Vielä tänäänkin oli taivas paksujen pilvien peittämä. Sakea usva
leijaili ilmassa, joka tuntui painostavalta, raskaalta. Kaupungin
tuhansista savupiipuista nouseva savu laskeutui alas ja sekoittui
sumuun, tehden sen kirpeän pistäväksi. Useat ihmiset näyttivät
alakuloisilta, ja liikenne kaduilla oli tavallista hiljaisempaa.
Eräässä laitakaupungilla sijaitsevan talorähjän pienehkössä
huoneessa asui Amalia kahden nuorenpuoleisen naishenkilön kanssa,
joista toinen, Helmi Hentonen, oli hänen entinen palvelustoverinsa,
mutta sittemmin ilotytöksi joutunut. Se ei kuitenkaan ollut hänen
varsinainen ammattinsa, vaan hän kävi eräässä tupakkatehtaassa
työssä. Mutta muutama päivä takaperin oli hänet sieltä erotettu.
Työttömyyttään hän ei kuitenkaan surrut. Uhmaava, huoleton ilme oli
hänen puuteroiduilla kasvoillaan, ja uhkamielinen, mutta samalla
hiukan leikkisä hymy väreili hänen suupielissään, kun hän katseli
sängyn laidalla mietteissään istuvaa Amaliaa, joka tällä kertaa
näytti katuvalta syntiseltä. Kolmas asuintoveri oli vielä unessa.
-- Mikä sinua oikein vaivaa? kysyi Helmi vetäessään akkunasta uutimia
syrjään, jotta himmeä päivänvalo pääsi hämärää huonetta valaisemaan.
-- Oo, kello on jo puoli yksitoista, jatkoi hän sitten, kun Amalialta
ei kuulunut vastausta.
-- Niin on, virkahti Amalia hiljaa, ensin tahtomattaan silmättyään
nurkkapöydällä tikittävää kelloa. Sitten hän asetti jälleen
kyynärpäät polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin sekä raskaasti
huoahtaen virkkoi:
-- Kunpa nyt vain tulisi ilta.
-- Hm, hymähti toinen istuutuen. Sitten hän katsoi kysyvästi
Amaliaan, mutta kun tämä ei näyttänyt olevan halukas keskustelemaan,
niin hänkin vaikeni.
Ja niin seurasi pitkä, kiusallinen äänettömyys.
Ulkona tipahteli vesi räystäistä. Somasti solahtaen yhtyivät
pisarat lätäkköön, jatkaakseen siitä matkaansa matalaa uomaa pitkin
katukäytävälle ja niin yhä edelleen, ties minne.
Vähitellen alkoi sentään taivas seestyä, niin että kirkasta sineä
vilahteli jo harmaiden pilvien lomasta. Huonekin kävi valoisammaksi.
Ja tuntui siltä, kuin sen asukkaiden mieliala olisi tästä
valkenemisesta reipastunut. Amaliakin nousi, astui akkunan ääreen ja
katsoi kaihoten ulos. Sitten hän puhkesi puhumaan:
-- Kummalliset ilmat ovat tänä kesänä. Aina vain pilvistä ja synkkää.
Tulleekohan tuosta selvää päivää lainkaan. Mielikin käy niin apeaksi.
-- Eivät ne ilmat sinun mieltäsi apeaksi tee. Joku muu se on.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Näkeehän tuon. Ei luulisi sinunlaisesi naisen enää rakkaudesta
hourailevan!
-- Kuinka niin? kysyi Amalia äkisti.
-- Et kai ole saanut miehistä vielä tarpeeksesi. No, odota. Tulee se
sellainenkin aika, ettet heihin edes toisella silmälläsi vilkaise.
-- Etpä tuota vielä sinäkään ole tarpeeksesi saanut.
-- Sitä en väitäkään.
-- Mitäs sitten puhut.
-- Mutta en minä vain tuolla tavoin unelmoi kuin sinä. Pyh, ei
kannata! Mikä lienee maalarin ketku, Kitti-Ville. Minä en vain
sellaisista välittäisi.
-- Ettäkö ne sinun puotipuksusi ovat parempia? Tai jotkut
konttoristit tai sitten joku ihravatsainen herrasmies, jolla on akka
ja lapsilauma?
