HIUKKANEN KALEVALAN RUNOLLISUUDESTA.

Luotettavimmat todistuskappaleet siitä, kuinka me kukin alotimme

ja millaisia olivat ensi askeleemme kirjallisella taipaleellamme,

eivät luullakseni ole kirjailijain omat muistelmat, vaan ehkä

enemmänkin näytteet hänen kirjailemisensa ensi tuloksista.

Sellaisia kai olisi jokaisella vanhoissa kätköissään. Muutamia

niitä löysin minäkin tuonoin eräältä vanhalta ullakolta, niiden

joukossa erään ainekirjoitusvihkon jonkun lyseon ylemmän luokan

ajalta. Tuossa vihkossa on muun muassa eräs n.s. "vapaa" aine,

joka sellaisenaan julaistuna ehkä antanee jonkunlaisen käsityksen

kyhääjänsä senaikuisista kirjallisista ihanteista ja hänen

tyylistään, jotka senjälkeen oikeastaan tuskin ovat paljoakaan

muuttuneet. Kirjailijaliiton julkaisun hyvää tarkoitusta

edistääkseni pyydän paremman puutteessa jättää sen arv.

Toimituksen käytettäväksi.

_J. A_.

Runollisuudella, niinkuin ylipään kirjallisuudella, on

velvollisuutena yksinkertaisimmilla esimerkeillä elämästä ja

luonnosta näyttää niiden loisto- ja varjopuolia. Se on silloin,

kuten matematikikin, puhtainta ja sanommepa ylevintä, kun voi

osoittaa suurimpia poikkeamattomia totuuksia kaikkein vähäisimmillä

ja jokapäiväisimmillä keinoilla. Silloin se kohtaa kaiun jokaisen

rinnassa, kun koskettaa aivan likeisimpiä ja tutuimpia kieliä

elämämme soittokoneessa. Jos se poikkeaa tältä uralta ja joko ylenee

Olympoon muka jumalallista kanteletta soittamaan taikka muuten menee

teeskentelyyn, tuntuu se meistä vieraalta. Se ei enää viehätä eikä

miellytä meitä, me emme voi seurata sen ääntä todellisuudessa ja

joskus vain voimme hämärän kuvitusvoiman avulla saada siitä jotakin

kuvaa eteemme. Näin ollen on jo runollisuus menettänyt lukijalle

kaiken arvonsa, se jääpi unohduksiin ja kuolee kuin äitinsä rinnoilta

temmattu imevä lapsi. Tämmöiseen ilmassa häälyvään tilaan on

runollisuus useinkin noussut, ja onpa välistä voinut ajaksi huikaista

lukijoitaan, mutta esteetillisemmästi sivistyneiden arvostelua

se ei ole koskaan voinut kestää, se on itse siitä huiennut. --

Päin vastoin on taas semmoisten runomusten laita, jotka, niinkuin

mainitsimme, ovat sopusoinnussa meissä itsessämme vallitsevien

aatteiden ja olojen kanssa, ja siten, itse juuri kohoamatta erittäin

ylös, nostavat vastustamattomalla voimalla meidät ja aatteemme

korkeuksiin. Semmoiset runomukset ovat pysyneet ijäti uusina ja

ihailtuina, ovatpa saavuttaneet klassillisuuden nimen. Ne ovat kuin

itsestään syntyneitä, ei kenenkään tekemiä, niistä voi sanoa, että

ne ovat syttyneet "jumalallisesta kipunasta", joka on runoilijan

henkeä lämmittänyt. Tämmöisten runomusten joukkoon on luettu maailman

suurimpain yksityisten runoilijain (Runebergin y.m.) teokset ynnä

myöskin muutamat kansanrunot. Viimemainituista Kalevalamme tuskin

tarvinnee siirtyä muiden kuin Kreikkalaisten kansanrunojen edestä.

Tämäkin esiintuo kaikkein runollisimmat ajatukset ja ihanimmat kuvat

tavallisimmilla sanoilla, jokapäiväisimmät tapaukset näyttää se

semmoisena kuin ne esiintyvät ja me ne olemme nähneet, tuomalla siinä

kuitenkin esiin jonkin puolen, jota me emme ole huomanneet ja joka

juuri sen vuoksi, että se ilmaantuu ikäänkuin uutena-vanhanatuttuna,

viehättää meitä. Pienimmissäkin seikoissa löytää se jonkun kohdan,

jota kannattaa ihailla, samalla kun se taas juhlalliset kohtaukset

elämässä ja ylentävät ilmiöt luonnossa selittää sillä arvollisuudella

kuin asia vaatii, ottaen molempia selittääkseen vertauksilla, jotka

johtuvat asiasta ja likeltä kuuluvat siihen.

Näihin väitöksiin on Kalevalassa todistuksia joka sivulla, jopa

joka säkeessäkin. Ei niitä siis tarvitse etsiä. Mistä kohti kirjan

aukaisseekin, löytyy ja ilmaantuu todistuksia kyllin.

Tarkastelkaammepa esimerkiksi neljättäkymmentä runoa.

Se kertoo ensin, kuinka Kalevalan uroot kulkeissaan sammon ryöstöön

Pohjolaan joutuvat kosken niskaan. Ennenkuin he kumminkaan

uskaltavat antautua kuohujen valtaan, kokee Lemminkäinen loihtemalla

poistaa kosken vaaroja. Nämä Lemminkäisen sanat tahdon ottaa

tarkastellakseni. Ensin kääntyy Lemminkäinen kosken itsensä puoleen

sanoilla:

Heitä koski kuohuminen,

vesi vankka vellominen.

Sitten puhuttelee hän kosken haltijoita kääntyen ensin "kosken tytön,

kuohuneitin" puoleen näin:

Kosken tyttö, kuohuneiti,

istuite kihokivelle,

kihopaaelle paneite,

sylin aaltoja aseta,

käsin kääri käppyröitä,

kourin kuohuja kohenna,

jott' ei riusko rinnoillemme

eikä päällemme päräjä.

Mikä hilpeä runollinen kuvaus noissa muutamissa sanoissa! Voiko

löytyä kynää, joka taitavammasti kuvaisi tuommoisen hienon, suloisen

olennon, kuin tässä on tehty! Kuka toinen näin muutamilla sanoilla

asettaisi eteemme samallaisen, yhtä selvän kuvan kuin tässä näemme!

Tässä vaaditaan heikkoa naisellista olentoa ei muilla aseilla kuin

pehmeällä sylillään asettamaan vihaisen kosken kuohuja. Tässä on

tuo kaikkivoipa sulous asetettu kaikkivoipaa voimaa vastaan. Naisen

voima on syvästi ja oikein käsitetty. Kuka muu olisi vaatinut naista

tuommoiseen vaaralliseen työhön kuin se, joka tietää, mikä voima

naisella on, ja kuinka paljon sulous ja kauneus joka paikassa voi

matkaan saada. Runo arvelee, että totta kai hilpeää hienohelmaa

luonnonvoimienkin täytyy totella. Tässähän ilmautuu aivan sama

käsitys kuin laulunkin voimasta. Silmiemme edessä kuvastaa aivan

selvään, kun luemme "_sylin_ aaltoja aseta", kosken vaahtopäiden yli

liukuva, vaahdonvalkeaan huntuun puettu olento, me olemme näkevinämme

huolekkaan, lempivän tytön, joka kokee eroittaa taistelevia

vihamiehiä. Noissa kolmessa runosäkeessä "sylin aaltoja aseta,

käsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna", sanoo Kalevalan

runotar paljon enemmän kuin joku muu sadoilla sanoilla olisi saanut

selvitetyksi. Tässä nähdään siis, kuinka taideniekka muutamilla

luonnollisilla, mutta voimakkailla ja asiaan kuuluvilla sanoilla voi

meitä viehättää ja saada kuvitusvoimamme hereille.

Vielä tahdon viitata lukijaa säkeeseen:

käsin kääri käppyröitä

ja siinä kehoittaa tarkastamaan, mitä _käppyrä_ tavallisessa kielessä

ja mitä tässä merkitsee. -- Onhan yhdellä sanalla sanottu sekä itse

asia että sitä selvittävä vertaus, onhan tässä meillä vertaus, jota

parempaa tuskin Homeroskaan olisi keksinyt. --

Puhuteltuaan ensin nuorta, viehättävää impeä, kuten keikari ainakin,

kääntyy Lemminkäinen vielä asiansa varmuudeksi äidin suosiota

saamaan. Hän huutaa avuksi "akkaa aaltojen alaista", Vellamoa, näin:

Akka aaltojen alainen,

vaimo kuohun korvallinen,

nouse kourin kuohun päälle,

yskin aalloille ylene j.n.e.

Näissä sanoissa taas on sanottu paljo ja Kalevalan tarkalla

luonnontotuudella. Kun näet nuorta tyttöolentoa pyydetään

suloudellaan ja ikäänkuin lapsellisella viehättäväisyydellään

hillitsemään kuohuja, on toisen arvokkaamman ja vanhemman naisen

asia juuri ikänsä, arvonsa ja odottamattoman ilmaumisensa kautta

vaikuttaa masentavasti noihin hurjapäisiin vintiöihin, kuohuihin. Kun

luemme "_yskin_ aalloille ylene", muistuu mieleemme Neptunon arvokas

olento, niinkuin Virgilius kuvaa hänet, ylenevänä merestä, vakavalla

vihallaan laineita laimentavana ja _quos ego'llaan_ tuulosia

säikäyttävänä. Tässä on siis yhtäpitäväisyyttä Virgilion käsityksen

kanssa! Luulemmepa vielä lisäksi Suomalaisten Runotarten käsittäneen

hurjain, valloilleen päässeiden poikain taivuttamisen paremmasti eli

varsinkin monipuolisemmasti kuin Virgilion. --

Senjälkeen kääntyy Lemminkäinen puhuttelemaan kosken kiviä ja

pyytää heitä "otsaansa alentamaan ja päälakeansa painamaan". Kuinka

runollista ja asian mukaista tämäkin! Samoin pyydetään Kivi-Kimmoa

puraisimella puhkaisten kiviä aukaisemaan tietä kulkeville. Kuka muu

olisi voinut mahdotonta ja satumaista näin uskottavassa muodossa

esiintuoda! Ei sillä hyvä! Veden isännän pitää "kivet saattaa

sammaliksi, hau'in vuoluiksi venonen", ettei venhe kovin kovasti

kolahtaisi "mäkipäihin"! "Mäki-pää" on hyvä, erinomainen vertaus

sekin!

Nyt luulisi jo kaikkien pyyntöjen olevan lopussa -- mutta ei!

Suomalaisen sitkeydellä mankuu Lemminkäinen yhä vielä uutta.

Kun lukija on jo melkein tyydytetty eikä vaadi enempää, avaa

oikea taiteilija vasta hänen silmäinsä eteen kauneimman lehden

kuvakirjastaan. Sillä tavalla ihastuttaa hän sanomattomasti

lukijaansa, silloin vasta hurmautuu tämä, kun näkee, että hän on

ollut niin kokonansa viehättäjänsä vallassa, ettei ole voinut muuta

kuin ehdottomasti seurata häntä ja ihastua hänen kanssaan. Mutta

asiaan! Lemminkäinen sanoo:

Neiti kosken korvallinen,

impi virran vierellinen,

kehreäs utuinen lanka

utuisesta kuontalosta,

veä lankasi ve'elle,

sinerväsi lainehille,

jota pitkin purren juosta,

tervarinnan teuotella.

Käyhän Runotar tässä hiukan haaveksimaankin, mutta luonnollisesti

ja viehättävästi tapahtuu sekin. Kuinka utumaisia, läpikuultavia

ovatkin nuo säkeet! Kuinka hilpeän kevyt noissa ilmautuva aate ensi

silmäyksessä on, kuinka syvä totuus piilee sen pohjalla tarkemmin

katseltuna! Vieno nainenhan, turvallisuudessa istuva olento, ohjaa

sydämestä sydämeen kulkevalla, näkymättömällä, utuisella tunnetten

siteellä maailman meluun menehtyvää miestä. -- Kun tähän tapaan

ajattelemme tätä kohtaa, ei se ole paljasta sanasotkua, ei paljasta

runomittaa, mutta todellista runoutta, aatteiden ja muodon arvokasta

sopusointua.

Vielä pyydetään Melatarta, peräsimen haltijaa, ja Ukkoa auttamaan

kulkijoita kosken alla kohtaavien vaarojen sivutse. Viimemainittua

puhutellessa sanotaan:

Piä miekalla pereä,

_tuijota_ tupettomalla.

Tuo "tuijota" on taas todistus lausumallemme väitteelle. Omituisen

sattuva on se tähän paikkaan! Luulisi, ettei voisi "tuijottaa" muilla

kuin silmillään, mutta runo on tahtonut tuolla yhdellä sanalla

näyttää sekä perämiehen vaaraa ja vakavuutta, kun sanoo hänen

peräisimellä tuijottavan.

Tällä lailla rukoilee Lemminkäinen onnellisesti alas päästäkseen

"eikä puutu puinen pursi". Mahdotontapa se olisi ollut, sillä kuka ei

hurmautuisi noin kauniista rukouksesta!

