Seuraava päivä valkeni tyynenä, pilvipoutaisena. Luonnossa oli
hiljaista. Näytti siltä, kuin nuo vihreälehväiset puutkin olisivat
levänneet ja odottaneet aurinkoa herättäjäkseen. Jonkinlainen
raskasmielisyys verhosi kaikkea, ja tuntui kuin yli seudun olisi
vedetty suruharso. Läheiseltä maantieltä kuului silloin tällöin
kiitävän auton torven törähdys, ainaisen ihmismeren lainehtimisen
merkkinä.
Perttu istui kivellä kulmiaan hieroen. Hän oli juuri äsken herännyt
läheisessä heinäladossa ja muisteli nyt illallista juopotteluaan.
Vähitellen hänelle selvisi missä oli. Hän oli melkein samoilla
paikoilla, mistä poliisit eilen ajoivat heidät, vähän loitompana,
ajatteli hän. Ja nyt hänelle alkoi selvitä, mitä varten hän oli
tänne tullut. -- Meidänhän oli puhe täällä tänään kokoontua, ja minä
vakuutin olevani ensimmäinen mies paikalla. Niinpä näyn olevan. Mutta
missähän ne toiset viipyvät? Vai eikö liene kello vielä kymmentä. No,
ehkäpähän tulevat.
Hän heittäysi pitkäkseen karulle kalliosammalelle ja antoi aatostensa
siirtyä toisiin asioihin.
Kyllä on kirottua tämä meikäläisen elämä, ajatteli hän ja oli jo
vähällä lausua sen ääneen, mutta huomasi samassa olevansa yksin.
Saamari sentään, melkein aina saa olla nälkäisin vatsoin. Sen
lisäksi ihmisten kauhuna, mutta myöskin pilkkana, ylenkatsottuna
ja halveksittuna. Ei helvetti soikoon! Tästä täytyy tulla loppu!
-- Hm. Mitä minä ajattelenkaan. Miksi lopettaisin tämän elämän? Ja
kuinka. Koskaan ei minulle entisissä seurapiireissä arvoa annettaisi,
vaikkakin parannuksen tekisin ja työllä rupeaisin itseäni elättämään.
Ja tuskinpa elämäni siitä paljoakaan paranisi. Yhtä usein, vieläpä
useamminkin näkyvät rehelliset, työllä itseänsä elättävät, rupeavan
illallisetta maata. Helvetinkö hyötyä siitä sellaisesta työnteosta
on, kun toiset sen tulokset kuitenkin vievät. Ei! Parempi näin! Eihän
tarvitse edes sitä pahoitella, että toiset ansioillani rehkivät
ja rellestävät ja päälle päätteeksi hymyilevät pilkallisesti
ohikulkiessaan. Jumal'avita! Sitä en kärsi!
Sitten vielä olisivat asiat toisin, kun en olisi tähän joukkoon
joutunut. Kun ei sitä helvetin tulilientä olisi ollut maailmassa.
Se on syynä turmiooni; se on myrkyttänyt vereni, riistänyt minulta
tahdon ja tarmon, repinyt, raadellut ja pirstonut kaiken ihmisyyteni.
Se kirottu neste kiihoitti intohimojani ja raastoi minut tälle
tielle. Sitä virtasi jo syntyissäni suonissani: isäni, isoisäni ja
kenties hänenkin isänsä suonissa. Se on perittyä, siihen minulla on
ollut synnynnäiset taipumukset, eikä niistä voi niin hevin luopua...
Hänen mieleensä johtui kadotettu koti, vanhemmat, siskot, veljet ja
entiset ystävät, jotka nyt eivät ole häntä tuntevinaankaan. Ja niin
yhä edelleen hän muisteli sinisilmäistä, pellavatukkaista armastaan
ja nuorta rakkauttaan, jonka kohtalo niin säälimättömästä musersi.
Näitä ajatellessaan hän tunsi rintaansa polttavan, ja muutama kuuma
kyynel vierähti hänen luonnottoman punoittaville poskipäilleen. Mutta
hetkisen kuluttua hän nousi äkisti, ravisti itseään, ikään kuin
karkoittaakseen nuo tuskalliset ajatukset, ja alkoi rallattaa:
"Surun minä heitän helkkariin
ja ilon otan myötä,
sun fralla la lei,
sun fralla la lei
ja ilon otan myötä!"
