Oli jo myöhäinen syksy. Kolea tuuli puhalteli pudotellen puista
kellastuneita lehtiä. Pimenevältä taivaalta satoi rankasti vettä.
Liikemies ja maatilanomistaja Herman Juslin istui pienessä
konttorihuoneessaan kirjanpitäjänsä, iäkkään, mutta tarkan ja
huolellisen vanhanpiian seurassa. Tämä näytti väsyneeltä. Tuon
tuostakin hän vilkaisi seinällä olevaa suurta kelloa ja taas
herraansa, joka hajamielisen näköisenä silmäili iltalehteä eikä
näyttänyt huomaavan kellon olevan niin paljon, että konttorin
aukioloaika oli jo kulunut.
Kirjanpitäjä yski ja rapisutteli papereita, mutta siitä ei ollut
apua. Vihdoin hän haukotellen virkahti:
-- Viisi jo!
-- Kas, niinpä onkin, pääsi Juslinilta. -- Eikä vain sitä siivoojaa
kuulu. Sen kun on näihin samoihin aikoihin oltava jossain muuallakin
työssä. Äs, hänen tähtensä täytyy jäädä tänne aina tuntikaudeksi yli
määräajan.
-- No, täytyykö sitä sitten aivan välttämättömäsi pitää häntä? Saahan
niitä siivoojia sellaisiakin, jotka voivat käydä työnsä tekemässä
määräaikoina, kitisi vanhapiika.
-- Saisihan niitä. Mutta minä säälin tätä. Hänen miehensä kun on
vankilassa -- ja sitä paitsi vanha tuttu. Sehän se rakensi meidän
navetan siellä maalla ja loukkaantui minun työssäni ollessaan, niin
että on vähän niin kuin velvollisuuteni...
Vanhapiika ei näkynyt enää kuuntelevan herransa puhetta, silmäili
vain hermostuneena kelloa ja papereita. Kului vielä kotvanen, ennen
kuin Juslin hoksasi sanoa, että hän saa mennä. Hänen poistuttuaan
Juslin heittäysi vihreällä kankaalla verhotulle leposohvalle. Vähän
ajan kuluttua hän kohottautui, otti kulauksen sohvan luona pöydällä
olevasta pullosta ja sen jälkeen laskeusi taas levolle.
Muutamien minuuttien kuluttua ovikello soi.
-- Sisään! murahti Juslin, hajamielisenä kohottautuen. Samassa aukeni
ovi ja Maria astui sisälle reippaana ja toimekkaana. Hänen kenkänsä
olivat märät ja vaatteensa valuivat vettä.
-- Hyvää iltaa, lausui hän pehmeällä, surun sortamalla äänellään.
-- Iltaa. No, tulittepa vihdoinkin, vastasi Juslin mielistelevästi.
Ensin Maria vähän oudoksui, sillä noin leppeästi ei Juslinin ollut
tapana hänelle puhua. Mutta riisuuduttuaan hän ryhtyi työhönsä. Ensin
hän pyyhki huonekaluilta niille keräytyneen pölyn, sitten kostealla
rievulla permannot ja asetteli kaikki järjestykseen.
Juslin seurasi äänettömänä hänen liikkeitään, ja kun kaikki alkoi
olla kunnossa, kysäisi hän äkisti:
-- Kuinka kauan se teidän miehenne on ollut jo vankilassa?
-- Vasta kolmatta kuukautta, vastasi Maria.
-- Kuinka pitkäksi ajaksi on tuomittu? jatkoi Juslin.
-- Kymmeneksi kuukaudeksi.
-- Oi oi! Siis vasta keväällä pääsee...
-- Niin kai.
-- Ja teillä on kaksi lasta?
-- Niin on.
-- Mutta kuinka te jaksatte ne elättää?
-- Täytyyhän sitä. Näin vain käyn kolmessa paikassa siivoamassa.