Mitä siis nyt siitä, mitä Kalevalan runollisuudesta olemme

esittäneet, päätämme? Ymmärrämmekö, mimmoiseen runolajiin Kalevala

kuuluu? Olemmeko muualta löytäneet tämmöistä? Emmekö? Siis on

Kalevalan runollisuus alkuperäistä, klassillista? Jos noihin

kysymyksiin edellisen johdosta voimme myöntämällä vastata, jos

päätämme seurata Kalevalan runollista katsantotapaa, samalla kuin

myös kaiken puhtaan runollisuuden, jos voimme saada runoilijamme

siltä tieltä, jonne Kalevala viittaa, etsimään ihanteitaan, saammepa

olla vakuutetut, että kirjallisuutemme on seisova vakavalla pohjalla,

että "Hellaksemme" Kalevala, on juhlallisella sinitaivaallaan meitä

hurmaava, että runollisuutemme on muodostava uuden, tähän saakka

tuntemattoman _suomalais-klassillisuuden!_ Tarvitsemmeko tuota

ollenkaan epäillä! Sanoohan aina totta puhuva Kalevalamme:

Siitäpä nyt tie menevi,

ura uusi urkenevi,

laajemmille laulajoille,

runsahammille runoille,

nuorisossa nousevassa,

kansassa kasuavassa!

_Juhani Aho_.

Selma Anttila.

Kirjailijataipaleeltani.

Pikku tyttösenä muistan lempityöni olleen hämärän tultua istua

akkunassa ja tuijottaa metsänlaitaan tai pellolle. Varsinkin

multapelto, sen epätasainen pinta ja suuret, saviset kokkareet

askartelivat mielikuvitustani. Sarka oli kuin näyttämö, jossa auran

viillokset, vaot ja harjat, syvennykset ja ylennykset muodostivat

kiitollisen maiseman. Siihen loi silmäni kummallisia satuolentoja.

Pystyyn noussut mullan köntys kasvoi katsellessani jättiläiseksi ja

kaikkialla saralla syntyi piirre piirteeltä siitä omituisia olentoja.

Siinä oli leikkisä ukko, joka kääntyneenä minuun, otsattomana,

pää peltoon liittyneenä, pelkät kasvot näkyvissä nauroi minulle

ja viittasi suunnattoman pitkällä kädellään lukuisaa seuruettaan

ympärillään. Ja kun seurasin hänen viittaustaan, näin todellakin yhä

selvemmin hahmoja, ihmisen kasvot ja hevosen kaulan taikka makaavan

koiran, joka harjakset pystyssä kiihkeästi yritti purra jättiläisen

nenää eikä koskaan kuitenkaan ylettynyt. Se huvitti minua suuresti,

ja muistan, miten toiset lapset kyselivät, mikä minua niin nauratti.

Kerran säikytin kotiväen pahan päiväisesti. Istuin illan tullessa

lempipaikallani ja seurasin hämärän säännöttömien varjojen häälymistä

saralla. Aidan vieressä kasvava koivu tummensi varjollaan pellon

laitaa ja sen lehdettömät oksat rapsauttivat toisinaan akkunaa.

Sarkasankarini sattui silmissäni nousemaan mullasta. Se kasvoi

ja kohosi ja äkkiä, kuin sydämen isku, löi se minua välkkyvällä

miekalla. Peljästynyt, luonnoton huutoni herätti pikku veikon, ja

äitini, luullen minua sairaaksi, kyseli: mikä löi, mikä se nyt löi?

kun minä yhä hoin: se löi, se löi!

En olisi kuitenkaan missään nimessä tahtonut ilmaista, mikä se

löi ja mitä saralla olin näkevinäni. Oli sellainen tunto, ettei

pelto-olennot sitten enää olisi tahtoneet leikkiä kanssani.

Sitten tuli ensimäinen kouluvuosi, ja metsäinen pitkä tie, jota

kuljin, elävöittyi samalla tavalla kuin pellon sarka. Erään

Lähdekorven mäen muistan vieläkin tarkasti. Jyrkän notkon poukamassa

oli lähde, jossa kerran sattui olemaan saukko, näin sen mustan,

sileän pään ja terävät silmät. Pitkä ruumis molskahti vedessä ja

sitten oli kaikki hiljaa. Pitkään aikaan en uskaltanut liikahtaakaan

ja mielikuvitukseni teki siitä satuolennon. Enhän milloinkaan ollut

kuullut todellisuudessa sellaisesta otuksesta. Aina kun sitten kuljin

lähteen sivutse en uskaltanut kääntyä siihen selin, kuka tiesi, mikä

sieltä saattoi hyökätä.

Todellisuus ja kuvittelu ovat aina minua vanginneet. En voi

milloinkaan lakata niitä toisiinsa sekottamasta. Ne seuraavat minua

keräten tieni oheen pelottavia voimia, joille en voi selkääni

kääntää. Ei auta muu kuin kääntyä päin, selvitellä ja eritellä,

taruilla ja kertoa.

Julkisuuteen astuminen ei ole kuitenkaan alunpitäen lähtenyt

minun puoleltani vapaaehtoisesti. En ole koskaan ajatellut tulla

"kirjailijaksi".

Jouduttuani Tampereelle tulin suureen elämän myllyyn. Olin siellä

yhteen aikaan viidessä yhdistyksessä joko sihteerinä, puheenjohtajana

tai muuna toimijäsenenä, oikein "populaari" henkilö, kuten sanotaan.

Jouduin väkisinkin paljon tekemisiin ihmisten kanssa ja tulin

kurkistaneeksi yhteiskunnan soppiin ja salonkeihin, verranneeksi ja

-- niin, kaikki tuo vaikutti minuun kuin lapsena Lähdekorven saukko.

Jouduin ensin kauhuihini enkä sitten enää voinut kääntää näkemälleni

selkääni. Tutkistelut syistä, mahdollisuuksista kiertyivät eteeni,

veivät rauhani päivillä, uneni öillä. Luulin olevani sairas ja

hermostunut. Olin kuitenkin nuori, ja kaikenlainen sairaus oli

minulle aivan tuntematonta. En siis takertunut siihen, sillä

voittamaton työinto pakotti yhä uusiin ponnistuksiin selvittää elämän

arvotusta. Silloin antauduin kirjoittamaan itselleni, ensin salaa

illoin, sitten yhä kiihkeämmin työkseni. Sepitin kertomuksia, sillä

ihmiset ja luonteet elävöittyivät mielessäni kirkkaina.

Toimittaja Viljakainen sai kerran käsiinsä sellaisen tarinan ja alkoi

kysellä. Hän puhui lehdestään, ja eihän siinä sitten muu auttanut

kuin julkaisu. Ja niin ne ovat sittemmin tulleet minunkin kuvitteluni

ja näkemykseni maailmalle.

Syistä, miksi kirjoitan, en voi julkisuudessa loruella.

Luonnollisesti on minulla, niinkuin useimmilla, omat persoonalliset

vaikuttimeni, ristiriidat, jotka elämä syövyttää sielua ahdistaviksi

ja tuskaa tuottaviksi voimiksi, tunne-elämä, joka toisinaan

pyrkii ylivoimaiseksi ja kohtalokkaaksi. En voi kuitenkaan

niihin sellaisinaan kajota. Kaikenlainen itsensä kiduttaminen ja

tunnetuskiin vaipuminen taiteellisella lennolla ja persoonallisuuden

sinetin suojassakin on minulle vastenmielistä. En pyri julkisuuteen

itseni vuoksi, ja uskon, että ainoastaan se, mikä minussa on terveen

elämän jumaloimista ja haltioittamaa, voi muidenkin mieltä kiinnittää.

_Selma Anttila_.

Kaarlo Atra.

Ensi alkeeni kirjallisella alalla.

Ryhtyessäni muistelemaan ensi alkeitani "kirjallisella alalla"

muistuu mieleeni, että vuosien kuluessa useinkin olen nähnyt

arvostelijain kertovan lukijoilleen, että minä muka siirryin paletin

äärestä kirjoittelemaan. Asian laita on kuitenkin oikeastaan

päinvastoin. Ja toiseksi en vielä tänäkään päivänä ole "paletin

äärestä" minnekään siirtynyt enempää kuin ennenkään, vaikka en

myöhemmin olekaan julkisuudessa maalarina esiintynyt. -- Mutta jo

paljoa aikaisemmin kuin olin edes palettia kädessäni pitänyt, olin

kirjoitellut.

* * * * *

Olin siihen aikaan noin kahdentoista-vuotias. Asuimme Tampereella.

Samassa talossa oli Verkatehtaan lainakirjasto ja lukusali.

Kirjaston hoitajana oli silloin jo ja yhä vieläkin musikaalisista

harrastuksistaan aikoinaan laajoissa piireissä tunnettu työnjohtaja

Fredrik Lundelin. Hänen herttaisessa kodissaan jouduin paljon

oleskelemaan siksi, että perheen pieni pojanpoika oli paras

leikkitoverini. Pitkät iltapuhteet leikimme kahden suuressa,

kauniissa lukusalissa, rakennellen, pelaten tai lueskellen. Siellä

oli kaikki suomalaiset kuvalehdet ja huomattavimmat sanomalehdet,

joitten viimeksimainittujen alikerrat ja muut kaunokirjalliset

pätkät piankin tulivat halutuksi lukemisekseni. Parhain aarreaitta

oli kuitenkin suuri kirjasto. Joka vuosi ostettiin sinne parhain

vastailmestynyt suomenkielinen kirjallisuus. Ja kaikki oli

mielinmäärin käytettävänämme. Alituiseen kannoin kirjoja pihan yli

edes ja takaisin, iloisena ja onnellisena siitä, ettei tarvinnut

pitää mistään lainausajoista lukua, vaan alituiseen sai ottaa

uusia, kun entiset olivat luetut. Topelius, Päivärinta, Aho, Ivalo,

Reijonen, Meriläinen, Kauppis-Heikki ja Minna Canth olivat läksyjen

lomissa jokapäiväistä seuraani. Minun nuorempi leikkitoverini oli

samoihin aikoihin pahimmassa satukuumeessa. Hän etsi kirjaston

satukirjat oikein luettelon mukaan, mutta ei sittenkään saanut

kylliksensä, vaan usein kiusasi minuakin satuja kertomaan. Vaan

mistäpä niitä olisin kertonut, kun hän oli melkein kaikki samat

lukenut mitkä minäkin. Mutta hän ei hellittänyt. Ja niin aloin

vähitellen kertoa hänelle "omiani" ja innostuin yhä enemmän, kun ne

aivan odottamattomasti häntä huvittivat.

Niihin aikoihin oli eräässä lastenlehdessä kirjoituskilpailu, ja

minäkin uskalsin sinne lähettää pienen kertomuksen. En hiiskunut

asiasta ystävälleni, enkä edes äidillenikään, vaan kaikessa

hiljaisuudessa odotin ratkaisua. Kun se vihdoin tuli, niin en

tahtonut silmiäni uskoa. Olin saanut toisen palkinnon. Epäilen

vieläkin olenko koskaan ollut iloisempi ja ylpeämpi kuin niinä

päivinä, jolloin palkintokirjani saapui ja jolloin sain nähdä ensi

kyhäykseni painettuna.

Mutta painomustekasteen saaneen esikoiseni vaiheet eivät vielä

tähän loppuneet. Eräänä päivänä, hiukan myöhemmin, antoi opettaja

kansakoulussa ainekirjoitustunnilla seuraavaksi kerraksi

vapaaehtoisen aineen. Empimättä kirjoitin vihkooni palkitun

kirjoitukseni. Kun opettaja sitten toi vihot takaisin, luki hän

hyväksi esimerkiksi parin oppilaan ainekirjoituksen, lausuen

niitten johdosta jotakin ystävällistä. Olin tavattoman nolo, kun

hän ryhtyi jakamaan vihkoja, eikä sanonut halaistua sanaa minun

kirjoituksestani, joka oli sekä palkittu että painettu... nyrpeänä

odottelin vihkoani. Kun opettaja sen vihdoin ojensi minulle, käski

hän samalla minua tunnin loputtua opettajahuoneeseen. Hänen äänessään

oli uhkaava sävy, ja toverini katselivat minua sekä uteliaina että

vahingoniloisina. Hiukan jännittyneenä, mutta samalla uhmamielisenä

seurasin opettajaa tunnin loputtua.

-- Sinun tämänviikkoisella aineellasi on vain se vika, ettei se ole

sinun kirjoittamasi -- alkoi opettaja hyväntahtoisen ivallisesti.

-- On se... -- enempää on osannut sanoa, sillä tämä syytös oli aivan

odottamaton.

-- Vai niin. No, katsoppas tätä! -- Samalla hyväntahtoisuudella hän

otti pöydältä lehden, jossa nimimerkillä varustettu kertomukseni oli

painettuna.

-- Älä nyt juttele enempää. -- Vai kenties tämäkin kirjoitus on sinun.

-- Niin onkin.

-- Vai niinkö? -- Mutta samassa hänen epäluulonsa nähtävästi syttyi

uudestaan, sillä hän kysyi:

-- Joko olet saanut palkintokirjasi?

