olen siitä velassa

Minna Canthille ja Bergbomille, varsinkin jälkimäiselle, joka ei

ylenkatsonut vaatimattomiakaan näyttämöllisiä tuotteita, jos hän

niissä huomasi jonkunlaisia hyviä puolia.

_R. Kiljander_.

Juhana Kokko.

"Kölliskön" syntymisen syyt.

Nytkö minun siis tulisi kertoa niistä olosuhteista ja syistä, mitkä

Kölliskön ilmoille saivat?...

Se suinkaan ei ole helppo tehtävä. Kölliskön syntymisen syyt piilevät

niin syvällä, että niiden selville saamiseksi tulisi minun kuvata

koko henkisen elämän kehitys aina Jumalaa pelkääväisen äidin rinnalla

tepastelevasta pienestä pojasta kolmenkymmenen vuoden ikäiseen

mieheen saakka.

Kaunis oli se kuva Jumalasta, minkä hurskasmielinen äiti loi pienen

poikansa sydämeen.

Usein seisoin Limingan avaran luonnon keskessä ja tähystelin auringon

säteistä loimuavia meren laineita ja hulmuavia viljavainioita. Ja

äärettömän avaruuden auringon puoleisella reunalla seisoi rakas

taivaallinen Isäni. Hän seisoi siellä siinä kirkkaudessa, minkä

taidemaalari Oskari Nylander oli antanut Kristukselle Limingan kirkon

alttaritaulussa. Auringon säteiden kultaamat pilvet häntä ympäröivät

ja sädekehä hohti hänen päästään. Itse seisoin avaruuden toisessa

laidassa avutonna ja turvatonna kuin pieni perhonen, jonka koko

olemassa-olo riippui suuren ja korkean Isän armosta ja rakkaudesta.

Kuuden tai seitsemän vuoden vanhana tulin sitten "mamsellinkouluun",

jossa kävin viisi vuotta. Oikeastaan oli tämä koulu herännäisyyden

historiassa tunnetun Maria Elisabeth Berghin koulu. Tuossa koulussa

kävi meitä usein tervehtimässä myöskin "mamsellin" veli, Limingan

rovasti, jumaluusopin tohtori J. I. Bergh, jonka silmistä rakkaus

lapsiin säteili. Ja noiden vanhain vakavien sisarusten vaikutuksesta

äidin istuttama Jumalan kuva sitten syventyi ja kasvoi, mutta

alkuperäistä kauneuttaan ei se koskaan ole kadottanut.

Myöhemmin kävi toht. Bergh vielä muistaakseni parina vuotena Limingan

kansakoulussa opettamassa meille katkismusta, kaksi tuntia viikossa.

Ja lopuksi kävin hänen johtamassaan rippikoulussa kokonaista yhdeksän

viikkoa. Hänen vaikutuksensa alaisena minussa yhä kasvoi sisäinen

turvattomuuden tunne, samalla kun sain aavistuksen ihmisen syvästä

turmeluksesta.

Seminaariaikanani ja sitä seuraavina vuosina minuun sitten juurtui

silloin niin kauniisti orastava kansallinen ja isänmaallinen tunne,

sekä Uno Cygnaeuksen luoma kansanvalistusihanne. Näitä jaloja

tunteita hedelmöitti vielä serkkuni ja koulutoverini Abraham

Ojanperän ympärille kerääntynyt laulava sukulaisparvi sekä yhä

läheisemmäksi käyvä seurustelu maisteri, sittemmin fil. tohtori

Julius Berghin (Lylyn) kanssa.

Nämä maallisen elämän jalot tunteet eivät minussa kumminkaan

kehittyneet Jumalasta vierottavaksi voimaksi. Päinvastoin

muodostuivat ne ikäänkuin astinlaudaksi, portaiksi, joiden

yläpuolella häämöitti täydellinen Jumalan rakkaus ja iäinen autuus.

Ja sinne oli pyrittävä. "Lähemmä Jumalaa! -- Lähemmä Jumalaa!" soi

usein sielussani.

Aluksi jouduin opettajaksi kauas Karjalaan, Kiteelle. Siellä oli

silloin v. t. kirkkoherrana valistunut ja vapaamielinen pappismies,

viime kesäkuussa Kuhmoniemen kirkkoherrana kuollut lääninrovasti

K. A. Pfaler. Hän veti kohta minut läheiseen seurapiiriinsä.

Hänen laajanäköisen, kauas kantavan johtonsa alaisena minun

sekä uskonnolliset, että isänmaalliset ihanteeni kehittymistään

kehittyivät.

Mutta ihmisessä asuvan syvän turmeluksen, josta jo lapsena olivat

kasvattajani minulle aavistuksen antaneet, sen sain nuoruusvuosinani

omassa lihassani ja veressäni tuntea niin syvältä, että

lankeamisiakin tapahtui. Se tuotti syvää surua ja tunnon tuskaa.

Oli kumminkin ihmeellistä, että tuo tuska ei ollut lohdutonta,

toivotonta. Tuntui melkein siltä, kuin rakas taivaallinen Isäni olisi

astunut lähemmä, laskeutunut vuoteelleni, sulkenut minut syliinsä ja

luvannut antaa enemmän voimia vastaisen kilvoituksen varalle.

Sillä kannalla oli henkinen kehitykseni, kun 25 vuoden ikäisenä tulin

opettajaksi Iihin.

Siellä tutustuin aluksi rovasti J. Fr. Thauvonin perheeseen.

Tuo hienosti sivistynyt perhe osoitti minulle aivan erikoista

vieraanvaraisuutta. Ja kun perheen jäsenissä asui sama isänmaallinen

tunne ja kansanvalistusihanne mikä minussakin, niin kotiuduin aluksi

Iin pappilassa hyvin. Erittäin ihailin perheen ihanteellista,

valistunutta äitiä ja sen toimeliasta, tarmokasta ja henkevää

vanhinta tytärtä, Sallya.

Muutamien viikkojen kuluttua laskeusi kumminkin välillemme syvä,

meidät iäti eroittava kuilu. Thauvonin perheen kaikki jäsenet olivat

"uskovaisia" (laestadiolaisia), eivätkä he voineet muuta toivoa, kuin

että minäkin kerran semmoiseksi tulisin. Kuitenkin olivat he siihen

määrään valistuneita ja hienotunteisia, etteivät minun suhteeni

mihinkään käännytystemppuihin ryhtyneet.

Tästä huolimatta oli lestadiolaisten Jumala siihen määrään toinen,

kuin se Jumala, jonka minä olin lapsuudesta saakka omistanut, ettei

minulle muuta keinoa jäänyt, kuin hiljalleen vetäytyä pois perheen

seurustelupiiristä.

Kun ei paikkakunnalla ollut muitakaan sellaisia henkilöitä, joihin

olisin voinut syvemmin sulautua, niin jäin elämään omaa eristettyä

elämääni.

