MATTI. Pudotapas vain se puhelinkone! Senkin — haikara!
ELLI (hämmentymättä). Voiko isä sanoa syyn siihen?
MATTI (äyskäisten). Mihin lempoon sinä nyt tahdot tietää minun syitäni?
Mihin?
ELLI. Miksi Erkki ei saa taloa, vaikka hän on jo kolmissakymmenissä ja
naimisissa oleva mies? Ja kohta jo hänelläkin on poika. Miksi?
MATTI (liikahtaa kuin heräisi). Poika?
ELLI. No niin! Totta kai!
MATTI (katsoo vuoroin kumpaakin ja silittää sitten ohimotukkaansa
mietteissään jääden katsomaan Elliä). Hm — jaah — taidatpa olla jo,
Elli, siinä iässä, että sinullekin voi puhella oikeita asioita. Olen
sinua pitänyt vielä kakarana ja sentähden kuskannut senkin seitsemän
kosiomiestäsi pellolle.
ELLI. Se on kyllä ollut paikallaan, se!
MATTI (myhäilee). Kuinkahan mahtanee olla! Näes! Sinun naimisessasi
on jotakin yhteistä talon luovutuksen kanssa. Sinä olet se syy, jota
minulta niin tiukkaat tietoosi.
ELLI. Minä?
ERKKI. Ellikö?
MATTI. Niin juuri! Elli! Olen odotellut, että Elli saisi ikää,
voidakseni naittaa hänet mahdollisimman parhaalle. Elli ensin naimisiin
ja siten vasta talo Erkille!
ELLI. Miksi sitten vasta?
MATTI. Ääh! Helkutti! Kuka ison talon poika sitten enää tulisi kosimaan
syytinkivaarin tytärtä? Ei kukaan! Kyllä se on nähty. Ei vaarien
myötäjäisiin hevosta tarvita, sanotaan. Ja niin se onkin. Eikä vaarin
rahatkaan veny. Kai sen tiedätte. Mutta minun rahani venyvät. Jos tulee
mieluinen vävy, niin pannaan Erkille enemmän suolaa selkään. Kyllä
Rouhu kannattaa. Mutta jos talo on jo annettu pois ja hinta määrätty,
niin minä olen lieassa. Jos vävy tarvitsisi vähän enemmän kuin on
ajateltu, niin annetaanko miehen mennä tiehensä, vaikka olisi kuinka
mieluinen? Ymmärrättekö? Näin on ijankaiken näitä asioita hoidettu!
ELLI (silmät pyöreinä). Ja siksi Erkki ei saa taloa?
MATTI. Siksi! Mene sinä ensin naimisiin, että saan tietää paljonko
Erkin on maksettava talosta! Siinä on vastaus kysymykseesi, näsäviisas!
ELLI (hypähtää pöydältä tulistuneena). Toisin sanoen — minä olen syynä
siihen, että minun veljeni ja hänen vaimonsa menettävät tarmonsa,
kykynsä ja elämänhalunsa täällä isän ikeen alla! Minä olen siihen
syypää! Minä! Kaikki on työnnetty minun niskoilleni! Minusta on tehty
syntipukki! Minä olen niiden kirouksena, joita tahtoisin auttaa! Minä!
On tämä sentään liikaa! Tämä on katkeraa! (Purskahtaa itkemään ja
syöksyy perältä ulos.)
ERKKI (on noussut). Elli, Elli! Rakas Elli!
MATTI (nousee ymmällä). Mikä siihen tyttöhuitukkaan meni?
ERKKI. Isän ei olisi pitänyt! Ei olisi!
MATTI (äreästi). Mitä minun ei olisi pitänyt? Häh?
ERKKI. Ei olisi pitänyt panna Elliä sellaiseen välikäteen! Nyt hän
kuvittelee olevansa syypää meidän tilaamme.
MATTI. Mihin helkutin tilaan, mies? Sano heti! Muuten minä jo kohta
kimmastun.
ERKKI. No, kyllä sen sanonkin, kun näikseen on käynyt, ja kun isä
ei sitä muuten huomaa. Minä en ole mikään talon perillinen enkä
nuori isäntä. Se on minun pilkkanimeni! Minä olen renki. Työssä olen
eturenki, mutta kaikessa muussa häntäpään mies, joka saa tietää
työmääräyksetkin vasta viime sijassa tai suorastaan pirttitietä. Mitään
en saa yrittää omin päin, vaikka tunnen talon kuin viisi sormeani ja
olen käynyt opiston isännyyttä varten. Näin on minun tilani! Ja emännän
tila on samanlainen.
MATTI. No, mutta — no, mutta! Sinä poika peijooni! Mikä sinun järkesi
on vienyt? Etkö enää ymmärrä yhtään mitään?
ERKKI (levollisesti). Kyllä! Minä ymmärtäisin vaieta, jos olisi puhe
ainoastaan minusta. Palttua minä annan joutavalle arvovallalle,
mutta Tuovia en voi siten kuitata. Hän ei näy enempää kestävän sitä,
että sekaannutte kaikkeen hänen työhönsä maitokamarista keittiöön
asti. Kuulin äsken, että hän on päättänyt lähteä kotiinsa. Siihen
minä suostun, sillä minunkin kai on lähdettävä etsimään itselleni
jotakin toimialaa. Surkeata vain oli, että Elli joutui meidän tähtemme
kärsimään.
MATTI (puhuu ulkopuolelta itseään ja muuta ajatellen). Minä en — sitä
letukkaa — ollenkaan ymmärrä..
ERKKI (säälivästi hymyillen). Onhan se kovin yksinkertaista! Ei Elli
koskaan mene naimisiin mihinkään talonpoikaistaloon. Ei hän ole saanut
sellaista kasvatusta. Suotta on siis puhua myötäjäiskuormistakaan! Ja
rahaa hän kai tulee saamaan enemmän kuin mitä maalaistytöt tavallisesti
saavat — joko sitten ennen tai jälkeen talonluovutuksen.
MATTI (painuu istumaan hiljalleen, pää käsien välissä. Äänettömyys).
ERKKI. Voimmehan näistä puhua vielä uudelleen, jos isä tahtoo. (Kun ei
saa vastausta, lähtee hiljakseen ulos perältä. Vaitiolo kestää siihen
asti, kun)
TUOVI (tulee perältä, kantaen kahvitarjotinta. Asettaa sen
sohvapöydälle, jolta korjaa pois kirjat ja sanomalehdet hyllyilleen.
Palaa arkaillen pöydän luo). Kaadanko isännälle? Ne toiset ovat
tiessään — näkyy.
MATTI (nostaa päätänsä ja pyyhkii tukkaansa hajamielisenä). Menivät —
kai — vähän — suutahtaneina.
TUOVI. En usko, että olivat suuttuneita.
MATTI. Hm! Pahastuneita — sitten! Oletko sinäkin minuun pahastunut?