MATTI (saavuttaa vähitellen entisen tasapainonsa). Kuulehan, Tuovi!
Tahtoisin vähän puhella kanssasi — kaikessa rauhassa. Käyhän istumaan!
Älä suotta arkaile minua! En minä pure, vaikka minussa onkin joitakin —
höyläämättömiä paikkoja! (Naurahtaa.) Ei haukkuva koira pure, sanotaan.
Älä pelkää!
TUOVI (asettuu tuolille vähän irti pöydästä). En minä pelkää.
MATTI. Näes! Meillä ei ole koskaan riidelty. Ei minun muistini aikana.
Ärähdelty kyllä on ja mukistu ja mökisty, mutta — sehän on eri asia.
Nyt minusta tuntui — äsken — että — (pyyhkii otsaansa) — mutta annetaan
sen olla! (Rykii eikä tiedä miten jatkaisi.) Täällä oli puhe niistä
— tekemättömistä talonkirjoista. Ja nyt se huithapeli — se Elli ei
ymmärrä, että minä olen ajatellut hänenkin etujaan. Mitäpäs letukka!
TUOVI (levollisesti). Mahtaakohan isäkään aina olla selvillä lastensa
eduista?
MATTI. Niin — hm — no, mitä sinä arvelet — eikö Elli pärjäisi emäntänä
esimerkiksi isossa Katajiston talossa?
TUOVI. Ei missään tällaisessa talonpoikaisessa talossa. Eikä Elli
menisi. Kyllä hän sen ymmärtää.
MATTI (miettii hetken ja kyhnii korvallistaan). Entä — jos panisi hänet
sellaiseen oppiin, jossa sinäkin olet ollut?
TUOVI. Mitä se hyödyttäisi — nyt enää!
MATTI. Kuinka niin?
TUOVI. Noo — emännäksi hän kyllä oppisi, mutta hänen muut
harrastuksensa olisivat ehkä ainoastaan sovun rikkojina. Ellei hänen
kouluja käymätön miehensä olisi erikoisen lahjakas —
MATTI. Jaa, jaa — jaa jaa! Kyllä ymmärrän, mihin tähtäät! Jo
viittauksesta käsitän asian laidan. Tuumaat, että salin kartiinit eivät
sovi pirtin ikkunoihin.
TUOVI (hymyilee). Vaikkapa niinkin.
MATTI. Niin! Niin kai se sitten on! No? Sinä kai sovit hyvin Erkille?
TUOVI. Niin — mehän olemme maalaiselämää varten kasvatettuja. Yritämme
olla valistunutta talonpoikaisväkeä. Emmekä halua kaivatakaan muuta.
Innostumme samoista asioista ja ymmärrämme toisemme.
MATTI. Hm! Hm! Olen tainnut vähän torkahtaa tuon nirppanenän suhteen.
(Äkkiä.) Mutta mistä helkutista hän sitten täällä laitakulmalla saa
sellaisen miehen, jonka pöksään hänen kartiininsa soveltuvat?
TUOVI (nauraa herttaisesti). Taitaa olla parasta jättää siitä asiasta
kokonaan huolehtimatta.
MATTI. Niinkö luulet?
TUOVI. Olen siitä varma.
MATTI. Arveletko, että pitäisi tehdä talonkirjat — odottamatta Ellin
naimista?
TUOVI. Sitä seikkaa en ole koskaan ajatellut yhdistettynä Elliin.
MATTI. No, irrallaan sitten! Pitäisikö tehdä? Ymmärsin Erkistä, että
sinäkin olet tyytymätön minuun.
TUOVI. En ainakaan talonkirjojen tähden!
MATTI. Et sentähden? Sitten muun vuoksi! Tyytymätön olet kaikissa
tapauksissa?
TUOVI (vakavasti). Tahtoisin omin päin hoitaa emännyyttä — ja Erkki
isännyyttä! Olemme siihen täysin kypsät.
MATTI. Mutta minä sorkin ja sotken siinä välissä? Niinkö? Sano vaan
pelkäämättä! Ihan suoraan! Minä tahdon päästä tämän asian ytimeen. Te
molemmat olette kiusaantuneita minun järjestelyistäni? Niinkö?
TUOVI (katsoo rohkeasti mutta ystävällisesti silmiin). Niin!' Juuri
niin se on!
MATTI (murahtelee vähän ensin ja nojautuu sohvan selkään, mutta näyttää
pehmentyvän ja rupeaa myhähtelemään. Katsahtaa pari kertaa Tuoviin
ja hymy ilmaantuu huulille; nousee ja tekee kiskottelevan liikkeen).
Istu sinä vielä hetkinen! Minun täytyy vaan vähän ojentaa vanhoja
jäseniäni! Minä juttelen sinulle vielä! (Kävelee permannolla ja menee
sitten akkunan eteen. Hymähtelee mietteissään.) Hm! Hm! Viisikymmentä
vuotta olen tehnyt työtä tässä talossa. Pikku pojasta asti. Olen
laajentanut pellot moninkertaisiksi ja uudistanut kaikki rakennukset.
Minun kätteni jäljet näkyvät jokaisella askelella. Siksi olen luullut —
luullut — (Pyyhkii päätään ja kääntyy.) Niin! Minä luulin, että — että
olisin vieläkin hyödyksi. Pahasta tahdosta en ole neuvoskellut. En!
Luulin perehdyttäväni teitä — varsinkin sinua — oudossa talossa — ja
ympäristössä.
TUOVI (vilkkaasti). Teidän neuvonne ovat olleet vallan erinomaisia,
elleivät uudet tavat karjanhoidossa ja —
MATTI. Niin, niin! Maidot ja voit ja piimät! Niin, niin! Ja kaikki muu!
Aivan kaikki! Näes! Minun mielestäni ei mikään niistä tuntunut hengen
asioilta. Halusin olla apuna — omalla tavallani. Apuna! Huomaa se!
Sillä — sillä — (ärähtää) — kai sen tiedät — helkutti soikoon — että
minä pidän sinusta. Olen aina pitänyt..Niin on se asian puolikas! Juuri
niin! Koeta ymmärtää — niin minäkin koetan. (Kävelee vähän, pysähtyy.)
Sitten on toinen asian puolikas! Ja se on sellainen, että olkoon kinnas
kuinka uusi tahansa — se menee rikki ja muuttuu rasaksi. Minä ymmärrän
sen. Rasaa sitten paikkaillaan ja paikkaillaan, mutta kerran kuitenkin
huomataan, ettei enää kannata. Silloin heitetään rasat tunkiolle ja
otetaan uudet kintaat.
TUOVI (hymyilee). Ja kerran nekin muuttuvat rasoiksi ja joutuvat
tunkiolle — vuorostaan.
MATTI (katsoo Tuovia ja hymyilee). Niin! Niin on maailman meno! Sinä
olet viisas. Sinä ymmärrät. (Menee istumaan entiselle paikalleen.)
Kaadahan kahvia edes meille molemmille! Me kyllä vielä järjestelemme
sekä rasat että kintaat tässä talossa oikeille paikoilleen. Varsinkin
nyt me sen teemme helkutin helposti.