Jo aikaisimmasta nuoruudestani olin viljellyt uutterasti

silloista suomalaista kirjallisuutta. Ja nyt -- näinä yksinäisinä

hetkinä -- luin sekä suomen kielelle käännetyn, että alkuperäisen

kaunokirjallisuuden niin tarkoin, että olisin voinut selostaa minkä

yksityisen kirjan sisällön hyvänsä. -- Minä luin ja innostuin. --

Yhä syvemmin kaipasin yhtä ainoata ihmistä, joka olisi minua

täydellisesti ymmärtänyt. Yksinäisyyden tunne, koti-ikävä ja oman

kodin kaipuu poltti sydäntäni.

Ja tuollaisina yksinäisinä koti-ikävän hetkinä syntyi sitten

Kölliskön ensimäinen luku. Se on tosi kuvaus kotitaloni niityltä

minun poikavuosinani. Siinä kuvattu ukkosenilmakin on tapahtunut

tosiasia, totuudenmukainen on luonnonkuvauskin Ulkopuolen rannalta.

Mikko ja hänen tapaturmainen kuolemansa on vain mielikuvituksen luoma.

Kului sitten hiljaisia, yksinäisiä vuosia. Ainoa iiläinen henkilö,

jolla oli samat isänmaalliset ja uskonnolliset ihanteet kuin

minullakin, oli talokas, ent. valtiopäivämies Erkki Sassi. Mutta

hänkin asui kahden peninkulman päässä koulultani.

Sen lisäksi oli Iissä muutamia Kölliskön tapaisia isäntiä, joille

taistelu lihaa ja verta vastaan oli muuttunut elämän kysymykseksi.

Samoihin aikoihin muutti sinne kappalaiseksi Kaarlo Kustaa Krohn,

joka oli synt. Kokkolassa 1853 ja kuoli Kaustisten kirkkoherrana v.

1901. Hän oli syvästi uskonnollinen ja laajatietoinen pappi, joka

viljeli uutterasti maailman parasta uskonnollista kirjallisuutta ja

oli siten tutustunut eri maiden uskonnollisiin virtauksiin.

Oli ihan luonnollista, että nuo Kölliskön tapaiset autuuden etsijät

kiertyivät hänen ympärilleen ja kiintyivät häneen. Samoin tein

minäkin, sillä seurusteleminen tuon syvällisen luonteen kanssa oli

kovin kehittävää.

Sivumennen sanoen olin juuri tähän aikaan saanut hiljaisen ja ujon,

kaikkea kaunista, mutta eritoten laulua ihailevan kodinsielun. Hän

oli erään noiden herännäisyyshistoriassa tunnettujen Frans Oskar ja

Niklas Durchmanien veljentytär.

Uskonnollinen taistelu, laestadiolainen käännytyskiihko,

riehui ympärilläni. Naurismaan Aapon ja Tuppi-Maijan tapaiset

peräti raakaluontoiset ihmiset kohdistivat usein minuunkin

käännytystemppujaan, joita Kölliskössä olen yrittänyt kuvata. Olihan

aivan luonnollista, että he juuri minut -- lasten opettajan ja

tulevan polven kasvattajan -- yrittivät saada joukkoonsa temmatuksi,

vaikka he tämän tekivätkin luullakseni enemmän vaiston kuin järjen

vaatimana.

Minuun, jonka suhde Jumalaan oli niin ujo ja arka, etten siitä ollut

koskaan, en edes elämänkokemuksista rikkaalle äidilleni rohjennut

kertoa, minuun teki tuo käännytyskiihkoilijain epähieno tunkeileminen

suorastaan inhottavan vaikutuksen.

Tämä seikka ei vielä semmoisenaan olisi kyennyt Köllisköä ilmoille

saamaan, sillä olihan laestadiolaisuudessa paljon hyvääkin.

Juoppouteen ja muihinkin törkeisiin paheihin vajonneiden ihmisten

pelastamisessa olivat he suorastaan mestareita, kuten Naurismaan

Aapon vaikutus juopposairaaseen Simoon elävästi osoittaa. Ja sen

lisäksi oli laestadiolaisissa -- kuten muissakin uskonnollisissa

liikkeissä -- suuri joukko nöyriä ja hiljaisia autuuden etsijöitä,

jotka esim. kouluuni lähettivät parhaita oppilaita, ja joiden kanssa

sitä tietä tulin hyvinkin läheiseen ystävyyteen.

Mutta heissä oli toinen, vieläkin sietämättömämpi piirre, ja se

piirre oli heille kaikille -- vieläpä valistuneimmillekin --

yhteinen. Se oli tuo kaikkiakin uskonnollisia liikkeitä kalvava

suvaitsemattomuus.

Jokaiseen liikkeensä ulkopuolella olevaan ihmiseen kohdistivat

he kyllä voimakkaan vaikutuksensa, mutta jolleivät sillä kertaa

käännyttämisyrityksessään onnistuneet, heittivät he hänet

toistaiseksi rauhaan. Jäivät ikäänkuin uutta, sopivampaa hetkeä

odottamaan. Niin menettelivät he jokaisen suruttoman, jopa julkisiin

paheisiinkin vajonneiden ihmisten suhteen.

Mutta jos he sitä vastoin käännytystyössään tapasivat Kölliskön

tapaisen, syvempää uskonnollista tietoa ja kokemusta omaavan

henkilön, niin silloin ei heidän kiihkollaan rajoja ollut. Ja jos

tuollainen henkilö rohkeni vielä huomauttaa laestadiolaisille heidän

omista helmasynneistään tai uskonopillisista erehdyksistään, niin

silloin oli hän iäisen tuomion alaiseksi joutunut.

Ja tuota toisinajattelevien uskovaisten lakkaamatonta tuomitsemista,

joka alemmilla asteilla olevien ihmisten huulilla muuttui usein

suoranaiseksi parjaukseksi, sitä jouduin vuosikausiksi sivulta

katsojana näkemään ja kuulemaan. Ja kun tuollaisen tuomion alaisiksi

joutuneet uskovaiset olivat paikkakunnan parhaita ja luotettavimpia

ihmisiä, niin loukkasi se arkaa oikeudentuntoani niin kipeästi, että

siitä saivat Kölliskön loppuosan synnytystuskat alkunsa, eivätkä ne

ennen laanneet, ennenkuin Kölliskö oli ilmoille saatu.

_Juhana Kokko_.

Aarni Kouta.

Alotteeni ja ensi alkuni.