-- On se kunniallisempaa niiden kanssa olla kuin...
-- Ei yhtään! Vielä viheliäisempää, ehätti Amalia kääntyen. Sitten
hän taas siirtyi vuoteensa laidalle ja vähän äkämystyneenä jatkoi:
-- Tiedätkö, minä melkein inhoan sinua!
-- Oho, mampseli! Mistähän se johtuu? Siitäkö, että pelastin henkesi.
Ellen piilottanut myrkkypulloasi ja saarnannut sinulle järkeä, niin
olisit jo aikaa sitten maatunut Malmilla. Kiitos!
-- Ei ansaitse, sinä... sinä... miksi sinua oikein sanoisinkaan.
-- Sano kyykäärme!
-- No niin juuri! Sen nimen sinä hyvin ansaitset, sillä sinä olet
myrkyttänyt elämäni! Ellen sinua olisi tullut tuntemaan, niin en
näillä teillä olisi enkä näin syvälle lokaan vajonnut. Sinä olet
syypää siihen! Sinä! Sinun seurassasi minä aloin luisua sinne, jossa
nyt olen. Muisteleppas tarkoin, etkö sinä esitellyt minua sille
roikaleelle. Petit! Ja yhdessä valehtelitte minulle päin kasvoja. Hän
oli muka siisti, sävyisä nuori mies ja rakasti minua! Eikö näin ollut
asia, eikö?
Helmi ei vastannut. Hänen suupieliinsä ilmaantui katkera ja samalla
voitonriemuinen hymy. Mutta syvältä silmistä heijastui jotain
katuvaa, anteeksianovaa, vaikka hän koettikin sitä salata. Pienen
vaitiolon jälkeen hän puhui katkerasti:
-- Enemmän vain sellaista! Enemmän! Se virvoittaa, se on ikään kuin
vaihtelua tässä yksitoikkoisuudessa. Anna tulla vain, en loukkaannu
siitä, koska en pidä itseäni syyllisenä. Olisit katsonut eteesi!
-- Sinun olisi tullut minua varoittaa eikä päinvastoin, sillä olinhan
outo enkä tiennyt niistä vaaroista, jotka väijyvät täällä nuorta
naista. Kunpa tietäisit tuskani ja kaikki kärsimykseni, jotka tämän
tähden...
-- Niin, tai kunpa sinä tietäisit mitä minä olen tuntenut! pääsi
Helmiltä. Ja hänen äänensä vähän värähteli. Mutta samassa hän
ojentautui ja ravisti päätään ikään kuin karkoittaakseen salaa
hiipinyttä raskasta tunnetta luotaan.
Amalia katsahti kummastellen riitakumppaniinsa ja huomattuaan tämän
silmänurkassa kyyneleen painoi vaieten päänsä alas.
Kului tuokio, jolla aikaa kuului vain heidän nukkuvan toverinsa
raskas hengitys ja ulkoa pihamaalta kimeitä lasten ääniä. Sitten
Helmi nousi, astui lähemmäksi Amaliaa ja virkkoi kolealla äänellä:
-- Minäkin aioin kerran elämässäni tehdä itsemurhan. Mutta minut
pelasti eräs toinen, kuten minä sinut. Kirosin minäkin ensin
kohtaloani, mutta sittemmin sain uudelleen vimmatun elämänhalun.
Eihän tämä tosin oikeata elämää ole, mutta mistäpä sen paremman
ottaa. Sen tähden olen ruvennut ajattelemaan vain nautintoja --
sellaisia, jotka meikäläiselle ovat mahdollisia. Ja minä elän ja
nautin ja nauran -- hahahaa! Tee sinäkin niin äläkä suotta murjota!
-- Minä en voi, en voi, pääsi Amalialta masentuneesta.
-- Kun et yritäkään, intti Helmi. -- Mitähän tästä elämästä
tulisikaan, jos rupeaisi surren ajattelemaan kohtalonsa kovuutta.
Ei, hiiteen se! No, älä nyt viitsi noin nuhjottaa! Nouse! Ja karista
yltäsi surun kahleet. Ja jos pidät siitä maalaristasi, niin mene
hymysuin häntä vastaan. Eihän sitä tiedä, vaikka hän vielä naisikin
sinut, hahahaa!