Vastasin myöntävästi, ja hän käski tuoda sen seuraavana päivänä

kouluun. Oikein näkyvän todistuskappaleen esittämällä pääsin

seuraavana päivänä lopullisesti vapaaksi ensimäisen painetun

sepustukseni aiheuttamista epäluuloista. Ja kuitenkin: vielä

vuosien kuluttua, nyt tätä kirjoittaessanikin, ajattelen, että

paljon onnellisempaa olisi ollut silloiselle opettajalleni ja ehkä

minullekin, jos hän olisi uskonut ilman todistuksia...

_Kaarlo Atra_.

Minä Canth.

Kuinka meistä tuli kirjailijoita.

Suomalainen teatteri oli syksyllä v. 1878 antanut muutamia näytäntöjä

Jyväskylässä. Olimme saaneet nähdä Mariannen, Sirkan, Oman Toivoni ja

muutamia muitakin kappaleita. Mutta nämä ne vaikuttivat syvimmästi,

vaikuttivat varsinkin minuun, joka tuskin milloinkaan sitä ennen olin

mitään teatteria nähnyt, ellen ota lukuun muutamia seuranäytelmiä

ensi nuoruuteni aikana Kuopassa ja jonkun kerran sittemmin Jyväskylän

seminaarissa.

Teatteri läksi kumminkin pian pois ja jätti pienen kaupunkimme

entiseen hiljaiseen lepoonsa. Mutta minun mielestäni ei vaan mennyt

Marianne eikä Sirkka. Rouva Aspegren oli joku korkeampi olento ja

samoin herra Wilho, -- niitä kahta minä näet enin ihailin.

Ooh -- joka olisi päässyt teatteriin ja saanut ruveta näyttelijäksi!

Mutta minulla oli mies ja kuusi lasta -- eihän semmoista voinut

ajatellakaan.

Ajatella? Miksei? Ajatukset -- ovathan ne tullista vapaat.

Iltasella kun olin saanut joukkoni levolle, kuvittelin minä olevani

teatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani koko Suomen yleisön

näyttelemiselläni. Olin milloin -- Mariannena, milloin Sirkkana ja

näyttelin niin liikuttavan kauniisti, että huoneen täyteinen yleisö

minua hengittämättä seurasi.

Ja minä nautin voitoistani vaikkakin ne olivat pelkkiä

mielikuvitteluja. Päivällä taas asetin kaikki kuusi lastani riviin

istumaan, itse asetuin heidän eteensä toiselle puolen salia ja

rupesin näyttelemään. Pekka poikani, joka silloin oli noin parin

vuoden vanha, hymähti kerran minua katsellessaan ja sanoi harvaan ja

hartaasti: "mamma on hupsu!" Josta minä tietysti hieman nolostuin. --

Mutta löytyipä Jyväskylässä eräs toinenkin henkilö, joka rakasti

teatteria yhtä paljon kuin minä, ja lisäksi vielä kirjallisuutta ynnä

muita taiteita. Hän oli minua kokeneempi, kypsyneempi, oli oleskellut

Helsingissä, nähnyt enemmän ja oppinut arvostelemaan taidetta

vallan toisella tavalla kuin minä, joka siinä suhteessa olin hyvin

naivisella kannalla ja tuiki kehittymätön. Se henkilö oli Robert

Kiljander.

Eräänä kauniina päivänä -- vai lieneekö tuo päivä ollut ruma, en sitä

niin tarkoin muista -- tuli Kiljander rouvineen luokseni visiitille.

Minäkös tuosta sielussani ylpeilin, sillä tunnettua oli, ettei

Kiljander juuri rakastanut naisseuraa, vaan että hän sitä päinvastoin

vältti niin paljon kuin mahdollista.

No niin. Minä tietysti riennän etehiseen vastaan. Tervehdittiin,

mentiin saliin, istuttiin. Ja heti paikalla kääntyi puhe teatteriin,

joka vähää sitä ennen oli lähtenyt Jyväskylästä pois.

Minä valittamaan, että miksi syntyi Suomalainen teatteri niin

myöhään, miksei ennemmin, minun nuorna ollessani. Sillä nyt vasta

olin oppinut ymmärtämään, että olinkin luotu näyttelijäksi enkä

pedagoogin rouvaksi Jyväskylään. Ja nyt se oli liian myöhäistä.

-- Kyllä se on liian myöhäistä, myhähti Kiljander. Mutta minä tiedän

toisen neuvon: rupea kirjoittaman näytelmiä!

Tosiaankin! Se ei ollut minusta hullumpi tuuma. Katselin häntä ensin

vähän aikaa vakavasti. Mutta se ei ollut pilantekoa, hän näytti

olevan vallan toimessaan.

-- Kirjoitetaan yhdessä, minä ehdottelin.

-- Kirjoitetaan vaan. Mikä otetaan aineeksi?

-- Kansannäytelmä tekaistaan viidessä näytöksessä.

-- Ohoh, ohoh? Eikö yksinäytöksinen riittäisi näin ensi aluksi?

-- Ei, kansannäytelmä siitä pitää nila viidessä näytöksessä.

-- Kirjoitetaan ennemmin komediia ja otetaan aihe keskisäädystä pikku

kaupungissa.

Komediia! Sekö olisi nyt tyydyttänyt minua, jonka aivoissa pyöri niin

mieltäliikuttavat näytelmät kuin Marianne ja Sirkka.

-- Ei, kyllä minä tahtoisin ennemmin kansannäytelmää.

Mutta Kiljander ei luopunut omasta tahdostaan hänkään. Ja kun näin

kohta syntyi erimielisyyttä välillämme, päätimme kuin päätimmekin

vihdoin kirjoittaa kumpikin erikseen. Mutta me lukisimme toisillemme

kirjoituksiamme sen mukaan kuin valmista saisimme.

Minä tietysti suurella mielenkiihkolla heti työhön ja niin pantiin

Murtovarkaus alulle. Olin äärettömässä jännityksessä: jokohan että

minä todellakin pystyisin näytelmiä kirjoittamaan?

Se sujui. Se sujui kuin itsestään. Oli kuin minulle joku vieras voima

olisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin

onnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille, herätti minussa

riemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi

uskonut! Ainoa suruni oli, etten tuota ennen ollut keksinyt. Kuinka

paljon olinkaan jo menettänyt aikaa hukkaan.

Muillekin täytyi minun antaa osaa ilostani. Luin kirjoitustani

Elias Erkolle, joka silloin asui luonamme, oli viidentoista vanha

ja viidennellä luokalla lyseossa. Hän arvosteli ja pani minut

kirjoittamaan monta kohtaa uudelleen. Palvelijoilleni myöskin

luin, Riikalle ja Iidalle, ja heidän mielestään se oli ihmeen

hyvää. Hoppulaisen sanansutkaukset ja lauseparret heitä erittäinkin

miellytti ja kilvan he koettelivat muistella ja antaa minulle yhä

runsaammalta semmoisia. Ja kuinka he sitten olivat mielissään,

kun niitä heidänkin varastostaan pantiin paperille. Sillä tavoin

näytelmästäni tuli aivan kuin koko perheen yhteinen työ. Mieheni vain

myhähteli ja sanoi: kylläpä olette lapsellisia.

Kiljanderille kävin uskollisesti lukemassa kirjoitustani sen mukaa

kuin se edistyi.

-- "Ja, ja -- det är intit så illa det där. Fortsätt bara", hänellä

oli tapana sanoa.

"Inte så illa!" Se mielestäni oli jotenkin niukasti sanottu, sillä

minä puolestani olin pyhästi vakuutettu siitä, että minun näytelmäni

oli parasta, mitä milloinkaan maailmassa oli kirjoitettu.

-- Tuo ei kelpaa, hän taas välistä sanoi, se on kuin novellia,

kirjoita se uudelleen.

Ja silloin minä sen kirjoitin uudelleen siksi, että hän sen hyväksyi.

Sillä hän se kumminkin oli minun paras auktoriteettini. --

Mutta kuinka kävi Kiljanderin oman näytelmän? Hän ei antanut minulle

siitä mitään selkoa, myhähteli vaan, kun sitä utelin, ja käski

odottamaan. Eihän keskinäisessä suostumuksessamme ollut mitään

määräystä tehty ajasta, hän sanoi.

Ei ollutkaan, se kyllä oli totta. Mutta olisi hän jo voinut alkaa

yhtäkaikki. Vai rupesiko häntä jänistämään?

Mitäs siitä, rupesi tai ei, minä vaan jatkoin näytelmääni

loppumattomalla rohkeudella ja itseluottamuksella. --

Mutta samoihin aikoihin alkoi kova huoli kiduttaa mieltäni. Mieheni

terveys heikkoni, hänen voimansa riutuivat päivä päivältä, en voinut

sitä enää salata itseltäni. Lääkärit eivät tienneet muuta neuvoa,

ehkä se vaan on yleistä heikkoutta, he sanoivat, kun päästäisiin

kesään, niin koetettaisiin, mitä kylvyt vaikuttaisivat.

Odotin kesää, pelon ja toivon vaiheilla. Hän ei itse niin paljon

huomannut heikontumistaan, sanoi sitä vain turhaksi luulotteluksi,

melkeinpä hän tuskastui alinomaiseen vaarinottamiseeni ja hoiteluuni.

Mutta minulla oli vaan liiankin selvää, kuinka huolestuttava hänen

tilansa oli. En uskaltanut ajatella niitä mahdollisuuksia, jotka nyt

tunkeutumalla tunkeutuivat eteeni.

Olisihan se ollut liian kamalata. Minun kuusi pientä lastani...

Kesä tuli. Terveyttä se ei tuonut eikä voimain palautumista.

Päinvastoin!

Heinäkuun 13 päivänä se kamalista kamalin tapahtui. Isku oli

musertava. En tiennyt näille ilmoille paljon mitään, näin vaan,

ikäänkuin unessa, että lapseni olivat mustissa vaatteissa ja

suruharsoissa, minä itse samoin. --

Mutta tosielämän tarpeet kiskaisivat minut jälleen järkiini. Tulihan

minun päättää, miten asettaisin tulevan elämäni, miten hankkisin

toimeentulon perheelleni.

-- Pidät seminaarilaisia ruuassa, se kait lienee paras keino,

neuvoivat muutamat ystävistäni Jyväskylässä.

Hyvänen aika! Minä kun vain pakosta olin laittanut ruokaa tähän

saakka, sekö nyt sitten elinkeinokseen? Ja kannattaisiko se?

Turvaisiko se niin suuren perheen toimeentuloa kuin minulla oli?

-- Ei, antaannu ennemmin tykkänään kirjallisiin töihin, sanoivat

toiset. Onhan sinulla hyvä kynä.

Minä näet olin suomennellut ja kirjoitellut vähin sanomalehtiin.

Mutta kokemukseni sen työn rahallisista ansioista eivät suinkaan

olleet houkuttelevinta laatua? Ei niillä tuloilla leivässä

pysyttäisi, siitä olin varma. Sitä paitsi olivat nyt sekä

ruumiilliset että henkiset ominaisuuteni niin huonot, etten saattanut

yrittääkään niin rasittavaa tointa.

Mutta mitäs sitten? Päässäni pyöri ajatus, joka aina lopullisesti

pääsi muista voitolle. Isäni oli ennen ollut kauppiaana Kuopiossa,

äitini vielä nytkin siellä hoiti pientä kauppaliikettä -- mitä jos

minäkin koettaisin sitä keinoa?

Ystäväni Jyväskylässä pitivät sitä hulluutena.

-- Sinulla ei ensinkään ole kauppias-luontoa, he sanoivat. Teet ennen

pitkää konkurssin ja menetät senkin omaisuuden, mikä sinulla on.

Saattoi niinkin käydä, mutta saattoi käydä toisinkin. Ei sitä tiennyt

ennenkuin oli kokenut. Parempaa neuvoa en keksinyt, pidin siis kiinni

tuumastani ja aloin järjestää asioitani sen mukaan.

Näissä tosielämän huolissa oli mennyt noin kolme kuukautta, jona

aikana näytelmäni oli saanut levätä aivan rauhassa laatikon pohjalla,

sivumennen sitä ajatukseni vaan joskus hipaisi, mutta aikaa ei

ollut eikä halua sitä esille ottamaan. Nyt kun olin tullut varmaan

päätökseen siitä, millä keinolla tulevaisuudessa koettaisin joukkoani

eteenpäin viedä, sain valmistavien puuhieni ohella taas sen verran

lomaa ja mielenvirkeyttä, että voin näytelmääni ensiksikin lopettaa,

sitten parannella ja kirjoittaa uudelleen kokonaan. Marraskuun

lopulla se oli sitä myöten valmiina ja lähetettiin Helsinkiin,

tohtori Bergbomille.