Pertun istuessa Fredriksbergin metsässä toisia odotellen käveli
Jeremias kaupungin vilkasliikenteisiä katuja taistellen sisällistä
taistelua. Toisaalta pakotti häntä velvollisuudentunto ja oma
elämisen vaistonsa hankkimaan jollain tavalla elintarpeita, toisaalta
hänen omatuntonsa ja rehellinen luonteensa nuhteli häntä niistä
lupauksista, joita hän oli juomaveikoilleen antanut, sekä siitä
suunnitelmasta, jota kohta olisi ruvettava täytäntöön panemaan.
-- Toiset ehkä parhaillaan odottelevat minua, ajatteli hän, sillä
määräaika alkaa olla käsissä. Mutta kotona on vaimoni huolissaan,
sillä hän aavistaa meillä olevan jotain salaista tekeillä.
Perhana, kun tulinkaan sanoneeksi hänelle, että tänään minä teen
lopun tästä ainaisesta puutteesta. Tänään minun täytyy saada työtä ja
ruokaa itselleni ja perheelleni! Ellen saa rehellisillä keinoilla,
niin... Äs, mikä houkkio minä olinkaan antaessani hänelle vihiä
aikeistamme! Nyt hän suree ja itkee siellä itsensä näännyksiin.
Entäs lapset! Mitä he ajattelevat, kun isä on poissa ja äiti suree.
Eiväthän heidän aivonsa jaksa käsittää asian oikeata laitaa, mutta
jonkinlainen vaistomainen aavistus heillä sittenkin on. Saatoinpas
minä sen heidän tietoonsa ja siten sieluntuskia hänelle... Maria,
Maria, kyllä sinä olet saanut kelvottoman miehen! Ja te lapset huonon
isän.
Tätä ajatellessa värähteli Jeremiaan leuka, ja väkisin pyrkivät
kyyneleet silmänurkkiin. Jyrisevä raitiovaunun riento herätti hänet
mietteistään.
Hän oli saapunut kauppatorille ja asteli nyt verkalleen siellä
vyöryvässä ihmisvirrassa, joka surisi kuin ärsytetty ampiaisparvi
pesänsä ympärillä. Ja tuolta surinan keskeltä kuului peloittavia
ääniä. Vähän väliä törähti torvi tai kilahti kello varoituksena
sinne ja tänne liikkuville ihmisille, jotka hyörivät vähääkään
välittämättä, sattuiko jollekin tapaturma vai ei.
Siellä vilinässä Jeremiaskin unohti synkät aatoksensa ja eli
hetkisen huoletonna elämän virrassa. Mutta kauan ei sitä kestänyt.
Taas jysähti mieleen äskeinen ajatus, ja hän oli kuulevinaan tuolta
surinan keskeltä muistutuksen: Joudu! Tule! Me odotamme!
Tuskaisena hän raapaisi korvallistaan. Sitten hän poikkesi yli kadun
Esplanaadille ja heittäytyi siellä hervottomasti eräälle tyhjälle
penkille.
Vähän aikaa siinä istuttuaan hän huomasi vierellään sanomalehden,
jonka joku edellinen istuja oli siihen jättänyt. Hajamielisen
näköisenä hän otti lehden, selaili ja käänteli sitä. Yht'äkkiä osui
hänen katseensa huomattavilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen:
Miestappo.
Silmäys tekstiin sai Jeremiaan hämmästymään. Hän luki:
"Eilen illalla klo 9:n ajoissa löi Simonkadulla joutolaismies
Heikki Vanhala joutolaismiestä Edvard Pellistä puukolla rintaan.
Lyöty kuoli heti, ja murhaaja vangittiin. Tapahtuman sattuessa
olivat kumpainenkin juovuksissa.
Alustavassa kuulustelussa ilmoitti V. tehneensä teon kostoksi.
Aikaisemmin päivällä he olivat riitautuneet korttipelissä,
jolloin P. ja hänen toverinsa olivat pidelleet V:tä pahoin. Sitä
paitsi olivat ensin mainitut puijanneet parin viikon aikana V:n
rahat, joita lienee ollut useita satoja."
