XV

-- Haluatko sinä jotain? kysyi Jeremias Einolta seisoessaan hänen

sairasvuoteensa ääressä.

Elottomin silmin katsoi sairas Jeremiasta ja hiukan päätään

liikauttamalla antoi kieltävän vastauksen.

-- Etkö mitään, etkö edes maitoa? kyseli Jeremias yhä.

Sairas liikahti levottomasti. Heleä puna levisi hänen kuihtuneille

poskilleen, ja hänen silmiinsä palasi hetkisen poissaollut kuumeinen

loiste. Vähän ajan kuluttua hän liikautti huuliaan, tahtoen sanoa

jotain, mutta ääni tuli heikosti ja epäselvästi. Jeremiaasta tuntui

tuskalliselta, kun hän ei tajunnut sairaan sanoja eikä voinut

muutenkaan vilpitöntä ystävätään auttaa, ystävätään, joka oli häntä

auttanut, hänen kärsimyksiinsä osaa ottanut ja joka nyt kamppaili

kuoleman kanssa.

-- Voi, kun ei tullut viedyksi häntä sairaalaan, tuskitteli Amalia

askaroidessaan hellan luona. -- Että tulikaan hänen omaa tahtoansa

kuunnelluksi. Eihän häntä nyt noin heikkona voi mihinkään...

-- Eipähän se siellä sen paremmaksi... Jos jumala on nähnyt hyväksi

kutsua hänet pois, niin ei sille mahda lääkäritkään mitään, puheli

Maria.

-- Mutta jos hakisimme nyt lääkärin! yhtyi Jeremias. -- Juoksisitko

sinä, Väinö...

-- Kyllä! Mihinkä? -- ehätti poika jättäen vuolemisensa kesken.

Samassa sairas taas käännähti ja hänen suustaan purskahti verta. Sitä

tuli suun täydeltä, eivätkä läsnäolijat voineet sen tuloa estää.

Kaikki he seisoivat vähän aikaa neuvottomina, tuskasta ja epätoivosta

vääristynein kasvoin. Sitten Jeremias yht'äkkiä syöksyi ulos ja

soitti läheisestä kauppapuodista lääkärille.

Mutta ennen kuin lääkäri saapui, oli Eino jo uupunut iäiseen uneen.

Kyyneleitä vuodattaen seisoivat kuolinvuoteen ääressä Maria ja nuori,

mutta kärsinyt ja kovia kokenut leski. Lapsetkin nyyhkyttivät hyvän

sedän kuolemaa, ja Jeremias nojasi pöytää vasten kostein silmin ja

raskain mielin. Apea ja synkkä kuin syysyö oli huoneessa ohjain

mieliala, vaikka ulkona luonnossa oli kirkas ja valoisa kevät. Oli

herttainen toukokuun sunnuntaipäivä. Kullanvärinen aurinko loi maahan

lämpöisiä säteitään sulatellen vielä jäljellä olevia vähäisiä lumia

ja ihmismielten kirttä.

* * * * *

Seuraava sunnuntai valkeni niin ikään selkeänä ja päiväpaisteisena,

vaikka kulunut viikko oli ollut sateista ja ilmat koleita. Sen tähden

oli Jeremiaskin ollut pari päivää työstä poissa ja jouti hommaamaan

Einon hautajaisia. Heti vankilasta päästyään oli hänen onnistunut

saada työpaikka, ja he tulivat nyt toimeen kohtalaisesti. He

asuivat yhdessä Einon ja Amalian kanssa, näillä kun oli vuokrattuna

kaksihuoneinen asunto.

Tänä sunnuntaiaamuna Jeremias nousi jo ennen auringon nousua,

istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.

-- Mitä sinä nyt? kysyi Maria huomatessaan Jeremiaan.

-- Suunnittelen tässä vain puhetta, jonka aion pitää tänään Einon

haudalla, vastasi Jeremias tyynesti.

-- Puhetta? Sinäkö? ihmetteli Maria kähmiessään ylös vuoteesta.