Suurella jännityksellä sitten odotimme, varsinkin Kiljander ja

minä, hänen ratkaisuaan. Ehkäpä olisin minä puolestani odottanut

sitä vieläkin suuremmalla kiihkolla, ellei olisi ollut niin paljon

muita murheita. Nuorimman lapseni syntymisaika läheni, ja kun elämä

niin hiljan kovilla kourilla oli minua ruhjonnut tässä arimmassa

tilassa ollessani, en mitenkään voinut toivoa onnellisesti pääseväni

tuon kriisin läpi. Enkähän muuten niin olisi välittänyt, mutta

kovin suretti minua lapsiraukat, jotka jäisivät aivan turvattomiksi

maailmaan.

Helmikuun 1 päivänä oli minulla seitsemäs lapseni käsivarrella.

Viikon, pari häilyi elämäni silloin kuin oljenkorrella. Mutta korsi

ei katkennut, ja kuukauden kuluttua olin jo siksi reipastunut,

että saatoin vähitellen ruveta muuttopuuhiin. Pitkin aikaa olin

muuttanut rahaksi tarpeettomia tavaroita, loput olivat hevoskyydillä

lähetettävät Kuopioon.

Näissä hommissa ollessani tulee Olga Kiljander eräänä päivänä

luokseni.

Hyvin salaperäisesti pyytää hän minua toiseen huoneeseen, että saisi

puhua kahdenkesken.

Ja hän vei minut vallan toiselle puolen salia, iski silmää ja puhui

kuiskaamalla, vaikka tiesimmekin vallan hyvin, ettei ketään ollut

ovien takana kuuntelemassa.

-- Tiedätkös mitä! Nyt on Robert kirjoittanut näytelmän.

-- Elä?! Sinä narraat!

-- Niin totta kuin -- Saat uskoa, hän on kirjoittanut näytelmän.

-- Ja ihanko se on valmis?

-- Ihan valmis. Yhdessä näytöksessä.

-- Katsoppas sitä! Eikä ole virkkanut minulle mitään.

-- Elä herran tähden anna hänen tietää, että sinulla on vihiä

asiasta. Minä olisin aivan onneton --

-- Kuinka? Etteikö hän sitten minulle sitä lukisikaan? Mutta sehän

olisi --

-- Niin, semmoinen hän on. Siellä hän pitää sitä laatikossa lukon

takana ja saat nähdä, että hän sen taas polttaa, niin hän on tehnyt

ennenkin. Monta monituista näytelmää hän on jo sillä tavalla pannut

menemään.

-- Hyvänen aika! -- Kuule meidän pitää se estää.

-- Emme voi. Etkös luule, että minä olen koettanut. Mutta hän on

itsepäinen kuin synti.

-- Koetetaan yhdessä. Sepä kumma, ettei kaksi naista saisi yhtä

miestä taipumaan.

-- Ei, elä ajattelekaan --

-- Olehan vaiti. Sinä tuot sen nyt ensiksikin tänne minulle

luettavaksi --

-- Mutta kun hän ei anna!

-- Otat sen hänen laatikostaan ja tuot salaa.

-- Herra Jumala, en minä uskalla, jos hän huomaa, että se on poissa.

-- Minä sen luen muutamassa tunnissa. Ei hän sillä välin ehdi sitä

kaivata.

-- No, minä koetan. Mutta jos sinä tästä hiiskut sanaakaan

yhdellekään ihmiselle, niin olet onneton.

-- Elä pelkää joutavia.

Samana iltana hän jo toi sen minulle. Tuli hengästyneenä, punakkana,

hermostuneena, vihko nutun alla kätkössä. Minä etehiseen häntä

vastaan.

-- Joko se on mukana?

-- St, st! Onko sinulla vieraita?

-- Ei ole ket'ikään. Tule vaan sisään. Tuossako se nyt on?

Minulla oli -- kädessäni käsikirjoitus. Luin kansilehdellä:

"Mästarens snusdosa."

-- Mutta osaatko nyt olla niin varovainen, ettei sitä kukaan ihminen

näe?

-- Saat olla huoletta.

-- Robert on poissa tänä iltana. Huomisaamuna tulen sitä hakemaan

niin varhain, että ehdin saada sen paikoilleen ennenkuin hän nousee.

Niin että lue se nyt heti paikalla.

-- Kyllä.

Minä sisään aarteineni ja sitten lukemaan samassa tuokiossa. Loppuun

pääsin tuota pikaa ja -- päähäni iski rohkea tuuma.

Hain kiireesti kynän ja paperia ja aloin suomentaa. En sitä tietysti

likimainkaan saisi aamuun valmiiksi, mutta minäpä en aamulla

antaisikaan sitä vielä takaisin. Parissa kolmessa päivässä ehtisin

sen kyllä suomentaa ja tuskinpa hän huomaisi sitä kaivata sillä aikaa.

Kiihkeästi ryhdyin työhön, sillä minun muutenkin täytyi niin pian

kuin mahdollista saada se valmiiksi ennenkuin muuttopuuhat minua

kovin ahtaalle panisivat. Seuraavana aamuna varhain ensimäiset

kuormat huonekaluja laitettaisiin jo menemään, ja minä olin sitä

varten jo tyhjentänyt kaappia ja piironkia.

Istuin ruokasalissa, liikutin Lyylin kätkyettä vuoroin jalallani,

vuoroin vasemmalla kädelläni, oikealla näet kirjoitin. Ja sillä välin

komentelin vanhempia lapsia olemaan hiljaa.

Muutamia lehtiä olin saanut suomennetuiksi, kun kuulin etehisen oven

käyvän.

Taivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki

paperit kätköön?

Ruokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa

varten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoliseen kaappiin sekä

Kiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi

saada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä

erään tuttavani pää pisti sisään.

-- Otetaanko vastaan?

-- Otetaan! Terve tultua!

Ja minä kiirehdin tulijaa kattelemaan hyvin viattoman näköisenä.

En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain

salattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.

Se ilta kului tyyten ja seuraavaa päivää koko pitkältä, etten

joutanut suomennostani sen enempää muistelemaan. Pienokaiseni oli

jotenkin levoton, sain valvoa kaiken yötä ja aamulla tuntui pääni

varsinkin niin heikolta, etten jaksanut ajatella paljon ensinkään.

Siitä siihen, että pystyssä pysyin.

Hevosmiehet ajoivat pihaan, huonekalut olivat laitettavat rekeen,

peitettävät, nuoritettavat. Kaikki ne saatiin tehdyksi yksissä neniin

ja ennen aamiaista jo läksivät kuormat menemään Kuopioon päin.

Päivemmällä sitten virkistyin taasen ja tuolla puolisten jälkeen

asettui pikku tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen.

No nyt -- ajattelin -- nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli

kätkyen luokse, minä kaappasin ylös.

Suomennos esille! Mutta --?

Niin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin

käsistäni?

Hain, etsin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista.

Turhaan. Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan.

Hukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi?

Mutta eihän sitä ole voinut maa niellä, _täytyyhän_ sen löytyä.

Pitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä

olin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä

kiireessäni --

Herra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän -- niin, aivan varmaan, minä

työnsin paperit kaikki ruokakaappiin! Ja nyt ne olivat jo matkalla

Kuopioon!

Luulin pyörtyväni. Seisoin siinä hetken kuin kivettynyt. En tiennyt

mitä tehdä. Uskaltaisinko sanoa totuuden Olga Kiljanderille? Hän joka

niin minua oli varoittanut ja oikein omalletunnolleni pannut, että

pitäisin hyvää huolta käsikirjoituksesta. Ja niin pyhästi kuin olin

sen luvannut. Vielä pahempi -- eihän Olga ilman minun houkutuksiani

olisi mennyt sitä, salaa ottamaankaan. Mitä sanoisi Kiljander, jos

hän huomaisi näytelmänsä kadonneeksi?

Mutta -- entä kun hän ei sitä huomaisikaan!! Kuinka olikaan? Nyt

oli tiistai, huomenna keskiviikko, silloin meni posti Kuopioon.

Ennen lauvantakia olisivat kuormat perillä, silloin voisivat minulle

lähettää paperit, ja sunnuntaina, jos kaikki hyvin kävi, ne olisivat

taas käsissäni.

Saattoihan toivoa, ettei Kiljander sitä ennen niitä tulisi

kaivanneeksi. Mutta entä Olga? Miksi hän ei ollut tullutkaan niitä

hakemaan jo aamulla, niinkuin oli uhannut? Tunnustaisinko hänelle vai

enkö tunnustaisi?

Sanotaan, että yksi synti tuo aina yhdeksän muuta syntiä mukanaan,

ja niin kävi nytkin. Salaa olin hankkinut käsikirjoituksen huostaani

ja luvattomasti olin ruvennut sitä suomentamaan. Sitten olin kenties

hutiloinut sen hukkaan ja nyt täytyi jo turvautua valheeseen.

Sillä minulla ei ollut rohkeutta tunnustaa totuutta ja suoraan

kertoa, kuinka asian laita oli, kun pelkäsin, että he sitä kovasti

paheksuisivat.

Vasta keskiviikko-aamuna tuli Olga käsikirjoitusta hakemaan. Robert

oli muistaakseni ollut sairaana ja maannut siinä huoneessa, jossa

piironki, jonka laatikossa hän näytelmäänsä säilytti, oli, ja sen

vuoksi hän ennemmin antoi vihkon olla minun huostassani, kun ei

kumminkaan olisi saanut sitä hänen huomaamattaan paikoilleen.

Annoin hänen rauhassa kertoa tämän asian juurta jaksaen, ja olin

kuuntelevinani hänen puhettaan suurella tarkkaavaisuudella,

vaikka toden teossa en siitä tajunnut paljon mitään. Kun hän

viimein lopetti, tuli minun vuoroni puhua. Kokosin kaikki voimani,

osoittaakseni tyyneyttä ja varmuutta.

-- Niin -- tuo se nyt tänne pikaa.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Minä nielin ja alotin. Ääneni oli niin epävarma ja painunut, että

oikein pelotti.

-- En minä annakaan sitä vielä takaisin.

-- Et anna? Mitä?

-- Niin, minä en anna, jatkoin minä ja koetin väkisinkin saada

sanoihini päättäväisempää sointua. Koetin häntä myöskin katsoa

rehellisesti silmiin. -- Minä en anna ennenkuin olen sen suomentanut.

-- Mutta, hyväinen aika, en minä uskalla jättää sitä tänne niin

kauaksi. Jos Robert sattuu käymään laatikossaan ja älyää, että se on

poissa?

-- Siinä tapauksessa täytyisi meidän sitten tunnustaa totuus.

-- Hän suuttuu. Hyvä Jumala, en minä tohdi.

-- Jos suuttuu niin suuttukoon. Minä en anna näytelmää pois,

ennenkuin olen sen suomentanut. Turha pyytääkään.

Hän vaikeni hetken ja mietti.

-- Milloin luulet saavasi sen valmiiksi?

-- Ensi viikolla.

-- Vasta ensi viikolla? Etkö jo tällä?

-- En mitenkään.

-- No, olkoon sitten. Mutta kyllä minua pelottaa. Pelottihan

minuakin. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka sydämeni sykki pelosta

ja hätääntymisestä. Mutta minä osasin aika hyvin teeskennellä. Hän ei

huomannut minussa mitään vilppiä.

Pidänhän itseäni ylipäänsä sangen rehellisenä ihmisenä, enkä tiedä

monasti elämässäni valheen kengillä kulkeneeni. Mutta sillä kertaa

sen tein, kun toivoin niin muodoin pelastuvani.

Kirjoitin kirjeen veljelleni Kuopioon:

"Kun tavarakuormat tulevat sinne, niin avaa ruokakaapin yläosan

vasemmanpuolinen kaappi. Siellä pitäisi olla kirjoitettu vihko ja

muita papereita. Ota ne kaikki visusti talteen, elä taivaan tähden

niitä hukkaa, sillä ne ovat äärettömän tärkeitä. Lähetä ne sitten

heti ensi postissa vakuutetussa paketissa -- ei ristisiteessä --

eläkä suinkaan unohda! Odotan niitä suurimmalla jännityksellä."

Kirje vietiin postiin ja nyt en voinut muuta tehdä kuin odottaa

sunnuntaipäivää.

Tilani ei suinkaan ollut kadehdittava. Kauhea levottomuus minua

vaivasi kaiken aikaa. Entä jos muistin väärin? Entä jos ne eivät

sittenkään olleet ruokakaapissa? Taikka -- jos olivat, niin oliko

sanottu, että ne onnellisesti saisin takaisin? Saattoihan tapahtua,

että joku vaara kohtaisi kuormia. Kyytimies polttaisi tupakkaa,

kipuna lentäisi kuormaan ja se syttyisi palamaan! Suuri luoja --!

Kuinka helposti se voisi sattua! Kipuna tarttuisi vaan

peitevaatteeseen taikka, ellei kipunakaan, niin voisihan mies,

kun sytytti piippuaan, varomattomasti heittää tulitikun syrjään

kuormalle. Hän istuisi tietysti edessäpäin, ajaisi hevostaan eikä

katsoisi taakseen. Sillä välin kuorma syttyisi ilmituleen, eikä hän

huomaisi mitään, erittäinkin jos sattui olemaan vastatuuli.