Jeremiaan käsi vaipui hiljaa alas, ja hänen mieleensä palasi Heikin
kotiseutu, jossa hänkin oli ollut työssä ja loukkaantunut. Monta
muutakin muistoa sieltä oli. Hän muisti ensi käyntinsä Heikin
kotona, jossa hän tapasi Einon, tuon hyväsydämisen nuoren miehen,
josta sitten tuli hänen avulias ystävänsä. Hän muisti siellä ensi
kerran nähneensä tuon kalvaskasvoisen nuoren tytön, jonka Heikki oli
pettänyt ja joka nyt maleksi täällä pääkaupungin kaduilla.
Jeremias huokasi ja aikoi uudelleen silmäillä lehteä, mutta samassa
kajahti hänen edessään tuttu, lempeä ääni:
-- No, terve!
-- Terve, terve, sanoi Jeremias hämillään, nostettuaan päänsä. --
Mihinkä matka?
-- Töihin, tuonne Vladimirinkadulle. Entäs sinä? Etkö vieläkään ole
saanut työtä?
-- Olinhan minä muutamia viikkoja valtiolla, mutta nyt taas olen
ollut jo kolmisen viikkoa työttömänä.
-- Ja kesäaika...
-- Niin on. Mutta ei tuota näy saavan. Perkele näkyy kiusaavan minua
enemmän kuin kestänkään.
-- Sano kapitalistit. Nehän ne...
-- Olkoonpa syy missä tahansa, keskeytti Jeremias, mutta kovin se
minua koettelee!
-- Oletko taas puutteessa?
-- Tietysti. Ei niistä ansioista säästetty.
-- Sen arvaan. Olisinhan minä mielelläni auttanut, mutta ei ole tällä
kertaa. Mutta jos tulet sinne työmaalle, niin minä lainaan toisilta.
-- Kiitos, mutta en oikein jouda nyt, enkä sitä paitsi sinulta
ottaisikaan. Ethän sinä ole velvollinen minua elättämään. Olet jo
siksi paljon auttanut, etten voi entisiäkään hyviä töitäsi palkita.
-- Mitäpä niistä, ehätti Eino. -- Auttaisihan sitä mielellään vaikka
kaikkia, kun vain voisi! Mitä olen antanut, ei sinun niitä maksaa
tarvitse. Mutta lähdehän kanssani, niin...
-- Voinhan kävellä sinnepäin, mutta rahaa en sinulta ota.
Miehet lähtivät hiljaa kävelemään pitkin Esplanaadin hiekkakäytävää,
jonka kahden puolen nurmi viherti ja kukat levittivät tuoksuaan, ja
jonka keltaiseksi maalatuilla penkeillä istuskeli pyyleviä naisia ja
herroja.
-- Minulla on kiire, virkkoi Eino heidän vähän matkaa kuljettuaan. --
Päivällisaika loppuu kohta.
Kun Jeremias ei heti vastannut, jatkoi Eino:
-- Mihinkä sinä aiot, kun sanoit, ettet oikein joutaisi?
-- Tuonne vain, vastasi Jeremias epämääräisesti. He olivat ehtineet
Vladimirinkadun kohdalle, josta Einon tuli erota. Kun he pysähtyivät,
kysyi Eino:
-- Etkö lähde?
-- En, kiitos, vastasi Jeremias kuivasti. Nyt vasta hän muisti sanoa
Einolle lukeneensa sanomalehdestä Heikin kohtalosta. Eino vastasi:
-- Luin sen tänä aamuna. Ikävä juttu, muuta en voi sanoa.
-- Katsohan, sanoi Jeremias äkisti poiketen asiasta ja osoittaen
heidän ohitsensa kulkevaa naista, joka ei näkynyt huomaavan heitä. --
Siinä nyt on Amalia. Mene! Etkö halua puhutella häntä?
Eino ei osannut sanoa mitään, katsoi vain, ja hänen kasvoillaan oli
synkkä, mutta samalla jälleennäkemisen mielihyvää ilmaiseva ilme.
Vähän matkan päässä nainen pysähtyi ja jäi puhelemaan erään häntä
vastaan tulleen herrasmiehen kanssa. Kului tuokio. Eino yhä katseli
naista.
