ERKKI. Liian tai ei liian! Samantekevä! Sinun järjestelysi olisi
kuitenkin talolle edullisempi kuin isän vanhanaikuiset meiningit. Mutta
isä ei niistä eduista välitä.
TUOVI (hiljaisesti). Minä olen koettanut opetella välinpitämättömäksi.
ERKKI (kimmahtaa pystyyn ja alkaa kävellä). Sepä se! Se on suorastaan
pakanallista, että kaikki hyvät pyrintösi tuhoutuvat. Sinä lamaannut ja
heität lopulta hiidenkattilaan koko hökötyksen. Eikä isä huomaa mitään
eikä ymmärrä mitään! Tämähän se kiristelee minun hermojani ja panee
joskus sisun soimaan.
ELLI (topakasti). Mutta minäpä sanon top siihen asiaan! Top tykkänään!
Isän täytyy lakata sekaantumasta Tuovin maitotalouteen — ja ylipäänsä
talousaskareihin.
TUOVI. Älä, hyvä ihminen, puhu minusta! On tässä muutakin.
ELLI. Mitä muuta?
ERKKI. Se muu olen minä ja kaikki minun työni. Minä en asu taloa. Minä
vain olen. (Pilkallisesti.) Minua sanotaan nuoreksi isännäksi, mutta se
on hyvin hassunkurista. Minussa ei ole isännyyttä enemmän kuin vanhassa
rasassa. Ja väki jo alkaa ilakoidakin minun kustannuksellani. Mutta
siitä en niinkään paljoa välittäisi, jos ei pilkka alkaisi kääntyä
toisaallekin. (Katsoo arasti Tuoviin.)
ELLI (vilkaisee Tuoviin). Lopeta jo, Erkki! Tuovi ei pidä koko jutusta.
Enkä minäkään pidä. Tiedän jo tarpeeksi. Kun isä tulee, niin luen
hänelle huoneentaulun. Ja lopun saatte selvittää miten haluatte kahteen
pekkaan. Me matkustamme Tuovin kanssa pois Rouhulta.
ERKKI (on pysähtynyt Tuovin lähelle). Tekö matkustatte?
TUOVI. Niin — minä ajattelin — käydä kotonani.
ERKKI (iloisesti). No, se on mainio päähänpisto! Erinomainen!
ELLI. Niin onkin! Emmekä me palaa ennenkuin sinulla on talonkirjat
taskussa ja Tuovi on täysivaltainen emäntä. Sen sanon isälle.
TUOVI (vakavasti). Minä en halua, että minusta puhutaan mitään. Minun
asemani siitä vain huononee, kun ei — kun ei Erkillä ole ohjat käsissä.
(Vaitiolo, jonka alussa ensin katsahtavat toisiinsa.)
ELLI (naputtelee pöytää ja hyräilee). Voi, Jerusalemin suutari, kuinka
osaa olla ikävä! (Nousee ja menee nojaamaan akkunapöytään.)
TUOVI. Soittele nyt edes jonnekin! Soita Kerttu Salolalle. Minäkin
sitten puhun.
ELLI. Voi, veikkonen! Vallesmannin Kertulle olen jo soittanut kolmasti
tänään. Ei ole kotona! Me vain täällä laitapitäjällä olemme kotona ja
homehdumme.
TUOVI (hymyilee). Älä huoli! Ensi viikolla on Matin päivä!
ELLI (purskahtaa nauruun). Sepä se! Onpa edes maailmassa Matin päivä!
Pitää kirjoittaa isälle luettelo kutsuvieraista.
MATTI (tulee perältä). No, löydänpäs teidät, kun ensin kaikki huoneet
koluan! Eikö tässä talossa enää ollenkaan juoda iltapäiväkahvia? Vanha
Leena sanoi sen olevan valmista, mutta juojia ei löytynyt mistään!
TUOVI (nousee). Olemme odottaneet isäntää. Mennään vain ruokasaliin!