-- Tuntuu siltä, kuin sinulla sittenkin olisi sydän kiveä kovempi.
-- Niin onkin. Se on terästynyt...
--
ral-la-lalla-la-lalla-lei!
huolista huolista eihän? Ei!
Hoilattuaan nuo reippaat säkeet Helmi näpsäytti Amaliaa olalle,
pyörähti ja siirtyi huoneen vastapäiselle seinämälle. Otti sitten
sukankutimen käteensä ja vihellellen antoi puikkojen käydä.
Amalia istui vielä kotvasen äänettömänä ja vuodatti kyyneleitä, jotka
häneltä aina niin helposti laukesivat vuolaaksi virraksi. Kun hän
sitten kyyneltensä ehdyttyä nousi, oli hänen taas paljoa helpompi
hengittää. Hänestä tuntui, kuin kuorina olisi hartioilta luisunut,
ja näytti siltä, kuin hänen käyntinsäkin olisi keventynyt. Hetkisen
epäröityään hän kuunteli sielunsa ääntä ja astui Helmin luo virkkaen:
-- Anna anteeksi äskeinen tylyyteni. Ehkä minä sittenkin sinua suotta
syytin.
-- Et aivan suotta, pääsi Helmiltä. -- Mutta siitä viis! Älkäämme
muistelko niitä. Nyt olisi ajateltava mitä keitämme päivälliseksi.
-- Aina sinä vain syönnistä huolehdit, äännähti tähän heidän juuri
herännyt toverinsa. Siten keskustelu siirtyi jokapäiväisiin asioihin.
Mutta äänettöminä hetkinä kiitivät Amalian aatokset aina toisaalle.
Hän vain ajatteli Einoa ja tämäniltaista kohtausta.
* * * * *
Illaksi oli taivas jo kirkastunut. Laskeva aurinko valoi hohdettaan
aukeamille. Mutta korkeiden kivirakennusten väleissä hyörivät ihmiset
eivät sitä nähneet. Kukin heistä kulki omaa tietään ja omissa
ajatuksissaan. Niin Eino ja Amaliakin.
Kellon lähetessä seitsemää suuntasivat he kulkunsa määräpaikkaa
kohti. Eino saapui vähäistä ennen. Hän istahti eräälle Heikinpuiston
penkille ja tähysteli Ylioppilastalon seutuvilla liikkuvaa
ihmisvirtaa, josta hän odotti Amaliaa saapuvaksi. Eikä aikaakaan, kun
hän jo huomasi tämän verkkaisesti lähestyvän. Eino saattoi selvästi
huomata, että hänen askeleensa olivat epävarmat. Näytti siltä, kuin
hän olisi pelännyt lähestyä tai kuin hän pakosta, vastahakoisesti
olisi hiipinyt eteenpäin.
Kun he kohtasivat toisensa ja tervehtiäkseen ojensivat kättään,
niin he kumpainenkin aivan kuin ujostellen painoivat päänsä alas.
Heidän rinnassaan riehui omituinen tunne, jossa kuitenkin oli jotain
tuttua. Se muistutti heidän entisen rakkautensa heräämisen hetkistä.
Silloinkin he olivat kainoina luoneet katseensa maahan, mutta heidän
kättensä puserruksessa oli ollut jotain hellää ja hyvää kuten
nytkin. Mutta tähän tällöiseen sekoittui muutakin, jotain syyttävää,
nuhtelevaa, tunnustavaa ja samalla anteeksianovaa; se ei ollut yhtä
puhdasta ja viatonta kuin muinoin. Sen he tiesivät ja tunsivat, eikä
heillä ollut rohkeutta syrjäyttää sitä.
Kului tuokio, ennen kuin he nostivat katseensa ja katsoivat toisiaan
suoraan, rehellisesti. Mutta silloinpa he taas täydellisesti
ymmärsivätkin toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja tunnustaakseen,
että heidän rinnassaan on sittenkin kytenyt kipinä muinaisesta
lemmestä, kipinä, jota ei aika eivätkä kärsimykset ole sammuttamaan
kyenneet ja joka nyt on jälleen ilmiliekkiin leimahtanut.
