ELLI (nauraa). Niin — ajatteles! Ja tuollaisessa pyryssäkin!
(Heittäytyy taas lukemaan.)
TUOVI. Mitä luet?
ELLI. Saksalaista kirjaa.
TUOVI. Ymmärrätkö myöskin?
ELLI. En! Luen kiusalla! On niin ikävä, että itkettää. Teen kiusaa
ikävälle.
TUOVI. Ikävä onkin. Minulla on koti-ikävä.
ELLI. No, mutta, Tuovi! Sellaistako se naiminen onkin? Vasta jouluksi
veljeni toi sinut tänne — ja nyt ollaan vasta laskiaisessa!
TUOVI. Jo sekin meni viime tiistaina!
ELLI. Älä huoli! (Purskahtaa nauruun.) Ensi viikolla on Matin päivä!
Saamme leipoa ja paistaa hiki hatussa. Ennen ainakin on isä kutsunut
vieraita nimipäiväkseen.
TUOVI. Ei minulle työ tuota ikävää mieltä.
ELLI (nousee istumaan). Ei! Minä tiedän sen. Mutta kun isä ei anna
taloa veljelleni —
TUOVI. En minä talosta välitä, mutta kun ei saa tehdä töitä oman päänsä
jälkeen — (nousee ja huoahtaa) — niin tuntuu joskus vähän raskaalta.
(Menee kirjahyllyn luo.) Haenkohan minäkin jonkin kirjan? Nämä pyhäiset
ehtoopuhteet eivät tahdo taittua.
ELLI. Hae! (Vilkkaasti.) Ota käteesi esimerkiksi kunnallislaki! Se
mahtaa olla visaa, se! Niinkuin tämäkin saksalainen romaani! (Kääntelee
kirjaa ja heittäytyy selkänojaan, naurahtaa.) Kuule, Tuovi! Muistatko
sinä vielä jotakin emäntäkoulusta ja karjakkokursseistasi?
TUOVI (kääntyy vilkkaasti). Muistan toki! Kaikki! Ja sehän se on niin
masentavaa, kun ei saa tehdä opitun jälkeen.
ELLI. On kyllä, jos kerran osaa jotakin! (Naureskelee ja hakkaa kirjaa
toiseen käteensä.) Mutta minua ei masenna mikään, sillä minä en ole
oppinut mitään. Eikös käynytkin mukavasti! Kun minä olin suorittanut
päästötutkinnon, niin arveli tuo saksankieli, että senkin oli päästävä
minun pääkopastani. Ja totisesti! Se on sieltä päässyt! (Nauraa
helakasti.)
TUOVI (on ottanut jonkin kirjan ja palaa keinutuoliin). No, mitäpä
sillä tekisitkään! Et kai sentään saksalaisiin naimisiin mahtane joutua!
ELLI. No en! (Heittää kirjansa pöydälle.) Mutta en kai joudu naimisiin
ollenkaan!