-- Niin, minä. Haudalle tulee ehkä sellaisiakin, joilla on parempi

puhetaito kuin minulla. Sinne tulee Einon tovereita. Ja he tietysti

ovat harjaantuneita. Mutta siitä huolimatta minä aion sanoa muutaman

sanan vainajan muistolle, sillä hän oli paras ystäväni.

-- Mutta ethän vain aio puhua jumalattomia?

-- En. Ihmisyydestä vain, jatkoi Jeremias kiinnittämättä kysymykseen

sen enempää huomiota. -- Asiasta, joka minulle tästedes on oleva pyhä.

-- Kunpa sinusta jälleen olisi tullut mies, niin kiittäisin jumalaa,

huoahti Maria. -- Mutta jospa taas hairahdit. Eihän sinulla iänkaiken

työtä riitä. Se saattaa loppua. Ja kun puute on edessä, niin...

-- Kerjätään, liitti Jeremias. -- Muu ei näy auttavan. Tulee se vielä

sellainenkin aika, jolloin ihmisten ei tarvitse kerjätä, jolloin ei

ole puutetta eikä kurjuutta, ei orjuutta eikä herruutta. Sitä toivoen

ja siihen luottaen eläkäämme, vaikkakin vaivalloisesti.

-- Mitäpä minä niistä, kunhan vain pysyisit rehellisenä ja jaksaisit

hankkia elantomme... Ja... ja kun ihmiset unohtaisivat, että olet

ollut vanki...

-- Vanki, kertasi Jeremias. -- Unohtakootpa tai ei, se on minulle

yhdentekevää. Vaikka olenkin ollut vanki, en silti ole toisia ihmisiä

huonompi -- enkä sillä nimellä ympäristöäni saastuta, kun vain en

teoillani ja toimillani sitä tee. Kun kartan kaikkea sellaista,

minkä katson pahaksi ja vääräksi, kun esiinnyn ihmisenä ja teen

vointini mukaan hyvää lähimmäisilleni sekä toimin mikäli kykenen

kohtalotoverieni herättämiseksi, että he edes sirpaleita saisivat

sivistyksestä ja pääsisivät pimeydestä päivänvaloon, että heidän

silmänsä aukenisivat näkemään hyvän ja pahan sekä syyt, mitkä

paheiden teille johtavat, -- sillä vielä paljon on niitä, jotka

tietämättöminä, sokeina, aivan kuin unessa elämän rämeissä rämpivät

-, kun heidän herättämisekseen aherran ja työtä tehden elämäni polkua

matkaan, niin silloin luulen täyttäneeni velvollisuuteni.

-- Mutta sinähän saarnaat kuin paras pappi! pääsi Marialta. -- Ethän

ennen tuolla tavoin... kyllä sitä aina sanotaan... Mutta hyvääpä se

vankila näyttää tekevän. Siellä kitketään ihmisestä paha ja asetetaan

hyvää tilalle. Morkkaavathan ne toiset niitä, mutta sanon minä sen,

että tarpeellisia ovat... Ei sinustakaan muutoin olisi miestä tullut!

-- Luuletko sinä todellakin, että vankila...? Erehdyt, jos niin

luulet. Tiedätkö sinä, tai voitko edes aavistaa, minkälaisia

sieluntuskia minä kärsin tuona onnettomana yönä, jolloin lähdin

noiden rikoksentekijäin matkaan? Et. Sillä jos tietäisit, niin

et puhuisi noin. Jo lähtiessäni olin tietoinen siitä, etten

tee oikein; olin täysin selvillä, vaikk'en ollut kyllin vahva

vastustamaan viettelystä -- kun minua siihen lisäksi kannustivat isän

velvollisuudet ja oma nälkäni. Kun otat huomioon tämän kaiken, niin

näet, olenko sen sinun ylistämäsi rangaistuslaitoksen herättämä.

Kaukana siitä!