Kustakin saan viisitoista markkaa kuussa, kuten teiltäkin. Sen
lisäksi teen vielä minkä mitäkin, niin paljon kuin kerkiän. Ja
ainahan ne lapsetkin jotain hankkivat.
-- Sanoitte minkä mitäkin. Mitä se sellainen on? jaaritteli Juslin.
-- Ka, yhtä ja toista, vastasi Maria, aavistamatta toisen tarkoitusta.
-- Vai yhtä ja toista... Eikös tätäkin... Juslin tempasi Marian
syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
Maria ällistyi niin, ettei ensin saanut sanaa suustaan. Mutta
toinnuttuaan hän alkoi riuhtoa itseään irti ja sanoi hillitysti:
-- Laskekaa, laskekaa...
-- En laske, kun kerran pulun syliini sain, kähisi Juslin silmät
intohimoisina loistaen.
-- Laskekaa heti, taikka minä huudan!
-- Sst! Älkää tehkö tuhmuuksia! Enhän minä pahaa... ymmärrättehän...
Mutta kun minä niin rakastan... ymmärrättehän... saatte rahaa...
Saatte kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä... enemmänkin...
Suostutteko?
-- En, en, en! Laskekaa heti, taikka...
-- Sst! Älkää hiidessä... voivat vielä kuulla! No, suostukaa...
kuulitteko... Suostukaa...
-- Sanoinhan, että en! Luuletteko minua portoksi? Olen kunniallinen,
vihitty vaimo! Ja te, onhan teilläkin vaimo!
-- Joutavia! Eihän se heidän tietoonsa tule. Ja ajatelkaa, enhän minä
ilmaiseksi.
Maria riuhtoi ja ponnisteli, mutta turhaan. Miehen kourat olivat
lujat.
-- Älkäähän nyt suotta... Eihän se mitään. No... Äs perhana!
Puretteko!
Maria oli tarttunut hampain hänen käsivarteensa. Se auttoi. Vihasta
puhisten Juslin töytäsi luotaan Marian, jolloin tämä siekailematta
puki vaatteet yllensä ja painalti sanaakaan sanomatta ulos.
Nolona ja pahasti virnistellen Juslin istui hetkisen sohvansa
laidalla. Otti sitten kulauksen ja heittäysi taas pitkäkseen,
tyytymättömänä ajatellen:
-- Houkkio! Kun ei ymmärrä omaa etuaan...
* * * * *
Ikään kuin paeten kiiruhti Maria portaita alas. Päästyään kadulle,
jossa toinen puoli lyhdyistä oli jo sytytetty, hän hengähti
helpotuksesta. Täällä tuntui turvalliselta, vaikka kadut olivatkin
melko pimeät eikä sateisen sään tähden ollut kulkijoitakaan kuin
nimeksi. Siellä täällä katujen kulmauksissa seisoskelivat ajurien
hevoset korvat luimussa, miesten torkkuessa kuskipenkeillä.
Kiihtymistään kiihtyi tuuli, sen mukana sadekin. Katuojissa
virtasivat vuolaat purot, ja kaivojen kohdilla ne kohisivat koskina.
Vielä äskeisestä kohtauksesta ällistyneenä ja ajatuksiinsa vaipuneena
Maria painalti ripein askelin pitkin Bulevardia Esplanaadille päin.
Vastaista suuntaa kulki viluisen näköinen mies, hampaat kalisten,
pää kumarassa, vartalo käppyrässä ja olkapäät koholla. Hänkin kulki
kiivaasti, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire.
Erään katulyhdyn kohdalla he tulivat vastatusten ja vilkaisivat
toisiinsa. Vaikka valo olikin himmeä, tunsivat he toisensa ja
pysähtyivät tahtomattaan. Samassa kuitenkin Maria aikoi jatkaa
matkaansa, mutta mies pysäytti hänet äännähtäen:
-- Hyvää iltaa! Kai tunnette minut? Olen Tanu... Olettehan te
Jeremiaan...