MATTI. Jos tuota — täällä —? On lämpöisempikin. (Menee sohvalle
istumaan.)
TUOVI. Minä menen noutamaan.
ELLI (kuiskaa Tuovin korvaan). Viivy hyvin kauan! Älä tule ennenkuin
tulen hakemaan.
TUOVI (nyökkää ja menee oikealle).
MATTI (latailee piippuaan). Huomenna ajetaan halkometsään.
ERKKI (on seisonut kirjahyllyn luona, kääntyy ja istahtaa
keinutuoliin). Vai niin!
MATTI. Niin! Sanoin siitä jo pirtissä.
ERKKI. Sooh! Mihin niitä halkoja ajetaan?
MATTI. Sehän se on helkuttia. Kaikki paikat ovat jo täynnä.
ERKKI. Niin! Minä en ymmärrä ollenkaan sellaista kasaamista. Meillä on
jo halkoja kotona vähintäin kahdeksi vuodeksi! Säästäen — kolmeksikin.
MATTI. Niin pitääkin olla! Jos sattuu pari lumetonta talvea, niin siinä
sitten kylmässä kyykötellään. Ja kahden vuoden syömävilja pitää aina
olla aitassa! Kolmannen takavuoden vilja myydään. Kai olet sen oppinut?
ERKKI. Kyllä! Ja tarpeenhan olivat säästöt hiljattain. Mutta halkoja
tulee liikaa!
MATTI (kyhnäisee korvallistaan). Kun ei tässä ole muutakaan
tähdellistä. Eihän hakojakaan tarvita ylenängeti.
ERKKI. Ei — mutta ruoppaa tarvittaisiin.
MATTI. Ääh! Helkuttiko häntä — rautakangilla —!
ERKKI. Syksyllä tuli paksu lumi. Maa on sula.
MATTI (itsepintaisesti). Hm! Jaah! Mennään halkometsään, jos pyry
hellittää. Jos ei, niin maataan siksi, kun mennään teitä auraamaan.
ERKKI. No, mihin ne halot ajetaan?
MATTI (rykäisee, mutta ei vastaa vähään aikaan). Pannaan tuohon
veräjänpieliin!
ELLI (kipakasti, kuunneltuaan tarkasti). Mitä? Veräjänpieliinkö
halkoja? Siitä ei tule mitään!
MATTI. Häh? Mampselli? Mitä se sinua liikuttaa?
ELLI (viittaa akkunaan). Koko talohan jää halkovallin taakse! Sehän on
mahdotonta!
MATTI. Mitä helkuttia sinä juttelet miesten asioihin? Mene kahvia
hommaamaan, tättähäärä! Kuka sinut on opettanut sekaantumaan
aikamiesten tuumailuihin? Häh?
ELLI. Onko tuollainen olevinaan tuumailua? Isä antaa määräyksiä, joita
Erkin on toteltava! Mitä tuumailua sellainen on?
MATTI (tulee vallan ymmälle, katsoo vuoroin kumpaakin eikä osaa vähään
aikaan sanoa mitään). Sinähän mukavia höpiset!
ELLI. Ei se nyt erikoisen mukavaa ole, että minä puhun isälle näin.
Eikä se ole oikein sopivaakaan. Mutta minä olen päättänyt sanoa isälle
muutamia asioita.
MATTI. No, sitten toisen kerran! Eiväthän ne sinun asiasi tähän kuulu!
ELLI. Kyllä ne kuuluvat! Ne ovat jatkoa sille, mitä jo sanoin.
MATTI (naurahtaa). Älä kaiva esiin kakaramaisia sanojasi! Hypätään sen
tyhmyyden yli! Ääh! Helkutti!
ELLI. Hypätään vain yli! Suoraan pääasiaan! Miksi ei isä anna taloa
Erkille?
MATTI (hyväntuulisesti). Hei, hei! Kas pikku tätiä! Sinähän olet oikein
punaposkinen ja pippurinen! Seisoo kädet selän takana kuin itse jehu!