Maria oli vaiti. Jeremias jatkoi:

-- Kunpa näkisit kaiken sen loan ja saastan, joka mätänemistilassa

olevan yhteiskuntamme pinnalta on sen pohjalle ja komeroihin valunut

ja saastuttanut kaiken. Kunpa näkisit sen henkisen rappeutuneisuuden,

kurjuuden ja alennustilan, joka vankila-asukasten, vieläpä

vapaanaeläjienkin keskuudessa vallitsee, -- kunpa näkisit sen ja

ymmärtäisit, miten toisin kaikki saattaisi olla, niin olenpa varma,

että sinäkin mielesi muuttaisit!... Minä olen nähnyt sen. Olen itse

ryöminyt sen pohjasakassa, mutta minä uhallakin nousen sieltä.

Näytän, että voin! Minä uhallakin! kertasi Jeremias ja aikoi kai

vielä jatkaa, mutta kun hänen poikansa Väinö kysyi:

-- Isä, tänäänkö se setä haudataan? niin katkesi keskustelu siitä

asiasta ja Jeremias jatkoi puheensa suunnittelemista.

Kello yhdeksän ajoissa postinkantaja toi kirjeen Amalialle. Luettuaan

sen hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti äänekkääseen itkuun.

-- No? pääsi Marialta kysyvästi.

Ja Helvi, joka oli jo herännyt, kiiruhti äitinsä luo,

-- Suru surun päälle, vaikersi Amalia itkunsa lomassa. -- Veljenikin

on kuollut. Ollessaan vedättämässä soraa maantielle on hän jäänyt

kuoppaan, sortuneen sorakasan alle, ja menettänyt henkensä.

-- Kaipa se on luojan sallimus, äänteli Maria. -- Kova on sinunkin

kohtalosi, mutta älä masennu. Kaipa sen on jumala katsonut parhaaksi

niin tehdä. Emmekä me saa nurkua emmekä soimata häntä siitä. Meidän

täytyy alistua, tyytyä -- sillä kohtaloaan ei voi kukaan välttää.

Ymmärrän kyllä, että ikäväksihän se käy, enkä ihmettele, että itket,

kun vasta äskettäin kuoli äitisi, nyt miehesi ja veljesi. Noin

minäkin ennen itkin. Mutta nyt on sydän turtunut. -- No, nouse nyt.

Lopeta jo!

Vähitellen taukosi itku, mutta suru ei sydämestä lähtenyt. Se oli

sinne kiteytynyt ikuisiksi ajoiksi.

* * * * *

Päivä oli kallistunut jo iltapuoleen. Vaaleansinisenä kaartui taivas,

jolla leijaili muutamia rauhattomalta näyttäviä pilvenhattaroita.

Juhla ja surupukuihin puettua nuorisoa seisoi avonaisen haudan

partaalla. Oli joukossa muutamia keski-ikäisiä sekä vanhojakin, mutta

etupäässä nuoria, kalvaskasvoisia työläistyttöjä ja poikia.

Siinä he nyt seisoivat paljain päin ja katseet luotuina avonaiseen

hautaan, jonka pohjalla lepäsi Eino mustassa, koristelemattomassa

arkussa. Äärimmäisinä, aivan haudan partaalla, seisoivat Jeremias,

Maria, Amalia ja hänen tyttärensä Helvi. Kaikki olivat vaiti ja

kuuntelivat hartaina, kun pappi heittäessään multaa kopsahtelevalle

arkulle luki:

-- Maasta olet sinä tullut. Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...

Papin lopetettua alkoi Jeremias:

-- Kansalaiset! Hyvät toverit, tuttavat ja tuntemattomat! Suonette,

että minä vainajan ystävänä lausun muutaman sanan hänen muistolleen.

Seisoessamme tänä raikkaana kevätpäivänä tämän ennen aikaansa manalle

menneen toverimme haudalla katkeroituu väkisinkin mieli ja syvä

liikutus valtaa meidät, jotka tunsimme vainajan henkilökohtaisesti.

Ainakin minusta tuntuu siltä, kuin oman veljeni, vaimoni tai lapseni

haudalla seisoisin. Ja olenpa varma siitä, että vielä vuosia

jälkeenpäin tulen häntä kaiholla muistelemaan.