Ensimäinen kosketukseni kirjallis-taiteellisen maailman kanssa sattui

tietääkseni sinä rankkana syyspäivänä, jolloin asianomaista arvoista

mieltäni kysymättä minut kannettiin H. Pyhälle kasteelle Vanajaveden

rannalla olevassa pappilassa. Oikeastaan ei tuo "pappila" edes mikään

laita pappila liene ollutkaan; vanhempani näet olivat silloin vasta

saaneet jonkin pikemmin pienoista majaa muistuttavan ihmisasunnon,

jonka nimi oli _Paikkala_, kuin seudun kirkkoruhtinaalle arvoisan

hovin ja puustellin haltuunsa. "Matalasta majasta siis," voisi

alottaa kauniin, liikuttavan suomalaisen tarinan. No niin, äsken

mainittuna päivänä jouduin ensi kosketukseen kirjallis-taiteellisen

maailman kanssa. Itsenäisenä ja varsin yksinäisenä miehenä isäni

oli valinnut esikoisensa kummeiksi ne paikkakunnan ainoat miehet,

joiden kanssa hän alati seurusteli ja ainoastaan viihtyi. Toinen

näistä miehistä oli sittemmin suomenkielen lehtori ja mainehikas

Shakespeare-tulkitsija, silloin pelkästään Shakespearea ja

Runebergiaan uneksiva, otsa synkissä kurtuissa yksin käyvä, oleviin

oloihin tyytymätön, suomenkielisen runottaren häähamoseen heleätä

huntua kutova runoilija _Paavo Emil Cajander_. Toinen oli suomalaisen

oopperan jäsen, _Joh. Em. Hahl, Hannes Hahl med tordönsstämman_,

kuten _Z. Topelius_ on aikoinaan hänestä laulanut; Hannes Hahl, joka

pitkän syysyön Vanajaveden autioita rantoja laulaen harhailtuaan

löysi rauhan sen kylmissä, vyöryvissä aalloissa. Rauhaa hän ei

perinnöksi kummipojalleen jättänyt, ei niin suurta ja syvää kuin

itse sai, mutta paljon muuta. -- Sitä en saanut yksin vaalijoiltani

ja huoltajiltani, vaan esim. juuri näiltä kummeiltani, joten

katsoin tärkeäksi varsinkin heistä ja eritotenkin tästä alottaa --

niin vaikeata kuin viestiä Tuonelta onkin sanoiksi saada. _Joh.

Em. Hahlilta_ on minulle jäänyt pieneksi kalliiksi perinnöksi

Saksalais-Suomalainen Sanakirja sensijaan, se oli tärkein ehkä, sillä

laulunlahjaa minulla ei ole lainkaan. Muistelen hänen nuottejaan

kuitenkin olleen äitivainajani kokoelmissa runsaanlaisesti, missä

tapauksessa ne ovat soiden tunkeutuneet koko nuoruuteeni, ja on

niiden merkitys elämääni silloin arvaamaton. En ole mikään n.s.

"musiikinymmärtäjä" -- jumalankiitos -- mutta juuri tässä tapauksessa

katson sen merkityksen perinjuuriseksi, hedelmöittäväksi; se

valmistaa totisen ja elävän kaikupohjan kaikelle herkälle, laajalle

ja inhimilliselle. Mikään ei ole niin pientä, kuin miltä se näyttää.

-- Sanani sattuivat tuohon perittyyn sanakirjaan. Sellaisia kun

tämä sanakirja ei ole enää lainkaan saatavissa, ei ole ollut

vuosikymmeniin. Tämä kirjanen on aukaissut minulle Saksan runouden

parhaimmat tuotteet -- lähemmin katsoen ei perintö siis niin varsin

pienen pieni ollut. On vain ajateltava, ja ajattelusta vedettävä

tuloksia ja johtopäätöksiä. _Paavo Cajanderin_ kautta tunkeutui

kotiini, paitsi suomalaisia, polttopisteessään olevia kirjallisia

aatteita ja mietteitä, sitäpaitsi milloin mikin uusi "Shakespeare",

"Runeberg" kielellämme kauniina kaikuen y.m.m. runoteosta. Tässä

lapsuuden velka, jota ei ole helppo maksaa, mutta maksua jalot

velkojat eivät vaadikaan.

Hämeenlinnasta johtivat jäljet Hausjärvelle ja Hausjärveä

mainittaessa mainitaan aina suuren hämäläisen, jäykän, mutta

laajasydämisen _Kalle Kajanderin_ nimi. Setä Kallen työpöydällä

riimustelin ensimäiset "latinaiset aakkoset", "Lutinsolat" kiersin,

Panun "pyhäiset lehdot" löysin. Yksinäisenä, mutten yksinäisenä

sittenkään. Siellä kangasti sieluni silmiin "Seitsemät veljekset",

itsetiedottomana "Panu", parhain, mikä Ahon tuotannosta parasta on.

Mahdoton on syitä antaa, elettyä tuoreesti uudelleen elää, mutta jos

sen kyvyn omaisi, niin viikon viihtyisi aatos Hausjärvellä: Aleksis

Kiven, Juhani Ahon ja Kalle Kajanderin mailla. Kahta jälkimmäistä

voin kiittää, ensimäinen, yhtä vähän kuin edellisetkään, ei sitä

kaipaa.

Hausjärvi kun juohtui juttuun, kerron pienen, aivan vähäpätöisen,

vaikkakin toteen menneen unen siltä ajalta. Nukuin kuten unessa

ainakin nukutaan. Sain ikäänkuin salaperäisen sanan, joka käski

minun toimittamaan "käsikirjoitukset" kuntoon, sillä Hämeenlinnassa

aiotaan kustantaa laatimani kirja. Viisikolmatta vuotta myöhemmin

kustannusliike _Boman & Karlsson_ julkaisi suomentamani _Jacob

Tegengrenin_ Suorasanaisia runoelmia. Kerron asian vain

yksinkertaisesti, mitään salaperäisyyden sädekehää en sille tahdo

antaa.

Tällä välin olin sepittänyt paljonkin ala-arvoisia runoja, mutta

osan niistä pelasti aikoinaan Tampereella toimiva runoilija ja

liikemies _Yrjö Weijola_. Häneltä sain avoimen silmän runon lakeihin

ja kauneuksiin, hän ohjasi, sytytti ja opasti. Samassa rajattomassa

kiitoksen velassa olen sekä silloin Porvoossa oleskelevalle

lehtorille _Iivari Vanajalle_ että Werner Söderström O.Y:n

pääjohtajalle, maisteri _Jalmari Jäntille_. Hukkaan eivät mielestäni

ole menneet ne humaanisuuden ylhäiset siemenet, joita nuorukainen

näiltä miehiltä sai.

Näin sitä kypsyi epävarmana ja vähitellen ylioppilaaksi. Täällä yhtyi

sattumalta pienoisen ylioppilaan ja Helkavirsien suuren runoilijan

tiet. -- Miksi aiotte? -- En tiedä! -- Tietysti runoilijaksi; tuokaa

nähtäväkseni ne tekeleistä, mitkä teitä haluttaa.

Vein. Pari joutui Hels. Kaikuun ja sitä seurasi ehdoton vaatimus,

että runovihkon pitää valmistua ensi helmik. loppuun. -- Miten se voi

olla mahdollista.

-- Ostatte pullon mustetta, kynänvarren terineen -- niin

yksinkertainen se asia on.

Matkustin Tukholmaan. Helmikuun lopussa oli "Tulijoutsen" valmis,

jonka ilmestymistä suurlakko osiltaan oli ehkäisemässä. Mutta

ilmestynyt se vain joka tapauksessa on.

_Aarni Kouta_.

Helmi Krohn.

Miten jouduin elämäkerralliselle alalle.