-- Hm, hymähti hän sitten ikään kuin heräten, riuhtaisi aatoksensa
toisaalle ja kysyi äkisti:
-- Minne sinä siis olet matkalla: menetkö työnhakuun?
-- En, vastasi Jeremias, äänessä kolkko, päättäväinen sävy. Samalla
hän käänsi päätään poispäin, antaen siten Einon ymmärtää, ettei hän
ollut halukas siitä asiasta keskustelemaan. Tästä huolimatta Eino
kysäisi uudelleen:
-- Mihinkäs sitten?
-- Tuonne vain, pääsi Jeremiaalta epämääräisesti. Samalla hän
teki päällään osoittavan liikkeen ja jäi hajamielisen näköisenä
tuijottamaan Aleksanterinkadun ihmisvilinää.
Mutta Eino ei vieläkään hellittänyt ajatustaan, vaan jatkoi
merkitsevästi:
-- Ole mies! Ja katso eteesi!
-- Kylläpähän tiedän asiani, murahti Jeremias vähän loukkaantuneena,
ojensi kätensä ja virkkoi:
-- No, terve sitten!
-- Näkemiin.
Hitaasti, pää kumarassa, Jeremias alkoi astella pitkin Heikinkatua.
Eino aikoi poiketa Vladimirille, mutta kääntyessään hän kohtasi
Amalian tutut kasvojenpiirteet, jotka olivat käyneet entistään
terävämmiksi. Amalian vierellä seisoi se herra, joka oli häntä
äsken puhutellut. He olivat keskustellessaan hiljaa hipuneet siihen
suuntaan, jossa Eino ja Jeremias puhelivat. Jouduttuaan heidän
kohdalleen oli Amalia huomannut Einon ja tahtomattaan pysähtynyt.
Hämillään ja äänettöminä he seisoivat siinä toisiinsa tuijottaen.
-- Eino! virkahti Amalia tuokion kuluttua, äänessä ihastusta, mutta
samalla pettymystä ilmaiseva sävy. Eino katsoi häntä tutkivasti,
jäykästi kasvoihin ja äännähti sitten matalasti:
-- Amalia!
He puristivat toistensa kättä. Samalla he kumpikin tunsivat
lämpenevänsä. Siinä kädenpuristuksessa oli jotain tutunomaista,
jotain hellää, joka muistutti menneitä aikoja. He tunsivat, että
heitä vieläkin yhdisti jonkinlainen salainen side, joka ei ollut
helposti katkaistavissa.
-- Olipa hyvä, että satuit, sanoi sitten Eino. -- Olen usein
toivonut, että kohtaisin sinut, olisi yhtä ja toista puhuttavaa
kanssasi. Mutta nyt minulla ei olisi aikaa. Emmekö voisi kohdata
jolloinkin?
-- Miks'ei! Milloin vain sinulle sopii.
-- Voisitko huomisiltana, kello -- sanoisinko vaikka seitsemän,
täällä?
-- Kyllä.
Herra, joka oli Amalian seurassa, oli tällä välin siirtynyt syrjään
ja odotteli siellä Amaliaa.
-- Kuka hän on? kysäisi Eino päätään nyökäyttäen herraan päin.
-- Eräs... eräs tuttavani, vastasi Amalia vähän punastuen. Mutta
salatakseen sitä hän käänsi taas puheen toisaalle virkkaen:
-- Minulla sitä on taas suruakin: äitini on kuollut, sain toissa
päivänä kirjeen.
-- Onhan se ikävää, pääsi Einolta osaaottavasti, mutta sitten hän
lisäsi:
-- Ehkä se oli sentään parasta hänelle. Pääsipähän lepoon. Ei tästä
elämästä köyhällä suurtakaan nautintoa ole, ei nuorellakaan, saatikka
sitten vanhalla. Entä veljesi, missä hän on?
-- Siellä kotipuolessa. Eipähän hänestä vielä maailmalle ole.
-- Ei niin. Kovin on vielä nuori. Ja kun arvaisi pysyäkin siellä
maalla. Se olisi paljoa parempi.
-- Taitaisihan se...
-- No niin. Nyt on lähdettävä jo vihdoinkin. Terve! Siis huomenna
tulet...?
-- Tulen.