Sanaakaan toisilleen sanomatta he aikovat astella. Kumpaisenkin
mieli paloi hiljaisille syrjäkaduille. Vasta heidän vähän matkaa
kuljettuaan äännähti Eino:
-- Oletko voinut hyvin? -- Ja ennen kuin Amalia ehti vastata, jatkoi
hän: -- Elääkö lapsesi vielä?
-- Elää. Hän on hoidettavana eräällä leskivaimolla. Olen aikonut
ottaa hänet luokseni. Mutta... mutta...
Hän vaikeni ja painoi taas päänsä alas.
-- Mitä mutta?
-- Ajattelin sanoa, että tuskinpa minusta sentään onkaan
kasvattajaksi... tuskin... tuskin, syventyi hän. Vähäisen
äänettömyyden kuluttua hän jatkoi:
-- Sillä... minä olen huono äiti... kurja... hylkiö... Hänen sanansa
olivat katkonaisia, ja äänessä oli katkera sävy.
-- No, älähän nyt, ehätti Eino. -- Sinä olet liian synkkä ja
toivoton. Se ei ole hyvä. Emme saa itseämme halventaa... Sinäkään
luullakseni et oikein tunne itseäsi. Kuvittelet ehkä kovinkin
kurjaksi...
-- Kurja olenkin! Kurjaa on ollut elämäni ja toimeentuloni...
-- Ei, nyt sinä et ymmärrä mitä tarkoitan. En puhu aineellisesta
kurjuudesta -- tiedänhän, että siinä suhteessa me työläiset emme
ole sanottavasti toinen toistamme paremmassa asemassa. Mutta minä
tarkoitan inhimillisyyskäsitteiden mukaista...
-- Ei, ei, älä nouse taas niin korkealle, keskeytti Amalia. -- Minä
en jaksa ajatella. Tunnen heikkouteni ja -- asemani. En liioittele
yhtään, jos sanonkin, että olen kelvoton äiti -- portto! Voi Eino,
kun tietäisit...
-- Minä arvaan, ehätti Eino taas. -- Mutta älä nyt... ihmiset
luulevat... Kuivaa kyyneleesi ja... kas noin. Ihme, ettei sydämesi
ole vielä kivettynyt.
-- Minä sorrun, ennen kuin se ehtii kivettyä. Minä en jaksa kantaa
tätä taakkaa, jonka kohtalo on harteilleni asettanut.
Keskustellessaan he olivat ehtineet Liisanpuistoon. Siellä oli
rauhaisaa. Ihmisiä ei sattunut olemaan muita kuin eräs rakasteleva
nuori pari, joka ei näyttänyt heihin kiinnittävän huomiotaan.
Mereltä kuului Korkeasaareen menevän höyryveneen kohina ja lahdella
soutelevien nuorten reipasta keskustelua ja helakkaa naurua. Puiston
tiheissä pensaissa visertelivät linnut, ja jostain kaukaa kuului
raitiovaunun jyrinä. Mutta nämä äänet eivät kiinnittäneet Einon eikä
Amalian huomiota puoleensa.
-- Istutaanhan, virkahti Eino heidän saavuttuaan erään penkin
kohdalle.
He istuutuivat. Eino kietoi kätensä Amalian vyötäisille, ja heidän
kumpaisenkin rinnasta kohosi raskas huokaus. Seurasi sitten kotvan
äänettömyys, jolla aikaa he kaihomielisinä katselivat merelle.
Amaliakin oli jo tyyntynyt äskeisestä tunnepurkauksestaan ja antanut
ajatustensa siirtyä toisaalle, mutta vieläkin hänen silmänsä olivat
kyynelissä.
Kun Eino sen huomasi, vaipui hänen kätensä hervotonna alas ja hän
virkahti:
-- Aion puhua kanssasi eräästä asiasta -- mutta sinä ehkä nauraisit,
sillä...
-- Puhu vain, kuiskasi Amalia yhä edelleen katsellen merelle.
-- Se vain olisi... Minä ajattelin... En tiedä, sanonko...