Sattumalta talvella 1912 näin sanomalehtiuutisen, jossa kerrottiin

Naisliiton kokouksessa pidettävän esitelmän Isa Aspista. Se

herätti mielenkiintoani, sillä jo kasvavana tyttönä olin suurella

liikutuksella lukenut tuon nuoren runoilijaneidon surullisesta

elämänkohtalosta, ja ensimäinen lapsellinen esitelmänikin, jonka olin

pitänyt jossakin raittiusseurassa, oli kosketellut tätä ainetta.

Läksin siis kokoukseen, ja ilokseni sainkin kuulla hänestä paljon,

jota ennestään en ollut tietänyt. Esitelmän jälkeen aloin kysellä

hänestä yhtä ja toista, ja miten olikaan, läsnäolevat jäsenet

alkoivat kehoittaa minua kirjoittamaan laajempaa elämäkertaa hänestä

luvaten kukin hankkia minulle tarvittavia aineksia. Jonkun ajan

kuluttua olikin varsin laaja ainekokoelma minulla koossa ja ryhdyin

itse sommittelutyöhön.

Jo aikaisemminkin oli harrastukseni kääntynyt tähän suuntaan,

joskin paljoa vaatimattomammassa ja itsetiedottomammassa muodossa.

Olin kirjoitellut "Pääskyseen" joukon elämäkerrallisia kuvauksia

merkkihenkilöistä ja niin vaatimattomia kuin ne olivatkin, olivat

ne herättäneet minussa yhä suuremman intressin muitten ihmisten

kohtaloja, heidän taistelujaan ja työtään kohtaan. Ja kun kesällä

1908 sain eräältä läheiseltä ystävältäni laajan kirjekokoelman

kaunokirjallisesta käytettäväkseni, kävi minulle selville, että

todellisiin aineksiin perustuva työ huvitti minua ja sopi minun

luonteelleni monta vertaa paremmin kuin yksinomaan mielikuvituksen

pohjalle rakennettu aihe. Todellinen elävä elämä oli minusta paljoa

rikkaampaa, ihmeellisempää ja yllättävämpää kuin kaikki ne kuvat,

joita mielikuvitukseni saattoi loihtia esille. Ja minä päätin tehdä

täyden käännöksen, jättää kaunokirjallinen kirjaileminen ja antautua

kokonaan elämäkerralliselle alalle.

Sattuma, jossa näin kuitenkin selvemmän tarkoituksen kuin koskaan

ennen, johti sitten ajatukseni Ernst Ahlgreniin, ja synnytti monen

vuoden epäröimisen jälkeen "Siipirikon". Ja vieläkin suurempi

sattuma, joskin sen alla piilee merkillisin yhteensattuma, mitä

kirjallisessa työssäni olen kokenut, on vienyt minut erääseen toiseen

aiheeseen, josta tässä yhteydessä on kuitenkin liian aikaista puhua.

Siten monet vähäpätöiset ulkonaiset seikat, ennenkuin olin täydesti

selvillä omasta itsestäni, viittasivat minulle tietä ja ohjasivat

minua sitä päämäärää kohti, jota nyt pidän varsinaisena ja oikeana

alanani.

_Helmi Krohn_.

Larin Kyösti.

Nuoruuden muistoja.

[Tekijältä on pyydettävä lupa tämän kirjoituksen käyttöön muita

julkaisuja varten.]

Nuoruuden muistot himmentyvät ajan kuluessa, toiset kirkastuvat

yhä selvemmiksi. Minun on vaikea vastata kysymykseen, mitkä

olivat ensimäiset kirjalliset yritykseni, ja kuinka ne syntyivät.

Taiteilijan työn luomishetkeä on vaikeata määritellä. Minä polttelin

vihreässä nuoruudessani paljon näitä puolikuolleina syntyneitä

"yrityksiä". Minun on turhaa niitä nyt esiinkaivaa muistojeni

ruumiinpolttouunista. Minulla ei ole niistä edes tuhkauurnaa

kulkurinkirstussani. Ne ovat menneet kuin tuhka tuuleen, kuten

sanotaan! -- Ainahan ihminen nuoruudessaan haluaa purjehtia

tuntemattomalle merelle löytääkseen jonkun uuden, tuntemattoman maan,

jonka ehkä muut jo ovat ennen löytäneet. Ja sattuma ohjaa usein

elämänpurtta. Ehkä minusta olisi voinut tulla seikkailuhaluinen

merimies (onhan eräs setäni kadonnut tuntemattomille vesille),

rautatievirkamies, voimistelunopettaja, ruumiillisen työn tekijä tai

ehkä jotain muuta.

Vanhempani panivat minut pikkukaupungin kouluun, joka minusta oli

kidutuslaitos. Mielikuvitukseni vapaaseen maailmaan ahdettiin amo,

amas, amat j.n.e., numeroita ja vuosilukuja, jotka suureksi osaksi

olen nyt unohtanut -- tahallani. Matematiikka oli minulle niin

vaikea kari ja kompastuskivi, että pyytämällä pyysin kotona päästä

merille, sotilaskouluun tai teatteriin näyttelijäksi. Isältäni olin

ehkä perinyt hiukan taiteilijalahjoja ja rakkauden soittoon ja

lauluun. Köyhyyden pakottamana hän varmaan oli joutunut väärälle

uralle. Hänellä oli kaunis lauluääni, piirusteli, oli vatsapuhuja,

toveriseuroissa hän usein pukeutui eri henkilöksi erehdyttäen

heitä äänellään ja esiintymisellään sekä huvittaen heitä iloisilla

sukkeluuksillaan. Äidiltäni olin perinyt ehkä hiukan sitkeyttä,

tarmoa ja herkän tunteellisuuden, jota koulun jäykkä järjestys

toisinaan tympäisi.

Aikaisemmilta kouluvuosiltani muistan runon "Touvon aika lähenee".

Tämä idyllimäisen ihastuttava runo hurmasi nuoren sydämeni,

kaupunginlapsen sydämen keväisen herttaisilla maalaissoinnuillaan.

Sain usein nuorena koulupoikana kesäisin olla maalla Hämeessä.

Se oli uusi tuntematon maa, joka vaikutti minuun sadun tavoin

harmaine kylineen, kaivoineen, punaisine lemmenluhtineen, välkkyvine

järvineen, vaaroineen, vakavine ihmisineen, joiden syvissä katseissa

kuvastui Hämeen taivas ja joiden silmänreiässä piileskeli uneksiva

"uuspeili".

Koulussa luvut edistyivät hitaasti, jäin joskus luokalle, usein sain

ehtoja, sillä minä viihdyin paraiten urheiluaharrastavien toverien

seurassa ja kehitin pääasiallisesti ruumistani. -- Pääsin sitten

vihdoin yläluokille ja jouduin toverikuntaelämään. Lauvantai-iltasin

toverit toimeenpanivat pieniä näytelmä-iltoja, minäkin sain ensin

jonkun pienen osan. Ja siitä lähtien minä innostuin niin näytelmiin

ja näyttelemiseen, etten olisikaan halunnut juuri mitään muuta tehdä.

Kaupunkiin pistäytyi joskus varsinaisia teatterikiertueita, ja sain

olla mukana esittämässä mykkiä osia, sainpa kerran erään pienen

puheosankin Björnson'in "Konkurssi" nimisessä näytelmässä. Esittipä

oma näytelmäseuramme itse pikkukaupungin suurelle yleisölle n.s.