-- Vaimoko, ehätti Maria. -- Olen kyllä... Mutta entä sitten, jatkoi
hän vielä vähän kiihtyneenä äskeisestä.
-- Minä tuota noin... älkää pahastuko... Minä aioin kysyä, tiedättekö
te nyt miehestänne mitään.
-- Ilkeättekin kysellä sellaisia! Pitäisihän teidän tietää missä hän
on, sillä olittehan viekoittelemassa häntä varkauteen.
-- Sitä en kiellä, mutta eihän tarkoituksemme ollut paha.
Aikomuksemme oli hankkia rahaa -- ja sitä olisimme saaneetkin, ellei
meitä olisi petetty. Eräs oli antanut ilmi aikeemme, ja poliisit
pitivät silmällä...
-- Se oli oikein, kivahti Maria aikoen samassa lähteä.
-- Odottakaa! Minulla olisi teille kerrottavaa... Vaistomaisesti he
siirtyivät seinävierelle, jossa oli vähän suojaisempi. Ja Tanu jatkoi:
-- Milloin olette viimeksi käynyt tapaamassa miestänne vankilassa?
-- Viikko sitten.
-- Minä kävin eilen. Miehenne on sairastunut, mutta ei luultavasti
kovin vaarallisesti.
-- Sairastunut? kysyi Maria kalveten.
-- Niin. Hänet on siirretty sairasosastolle. Ja hän käski sanoa
terveisiä. Huomenna minun piti tulla käymään teillä, mutta kun nyt
satuin tapaamaan, niin...
-- Sanoiko hän osoitteen?
-- Tietysti. Se oli viides linja -- kas peijakas! Numeroa en muista.
Mutta -- Eino Löytölän luona... Eikö niin ollut?
-- Oli.
-- Minun täytyisi nähdä, minkä näköinen mies se Löytölä on, kun
Jeremias niin sitä kehuu. Pitääkö se teitä ilmaiseksi luonaan
asumassa ja...
-- No kaikki se Jeremiaskin lörpöttelee, puhui Maria puoleksi
itsekseen. -- Eihän hän ilmaiseksi -- mutta huokealla. Ja kun kukaan
ei tahtonut meitä ottaa...
-- Niin, niin. Hyvähän se on, että otti. Mutta onko siinä perää, että
hän on naimisissa sen Amalia Aholaisen kanssa? Sehän oli yleinen
nainen, minäkin tunsin hänet.
-- Viis minä sellaisista! kivahti Maria ja aikoi lähteä.
-- Niin tuota... ilmanhan minä vain. Mutta kuulkaahan! Vielä minulla
on uutisia vankilasta. Tehän näitte sen ison miehen, jota sanottiin
Jaskaksi? Niin. Hänestäkin on päästy. Hän poloinen on toissa yönä
hirttänyt itsensä, ensin lyötyään kuoliaaksi erään vankitoverinsa...
Mikäs sen nimi taasen olikaan?
Heikki Vanhala -- juuri sama, joka oli antanut ilmi aikeemme. Niin se
konna sai palkkansa, mutta ikävä vain, että Jaska hänen tähtensä...
-- Ei minua ne asiat liikuta, virkahti Maria ja lähti.
-- Hei, kuulkaahan vielä! huusi Tanu. Mutta Maria ei kuunnellut.
Yhä tuskaisempana ja entistä sekavampien tunteiden valtaamana hän
kiiruhti kotiin. Suru surun ja koettelemus koettelemuksen päälle. Hän
melkein jo ihmetteli, ettei järkensä mennyt sekaisin kaikesta tästä.