Seurasin kuormia ajatuksissani, laskin ja arvelin, millä kohdalla ne

aina milloinkin olisivat, aprikoin olivatko vielä hyvässä säilössä

vai olisiko joku onnettomuus jo kohdannut. Eiköhän tämä minun kauhea

pelkoni ollut vaan joku paha aavistus, että niille hullusti kävisi?

Öisin varsinkin nämä huolet minua vaivasivat. En saanut unta,

levottomuus kasvoi kasvamistaan, muuttui polttavaksi tuskaksi, joka

pakotti sydäntä ja päätä. Voi, jos Kiljander tietäisi, ajattelin,

kuinka paljon tästä kärsin, kyllä hän varmaankin antaisi anteeksi.

Koetin muistella olinko milloinkaan kuullut, että rahtikuormat olivat

palaneet. Mutta enpä tiennyt, että semmoista olisi kerrottu. Miksi se

sitten tapahtuisi juuri nyt?

Näin koetin rauhoittaa itseäni, mutta turhaan taisteli järkeni

kiihtyneitä mielenliikkeitä vastaan. Ne olivat kerran saaneet

semmoisen vallan, ettei niitä mikään voinut asettaa.

Perjantai-iltana arvelin, että kuormat olivat joutuneet perille.

Nyt en enää pelännyt niiden palamista, oli aivan kuin olisin nähnyt

niiden onnellisesti ajaneen ahtaasta porttikäytävästä sinne entiseen

kotipihaan. Ei ne olleet palanneet, en sitä enää pelännytkään. Mutta

siihen sijaan tuli uusia suruja.

Entä kun veljeni ei sattuisikaan olemaan kotosalla? Jos hän olisi

lähtenyt maalle tuttaviensa luona käymään, niinkuin hänellä usein oli

tapana. Äitini ottaisi vastaan kuormat, antaisi asettaa huonekalut

paikoilleen, pyyhkisi ja siivoisi ne matkan pölystä. Hän luulisi

nuo paperit joutaviksi ja viskaisi ne siistiessään pois. Sillä

luonnollisesti hän ei avaisi veljeni kirjettä eikä tietäisi sen

sisällyksestä mitään.

Oli tosiaankin hyvin mahdollista, että niin kävisi. Miksi en

ollutkaan varovaisempi, miksi en lähettänyt kirjettä äidilleni

ennemmin? Mikä kova onni, etten sitä tullut ajatelleeksi!

Toinenkin pelko minua vielä vaivasi siinä suhteessa.

Veljeni ehkä kyllä oli kotona, hän ehkä otti paperit esille, luki,

naurahteli, sanoi ehkä näin: näytelmiäkö se siellä vielä hommailee?

No, kaikkiakin! Jättäköön ne nyt vaan sikseen.

Ja hän ehkä viskaisi vihon käsistään jonnekin ja jättäisi

kuljeksimaan. Ei katsoisi maksavan vaivaa lähettää takaisin.

Niin, siihenkään ei ollut takeita ollenkaan. Se saattoi häneltä

syntyä.

Lauvantai-iltana kello kuusi tiesin postin lähtevän Kuopiosta.

Olikohan tuo käsikirjoitus nyt hänen laukussaan, vai eikö? Jospa

se kuitenkin oli! Jospa sitä nyt kuitenkin hyvää vauhtia tuotiin

takaisin Jyväskylään! Huomenna näillä ajoin se ehkä jo oli käsissäni?

Uskaltaisinko toivoa?

Ellei se vaan postissa häviäisi? Oli kait veljeni lähettänyt sen

vakuutettuna, niinkuin olin pyytänyt, mutta antoiko sekään täyttä

varmuutta? Useinhan hävisi postista vakuutettujakin paketteja.

Taikka jos posti ryövättäisiin, niinkuin joku aika sitten oli

tapahtunut Jämsässä?

No niin -- eipä ollut enää täyttä vuorokautta siihen, kun saisin

sen tietää. Tuntui niin eriskummalliselta ajatella, että tuo katala

viikko nyt kuitenkin oli päähän päästy.

Mutta kuta likemmäksi postin tuloaika läheni, sitä pitemmiksi

kävivät tunnit ja minuutit. Se viipyikin huonon kelin takia sinä

päivänä jonkun verran yli aikansa. Minä kävelin tulliportille,

seisoskelin, katselin maantietä, kuuntelin eikö porokellon ääni

sieltä jo kajahtelisi. Käännyin verkalleen takaisin, katselin vähän

väliä taakseni, pysähdyin, kuuntelin. Niin astuskelin sitä kaupungin

pääkatua edes takaisin tuntimäärät postia odotellen. Ja vihdoin

viimein se saapui! Hevonen tuli juosten, porokello soi heleämmin

kuin koskaan ennen. Sivuitseni se ajoi ja minä näin kiiltonappisen

postiljoonin selkä kenossa reen perässä rehottavan, näin suuret

laukut nuoritettuna reen taakse. Nyt ei tarvinnut odottaa enää kuin

tunnin verran.

Ja sen kuluttua oli kuin olikin paketti kädessäni.

Repäsin pois käärepaperin. Kiljanderin vihko tuli esille. Ehjä se oli

ja kokonainen, samassa kunnossa kuin olin sen kaappiin pannut. Ja

suomennoksetkin olivat mukana.

Ah, mikä helpoitus! Mikä suloinen rauhan ja onnen tunne nyt täytti

poveni! Sinä iltana olin niin iloinen ja niin kiitollinen, en tiennyt

mistään murheesta enkä mistään huolesta, kaikki ne olivat haihtuneet,

kaikki oli valoisata, kaikki oli lohdutusta ja rauhaa. Säälin

itseäni, kun turhan takia olin niin suurta tuskaa nähnyt. Mutta

olihan se nyt ohitse, olihan vihko taas onnellisesti huostassani. Ei

mitään hätää enää. Tuntui niin hyvälle sekä sielussa että ruumiissa.

Mieleni oli kepeä ja vapaa, ja läpi väsyneenä pitkällisestä

jännityksestä nukuin kaiken yötä niin erinomaisen makeaa unta,

että siitä oikein nauttimalla nautin. Seuraavaa aamuna oli vihkon

jälleensaaminen ensimäisenä ajatuksissani ja tunsin taaskin

sanomatonta rauhaa ja mielihyvää.

Nyt sitä säilytin kuin silmäterääni. Päätin suomentaa sen tuota

pikaa. Mutta sepä ei ollut niinkään helposti tehty, sillä muutamien

päivien perästä oli minun jo joukkoineni lähteminen matkalle,

ja paljon oli vielä toimittamista sitä ennen. Sitä paitsi oli

huonekalutkin niin tarkkaan lähetetty menemään, ettei ollut kuin yksi

ainoa pöytä jälellä koko talossa, ja sitä toki tarvittiin niin paljon

muihin tarkoituksiin, ettei siitä useasti tyhjää kulmaa minulle

riittänyt.

Olga kyseli vähän väliä, eikö suomennos jo alkaisi valmistua, mutta

minä aina syytin kiireitä töitäni, jotka estivät, ja hän uskoi minua

täydellisesti. Robert itse ei vielä ollut mitään huomannut, enkä

minä puolestani suuresti enää välittänyt siitä, jos hän huomaisikin.

Tämä kuitenkin mielestäni oli niin vähäpätöinen kepponen verraten

siihen toiseen, etten pitänyt siitä mitään lukua. Olinhan sitä paitse

kärsinyt niin suurta tuskaa tuon näytelmän takia, että minulla nyt

oli siihen jonkunmoinen oikeus, vaikkakaan he eivät siitä tuskasta

tienneet kumpainenkaan, Jumalan kiitos. Eivätkä he saisikaan sitä

tietää, en milloinkaan maailmassa tuota tapausta kenellekään

kertoisi, niin päätin pyhästi mielessäni. Olin vaan tyytyväinen, että

se oli käynyt näin hyvin ja että olin onnistunut pitämään sen salassa.

Mutta kuinkas kävikään! Valheella on lyhyet jäljet, sen sallimus pani

minut pian huomaamaan.

Pari päivää ennen lähtöämme tuli veljeni Jyväskylään meitä noutamaan,

sillä minä en uskaltanut lähteä yksin pitkälle matkalle seitsemän

pienen lapseni kanssa.

Meidät oli kutsuttu heti samana iltana Kiljanderiin.

Puheltiin siinä kaikenmoista, muun muassa "Murtovarkaudesta", josta

tohtori Bergbom oli nyt lähettänyt jotenkin kehoittavan arvostelun,

ja luvannut samassa kirjeessään ottaa sen näyteltäväksi, kun vaan

ensin tekisin siinä muutamia vähäisiä muutoksia, yhdistäisin kaksi

viimeistä näytöstä ja kirjoittaisin yhden näytöksen välille lisää.

Tätä kaikkea katsoimme suureksi menestykseksi ja olimme siitä hyvin

mielissämme.

-- Mutta, sanoo sitten veljeni ja kääntyy minuun, en ole muistanut

sinulta kysyäkään, mikä näytelmä se oli, joka sinne Kuopioon tuli.

Veret sävähtelivät suonissani:

-- Ei -- eihän se ollut mitään, kiiruhdin sanomaan.

Myöhäistä! Kiljander ei antanut tuon uutisen mennä sivu korviensa.

-- Mi -- mitä? Onko hän lähettänyt jonkun näytelmän Kuopioon?

-- Ei, se tuli sinne erehdyksestä ruokakaapin sisässä.

-- Näytelmä? Oliko se näytelmä?

-- Eikä ollut, koetin minä sopertaa.

Istuin siinä kuin tulisilla hiilillä enkä tiennyt, miten saisin

veljeni suun tukituksi.

-- Eihän se mikä näytelmä ollut. Suomennoksia vaan --

-- Olipas se näytelmä, väitti veljeni. Ruotsinkielellä kirjoitettu

näytelmä.

-- Katsokaapas sitä! Nyt hän on kirjoittanut jo uuden näytelmän eikä

ole virkkanut siitä meille mitään, huudahti Kiljander.

-- Ei, ei, älkää uskoko --

-- Siitä meidän pitää ottaa selvä. Vai salassa hän nyt rupeaa

kirjoittelemaan.

Olga katseli minuun silmät suurina eikä tiennyt mitä ajatella.

-- Oletko sinä tosiaankin kirjoittanut?

-- Enkä ole, minä vakuutan --

Veljeni naurahteli ja oli hyvillään, kun oli saanut aikaan semmoisen

effektin.

-- Tunnusta vaan pois! intti Kiljander.

-- Mutta hyvänen aika, minä en ole kirjoittanut mitään.

-- Mikä oli tuon näytelmän nimi? kysyi Kiljander veljeltäni.

-- Mästarens snusdosa.

Yleinen hiljaisuus!

Minä istuin kuin tuomittu, olin kerrassaan kukistettu.

Kiljander katseli ankarana vuoroin rouvaansa, vuoroin minuun. Olgan

silmät riippuivat minussa kiinni, hän oli kuin elävä kysymysmerkki.

-- Kuinka -- tämä on ymmärrettävä? puhkesi Kiljander viimein

sanoiksi. Mitä te olette tehneet?

Kiusallinen hetki. Olga punastui ja oli hämillään. Mutta eihän siinä

mikään auttanut, hänen täytyi alkaa selvityksen tekoa. Ja sitten tuli

minun vuoroni jatkaa.

Tein täydellisen tunnustuksen, sillä eihän siinä enää muuta neuvoa

ollut.

Olga ihmetteli.

-- Ja niin hyvin sen osasit peittää! Et edes minulle sitä kertonut.

-- En uskaltanut.

Kiljander oli loukattu. Miksi olimme niin omavaltaisesti menetelleet

hänen paperiensa kanssa. Hän vaati näytelmäänsä heti takaisin ja

tuleen hän sen viskaisi samassa eikä sinä ilmoisna ikinä hän enää

mitään kirjoittaisi.

Tuo uhkaus sai minut vähän toipumaan nöyrtyneestä tilastani.

-- Tuleen? Sehän olisi synti ja häpeä. Minä en siinä tapauksessa anna

sitä takaisin. Suomennos on valmis tuossa paikassa ja sitä ei vaan

tuleen heitetäkään, ei vaikka mikä olisi, ennenkuin näytetään tohtori

Bergbomille!

-- Hoo -- vai tohtori Bergbomille! Siitä ei tule mitään, minä sanon.

-- Se näytetään tohtori Bergbomille, väitin minä. Syntyipä siitä

sitten välillämme pieni kahakka, josta minä pääsin voittajana

ainakin puolittain. Kiljander nimittäin viimein myöntyi siihen,

että jatkaisin suomennosta loppuun asti, koska kerran olin jo niin

pitkälle ehtinyt.

-- Mutta sitä ei sittenkään lähetetä minnekään, hän kuitenkin vielä

penäsi.

-- No, ei, ei. Ei lähetetä, myöstelin minä mielissäni, kun olin

näinkin paljon voittanut. Mutta itsekseni päätin, että hänet kyllä

siihenkin vielä taivuttaisin.

Yötä myöten ajattelin valvoa saadakseni suomennoksen valmiiksi, mutta

eipä siihen ollutkaan voimia. Täytyi pyytää, että saisin ottaa sen

mukaani Kuopioon, johon Kiljander helposti suostuikin.