"poikain huveissa", ja kesäisin vaelsin erään runoja kirjoittelevan

huonetoverini (J. S-niemen) kanssa Hämeessä pitäjästä pitäjään

esittäen pieniä näytelmiä navetanylisillä. Ohjelmistoomme kuului

tavallisesti "Yökausi Lahdella" ja Kiven "Kihlaus", allekirjoittanut

näytellen Eenokin osaa. Näissä tilaisuuksissa sai lehmänkello usein

hoitaa teatterikellon virkaa, lankuista kyhättiin pieni lava, itse

maalattiin kulissit, esirippu saatiin kylänkauppiaalta ostetusta

viheriäisestä sertinkikankaasta, mukanani oli aina laatikko, jossa

oli parta-ainetta, ihomaalipötkyjä, valepartoja y.m. rekvisiittaa.

Kuumeisella kiireellä ja innolla harjoiteltiin jossakin kansakoulun

lukuhuoneessa. Olipa oma orkesterikin! Sellaisena toimi näytöksen

aikana oikea luonnon soittokunta, jonka muodostivat navetasta

kuuluvat lehmien ja lampaiden fagotti- ja trumpeetiäänet. -- Sain

koulussa toverien kesken teatteritirehtöörin nimen, eräs opettaja

pisteli minua kerran teatteriharrastukseni johdosta; olin huoleton,

ilomielinen huimapää enkä välittänyt pistosanoista. Kaupungin yleisö

ennusti minulle menestyksellistä näyttelijänuraa. Yhä lisääntyvä

matematiikan kurssi painosti painajaisena mieltäni niin, että aioin

todella lähteä Helsinkiin tohtori Bergbomin puheille, mutta äitini

sai jonkun aikaa väiteltyään vastaan minut siitä tuumasta luopumaan.

Minusta piti tulla civis academicus!

Ehkä edellä mainitsemani toverin esimerkki vaikutti, että minussa

myöhemmin heräsi halu ruveta runoja rustailemaan. Alotin kankealla

kynällä kaikenlaisia turhanpäiväisiä aiheita, pieniä runopätkiä ja

suorasanaisiakin kompeluksia, niitä ilmestyi sitten toverikunnan

käsinkirjoitettuihin lehtiin "Joci Baccalauraeukseen" ja "Vasamaan".

Sain ankarasti kamppailla muodon kanssa, sepustelin runoja huvin

vuoksi, enimmäkseen olivat ne kompa- tai ilolauluja. Aloin lukea

kirjallisuutta oikein tukkukaupalla, enimmäkseen romaaneja,

mutta myöskin runoutta, m.m. C.M. Bellmannin epistoloita, H.

Heineä, Dahlinia, A.M. Lenngreniä y.m. Joululomien aikana istuin

aamusta iltaan saakka piippua poltellen kotitaloni pienessä

pesutuvantakaisessa huoneessa seurustellen Tuhannen ja yhden yön

maailmoissa, Aleksis Kiven, Shakespearen y.m. maailmanmestarien

parissa. -- Sain salaa äidiltäni ison kirjakaapin ja nyt sain minä

palavan kirjojenkokoomishalun. Kokoilin kirjoja yhtä hartaasti kuin

ennen olin koonnut vapaamerkkejä postimerkkialbumiin.

Jäätyäni taas luokalle "sai" minut "kiinni" veljeni Apollossa,

Eino Leino, aloimme seurustella yhdessä melkein joka päivä, ehkä

hänkin osaltaan kannatti minua, epäillessäni pieniä runoyrityksiäni.

Sitä ennen olin alkanut panna enemmän huolta ainekirjoitukseen,

koulun kunnon rehtori huomasi kai näissä yrityksissä jonkinlaista

parannusta laiskan luonteeni kehityksessä. Sekin vaikutti, että

koetin "parantua" sen jälkeen kun olin saanut relegationin koulusta.

Koululain nojalla karkoitti minut opettajakunnan korkea raati

vähintäin peninkulman päähän kaupungin rajan ja pyykin ulkopuolelle.

-- Kahden toverin kanssa olin viini-ilon huumeessa tehnyt pieniä

kolttosia kaupungissa. -- Pääsin paraiksi syysmetsästyksen aikaan

maalle erääseen hämäläiskartanoon. Siellä kului aika humussa ja

sumussa, iltamien puuhissa ja hauskassa yhteisvietossa hämäläisen

rahvaan kanssa, jota aloin vähitellen ymmärtää ja rakastaa. Siellä

tutustuin Soitto-Puuskiin, Pitäjän pomoihin, Suutar-Jusseihin,

Erkkipaimeniin, Suntion-Sannoihin ja Pahajärven pitäjän pappeihin,

mutta ennen kaikkea heleihin Hennoihin syysiltoina kievarin kujassa,

aitoissa, keinulla ja huvimäellä. Maalla myös aloin vakavammin

ajatella laulajan vaikeata, aina ahdistavaa, aina etsivää, mutta

luomishetkinä unohdusta ja antautumuksen iloa kumpuilevaa elämää.

Palattuani kouluun karkoitusajan päätyttyä kaipasin minä tätä

raikasta maalaiselämää, sen yksinkertaisen koruttomia ihmisiä,

kauempaa katsoen saivat ne nyt mielestäni suuremman ja kiinteämmän

muodon, ne elivät uudestaan mielikuvituksessani, kuvat kirkastuivat

sielussani.

Kuinka sitten koulussa purjehdinkaan ja luovinkaan, pääsin vihdoin

väljemmille vesille ja -- väliaikaiseen satamaan. Saavutin

akateemisen kansalaisen ensi arvon, ylioppilaslyyryni, jolloin huolt'

ei ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan. Nyt oli elämänura

todella valittava. Takana olivat pienet kestetyt kärsimykset ja

iloinen koulutoverielämä, edessä elämän vaativa vakavuus. Äiti tahtoi

minua rautatievirkamieheksi, mutta minä sain itsepintaisuudellani

ne aikeet tyhjiksi ja sain sitten kuulla, että olen itsepäinen

kuin suomalainen. Ehkä se oli onneksi minulle ja -- muille, ehkä

olisin virkamiehenä hajamielisyydessä aikaansaattanut monta junain

yhteentörmäystä, ja omallatunnollani olisi nyt monen kunnon ihmisen

ennenaikainen kuolema.

Tuli sitten sotapalveluksen aika. "Raakina" lähdin kiusallisesta

reservikasarmista kotiin kirjoittamatta jalkapatikassa ja kontti

selässä läpi Hämeen ja Savon ja saavuin kauniin Karjalan laulumaille.

Näillä kulkuretkillä hahmoittuivat varmaan "Kulkurin laulut".

Karjalan kankailta kajahtivat vastaani Kalevalan ja Kantelettaren

ikuiset säkeet elävämpinä kuin koulun kankeilla lukutunnilla.