Elävinä tulevat muistossani säilymään ne monet inhimilliset

ajatukset, joita hän sydämellisinä toivomuksinaan lausui minulle

sekä kaikille. Eivätkä hänen hyvät työnsäkään aivan hevin unohdu

mielestäni.

Muistan, kuinka hän ainakin pari kertaa sai minut estetyksi

rikoksesta, jonka olin tekemäisilläni puutteen ja kärsimysten

kanssa kamppaillessani. Ilman häntä olisin jo aikoja ennen

vajonnut lokaan, josta tuskin olisin koskaan kyennyt nousemaan.

Olin aivan luisumaisillani, mutta silloin sattui hän ja vakaalla

käytöksellään, rohkaisevilla sanoillaan ja muutamalla rovolla

pelasti minut turmiosta. Tästä kaikesta olen hänelle niin suuressa

kiitollisuudenvelassa, etten saata sitä sanoin tulkita.

Te nuoret työläiset! Vasta elämänne aamussa olevat ihmislapset;

te, jotka kuulutte samaan luokkaan kuin hänkin, jonka muistolle

puhun; te, jotka aina olette vaaroille ja taudeille alttiita; te,

joiden kasvoilla jo nyt näkyy vanhentumisen merkkejä, ylenmääräisen

ponnistelun, puutteiden, kärsimysten, surujen ja huolten leimaa;

teille tämän manalle menneen toverin kohtalo olkoon varoituksena ja

opastuksena maailman ja elämänkatsomustanne valitessanne. Muistakaa,

että jokainen olemme samassa asemassa kuin hänkin! Ja tietäkää,

etteivät epäkohdat poistu itsestään, etteivät valhe, vääryydet

ja paheet lakkaa rehoittamasta, ennen kuin me työläiset nousemme

niitä vastaan, ennen kuin kansain pohjakerrokset valveutuvat, sillä

ainoastaan ne voivat ja tahtovat kaataa vanhan ja rakentaa uutta

tilalle.

Siinä työssä tarvitaan itsetietoista, ajattelevaa väkeä. Sitä saamme

siten, että teemme kaiken voitavamme köyhälistön valistamiseksi ja

herättämiseksi siitä tietämättömyyden unesta, jossa vielä suuri osa

uinuu.

Tässä muistuvat väkisinkin mieleeni sanat, joilla vainaja minua

rohkaisi, mutta jotka soveltuvat kaikille. "Älä heittäy epätoivoon",

hän sanoi. "Ole rohkea, sitkeä, äläkä kadota elämänhaluasi. Mutta

uhallakin toivo, toimi ja taistele."

Tämä mielipide ja se aate, jonka hän oli omaksunut, hänen tyyni,

vakaa ja ystävällinen käytöksensä, ansaitsevat tunnustusta ja

kunnioitusta. Hänen poistumisensa saattaa keskuuteemme ikään kuin

ison aukon. Mutta täyttäkäämme se siten, että pyrimme siihen kuin

hänkin. Siten me paraiten hänen muistoaan kunnioitamme. Ja siinä

mielessä lausukaamme: rauha hänen tomulleen!

Kaikkien päät painuivat, ja raskas huokaus kohosi rinnasta. Mutta kun

he sitten nostivat katseensa, saattoi nähdä, että heidän murehtivilla

kasvoillaan kajasti rohkeutta, uskallusta, uhmaa. Saattoi aivan

selvästi nähdä, että tuon nyt murheellisen ilmeen alla piili toivoa

ja elämänhalua.

Pappikin, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut entisen rangaistusvangin

sydämelle käypiä sanoja, nosti päänsä ja katsoi ihmetellen, melkeinpä

liikutettuna häntä.

Hiljaisena poistui saattojoukko haudalta. Ja monien katseet kohosivat

vaaleansiniselle taivaalle, kohti kevätaurinkoa, joka siellä paistoi

täydeltä terältään valaen herttaisia säteitään vielä puolittain

routaiselle maanpinnalle.