Hänestä tuntui aivan kuin ilmakin olisi puristanut ja taivaasta
raskaasti putoilevat vesipisarat olisivat tahtoneet iskeä hänet
kuoliaaksi. Hän kiiruhti. Mutta loppumatkalla eivät hänen jalkansa
tahtoneet enää nousta; joka askeleella tuntui, kuin voimat olisivat
juuri nyt loppuneet, ja hän ajatteli, täytyikö hänen laahautumalla
kulkea jäljellä oleva taival. Hitaasti edistyi matka. Hän oli vasta
Pitkälläsillalla -- vielä puolisen kilometriä! Hän ponnisti, hänen
silmissään salamoi, ja vaivalloisesti kohosivat jalat; tuntui siltä,
kuin niihin olisi ollut sidottu raskaat painot, joiden laahaaminen
kävi hänelle ylivoimaiseksi.
Vihdoinkin hän saapui perille ja oli niin väsynyt, että heti
heittäysi vuoteelle.
-- Oletko sairas? kysyi häneltä Amalia leppeällä, osaaottavaisella
äänellä.
-- En. Olen vain niin väsynyt, sopersi Maria. Lapset tulivat
hämillään äitinsä luo. Ja poika ehätti:
-- Äiti, minä menen apteekkiin -- tarvitseeko?
-- Ei, lapseni, ei tarvitse. Ei äiti ole sairas, vain vähän väsynyt.
Samassa tuli Eino työstä kotiin. Hän oli entistä kalpeampi ja
yski kovin. Huomattuaan Marian hän hämmästyi ja kyseli tämän
terveydentilaa. Saatuaan rauhoittavan vastauksen hän riisuutui ja
heittäysi tuolille.
-- Ohoh, kovinpa minä tänään väsyinkin. Ahdistaa niin kovin. Ja
sitten kun täytyy tehdä työtä enemmän kuin kerkiäisikään. Aina on
pomo yllyttämässä, puheli hän yskimisensä lomassa.
-- Joisitko ensin kahvia vai söisitkö? kysyi Amalia Einolta.
-- Vaikkapa juon kahvia, vastasi Eino. Amalia asetti kupit pöytään.
Sanoi sitten:
-- No nyt! Nousehan sinäkin, Maria, jos jaksat.
-- Enköhän, sanoi Maria.
Kotvasen kuluttua istuivat nämä kolme sekä kolme lasta
vaatimattomasti sisustetussa huoneessa kahvipöydän ympärillä.
Kolmas ja nuorin lapsista oli Amalian neljännellä vuodella oleva
tyttö, Helvi, joka oli ollut melkein näihin aikoihin asti maalla
hoidettavana.
* * * * *
Kohdattuaan Bulevardilla Marian oli Tanu käväissyt Punavuorella ja
sen jälkeen mennyt Pelastusarmeijan yömajaan yöksi.
Päivän valjetessa hän kähmi istualleen kovalta vuoteeltaan. Hänen
päänsä oli raskas ja jäsenensä raukeat. Hän venytteli ja haukotteli
ärjähdellen ja käänsi sitten päänsä katsoakseen ulos. Mutta hänen
katseensa osui viereisellä lavitsalla makaavaan Perttuun, joka
vielä oli unessa ja kuorsasi, niin että seinät tärisivät. Häntä
katsellessa palasi taas Tanun mieleen tuo yhä uusiutuva muisto siitä
murtovarkausyrityksestä, jonka he olivat toimeenpanneet sinä yönä,
jolloin Jaska ja Jeremias joutuivat kiinni. Miten elävänä hänellä
säilyikin tuo muisto. Nytkin sitä ajatellessaan hän oli näkevinään,
kuinka useita rotevia poliisimiehiä hyökkäsi aivan aavistamatta
heidän kimppuunsa, ennen kuin he ehtivät kunnolleen sisään murtautua.