Kävin viimeisinä päivinä sanomassa jäähyväiset kaikille

tuttavilleni ja niin sitä sitten lähdettiin matkalle eräänä sameana

lauvantaipäivänä maaliskuussa. Palvelijani, joka tuli mukaan,

ajoi edellä kolmen lapsen kanssa, minä tulin kuormalla jäljessä,

pienin, kahdeksannella viikolla, lammasnahkapussissa povellani, sitä

vanhempi, kolmen vuoden ikäinen turkin sisään käärittynä rinnallani.

Veljeni ajoi kahden vanhimman kanssa takana, että oli valmis

auttamaan, jos sattuisimme kaatumaan tai joku muu onnettomuus meitä

kohtaisi. Näin nyt kuljin joukkoineni eteenpäin samaa tietä, jota

neljätoista vuotta aikaisemmin eräänä päivänpaisteisena syyskesän

päivänä olin vasta vihittynä nuorena rouvana tullutkin. Silloin oli

turva mukana, nyt sitä ei ollut koko maailmassa, yksin täytyi alkaa

elämän taistelu sekä omasta että seitsemän pienokaisen puolesta.

Tulevaisuus ammotti siinä uhkaavan mustana edessäni eikä kumma, että

olin jotenkin alakuloisella mielellä. Kipeästi minuun koski niinikään

Jyväskylästä muutto. Olin ehtinyt niin kiintyä siihen paikkakuntaan,

etten luullut voivani perehtyä enää muuhun. Ero seminaarista, joka

oli ollut henkinen kotini jo ennen naimisiin menoani, ero lukuisista

ystävistä, jotka viimeisinä kovina aikoinakin olivat osoittaneet

minulle niin suurta myötätuntoisuutta, niin lämmintä osanottoa, että

vielä nytkin mieltä liikuttaa sitä muistella, ero kotitalosta, johon

itse olin piirustukset tehnyt, jonka rakennusta olin kiihkeimmällä

intressillä seurannut, jonka ryytimaassa jok'ainoa pensas ja puu oli

vanha rakas tuttu, jossa joka kohta, joka pieninkin kolkka huokui

armainta ystävällisyyttä, -- ero kaikesta, mikä oli kallista ja

rakasta, kivisti sydäntä kovin. Minusta tuntui, ettei henkistä elämää

eikä ystävyyttä muualla löytyisikään paitsi Jyväskylässä, ja nyt

kohtalo minut sieltä iäksi eroitti, kiskasi irti ja viskasi pois,

aivan kuin kuivettuneen oksan tuoreesta puusta.

Heti Kuopioon saavuttua otin suomennoksen käsille. Työ oli minulle

nyt kahta mieluisempaa, siinä oli Jyväskylän ilmaa, Jyväskylän

henkeä, siinä elin uudelleen ystävieni parissa. Siihen sulatin kaiken

kaihoni, kaipaukseni, ikäväni, itkin ja suomentelin, suomentelin ja

itkin.

Muutamien päivien perästä lähetin sitten Kiljanderille sekä

suomennoksen että hänen oman käsikirjoituksensa. Pyysin ja rukoilin,

niin kauniisti kuin suinkin voin, että hän nyt kumminkin antaisi

näytelmänsä Suomalaiselle teatterille. Lienee Olgakin toiselta puolen

pannut parastaan taikka oli hän itse ehkä vähitellen muuttanut

mieltä, niin vaan kävi, että hän piakkoin sen jälkeen lähetti

"Mestarin nuuskarasian" tohtori Bergbomille, joka sen heti hyväksyi

näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia.

Sittemmin onkin Kiljander kirjoittanut näytelmänsä suorastaan

suomenkielellä.

_Minna Canth_.

Rafael Engelberg.

Ensi yritykset.

Ei ole oikein houkuttelevaa ryhtyä puhumaan "ensi yrityksistään",

kun ei ole juuri muuta saanut aikaankaan kuin ensi yrityksiä.

Sitäpaitsi välittäisi allekirjoittanut puolestaan muutenkin tällä

kertaa vähemmän kaikista "takakatsauksista". Mutta Kirjailijaliiton

pyrkimystä kannattaen tahdon tietysti vähältä osaltani liittyä mukaan.

Syntyperän, kotiseudun ja lapsuudenaikaisen ympäristön vaikutelmat

katson tässä Liiton kiertokirjeen mukaisesti sivuutettavaksi. Saanen

vain mainita, että jo sangen varhain osui minua kohti erinäisiä

kirjallisia kosketuksia, jotka verrattain määrätysti herkistivät

mieltäni kirjallisuudelle.

Puhumatta kirjevaihdosta vanhempieni ja omaisteni kanssa, jolla

minulle on ollut varsin suuri merkitys, oli ensimäisiä varsinaisia

sepitelmiä, mitä lienen paperille kiinnittänyt, eräs runon

katkelma, minkä kirjoitin Joensuun satamassa jotakin kaidepuuta

tai tavaralaatikkoa vasten. Olin tullut kotipuolestani Nurmeksesta

kaupunkiin. Minulla oli ehdot kolmannelta luokalta neljännelle

ja olin niitä jo käynyt suorittamassa. Odottamattani kohtasin

asianomaisen opettajan -- hän julisti minun epäonnistuneen.

Tuosta lähtee nyt laiva kotipuoleen ja siinä on lähetettävä tieto

vanhemmille, että oli käynyt hullusti. Sydäntäni kouristi ikävä ja

pahamieli. Silloin tuli vähitellen säkeistö ja olisi siihen pitänyt

tulla jatkoakin, mutta jotenkuten häiriinnyin.

Sitten aikojaan myöten tuli kynään tartutuksi yhä uudelleen. Kun

kerran kirjevaihdossa oli tottunut mielialojaan ja tunnelmiaan

pukemaan sanoiksi, siirtyi siitä ikäänkuin itsestään kokeilemaan

kirjallisempia muotoja, sikäli kuin näistä joutui tietämään. Jonkun

kerran otin osaa Toivon-liiton kirjoituskilpailuunkin ja taisin

tulla mainituksi eräänlaisella huomiolla. Varhain sepitin myös

muutamia satiireja, jotka liikkuivat poikajoukon yhteisessä elämässä.

Lieneepä minulle sattunut sellainenkin kunnia, että ollessani vielä

alaluokkalainen kyhäyksiäni kysyttiin konventtiin tai ainakin vietiin

konventtilaisten kesken luettavaksi.

Näihin aikoihin oleskeli vanhin veljeni Turussa ja Helsingissä,

opiskellen ammattityön ohella taidemaalausta. Tulevan lankomiehensä,

nykyisen kuvanveistäjä Alpo Sailon kanssa, hän kävi kotipuolessakin,

jossa jouduin heidän nuorekkaan taiteilijainnostuksensa pariin. Jospa

Joensuukin tarjosi yhtä ja toista herättävää, kuten mieleenjääneitä

Maaseututeatterin vierailuita, on mainitulla taiteilijakosketuksella

ollut minulle suuri merkitys. Maalaria minusta ei tietenkään

tarvinnut tulla, mutta kirjoittaminenkin oli taiteilemista.

Sellaisena temmaistiin minut mukaan, ja niin jouduin myös ennenpitkää

tekemään ensimäisen Helsinki-matkani. Kaikesta muusta avartavasta

puhumatta sain käydä vanhassa Arkadia-teatterissa, josta Lindforsin

Figaro jäi unohtumattomana mieleen. Olin tällöin seitsentoistavuotias.

Toverikunta tarjosi minulle runsaasti työtä. Näihin aikoihin

olivatkin kirjalliset harrastukset Joensuun lyseon toverikunnassa

harvinaisen vilkkaat. Esiintyi lukuisia pirteitä kynänkäyttäjiä,

joista tosin sittemmin ei ole suurimmasta osasta paljoa kuulunut,

mutta jotka kuitenkin nuorekkaassa seurassa kykenivät kukin pieniä

lisiä esiintuomaan. Niinpä ohjasi minua runomittain opille eräs

ylempiluokkalainen, joka nyttemmin kunnia-arvoisena postivirkamiehenä

tuntuu ajattelevan kaikkea muuta kuin runoilua. Samanaikaisista

toverikuntalaisista mainittakoon Tiitus (Ilmari Kivinen).

Huomattavimmista herätteistä sopii panna merkille Juhani Ahon juuri

siihen aikaan käsikirjoitusjäljennöksenä kiertelevät "Katajaisen

kansani" lastut sekä erinäiset Eino Leinon ja Larin Kyöstin runot.

Eräässä toverikunnan toimeenpanemassa kirjoituskilpailussa pääsi

allekirjoittanut kolmannelle palkinnolle (ensimäisten saajista on

toinen nykyään kauppiaana Joensuussa, toinen sanomalehtimiehenä

Viipurissa).

Paitsi toverikunnan lehteä, jonka toimittajana lienen ollut

jokseenkin säännöllisesti, jouduin Joensuussa kirjoittamaan

myöskin julkisiin sanomalehtiin. Kirjapaino minua veti kuin

magneetti ja kaukaakin nuuskaistessa latomon hajua tunsin omituista

salaperäistä kiihoitusta. Kun sitäpaitsi etäisissä maaseutuloissa

vaatimattomienkin avustajien pääsy lehden palstoille ei liene

ollut perin vaikeata, löysin sieltä ennenpitkää minäkin itseni.

Runoudella taisin alottaa, sitten tuli minusta kaikkinaisten

asiain kirjeenvaihtaja. Ensin kirjoitin "Karjalattareen", sitten

niihin aikoihin perustettuun "Pohjois-Karjalaan". Muistan, että

tahdoin koettaa ansaita lisäapua koulunkäyntiini. Jälkimäisessä

lehdessä avattiinkin minulle vakituinen tili. Aiheet kai olivat

paitsi uutisluontoisia yleensä kansanvalistuksen aloja koskevia.

Huomattavimpia lienee ollut eräs kirjoitus nimeltä "Taide ja kansa",

jonka ainakin eräs oululainen lehti siteerasi ja jonka käsittelemän

asian myöskin "Valvoja" otti myöhemmin esiin.

Kahdeksi viimeiseksi kouluvuodekseni jouduin Ouluun. Vaikkakin

täällä epäilemättä etevämmässä oppilaitoksessa kiinnyin verrattain

ahkerasti lukuihin, jatkoin kuitenkin kirjallisia harrastuksiani

entiseen tapaan. Toverikunnasta mainittakoon eräs kirjoituskilpailu,

jossa jälleen sain kolmannen palkinnon (ensimäisinä nykyinen V. A.

Koskenniemi ja Erkki Kivijärvi). Julkisiin sanomalehtiin kirjoittelin

varsinkin "Kaikuun" ja "Kalevaan".

Päästyäni keväällä 1902 ylioppilaaksi, liityin Savokarjalaiseen

osakuntaan. Kirjalliset harrastukseni jatkuivat täällä jokseenkin

samalla tavoin kuin toverikunnissa, joskin alkoi tulla mieleen

murrosta ja repeämää. Kirjallisen kehoituspalkinnonkin onnistuin

saamaan.

Sitten jouduin henkeäni elättääkseni ja opintorahoja ansaitakseni

"Päivälehteen" ja sen tultua lakkautetuksi "Helsingin Sanomiin"

korrehtuurin lukijaksi. Yksiin aikoihin olin myös aputoimittajana

"Lukutuvassa" sekä Söörnäisten yhteiskoulussa opettajana. Työntaakka

ja varsinkin yönvalvominen sanomalehdessä oli murtaa terveyteni.

Minä olisin niin mielelläni opiskellut lisää, ollut iloinen ja nuori

niinkuin muutkin, mutta elämä paiskasi minut säälimättä alas. Tässä

hirveässä todellisuuden ja pyrkimysten ristiriidassa purkautuivat

tunteeni runoiksi, hiomattomiksi ja repaleisiksi niinkuin itsekin

olin.

Jo hieman aikaisemmin olin kysyytynyt eräällä lyyrillisellä

kokoelmalla julkisuuteen, mutta epäonnistunut. Näitä uusia tuskan

ja kärsimyksen tuotteitani osuin näyttämään Eino Leinolle. Sain

häneltä useita hyviä huomautuksia, joskaan minulla mielestäni ei

ollut oikeutta noudattaa oleellisimpia korjauksia. Leino kehoitti

jättämään kokoelman kustantajalle, ja niin joutui "Työpajan töminäni"

vähitellen maailmaan.

Arvosteluista on minulla erityisen mieluisassa muistossa Eino Leinon

ystävällinen ja ymmärtäväinen esittely "Helsingin Sanomissa".

Niinikään muistan suurella tyydytyksellä J. H. Erkko vainajan

yksityistä onnittelua "Hels. Sanomain" käytävässä, missä hän

sattumoisin kohdatessaan sanoi minun löytäneen erikoisen alani.

Sitävastoin jäi hieman outona mieleeni V. Tarkiaisen lausunto

Valvojassa, missä hän muun muassa moittii minulla puuttuvaa

tehdaselämän kuvausta -- ikäänkuin esimerkiksi Eino Leinolla ei

olisi riittävää "sotaelämän kuvausta", kun hän laulaa päänalaisena

olevasta kivestä ja vierellä olevasta kalvasta; motiiveistahan lienee

toki enemmän kysymys kuin tarkoitetuista reaalisista kuvauksista.