Kokoilin vanhoja runoja, tutustuinpa vanhaan 91-vuotiaaseen

runolaulajaankin. Kalevalan henki heijastui täällä sen kotimaassa

täyteläisempänä ja tutunomaisempana.

Kontti täynnä muistoja, pää suuria suunnitelmia ja sielu täynnä

sanattomia säkeitä palasin taas uneliaaseen kotikaupunkiin. --

Taivaanrannalleni ilmestyi sitten Frödingin loistava tähti.

Tämän tähden merkeissä päätin purjehtia eteenpäin löytääkseni

tuntemattoman, ehkä jo ennen löydetyn maan. Värmlantilaisten laulujen

lumoamana haaveilin voivani loihtia samankaltaisia säveleitä, Hämeen

yrttitarhojen säveleitä -- _suomalaisia_ sointuja. (Koska nyt

jälkeenpäin arvosteluissa usein ennakkoluuloisesti on huomautettu

minun ruotsalaisista esikuvistani, niin voin selvyyden vuoksi

repostelijoille ja arvostelijoille huomauttaa, etten koskaan omin

silmin ole nähnyt ruotsalaista rahvaan elämää.)

Mutta ensin päätin jatkaa kielitieteellisiä lukujani Helsingin

yliopistossa. Eihän luennoilla tullut säännöllisesti käytyä, elämä

ulkona houkutteli koko kirjavuudellaan; aikani kuluksi naputtelin

luennoilla runonpäitä enkä paljoakaan kuunnellut professorien kuivia

supattavia sanoja. Samalla otin säännöllisemmin osaa samanhenkisten

toverien iloiseen ja kehittävään elämään ja kirjoittelin myös

osakuntani sanomalehteen. Sain pienen kirjallisen palkinnon, ja

nyt kasvoi minussa yhä kiihkeämpi ja kuumempi salainen halu saada

julkisuuteen pieni kokoelma lauluja, jotka käsittelisivät pienen

hämäläiskylän elämää arkena ja pyhänä, työssä ja ilonpidossa.

Kuljeskelin kaduilla ja tutkin kirjakaupanikkunoita. Jonkinlaisella

pelon tunteella ajattelin, että ehkä joku tuntematon ehtisi ennen

julaista Kylänlaulujen tapaisia lauluja. -- Opinnoista ei nyt tullut

mitään, yliopistollinen loistourani päättyi "pro gradu" kirjoitukseen.

Jouduin sitten kesällä Pälkäneen Klemolaan asumaan. Yksinäisyydessä

minä siellä vakavammin aloin puuhailla pientä kokoelmaa, kirjoittelin

uusia runoja ja korjailin vanhoja. Lähetin ne sitten J. H. Erkolle,

joka asui Tampereella. Myöhemmin tapasin tämän lämminsydämisen

runoilijan Konsulinsaaressa pilleineen ja lasiputkineen tarkastamassa

paloviinaa. Hän suositteli kokoelmaa ja kehoitti julkaisemaan.

Syksyllä minä sitten Kasimir Leinon suosittelemana ja opastamana

koputin kaikkivaltiaan kustantajan ovelle ja jonkun ajan kuluttua

sain myöntävän vastauksen. En voi sanoin kuvata iloani, olisin

tahtonut tanssia kadulla ja syleillä kaikkia vastaantulevia ihmisiä.

Ilo vaikutti vilkkaasti ja nopeasti kuin jonkinlainen juopumus. Vielä

suurempi oli iloni, kun Kevätrallatukset ilmestyivät jouluksi v.

1897 ja saivat osakseen suosiollisen vastaanoton. Nyt minusta siis

oli tullut kirjailija! En voi vieläkään käsittää, miten se kävi,

enkä muista nyt kaikkia alkusyitä enkä henkisiä sysäyksiä. -- Nyt

poltin kaikki sillat ja laivat takanani ja päätin jatkaa taistelua...

Ja niin minä nyt sitten olin löytänyt elämänurani. Ehkä lopultakin

sattuma ohjaa elämämme kulkua. Oliko tämä nyt sitten oikea urani? Ura

uusi aukenevi laajemmille laulajille.

_Larin Kyösti_.

Eino Leino.

Muistojen kaupungit.

On kaupunki kaukana pohjolassa, kaukana karuimmassa Suomessa, mikäli

ei varsinaista Lappia siihen luettane. Myöskin on sen ympäristöä

joskus sanottu nälkämaaksi. Ja nälkäähän siellä monet ihmiset

näkevätkin, kärsivät ainakin hyvän ja terveellisen ruoan puutetta,

usein ympäri vuodenkin, joskaan eivät kaikki samassa määrin kuin se

Kuhmon terva-ukko, joka kerran kotini rannassa sääpitoa pitäessään

kertoi syöneensä selvää leipää vain eräitä kuukausia koko elämässään.

Mutta köyhyys, köyhyys on kuitenkin koko maakunnan yleisleima, oli

ennen ainakin. Nythän sinnekin on rautatie, ovat kauppa ja teollisuus

sekä niiden kera yleinen vaurastuminen selvän leivän kiidättäneet.

Virkamiehen poikana säilyin tietysti kaikista tuontapaisista

henkilökohtaisista olosuhteista lapsuus-aikoinani, enkä niistä koko

maakuntaankaan nähden tässä muuten mainitsisi, ellei se myöhemmin

minulle melkein vertauskuvalliseksi muuttuneena olisi painanut

syviä merkkejään käsitykseeni koko luonnostamme, kansastamme, sen

historiasta, kulttuurista ja etenkin kirjallisuudesta, eikä suinkaan

vähimmin omasta ohimenevästä tehtävästäni saman kirjallisuuden

palveluksessa. "Lapin kesä"! Noihin kahteen sanaan luulen tuon

käsityskantani jo varhain ehkä kirkkaimmin ja pysyvimmin kiteytyneen.

Rikkaat ovat ylpeitä rikkaudestaan, köyhät köyhyydestään. Mistä

saatoimme me nälkämaan lapset olla ylpeitä eteläisempien,

varakkaampien ja nykyaikaisesti kehittyneempien kansojen

kirjallisuuksiin tutustuttuamme? Mistä muusta kuin fantasiastamme,

mielikuvituksen kultaisesta lahjasta, joka putoaa kuin aurinko

synkimpäänkin ja erakkoisimpaankin ihmissydämeen kaikista

ulkonaisista olosuhteista vähääkään välittämättä! On väitetty, että

suomalainen kirjallisuus, vieläpä koko suomalaisen rodun kirjallisuus

olisi muka köyhää ja karua mielikuvitukseltaan. Se ei ole totta! Tuo

väite todistaa vain, että suomalaisen mielikuvituksen erikoisuutta,

sen metafyysillistä tuijotusta, yhtä vähän kuin sen kultaisina

kangastelevia auerpilviäkään, ei ole vielä esteettisesti kyllin

tutkittu eikä viety yleisinhimilliseen kirjanpitoon. Nykyaikainen

ranskalainen kirjallisuus, nykyaikainen saksalainen tai tanskalainen

kirjallisuus on köyhä mielikuvituksesta, mutta ei suomalainen. Vaikka

mielikuvat eivät siinä ehkä muodostukaan yhtä havainnollisiksi

ja täsmällisesti rajoitetuiksi kuin usein länsimaisessa

kirjallisuudessa, ovat ne siinä kuitenkin aina olemassa,

milloin kaiken yllä leijailevana yleisenä mielikuvituksellisena

koristeellisuutena, milloin kaiken alla piilevänä merenalaisena

koralliriuttana, jonka päälle harvojen käsitteiden fauna ja floora

ovat vasta vaivoin ja vitkaan muodostuneet.