-- Sano pois, olipa se sitten mitä tahansa. Nyt kiintyi jo Amalian
huomio Einoon. Kääntäen häneen aavemaiset silmänsä, joiden syvyyttä
peittävä verho oli nyt tyyten vetäytynyt syrjään, niin että ne
loistivat avoimina ja heijastivat sielun sisimmässä piillyttä
kauneutta, melkeinpä lapsellista viattomuutta, hän jatkoi:
-- Vai pidätkö minua niin kevytmielisenä, että...
-- Ei, en suinkaan, ehätti Eino. -- Mutta se sanottava on sellaista,
että sille melkein itsekin nauran, ennen kuin olen saanut sinulta
varman vastauksen.
-- No, virkahan jo toki!
-- Voinhan sen sanoa... Jo vuosia olen sitä mielessäni hautonut.
Siksi se ajatus on minulle kallis. Jo aikaa sitten olisin sen sinulle
ilmaissut, ellen olisi ollut sairas ja ellei kohtalomme olisi meitä
kuljetellut eri teitä. Mutta nyt minua ei estä siitä mikään. Ei! On
sentään eräs seikka, mutta toivon, ettei sekään ole voittamaton. Se
on sairaalloisuuteni. Elinvuoteni ovat ehkä luetut. Mutta se älköön
peloittako. Toivossa on hyvä elää. Saattaahan olla mahdollista, että
tautini vielä keskeytyy ja...
-- Mutta se asia --? huomautti Amalia.
-- Siitähän minä juuri puhun, vaikka kiertelemällä, etten lausuisi
sitä perustelemattomana... Niin! Aina tutustumisemme ensi hetkestä
saakka ovat tunteeni sinua kohtaan olleet helliä... ja jo silloin
aioin pyytää sinua vaimokseni. Mutta sitten tuli Heikki... Koetin
kuolettaa tunteeni, mutta en voinut. Yhä se on elänyt. Ja elää
vieläkin. Nämä monet, vaiherikkaat vuodetkaan eivät ole sitä
tappamaan kyenneet. Muistathan, kun me tapasimme toisemme siellä
järvenrannalla, huvilan edustalla -- silloin jo aioin sen ilmaista,
mutta ei vain ollut rohkeutta niin paljoa. Nyt sen sanon. Ja kysyn:
tulisitko vaimokseni?
-- Mi-minä! pääsi Amalialta hämmästyksen sekaisesti, ja hänen kätensä
haroivat aivan kuin jostain kiinni tavoittaen, eikä hän parhaalla
tahdollaankaan saanut sanaa suustaan, ennen kuin vasta kotvasen
kuluttua matalasti äännähti:
-- Ei, Eino. Sinä et näy uskovan minusta niin pahaa kuin minä
todellisuudessa olen. Ei! Olen liian huono sinun vaimoksesi. Olen jo
niin syvällä loassa, että tuskin voin siitä kohota. Olen kuin mudassa
matava käärme! Ei, Eino. En nouse sieltä elämääsi myrkyttämään. En
voi, en saata! Sinä, joka olet ajatusteni ihanne -- sinunko sieluasi
minä kurja, tallattu, saastainen olento tulisin tahraamaan! En, en!
Koska tiemme ovat näin kauaksi toisistaan eronneet, niin...
-- Älä puhu noin. En välitä siitä, mikä sinä olet ollut, enkä pidä
itseäni sinua parempana. Kumpainenkin olemme maailman murjomia ja
loassa rypeneitä, mutta ei ole mahdotonta siitä nousta. Minä sitä
paitsi nyt kuuntelen sydämeni ääntä enkä pidä lukua, kunhan vain olet
muutoin puhdas -- sillä rakastanhan sinua. Et kai ole taudin... Vai
oletko?
-- En, jumalan kiitos, pääsi Amalialta hiljaa.
-- Siispä ei ole mitään esteitä. Sano vain suostutko?
Vastaukseksi Amalia tarttui toisella kädellään Einon käteen ja toisen
kietoi hänen kaulaansa.
Seurasi pitkä, äänetön syleily, jonka jälkeen he katsoivat toisiaan
kauan silmästä silmään, lintusten liverrellessä iltavirttään, joka
tunkeutui heidän korviinsa suloisena soitantona ikään kuin heidän
ensi kerran syleillessään...