Ammattisosialistien taholta tehdyn huomautuksen, etten ollut oikea

sosialisti, ymmärsin kyllä, sillä runoissani en ollut tahtonut ruveta

ketään syyttämään, ainoastaan laulaa kurjuuden esiin ja koettaa

kaikesta huolimatta rohkeasti kohota.

Korrehtuurivuosieni terveydelliset kolaukset, niitä seuranneet

myöhästyneet yliopistoluvut, ilman sanottavia apuneuvoja suoritetut

tieteelliset matkat, alituinen leipätaistelu ja muut sensemmoiset

seikat lienevät osaltaan olleet vaikuttamassa kirjallisen työni

kituliaisuuteen. Minulla on tunne, etten ainakaan sanottavammin ole

saanut tarttua pääaiheisiini, vaan että minun on täytynyt yleensä

tehdä ikäänkuin likeisimmin tarjoutuvaa. Että joskus tulisi toisin

olemaan, sitä luonnollisesti hartaasti toivoisin.

Sisäisestä kehityksestäni puheenalaisina vuosina olisi yhtä ja toista

lisättävää, mutta se kai veisi liian pitkälle ja kävisi toisille

vähemmän huvittavaksi. Mainitsen vain yhtenä muistelmana, että

neljänneltä luokalta viidennelle päästessäni, -- niin se lienee ollut

-- jouduin tutkinnossa juhlallisesti saamaan Runebergin koottujen

teosten vanhan suomennoksen. Söderström oli kai uutta painosta

puuhatessaan lahjoittanut niitä kouluihin oppilaille jaettavaksi.

Itsensä matematiikan opettajan kädestä sain nuo vanhat kaksi

nidettä -- ja siitä lähtien tuntui minusta matematiikan opettajakin

jonkun verran ihmiseltä. Runebergista olin saanut jo varhaisessa

lapsuudessani voimakkaita vaikutteita, joten tämä lahja tuli kuin

tuttua pohjaa täydentämään. -- Yleensä ei liene vaikutteitten

vastaanotto minulle ollut mitään ihmeellisen vilkasta, mutta aivan

köyhäksi ja huonosti valikoiduksi en sitä suinkaan tahtoisi sanoa.

Ajatellessani kuluneita nuoruusvuosiani muistan mielihaikealla, ettei

minulla kirjallisissa harrastuksissani ole ollut mainittavampaa

ohjausta. Moni kohta olisi ehkä voinut nopeammin hioutua ja innokas

työ olisi ehkä välistä vähän kantavampiakin tuloksia tuottanut. Mutta

tyytyväinen olen ainakin siitä, että olen jotakin koettanut.

_Rafael Engelberg_.

Hilja Haahti.

Pari muistelmaa.

Koska vuosi takaperin vastasin "Otavan" kiertokyselyyn: "Miten löysin

elämänurani", jätän siinä kertomani asiat toistamatta ja piirrän vain

pari muistelmaa vuodelta 1895, jolloin julkaisin esikoisrunokokoelmani

"Oraita". Ne muistot liittyvät kahteen jo manalle menneeseen henkilöön,

joille olen suuressa kiitollisuudenvelassa kirjailijatyöni

alkuunpääsystä.

Olin äitini kanssa viettänyt kesää sukulaisten luona länsi-Suomessa

ja palasimme junalla Helsinkiin. Minua niihin aikoihin erityisesti

innosti sananlaskujen ja arvoitusten keruu; olin kaiken kesää

"juossut ukkojen ja akkojen jäljessä", kuten tätini leikillään

sanoi. Junassa sattui vastapäätäni istumaan eräs vanha vaimo, ja

tätä aloin taas heti "puhuttaa". Sekaantuipa silloin keskusteluun

sivultapäin muuan keski-ikäinen isäntämies. Hän kyseli kaikenlaista

ja tuntui yhtä huvitetulta kansan hengen aarteista kuin minäkin.

Jonkun ajan kuluttua hän esitteli itsensä: "Erkko." Minäkin annoin

nimeni: "Hahnsson." Keskustelu siirtyi nyt entiseltä tolalta pois.

Hän katseli kukkavihkojani, jotka olin penkille laskenut. "Nuo ovat

kai kesämuistoja. Ja nyt varmaan lähdette kouluun Helsinkiin." "En

lähde koulua käymään, vaan opettajaksi -- ensi kertaa." "Opettajaksi!

Mutta tehän olette melkein lapsi vielä." "En niinkään -- pian täytän

kaksikymmentäyksi."

Isäntä tuntui hauskalta ja sivistyneeltä. Kysyin: "Oletteko sukua

runoilija Erkolle?" "Sanotaanhan minua runoilijaksi." "Oletteko...

oletteko _te_ runoilija Erkko?" Häntä mahtoi huvittaa välitön

hämmästykseni; hän hymyili vähän hämillään. Sitte ei puheenainetta

puuttunut. Olin teatterissa nähnyt "Ainon" ja ihastunut siihen niin,

että runonkin olin kirjoittanut sen johdosta -- jota tietenkään en

sillä hetkellä kertonut. Sen sijaan kyselin "Kullervosta", jota

hän niihin aikoihin kirjoitti. Hän alkoi puhua kustantajista,

valitti muun muassa kokeneensa kylmyyttä G. W. Edlundin puolelta.

Minä aloin innokkaasti selittää, että hän sentään on hyvin hyvä

ja ystävällinen vanha herra, ja kirjailijoilla voi olla hänestä

mieluisiakin kokemuksia. "Mitä _te_ kustantajista tiedätte?" kysäisi

hän kummastellen. "Edlund on kustantanut äitini kirjoja", vastasin.

"Äitinne? Eikö nimenne ollut Karlsson?" "Ei --", ja sitte selveni

sekin seikka. Runoilija esitti itsensä myös äidilleni, nauroimme

molemminpuolisia erehdyksiämme, ja matka kului vilkkaassa juttelussa

Tampereelle asti, jolloin tiet erkanivat.

Seuraavan kerran tapasin J. H. Erkon syysmyöhällä Helsingissä,

Eläintarhan 8:ssa, jossa hän siihen aikaan asui. Olin parin tuttavan

seurassa lähtenyt vierailulle kamreeri Enlundin perheen ja Hilda

Käkikosken luo, ja runoilija Erkko osui sinne myöskin. Kun illalla

palasimme kaupunkiin, seurasi hän mukana. Muistan pienen mustan

kissanpoikasen, joka juoksi jäljessämme. Olin sitä silitellyt huvilan

pihalla, ja nyt se ei jättänyt meitä, vaikka kuinka karkoittelimme.

Erkon kävi sääliksi; hän otti sen hellästi käsivarsilleen ja lähti

kantamaan takaisin, jottei raukka eksyisi kodistaan. Me toiset

odottelimme. Ja kuinka olikaan -- sinä iltana uskalsin kertoa

hänelle, että minäkin kirjoitin runoja ja olin aikeissa julkaista

kokoelman jouluksi. "Mutta minua pelottaa -- olenhan tosiaankin

melkein lapsi vielä, niinkuin sanoitte." "Teidän ei tarvitse pelätä",

hän lausui isällisen rohkaisevasti. "Jokainen lintu laulaa omalla

kielellänsä. Lapsenkin on oikeus laulaa."

Olin saanut runoilleni kustantajan, juuri G. W. Edlundin, josta

junassa olimme puhuneet. Kahtaalla minut oli hylätty: hän otti

vastaan. Kun hän ilmoitti, mitä palkkioksi oli ajatellut, katsahti

hän minuun kulmainsa alta, hymyillen, kuten vanhus, joka valmistaa

lapselle odottamattoman ilon: "Sata viisikymmentä markkaa!" Mutta

minäpä en ymmärtänytkään iloita. Se teki vain kolme markkaa runolta

-- olin toivonut kaksi vertaa niin paljon, eikä se mielestäni

olisi ollut yhtään kohtuutonta. Olin "Oraani" runoillut mitään

muuta aikomatta; ne olivat syntyneet kuten lähde kumpuaa omasta

luonnostansa. Mutta julkaisutoimiin ryhdyin saadakseni rahoja, joita

tarvitsin. En käsittänyt lapsellisuudessani, että kustantaja pani

itsensä tappion mahdollisuudelle alttiiksi joka tapauksessa. Tartuin

runovihkoon, ja melkein kyyneleet pyrkivät silliini. "En tiedä,

tahdonko niitä sitte ensinkään painoon..." Kustantaja katsoi minuun

hämmästyneenä, jopa huolestuneena. Hän otti paperin ja alkoi laskea

silmäini edessä. "Painatan 750 kappaletta. Kunkin hinta voi olla

ehkä 1:50. Ei ole sanottu, että menee kuin 500. Painokustannukset...

kirjakauppamenot... Ei, ei kannata enempää. Katsokaa nyt itse."

Seisoin siinä ja täytyi uskoa. Mutta hyvä vanhus näki, että se oli

minulle todellinen pettymys. "No niin", sanoi hän sitte herttaisesti,

"jos myydään 700, saatte lisäksi 100 markkaa. Siitä kirjoitan paperin

teille." Minä jätin hänelle "Oraani", kiitin ja lähdin.

Jonkun aikaa myöhemmin hän tarjosi minulle pari pikkulasten

kuvakirjaa, jotta suomentaisin lyhyet runosäkeet kuvien alle. Tahtoi

varmaankin ystävällisesti antaa työnteon tilaisuutta. Tehtävä oli

niin perin helppo, että suoritin sen kädenkäänteessä. Palkkioksi hän

lähetti 40 markkaa. Nyt oli minun vuoroni paljoksua. Minulle oli heti

selvänä, että se oli suhteetonta -- tuskinhan olisin yhtä omaa runoa

kirjoittanut valmiiksi samassa ajassa, jossa kaikki käännökset ehdin

tekaista. Pian seisoin taas vanhuksen edessä, tarjotakseni hänelle

takaisin 25 markkaa. "En pannut siihen enempää työtä", vakuutin. Hän

katsoi minua aivan äänetönnä -- en unohda sitä katsetta koskaan. Nyt

kiilsi hänen silmissään kyyneleitä. Tuntui kuin olisimme nähneet

toistemme sydämeen. Oliko hän saanut kokea elämässä liian usein,

että "kauppa on kauppaa" -- että kukin koettaa vetää puoleensa

mahdollisimman paljon, ja että häntä, rikasta miestä, harvoin

ajatellaan muuna kuin tuottavana rahanlähteenä? Sekö vaikutti,

että hänkin puolestaan piti parhaana tavallisissa oloissa vetäytyä

kuoreensa, kohdella arvokkaan kylmästi niitä, jotka lähestyivät

-- ja niin se saattoi vahingossa aiheettakin tapahtua, kuten olin

J. H. Erkolta kuullut. -- Hän otti vastaan rahat, mutta pian sen

jälkeen saimme äitini ja minä kutsun hänen ja kauppaneuvoksettaren

kanssa illallista syömään oopperakellariin. Se oli ilta, joka

säilyy mieluisassa muistossani. Jäänyt oli unhoon "kauppa" kaikissa

muodoissaan. Siltä tuntui, kuin olisin löytänyt hyvän, isällisen

ystävän. -- --

Niin sitte "Oraat" ilmestyivät ennen joulua. Tulin tavan mukaan

eräänä aamuna kouluun. Opettajahuoneessa muuan virkatovereista otti

minut iloisin tervehdyksin vastaan: "Toivotan onnea onnistuneen

debyytin johdosta! Oletteko nähnyt arvostelun?" En, siitä en tietänyt

mitään. "J. H. Erkko on kirjoittanut Oraistanne."

Sain lukea hänen arvostelunsa, -- ensimäiset sanat, jotka

julkisuudessa lausuttiin runovihkosestani. Ne eivät olleet

ainoastaan kiittävät; niissä oli lämpöä ja tulevaisuuden toivetta,

oli ylenmäärin ystävällisyyttä pienten huomautusten ohella. Itse

arvostelu oli kuin runoelma -- paras suositus, mitä koskaan olisin

rohjennut odottaa. Tuskin silloin oikein ymmärsinkään, kuinka

suuriarvoiset ne rivit olivat tulevaisuudelleni. Hän oli raivannut

kirjailijan okaisen polun alkupään tasaiseksi ja keveäksi askelilleni.

Heitä molempia, G. W. Edlundia ja J. H. Erkkoa, muistelen

kiitollisella lämmöllä, kun on kerrottava, miten kirjailijan uran

alotin. En kumpaakaan tavannut myöhemmin enää -- ellen ehkä niin

ohimennen, että se on mielestäni häipynyt. "Oraita" _ei_ myyty 700

kappaletta; ei tullut siis asiata mennä nostamaan tuota luvattua

sataa markkaa. Vasta viisi vuotta myöhemmin julkaisin seuraavan

runovihkoni, silloin jo "Otavan" kustannuksella. En tullut tietämään,

vastasiko se niitä odotuksia, joita J. H. Erkko oli "lapseen"

kiinnittänyt. Enkä kumpaakaan kirjallisten ensi askelteni isällistä

auttajaa koskaan oikein saanut kiittää, niinkuin sydämeni nyt vaatisi

ja haluaisi. Siksi pyydän nämä rivit piirtää, vaatimattomiksi

kiitollisuuden kukkakimpuiksi heidän muistollensa.