Käsitteiden, käsitteellisten ajatusten ja suurien, ihmiskuntaa

halkovien ajan-aatteiden puutteesta voitaisiin suomalaista

kaunokirjallisuutta ehkä paremmallakin syyllä syyttää, mutta ei

mielikuvien. Niihin nähden on meillä ainakin ennen vallinnut

suoranainen runsauden pula. Jos olot siinä suhteessa olisivatkin ehkä

entisestään jonkun verran muuttuneet, jos suomalainenkin kirjallisuus

ehkä vihoviimeisinä vuosina olisi käynyt järkeilevämmäksi ja

käsitteellisemmäksi, todistaisi se vain, että Lapin kesän yleinen

laki silläkin alalla toteutuu järkähtämättömästi.

Kesä menee meillä ohitse kuin varjo, lapsuus ja nuoruus kuin

kuvajainen. Mitä on sitä heijasteleva kirjallisuus sitten? Varjon

varjoa, kuvan kuvajaista. Toiset ehkä häpeävät lapsuutensa ja

varhaisimman nuoruutensa tuotantoa. Omaan päähäni ei se ikinä ole

pälkähtänyt, kaikista tuon tuotannon ilmeisistä heikkouksista ja

kömpelyyksistä ollenkaan huolimatta. Minulle ovat sen-aikaiset runoni

yhtä monta päiväkirjan lehteä, joiden kautta voin seurata entisiä

kehityskausiani, herättää haudastaan niin monta manalle nynnyttä

mielikuvaa ja tunnelmoida itseni jälleen lapseksi tai nuoreksi,

alakuloiseksi tai toivorikkaaksi, nöyräksi tai uhmailevaksi, miten

milloinkin ja missä milloinkin joku säe tai sanakuvio muistoon

jolkahtaakin.

Ja silloin täytyy minun myöntää, että Kajaanin aikuiset kuvitelmani

ovat vielä tälläkin hetkellä ehkä rakkaimmat minulle. Ihminen näkyy

siis siinäkin suhteessa palajavan takaisin ensimäiseen rakkauteensa...

Ainakin sen aikaisiin mielikuviin. -- Näen kaupungin varhaisen

talvi-aamun hämärässä. On pakkanen, tulipalo-pakkanen, ehkä

kolme-, neljäkymmentä astetta, niin että lumi, ilma ja kaikki

esineet helähtelevät. Kaupungin ahkerat porvarit availevat jo

puotejaan, toiset lakaisevat itse portaitaan, kuuluu toisaalta

kiihkeä lapion ääni. Pojat ja tytöt kiiruhtavat kirjat kainalossa

kouluihinsa, vanhan-aikaisten pulpettiensa ääreen, pieniin,

ummehtuneihin luokkahuoneisiinsa, jotka eivät ole suuremmat

tavallista kamarinlattiaa... On kovin kylmä. Täytyy juosta niin

paljon kuin jaksaa, korvanlehtiä kihelmöi, ei ole ollut aikaa

vetää hyvin päänsä yli edes pientä lammasnahkaista naapukkaansa

ja palttoo on harvinaisuus... Kuitenkin ehtii silmä sivumennen

talvisen aamun salaperäisen kauneuden tajuamaan, korva kuulemaan

yli muiden heräävien äänien kosken ikuisen kuminan, joka on sama

kuin eilisenkin illan kimmeltävässä, kuutamoisessa, jääkaarisessa

tarunjättiläisyydessään...

Suuret, punertavat savukiehkurat nousevat jokaisen talon katolta,

jokaisen talon takassa räiskyvät kirkkaat koivu- ja kuusipuut, joita

ei täällä ääretönten metsämaiden keskellä polteta sylyyksittäin,

vaan sylittäin... Kuinka? Mitä? Eikö kuljekin joku niiden päällä,

noiden kultaisina kangastelevien savukiehkuroiden, yli tämän

heräävän, talvihämäräisen korvenkaupungin, niinkuin ajatus...

niinkuin aavistus... niinkuin koulupojan romantisoiva mielikuva

elämästä, jota hän ei ole vielä kokenut, ja onnesta, joka ehkä ei

ole koittava hänelle milloinkaan?... Eikö vilkahtanutkin siro nilkka

tuolta punapilven päältä, piirtynyt hoikka, vielä keskenkasvuinen

vartalo kohti taivaan korkeutta, haihtunut kuin haave valkeana

kesä-yönä, jättänyt jälkeensä vain kipeän tuskan ja kaihomielen,

kuin saavuttamaton ihanne turhaan itkevään, turhia tavoittelevaan

ihmissydämeen?... Paistoi ainakin kaksi tummaa ja tutkivaa silmää

sinne, kaartui kauneus kahden pitkän silmäripsen, heijastui kahden

punaisen huulen helo niinkuin kahden marjan tuntemattomista

mäkirinteistä ja marikoista?...

Vain tuokion, vain sekunnin sadannes-osan...

Mutta se oli ollut kuitenkin, se oli käynyt kuitenkin... fantasian

ikuinen impi, kultaisten mielikuvien kuningatar... kulkenut yli

talvihämäräisen korvenkaupungin... katsonut sykkivään, aavistelevaan

ihmissydämeen...

Käyn kenties hiukan hentomieliseksi. Syy siihen on yksinomaan minun,

eikä totisesti sen kajaanilaisen tulipalo-pakkasen, missä mielikuvien

kultaiset immet ovat katsoneet hyväksi minulle oikeastaan joskus

myöhemminkin esiintyä.

Luonnollisesti en siihen aikaan voinut vielä ajatellakaan antautua

yksinomaan kirjailijaksi ja kynällään eläjäksi. Tuo ajatus kypsyi

minussa vasta myöhemmin, mutta kylläkin jo koulupoikana, mitä

enemmän tutustuin maan kirjalliseen elämään yleensä ja etenkin

omiin mahdollisuuksiini, kenties siihen aikaan vielä kylläkin

monipuolisiin, mutta vaikeasti yhdistettäviin minkään muun

ammatin tai elinkeinon kanssa. Nyt alkoi myös todellakin vakava

taiteellisen valmistuksen ja työnteon aika. Uskottakoon sitä

nimittäin taikka ei, mutta totuus on kuitenkin omalta kohdaltani se,

että olen kirjoittanut hirveät määrät Suomen metsiä paperikoriin,

vaikka arvostelijani yleensä ovatkin väittäneet, että olen

varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottunut käyttämään yksinomaan

kirjapainoa paperikorinani. Onhan ehkä joskus voinut sellainenkin

turmio tapahtua. Mutta ainakin koulupoika-aikani kului melkein

yksinomaisesti itsetietoiseen, itsepintaiseen taisteluun kielellisten

ja teknillisten vaikeuksien kanssa, joita en sitäpaitsi ole voittanut

enkä toivottavasti tule koskaan voittamaan, joskin itse tekotavan

käsite on ehkä jonkun verran avartunut ja syventynyt vuosien

vieriessä minulle. Samassa määrin on tuon työn rinnalla avartunut ja

syventynyt käsitykseni suomenkielen melkein rajattomista runollisista

mahdollisuuksista. -- Mutta olihan aikomukseni tässä yhteydessä

puhuakin vain koulupoika-ajoistani.