Hän oli näkevinään, kuinka Jaska ja Jeremias kytkettiin, heidän
tehdessään vastarintaa, ja hän oli kuulevinaan Pertun kuiskauksen:
"Hei, Tanu! Tänne, tule pian, minä autan." Ja nyt hän oli
kiipeävinään korkean aidan yli, jolloin poliisi tarttui hänen
jalkaansa, mutta hänen potkiessaan jäi poliisin käteen vain kenkä ja
hän itse pääsi pakoon. Sitten hän oli juoksevinaan Pertun perässä
ja viimein piiloutuvinaan erääseen roskalaatikkoon. Kun poliisit
olivat häipyneet heidän jäljiltään, naureskelivat he partaansa. Näitä
muistellessaan Tanu huomaamattaan nauroi aivan ääneen. Silloin Perttu
heräsi ja silmiään hieroskellen kysyi:
-- Pirujako sinä siinä hihität?
-- Hihihihi, muistui mieleeni se meidän pakoretkemme, nauroi Tanu.
-- Mitäpä tuota iänkaiken muistelee, murahti Perttu.
Sitten he vaikenivat. Perttukin nousi istualleen ja tuijotti synkän
näköisenä eteensä.
-- Kas, kun ei sinuakaan laulata tänään, virkkoi Tanu pisteliäästi
vaitiolon jälkeen.
-- No ei. Mutta suoleni laulavat tyhjyyttään! Etkö kuule murinaa?
-- Kuuluuhan tuo. Mutta lakkaisi ehkä, kun saisit holia?
-- Tietysti. No, sanoitpa sanan. Kun saisit holia. Siinäpä se, kun
saisi. Silloin sitä taas saisi muutakin, kun alkuun pääsisi. Ja
silloin sitä taas vaikka laulahtaisikin. Mutta se alkuunpääsy, se
näkyy käyvän päivä päivältä huonommaksi. Ne perkeleen kyttärit kun
tuntevat meidät jo kuin kuparirahan!
Hetkisen mietittyään hän jatkoi:
-- Kuulehan, kaveri! Eiköhän mennä hirteen niin kuin Jaska?
-- Ei, hyvä veli. Ei vielä. Ei vielä heitetä toivoa. Ehkä meitä
poloisia joskus onnistaakin.
-- Olisi ollut jo aika!... Ei, tästä ei tule tämän kummempaa. Lähde
toverikseni!
-- Hirteenkö? En! Äläkä sinä puhu tuollaisia. Voit joutua
edesvastuuseen. Se ei ole luvallista.
-- Ettenkö saisi oman henkeni kanssa menetellä niin kuin tahdon?
-- Et. Pitäisihän sinun ne säädökset tietää. Maailma näetkös
tarvitsee miehiä!
-- Mutta ei meidänlaisia.
-- Kyllä! Ajatteles, kuinka moni meidän olemassaolostamme ansaitsee
leipänsä. Ellei meidän kaltaisia olisi, niin hittojako silloin
tehtäisiin suunnattomalla virkavaltajoukolla, vankiloilla, putkilla
ja muilla sellaisilla? Tässä yhteiskunnassa me olemme tarpeellisia!
Emmekä me saa nurkua, se on kohtalo, joka määrää... Ja juuri sen
tähden me elämmekin siinä määrätyssä pisteessä... Emme oikein elä
emmekä ole kuolleita... Se on yhteiskunnan sille hyödyllinen laki...
Jos me saisimme kaikkea riittävästi, emme varastaisi... Mutta siitä
taas johtuisi, ettei noita kaikkia laitoksia tarvittaisi. Siksipä
tyytykäämme, vaikka väliin saammekin leivän asemesta haukata sähköä!
-- Se on sitä sinun viisauttasi, kivahti Perttu nousten seisomaan ja
samalla suunnaten askeleensa ovelle. -- Haukkaa nyt sähköä, jos siitä
saat vatsasi täyteen. Minä ainakin menen jotain hommaamaan.
-- Hei, pojat! Älkäähän menkö, kuului huoneen perältä, eräältä
lavitsalta. -- Mennään yhtä matkaa! Sain illalla puijatuksi kympin
eräältä maanäijältä. Mennään ryypyille.
Se sana sai miesten kasvot kirkastumaan, ja kohta he lähtivät
kolmisin ulos.