_Hilja Haahti_.

Iivo Härkönen.

Kuinka jouduin kynänkäytön alalle.

Luulen, että Länkelän ensimäinen lukukirja herätti minussa ensimäisen

rakkauden kirjoihin ja puuhailuun niiden parissa. Oleskelin

pienenä poikasena usein äitini kotitalossa, hänen veljiensä luona,

naapuripitäjässä, ja siellä löysin erään ruskeakantisen ohuen

kirjan, jonka kuvat tempasivat heti minut mukaansa ja jonka runot

tuntuivat kovin lystikkäiltä. Se oli tuo mainitsemani lukukirja.

Kuviin vetelin suurella innostuksella täydennyksiä lyijykynällä

ja runoja opettelin ulkoa, etenkin erästä, jonka nimi taisi olla

"Kalmistossa". Toinen enoistani, joka oli lukumies hänkin, vieläpä

ainoa sukukunnassani, katseli ensin mielihyvällä harrastustani, mutta

sitten, kun näki, kuinka minä "koko kirjan viirukoitsin ja tärvelin",

tempasi sen pois kädestäni ja piilotti. Löysin sen kuitenkin aina

ja sitten alkoi sama leikki. Kun se vihdoin pääsi rauhaan minusta,

oli siitä, luulen, muodostunut kokonaan uusi parannettu painos. --

Muuten oli enoni sangen omalaatuinen kirjamies. Hän teki joskus

tavaratilauksia taloonsa kaupungista kirjeellä. Kerran ei sellaiseen

tullut mitään vastausta. Enoni matkusti kaupunkiin. Siellä kysyi

hän ankarasti, missä kirje on ja miksei tavaroita oltu toimitettu.

Naurahtaen vastattiin, että kyllä tänne tuli joku aika sitten eräs

kirje kysyjän pitäjästä, mutta siitä ei saatu mitään selvää, ei edes

allekirjoittajasta.

-- Miksei?

-- Siinä kun oli vain puolet kirjaimia monistakin sanoista ja

useimmista ei senkään vertaa.

-- No, jos minä olisin sen verran koulua käynyt kuin te, ymmärtäisin

minä, vaikka olisi vain yksi ainoa kirjain kustakin sanasta

kirjoitettu.

Voitollista vastausta seurasi tilauksen siirtäminen toiseen kauppaan.

Erikoinen innostus oli tällä "ensimäisellä opettajallani" ehdotella

ja koettaa tartuttaa päähäni taitoja, jotka olivat hiukan

erikoisempia. Yhtenä sellaisista piti hän venäjän kieltä, jota hän

osasi hätätarpeiksi. Aina hän siitä puhui:

-- Opi, veikkonen, kuule; se on ylen tärkeä, sitä ilman olet puolta

vajaa!

-- No, -- opeta!

-- Kas niin, sana kerrassaan! Kissa on koshka, lusikka loshka.

Kirjain bukva, survin stupka...

-- Mutta mikä on laatikko venäjäksi, kysyin minä, kun olin kuullut

muutamia kymmeniä sanoja ja kun aloin asiaan innostua.

-- Mikäkö? hämmästyi opettajani ja joutui ilmeiseen pulaan. Hän ei

näkynyt tuota tietävän. Vihdoin huiskasi hän kädellään ja lopettaen

oppituntinsa lausui:

-- Mikäkö tuo; etkö tuota tiedä! -- _Loutikko!_

Olin kyllä jo käynyt pari kolme kuukautta pikkukoulua koti- ja

kirkonkylässä, samoin vuoden, pari kansakoulua viimemainitussa, mutta

selvimmin palaa tuo enoni opetus mieleeni näitä kirjaharrastusteni

ensiaikoja muistellessa.

Kansakoulun kirjoista jäi pysyvimmin mieleeni Luonnonkirjan kappale

"Kuinka Dion yritti luoda ihmistä" ja sitten eräät satukirjat ja

jotkut "Vegan" ja Livingstonen matkoja esittävät kirjaset, joita

ankarahko opettajamme antoi eräiden koulupäivien lopussa luettavaksi

koulun lainakirjastosta.

Koulun viime luokalla vaihtui opettaja, ja tämä uusi opettaja

järjesti meille muutamille poispäässeille jonkunlaiset jatkokurssit,

joita kutsuttiin iltakouluksi, ja joissa me saimme toimia

jonkunlaisina opettajinakin -- mitä ensi luokalle valmistuvia ne

lienevät olleet, nuo oppilaamme. Verraton toimi! Me olimme miestä

mielestämme ja ohut vitsakeppi kädessä osoitti tätä merkillisesti

muuttunutta asemaamme. Lukekaa, penskat, kuuletteko?

Siinä sivulla harrastimme lainastolukua ja -- runoutta. Aina yhdessä

olevana ja asustavanakin kumppanusparina hiivimme me, lähin toverini

H. ja minä, lomahetkinä joko koulupihan nurmiselle taka-äärelle

tai siellä olevan aution karjarakennuksen ylisille, ja siellä sitä

tutkisteltiin Runebergiä, Kramsua ja Erkkoa! Erkko tuntui meistä

aluksi omituisen jäykältä ja oudolta -- muistan, kuinka esim.

punniskelimme runoa "Käyskelin kerran käärmesuota" --, mutta sitten

aloimme häneenkin mieltyä. Runeberg oli kuitenkin korkein ihanteemme.

Suorasanaisista kirjoittajista luimme Päivärintaa ja Reijosta,

joista edellisestä on siltä ajalta jäänyt mieleeni "Kontti-Anna" ja

jälkimäisestä "Koskelan ukko".

Mutta harrastus ulottui pitemmälle. Kerran toimeenpani opettajamme

opettaja-oppilastensa kanssa huvimatkan koulukylän järventakaiseen

niemeen ja siitähän meidän, eroamattomain "kirjallisten toverusten",

kun se oli tehty, piti laatia runo, valmistaa oikein suuri yllätys.

Kynät käteen, paperia eteen ja omituisen kuulakan kesäillan

kajastellessa ulkosalla alkoi suuressa, vanhassa luokkahuoneessa

syntyä kummallisia, asianmukaisesti yhteen naksahtelevia rivejä,

joita tiesimme säkeiksi kutsuttavan.

"Kun me mentiin Pyhäniemeen,

maahan pantiin pata,

tuli alle tungettiin

ja ympär kivirata..."

Eikö se ollut jotain ihmeellistä? Seuraavana päivänä näytettiin runo

opettajalle, ja hänelläpä oli siitä iloa, oli totisesti!

Iltakoulu yhdisti, mutta myös erotti. Niinpä mekin kaksi eroamatonta

näimme toisiamme sen jälkeen vain harvoin. Hän jäi asumaan

kirkonkylään, mutta minun täytyi siirtyä omaan syrjäkylääni.

Harrasteltuani kotipihoilla lastenleikeissä rupesi isäni

esittelemään, että minusta pitäisi tulla kauppapalvelija. Enimpäin

muidenkin pojat joutuvat kansakoulun käytyään puotipojiksi; muuten ei

olisi ollut koulusta mitään hyötyä.

Suostuahan täytyi. Isäni kuljetteli minua kaupungissa ja tarjoili

melkein jokaiselle "isännälle", ja vihdoin hän saikin minut eräälle

vanhalle maakauppiaalle kaupungin ja kotipitäjäni välillä. Siellä

alkoi uusi elämä, alussa hauska, mutta sitten työläs, kiusallinen.

Kun kylä oli tehdasseutu, jäi siellä olosta kuitenkin jotakin

työläiselämän kuvia mieleeni ja perikuva vanhanajan kitsaanlaisesta

kauppiaasta. Kesällä menin; syksyllä siirti minut isäni toisen

maakaupan palvelukseen toisessa pitäjässä. Siellä painui mieleeni

eräs lihava, tihrusilmäinen vanhempi kauppa-apulainen, eräs poroja

kuljetteleva ukko, lihava emännöitsijä -- kunnes vihdoin kipeytyneet

silmäni ja osittain toimeen tyytymätön mieli saivat siirtymään

kokonaan kauppa-alalta.

Paremmin viihtyi nuori mieli kun samana tai seuraavana talvena

eräs talomme kaukaisempi sukulaismies, jota sitäkin kutsuttiin

enokseni ja joka asui lähempänä kuin ennenmainittu enoni, otti minut

joiksikin talvikuukausiksi jonkinlaiseksi kirjamiesapulaisekseen

pitäjämme itälaidoilla oleviin pieniin salokyliin, joissa hän

talvisin oleskeli tukinvetopäällikkönä. Sielläpä alkoi todella uusi

elämä, uusi maailma, raikas, puhdashenkinen, rauhaisa. En silloin

kylläkään osannut vielä panna arvoa sille vanhalle hengenelämälle --

Kalevalan runoudelle -- joka juuri näillä mailla jälkikausiaan eleli

-- kylät olivat Shemeikka ja joku sen naapurikylä -- mutta satuja

kuuntelin jo hartaasti, kun sitä samassa savupirtti-talossa asuvat

rahtilaiset iltaisin, talon perheentupaan kokouduttuaan, ryhtyivät

sanelemaan. Olivatpa mieleenpainuvat hetket nuo. Tulet läiskyivät

liedellä keitto- ja teevesi kattilain alla ja pärskivät päreissä,

talon tyttäret hääräilivät kiireisinä ja isännät hymyilivät tyyninä

ja rauhallisina tehden iltatöitään, mutta rahtilaisjoukosta joku

aina kertoili satua, hupaista, jännittävää tarinaa, joka kelpasi

nuorelle mielelle kuin vesi kuivalle maalle. Usein vielä vuoteille

vaivuttuakin saatiin kuulla jonkun Ukko-Miinan t.m. sadun sanelua.

Salosta tultua alkoi outo heräilyn aika. Taloomme oli tullut asumaan

joku näillä seuduin oleskeleva tukkipomo ja se tilasi meille lehden,

paikkakunnan sanomalehden lähikaupungista. Kirkonkylän opettaja

otti nuoren syrjäkylän miehen suosioonsa ja lainaili hänelle

auliisti kirjojaan sekä laina- että omasta kirjastostaan. Vieläpä

hän otti minut osanottajaksi koulullaan toimeenpanemiensa iltamien

valmisteluihin. Tämä kaikki veti nuorta miestä kuin itsestään kirjain

ja kirjaharrastelun puoleen.

Eipä aikaakaan kun seutukunnan lehdestä alkoi näkyä uutisia y.m.

pikkukirjoitelmia paikkakunnaltamme. Ne olivat käsialaani; ja

kohtapa seuraavana kevättalvena, 1898, otti lehden ystävällinen

ja rehti toimittaja, lehtori E. A. Hagfors-vainaja, palstoilleen

pari kolme vapaampaakin ja laajempaa kirjoitelmaa. Ne olivat

kuvauksia "vanhoista Karjalan tavoista" ja hupaisen-surullinen,

opettavaisen-runollinen kertomus lautamies Laipiosta, joka aikoi

lähteä Amerikkaan, mutta jolla ei ollut uutta taskukelloa. Hän osti

sen kelloseppä Albertsonilta, mutta se särkyi kerran, omistajan

kompastuessa louhikkoon, ja siihen tyrehtyi kokonaan tuo jalo

lähtöaikomus.

Monta muutakin neron tuotetta syntyi noina aikoina, vaikka ne eivät

saaneet nähdä julkisuutta. Niinpä sukesi pitkänlainen kertomus

isovanhempaini ja muutamain muiden seutumme runolaulajain matkasta

Sortavalan ensimäisille laulujuhlille (1896), jolla minäkin sain

olla mukana, sitten joistakin ihmeellisistä johteista pulpunnut

viisinäytöksinen, runomuotoinen näytelmä "Troijan sota" ja päälle

päätteeksi vielä "Aapinen Raja-Karjalan lapsille ja kansalle", joista

oli ainakin iloa opettajalleni, kun hän niistä kuuli. Mutta sinne ne

menivät kaiken maailman tietä nuo ensimäiset jättiläisyritykset.

Oltuani jo edellisenäkin kesänä tukkijoella, saman enoni toimesta

ja mukana, jonka kanssa olin ollut salollakin, lähdin vielä

nyt alkavaksikin kesäksi (1898) samaan toimeen; mutta eräänä

maanantaiaamuna työmaalle mennessäni pistin postiin paperit, joilla

hain oppilaaksi Sortavalan kiertokouluopettajaseminaariin. Sieltä

tuli kutsumus tutkintoon, ja tutkinto vei kouluun; ja niinpä siirryin

tukkilais- ja salotieltä kokonaan toiselle -- opettajan, herran,

oikean kirjamiehen tolalle, jolle joutumatta seudun kansan mielestä

ei maksanutkaan käydä koulua.