Niiden muisto yhtyy mielessäni aivan erottamattomasti erään toisen

kaupungin mielikuvaan, Hämeenlinnaan nimittäin, jonka hymyilevä

ympäristö ja luonto eivät suinkaan olleet omiaan sieluuni mitään

paukkuvia tulipalo-pakkasen tunnelmia syövyttämään. Nehän olivat

kainulaisiin vertauskohtiinsa nähden suorastaan troopillisia. Siksi

en muistakaan mitään talvisia kuvia sieltä, vain syksyisiä ja

keväisiä, lämpimästi läikähtäviä vedenselkiä, korkeina pilaristoina

kohoavia puistokujia, minulle outoina ojentuvien kukkien ja

hedelmien runsautta, kellertäviä viljavainioita, varallisuutta,

väkirikkautta, iloa ja ihmisiä... Täällä kehittyi maakunta-kieleni

todelliseksi suomalaiseksi kirjakieleksi. Täällä karisi minusta pois

jotenkin tarkkaan myöskin se nurkkapatriotismi, jolla tavallisesti

on yhtä vähän tekemistä todellisen kotiseutu-rakkauden kuin

kiihkokansallisella natsionalismilla syvemmän ja inhimillisemmän

isänmaanrakkauden kanssa.

Hämeenlinnan vanha puistoparka siis! -- En ole epäkiitollinen

sinulle, vaikka tuskin tänäkään päivänä osaan vaahteraa poppelista

erottaa. En ollut luotu luontosi tutkijaksi, mutta jo paremmin

sensijaan tummina kaartuvien siimestesi ja romantisten tunnelmiesi

tajuajaksi. Oli taikaa ilmassa siellä, riippui oksilla onnen

unelmia... Mielikuvat eivät olleet ehkä enää yhtä määrättömiä

ja epämääräisiä kuin ennen, mutta sensijaan kirjallisempia ja

kriitillisempiä. Mitkään suuret elämäntotuudet eivät myöskään tilaa

utuisilta unelmilta ja tunnelmilta kiistelleet, helottivat vain

kaukaa kuin Hämeen helavalkeat ystävällisten harjujen ja vienojen

vesien poikki...

Ainakin joku sävelmä, joku rytmi tuosta kaikesta lienee jäänyt

jäljelle lapsuuden- ja nuoruudenaikaiseen runouteeni.

* * * * *

Entä Helsinki? Eikö sillä siis ole mitään kirjallisesta

kehityksestäni kerrottavaa?

Kyllä, epäilemättä paljonkin. Mutta koska se ei vielä täydelleen

ole muodostunut minulle yksinomaan muistojen kaupungiksi ja koska

en muutenkaan arvattavasti ole voinut arv. albumitoimikunnan tahtoa

aivan kirjaimellisesti noudattaa -- siitä yksinkertaisesta syystä,

että olen tuhlannut tämäntapaisen kirjoitelman mielenkiinnon, ainakin

omalta osaltani, jo jotakuinkin tarkkaan viimeisen runovihkoni

esipuheeseen -- pyydänkin nyt lopettaa tähän. Helsinki heleyksineen

saakoon joskus oman ja seikkaperäisemmän biografiansa.

_Eino Leino_.

Johannes Linnankoski.

Muuan Johannes Linnankosken nuoruudenruno.

Todistettavasti on Johannes Linnankoski, kuten useat muutkin,

alottanut "kirjailijauransa" lyyrillisillä runoilla. Tämä taipumus

ilmeni hänessä jo aivan nuorena. Itse hän kertoi 11-12 ikäisenä

sepittäneensä pienen runon vanhemman veljensä lähtiessä yhdessä

vietetyn kesäloman jälkeen takaisin seminaariin ja sittemminkin hän

oli niitä aina joskus kyhännyt, kunnes hän 15-vuotiaasta käytti

samaan toimeen kaikki lomahetkensä. Muuan kirjailija-vainajan

sukulainen ja monivuotinen ystävä, pastori J. E. Tuomola, kertoo

eräällä nuorena ylioppilaana tekemällään saarnamatkalla Askolan

kirkossa kesällä 1887 käyneensä samalla sukulaisiaan tervehtimässä ja

silloin myöskin tavanneensa 17-vuotiaan Vihtori Peltosen, joka oli

hänelle näyttänyt runojaan.

Näitä runoja on vielä joitakuita tallella, osaksi paperiarkeille

kirjoitettuina, osaksi koottuina pieneen käsin kirjoitettuun

vihkoseen, jonka kanteen on piirretty seuraava nimi: "Leimuavia

Kypenöitä elinhuolten lomahetkinä säihkytteli Juho Vihtori Peltonen".

Ne ovat kaikki syntyneet ennenkuin hän syksyllä 1888 lähti Jyväskylän

seminaariin. Ne käsittävät erilaisia aiheita, ollen milloin puhtaasti

lyyrillisiä, millin kertovaisia "Vänrikki Stoolin" tapaan, onpa

muutamille yritetty antaa leikillinenkin sävy. Useihin on liitetty

sulkumuistutus "Erkon aine" tai "jäljitelmä". Ne ovat enimmäkseen

heikkoja sekä muodoltaan että sisällykseltään todistaen ainoastaan

nuoren tekijänsä vakavaa hartautta.

Se pieni runo, joka alempana seuraa, on äskenmainitun vihkosen

alkurunona. Se ilmaisee ennenkaikkea tekijänsä toiveet ja

tulevaisuuden elämänihanteen. Lukuisat harjoitelmat, luonnokset

ja painetutkin käännökset ja kirjoitukset puolentoista kymmenen

vuoden aikana osoittavat, että Vihtori Peltonen ei kammonnut työtä

päämääränsä saavuttamiseksi. Kun hän lähtee seminaariin, antautuu

sanomalehtityöhön, asevelvollisena kirjoittaa artikkeleita ja

kaunokirjallisia paloja sekä lopulta perustaa "Uusimaa" lehden, on

se sittekin runoilijan ja kansansa "näkijän" tehtävä, joka hänelle

kangastaa. Ja kun hetki on tullut, jättää hän kaiken ahtautuakseen

sille. Se on sittekin "pakko sisäinen", joka vei Linnankosken

lopulliseen elämäntyöhönsä.

_Ester Linnankoski_.

Kuinka meistä tuli kirjailijoita: Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia · 第 6 / 8 题

Koulu saattoi runo- ja kynäilysuonet aivan pursuamaan, ja ainakin